Tätä hommaa varten ihmisellä on kädet, mietin.
© Michael Müller
Kykin varvikossa. Niin kauas kuin silmä kantaa näkyy sinistä. Niin pitkälle kuin oma muistini ulottuu, 2015 on kaikkien aikojen mustikkavuosi. Mustikan himo on saanut minut valtaansa. Marjapoimuri on kuin kasvanut kiinni käteeni. Kuka ties idea poimurista on syntynyt metsän keskellä – kuten niin monen ihmisen työkalun. Plop, plop – pulleat ja mehukkaan makeat marjat tipahtelevat astiaan. Päästyäni poimimisen vauhtiin ja rytmiin ajatukseni alkavat mustikkameren keskellä harhailla ja hyppiä aiheesta toiseen. Tämä kesäblogi on siis mustikoiden ja metsässä kuljeskelun ansiota tai syytä.
Joka päivä eri medioissa ihmetellään Suomen epävakaista säätä ja haikaillaan Keski- ja Etelä-Euroopan helteiden perään. Ihmiset karkaavat Suomesta aurinkorannoille valohoitoon uutisoidaan. Mitähän turistit tuumaavat kylmästä Pohjolan kesästä? Kun Helsingissä ei ole vielä edes Guggenheimin museota vetonaulana. Tapaamani ulkomaalaiset ovat ihastelleet Suomen sään raikkautta ja ilman puhtautta. Joo joo, turistin on helppo saada pari päivää kicksejä tästä koleudesta, narisevat suomalaiset. Mutta että koko KESÄloma on kuljettava villasukat jalassa.
Kesällä ei myöskään välty “viinauutisilta”. Vuosittain toistuva kesto-otsikko “Helleaalto kansoittaa terassit ja alkoholiongelmat väijyvät lomalaisia” ei tänä kesänä ainakaan vielä ihan toimi. Niinpä median piti keksiä aiheeseen uusi tulokulma: “Ankea kesä voi johtaa alkoholisoitumiseen – lääkärit näkevät jo vaaran merkit” uutisoi Helsingin Sanomat heinäkuun lopulla. Lehtiartikkeli varoittaa, että huonojen lomasäiden tuottama pettymys ja ihmisen mieltä kalvava pelko yt-neuvottelujen mahdollisuudesta synnyttävät vaarallisen mielen stressi-coctailin, jota sitten lääkitään viinalla. Tätä pelätään ja tähän varaudutaan. Tapauksia ei vielä ilmeisesti ole lääkäreiden vastaanotoilla juurikaan näkynyt.
“Pullotetaan kyyneleet, myydään ne Baden Badeniin, missä Suomen murheet pumpataan suihkulähteisiin….niissä kylpee turisti ja toinenkin”, laulaa Chisu Baden Baden –kappaleessa. (https://www.youtube.com/watch?v=Yu19IWuIArY). “Tässä ratkaisu ois vientiongelmiin. Tuotanto halpaa ois, on Suomi varsin masentunut maa”, jatkaa Chisu. Uidessani sinisessä mustikkameresssä tämän laulun sanat pyörivät mielessäni. Laulussa potkut töistä saanut rahaton sai itkunsa lomassa oivalluksen, josta kiinnostui itse presidenttikin.
Nyt ei ole juuri tilaa positiivisille uutisille. Taloushan on kuralla. Poliitikot ja kovapalkkaiset, kohtuuttomista eläke-eduista nauttivat yritysjohtajat ovat liittoutunet yhteen vaatimaan jotain epämääräistä yhteiskuntasopimusta, jossa menettäjiä ovat lähinnä ahkerat, asiansa hoitavat, pienipalkkaiset rivikansalaiset. Heihin tiukka talouskuri iskee samalla, kun johtajat kuusikymppisinä karkaavat etelän lämpöön ja veroparatiiseihin. Eihän mikään asia voi meillä olla hyvin. Näkeehän sen, kun ulos katsoo: Sääkin rankaisee. Taivaalla on mustia sadepilviä, lämpömittari nousee juuri ja juuri 15 ja 20 plus asteen välille. Meitä kylmäävät muutkin asiat kuin talousnäkymät.
Vaikka media kuinka lietsoo surkeutta väitän, että tämäkin kesä säineen on upea. Harvoin on luonto ollut heinäkuun lopulla yhtä vihreän vehreä. En heti muista vuotta jolloin niittyjen kukkaloisto olisi ollut yhtä lumoava kuin tänä vuonna. Villiruusut ja suojellut kämmekkäkasvit kukkivat lehdoissa. Varvikot notkuvat pulleita isoja mustikoita. Mökkiteiden varret, niityt ja kedot ovat punaisina metsämansikoita. Popsin villivadelmia välipalaksi marjoja täynnä olevista pensaista. Kanttarellit jo kurkistelevat sammalten lomasta. Tatteja pukkaa. Nämä luonnon tarjoamat elämykset ja sato ovat ilmaisia, kaikille tarjolla. Lähin viheralue tai metsä löytyvät usein kävelymatkan päästä. Luonnon antimia alkaa löytyä, kun malttaa tutkailla maastoa.
Ajatukseni aikamatkaavat 1960-luvulle, lapsuuteni kesämaisemaan. Näen vanhan Heikki-setäni kumaran selän ja vikkelät kädet, kun hän aamusta iltaan, usean viikon ajan, poimi talteen kaikki pihapiirin varvikoitten mustikat. Niitä kertyi kymmeniä litroja. Yhtään mustikkaa ei varpuihn jäänyt. Iltaisin hän istui kuistilla itse kehittelemänsä marjaliukumäen äärellä ja poimi pois liki roskattoman marjasaaliin muutamat mustikanraakileet ja –lehdet.
Ajatukseni karkaavat vielä kauemmaksi; aikaan jolloin asiat hoituivat, kun oli hyvät kengät, joilla kävellä metsässsä, naapuriin, kirkonkylälle, kyläkauppaan. Omin jaloin taittuivat pitkätkin matkat. Matkanteosta ja kengistä kuulin lapsena tarinoita Karjalasta kotoisin olevalta mummoltani. Viime vuosina niitä on kertonut 93-vuotias anoppini muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa.
Hypähdän mietteissäni takaisin tähän hetkeen. Historia ja nykyisyys sekoittuvat ajatuksissani; arvuuttelen ketkä tässä havumetsäisessä ja kallioisessa sammalikossa ja varvikossa ovat vuosisatojen saatossa käyskennelleet. Ovatko kenties poimineet satoa talteen juuri tästä paikasta, missä minä nyt kykin? Ja mitä kaikkea ovatkaan osanneet ruoaksi kerätä? Entä millaisia kesäsäitä on koettu ja millä keinoin perheet ovat selvinneet entisajan huonoista viljavuosista? Huono viljasatohan on nyt monin paikoin tulossa. Viimeisimmät nälkävuodet koettiin Suomessa ja Länsi-Euroopassa vuosina 1866-1868. Silloin kuoli nälkään Suomessa arviolta 8 % väestöstä. Sellainen kohtalo ei meitä nyt uhkaa. Tästäkin kannattaisi muistaa iloita.
Miksiköhän suomalaiset, työtä tarvitsevat, eivät innostu marjojen tai sienien poimimisesta? On sekä Suomen talouden kannalta että ekologisesta näkökulmasta järjetöntä lennättää tähän maahan marjanpoimijat Aasiasta. Pitäisikö marjastamista ja sienestämistä työnä markkinoida uudella tavalla? Vaikkapa näin: Tervetuloa lähiruoan asiantuntijatyöhön. Työpäiväsi eivät kulu laitteiden näppäimiä näpytellen. Keräät luonnosta marjoja ja sieniä olet lähiruokaketjun avainhenkilö. Sinun tarkat silmäsi ja näppärät sormesi ovat varmistamassa suomalaisen lähiruoan houkuttelevuutta ja kilpailukykyä. Annat ruoalle ihmisen käden jäljen. Vaikka työ on sesonkiluontoista, työjakson aikana voit ahkeruudella saada kokoon sievoisen rahasumman. Työssä opit jatkuvasti uutta keräilystä ja erilaisissa sääoloissa toimimisesta. Eräs tämän kesän niksi liittyy ravisteluun: Sateen jälkeen kannattaa esimerkiksi mustikan varvusta ensin ravistaa pois vesipisarat ja vasta sitten napsia siitä marjat poimurilla.
Metsän keskellä sormenpäitten tuntoaistimus palauttaa minut mitteistäni tarkkailemaan jälleen ympäristöä. Kanervatkin ovat näemmä jo kukassa. Poimin niitä kimpun ja painan samalla mieleeni maamerkkejä, joitten avulla suunnistaa aikanaan puolukoitten luo. Miten ihanaa onkaan lampsia kumppareissa täällä puskissa virkistävän pohjoistuulen pitäessä itikat poissa niskasta. Pilvien lomasta pilkahtelee aurinko. Muutama pilvi suihkuttaa ajoittain lyhyen hetken sadepisaroita niskaani. Sateenkaari näkyy järven vastarannalla. Kuikka huutelee järvenselällä. Kyllä Suomen kesä on upea – viileänäkin.
Suomen luonto ei myöskään ole hullumpi työympäristö. Tekemistä riittää. Töitä löytyy monenlaisille käteville käsille. Alkuun pääsee, kun vain tarttuu toimeen.
