© Michael Müller
Kauan kauan sitten hengailin nuorena apulaislääkärinä ja tutkijan alkuna labrassa. Juttelin niitä näitä erään kirurgi-hengailijan kanssa. Yhtäkkiä hän kysyi, mitä olin ollut tekemässä. Osoitin työpöydällä olevaa neurologian oppikirjaa. Etsin vastauksia, sanoin. Kerroin kliinisessä potilastyössä juuri tapaamastani potilaasta. Nainen oli tutkimuksissa neurologian osastolla. En millään löytänyt hänen kävelyn estävälle, kuumottavalle säärikivulle neurologista syytä. Sitten palloittelimme yhdessä ajatuksia ja ideoita tapauksen ympäriltä. Patologin urasta haaveileva tutkijalääkäri bongasi meidät kahvihuoneesta. Hänkin jäi ovensuuhun hengailemaan. Lopulta kolmikkona keksimme yhdessä vaivalle mahdollisen syyn. Olisiko kyse himoliikkujan penikkataudista eli säären lihasaitio oireyhtymästä. Sehan se oli!
Liki kaksikymmentä vuotta sitten saimme työkavereitten kanssa after workillä hengaillen tutkimusidean. Piirsimme saman tien tulitikkuaskin kanteen kuvan hankesuunnitelman aihiosta. Raapustimme ranskalaisin viivoin paperiselle lautasliinalle tututkimussuunnitelman rungon. Tästä sessiosta kehkeytyi lopulta tutkimussuunnitelma, joka sai 3-vuotisen rahoituksen. Hanke poiki monia tieteellisiä julkaisuja, väitöskirjankin.
Kopiokoneen ja printterin uumenista olen yhdessä eri työkavereitten kanssa usein etsinyt jumiutunutta paperia ja tökkinyt älylaitteen älyttömän käyttöliittymän näppäimiä turhaan. Yhdessä olemme taivastelleet monitoimilaitteiden sielunelämää. Laitteitten kyljessä veistelty arkihuumori on antanut virtaa päivääni. Samalla on tullut jaetuksi tietoa vaikkapa osaavista ja mukavista ihmisistä yhteisiä työaatoksia toteuttamaan. On myös synnytetty toimivia projektitiimejä, jotka ovat viihtyneet yhdessä useita vuosia.
Yhteinen taukotila on mainioimpia hiljaisen tiedon tyyssijoja. Kahvin tippumista odotellessa ja teetä haudutellen on jaettu monia hyödyllisiä vinkkejä siitä, miten byrokratian pyörityksessä ollaan luovasti laillisia. Olen myös saanut vinkkejä hyvistä kirjoista, kiinnostavista tieteellisistä artikeleista, eri medioissa esillä olleista aiheista, hyvistä ravintoloista, musiikista. Olemme puhuneet vakavia ja vähemmän vakavia.
Yhteisellä lounaalla työpaikan ruokalassa moni työasia nytkähtää eteen päin. Hetki ylimääräistä yhdessä hengailua, niitä näitä jutellen, voi olla monessa mielessä työpäivän kohokohta. Se on tilaisuus spontaaniin ajatusten vaihtoon. Hetki, jolloin tehdään ehkäpä merkittävin osa työstä. Annetaan yhdessä työlle sisältöä ja merkitystä, mietitään elämää laajemminkin.
Hengailu ei ole vetelehtimistä, töiden välttelyä, muitten häiritsemistä, tekotyötä. Tekotöissä olijat kyllä oppii bongaamaan. He eivät nimittäin muuta teekään kuin oleilevat; eivät kanna korttansa kekoon varsinaisten töiden osalta. Heiltä ei synny muuta kuin puhetta.
Hengailu on kiireetöntä yhdessä oloa, uuden luomista, ratkaisujen löytämistä. Sopiva ripaus hengailua pistää vauhtia hommiin. Hengailu eri kukoista kiireen keskellä. Hengailuun ei voi käskeä. Hengailun kulttuuri syntyy spontaanisti, ihmisten halusta olla hetki yhdessä. Tämä hetki koetaan tärkeäksi ja sille ollaan valmiita antamaan aikaa.
Hengailijat ovat nujertaneet turhanaikaisen kiireen. Hengailun taitoa on myös sen ymmärtäminen, että aina ei ole oikea aika hengailuun. Hengailu on kukoistavan ja menestyvän yritytyksen hiiva, hengen nostattaja, työilmapiirin raikastaja. Lisää hengailua työpaikoille.
Joskus kauan sitten totesimme, että tiedon määrä hupenee etäisyyden neliössä kahviosta katsoen….