Tiedepolitiikka kuohuttaa. On hallinnon uudistusta, määrärahojen leikkauksia, yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten toimintaa ravistelevia yt –uutisia. Polemiikkia tieteen tasosta riittää. On liikaa perustutkimusta tai ainakin väärää sellaista. Tutkimustieto ei tuota innovaatioita, eikä käytännön sovelluksia, huokaillaan ja hoetaan. Voivottelijat eivät näe malkaa omassa silmässään? Missä on heidän kykynsä hyödyntää tutkimustietoa? Jos sitä ei ole, kannattaisiko palkata apuun vaikka – tohtoreita?
© Michael Müller
Akateeminen työttömyys lisääntyy. Tohtoreita koulutetaan työttömiksi. Näin käy, kun tohtorintutkinto ei anna valmiuksia selvitä yliopiston ulkopuolella, viisastelevat liian monet. Apurahojen varassa pätkätöitä yliopistoissa tekeviä tutkijoita syytetään laiskoiksi. Menisivät oikeisiin töihin! Karuja otsikoita, tylyä puhetta. Oppineisuus ei todellakaan ole tällä hetkellä kovassa kurssissa, jos yhteiskunnallista keskustelua on uskominen.
Jo 1980-luvulla kuulin ns. valistuneita väitteitä siitä, että tohtoriksi kouluttautuminen ei kannata kuin ehkä lääkäreillä, jos he mielivät urallaan ylilääkäreiksi. Toinen väite, jota on koko, liki 40-vuoden mittaisen työurani aikana ihan väsymiseen asti toitotettu, on että tohtorin tutkinto työhakemuksen cv:ssä on haitta, ei ansio. Jos sellaisen olet typerys hankkinut, älä ihmeessä ainakaan kerro siitä! Et pääse edes haastatteluun. Yritykset eivät palkkaa tohtoreita, joilla ei ole mitään muuta taitoa hallussaan kuin jokin teoria. Näitä mielipiteitä esittivät yleensä henkilöt, jotka eivät itse ole juurikaan palkanneet työntekijöitä. Ja he eivät tietenkään itse ole yleensä olleet maistereita, saati tohtoreita.
Vuosikaudet on toisaalla hehkutettu Suomen olevan korkean osaamisen yhteiskunta, jonka menestyksen tae on väestön hyvä koulutustaso. Nyt puhaltavat uudet, laman kylmät tuulet. Kyllä siinä elämänikäisen oppimisen mantra alkaa puistattaa.
Professori Göte Nyman peräänkuulutti Helsingin Sanomissa 2.1. 2016 toimenpiteitä tohtorityöttömyyden hoitoon. Ei ole yhdentekevää, miten maa kohtelee henkistä pääomaansa, kirjoitti Nyman ”Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä” otsikoidussa mielipidekirjoituksessaan. Miia Kosonen jatkaa 3.1. 2016 aiheesta toteamalla, että tutkimustiedon ja yleissivistyksen arvostaminen on yhteiskunnan kivijalka. Hän tuo esille verkostoitumisen tärkeyden ja onkin perustanut Tohtoriverkoston sosiaaliseen mediaan. Liitynpä siihen saman tien.
Haluan tässä blogissani omalta osaltani oikaista virheellistä käsitystä siitä, että tohtori valmistuu vääjäämättä työttömyyskortistoon, jos ura yliopiston professoriksi ei ankarassa kilpailussa urkene. Jatkuvat kiistelyt siitä, mille alalle milloinkin koulutetaan liikaa, voisi lopettaa. Mitä on nykypäivänä oman alan työ? Jos se tutkijalle on vain tutkimus- ja opetustyötä yliopistossa, kyllä sillä ajatusmallilla elämä on helposti pätkätöitä ja kortistoa. Tahot, jotka väittävät, että kulttuuriantropologiasta väitellyt yrityksen henkilöstöhallinnossa tapaamani, työhyvinvointiasioita edistävä työntekijä, ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, eivät elä nykypäivässä. Tässä vain yksi esimerkki elävästä elämästä. Tohtorinhattu antaa monenlaisia valmiuksia, joita voi soveltaa työelämän eri aloilla. Jos tätä ei ymmärretä, kyse on mielikuvituksen puutteesta ja käsitykset työelämästä melkein kivikautiset.
Työskentelin liki 25 vuotta Työterveyslaitoksella. Tämä tarjosi näköalapaikan niin yksityisen kuin julkisen sektorin työelämään. Eräs työni parhaita puolia oli säännölliset käynnit eri työpaikoilla ja siellä käydyt keskustelut eri alojen ja eri asemassa olevien työntekijöiden kanssa. Monien uralta löytyi – yllätys yllätys – väitöskirja. Väitelleitä työskentelee hyvin monenlaisissa työtehtävissä. He ovat usein siirtyneet työtehtävästä toiseen, koska taidoille on kysyntää monissa eri tehtävissä. Osa oli välillä työskennellyt yliopistotutkijana tai -opettajana ja siirtynyt sen jälkeen taas muihin töihin yliopiston ulkopuolelle. Monilla yhteydet yliopistomaailmaan säilyvät mm. yliopiston dosenttina toimimisen muodossa. Itse siirryin reilu vuosi sitten yritykseen töihin – kuusikymppisenä. Olen edelleen Helsingin ja Aalto yliopistojen dosentti. En ole mikään kummajainen. Meitä pitkän uran tutkimuksessa tai ns. julkishallinnon puolella tehneitä, joka tällaisen uratempun ovat tehneet, löytyy muitakin.
Tohtorintutkinto on valttikortti monille työelämän aloille, ei hidaste. Väitöskirjan teosta voi toki tulla hidaste ns. tohtoriputki-koulutuksessa, jossa eräs tärkeimpiä tulosmittareita edelleen on mahdollisimman lyhyt tutkintoaika: tutkijan on väiteltävä viimeistään 3 – 4 vuodessa sietäen samalla epävarmuutta siitä, onko rahoitusta koko ajalle. Eipä siinä puristuksessa välttämättä ehdi kunnolla hankkia niitä työelämän valttikortti –taitoja, joista kirjoitan alla. Jos tutkimusryhmän johtajan tärkein motiivi työssään on kasvattaa omaa julkaisuluetteloa ja edistää omaa uraa, tohtorikoulutettavan ns. oma tutkimus voi pahimmillaan olla niin valmiiksi suunniteltu ja ohjelmoitu, että putkesta putkahtaa ulos ylikoulutettu tutkimusapulainen, joka on vain tehnyt, mitä käskettiin. Eräs parhaita keinoja ehkäistä tohtorien ja dosenttien työttömyyttä on mielestäni luoda sellainen tutkimusympäristö, jossa tutkimustyötä tekevä ihminen saa monipuolisen koulutuksen ja työkokemuksen, jolla on työmarkkina-arvoa myös yliopiston ulkopuolella. Tästä pitää palkita, ei siitä kuinka nopeasti nuori tutkija saadaan väitöspönttöön.
Monipuolisen tohtorikoulutuksen saanut henkilö on oppinut myymään tutkimusideansa rahoittajalle. Hän on oppinut tekemään realistisen ja toteuttamisenkelpoisen tutkimussuunnitelman. Hän on myös oppinut arvioimaan tutkimustyön laatua, tunnistamaan virhelähteitä ja löytänyt tapoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Koska tutkimusta on nykypäivänä vaikeata tehdä yksin, tohtori on oppinut team-työtä tutkijakoulutuksensa aikana. Omassa väitösprojektissa pitää myös saada muita tutkijoita mukaan ja innostumaan aiheesta. Tutkimuksessa jylläävät erilaiset paradigmat ja ajatussuunnat. Erimielisyyksiäkin toimintatavoista on väitöstyön aikana täytynyt ratkaista. Tieteelliset julkaisut ja niissä esitettyjen tulosten puolustaminen kirjallisesti ja suullisesti on tärkeä osa tutkimusta. Tässä argumentointien liemessä tutkija karaistuu jo paljon ennen julkista tutkimustyönsä käsittelyä väitöstilaisuudessa. Kyky kriittiseen ajatteluun on taito, jota ei pidä väheksyä. Vallanpitäjät voivat siitä kyllä saada näppyjä, mutta saakoot.
Tieto on valtaa, data pelkkiä bittejä. Tohtorit osaavat tuottaa datasta tietoa. Luulisi tämän taidon kiinnostavan kaikkia työnantajia. Tutkimustulosten raportointiin liittyy kiinteästi tutkimustiedon yleistajuistaminen eri medioitten tarpeisiin. Nykyään pitää jo tutkimusrahoitusta anottaessa esittää ideoita ja ajatuksia siitä, mihin tutkimuksen tuottamaa tietoa ja hankkeessa hankittua osaamista voi jatkossa soveltaa. Tutkijoitten pitää siis esittää niitä yhteiskunnallisten päätöksentekijöitten kiihkeästi kaipaamia tulevaisuuden visioita – jopa scifimäisen lennokkaita. Mielestäni kaikki edellä mainitut taidot, joita tutkija voi tutkimustyönsä aikana kehittää, ovat niitä, joita suomalainen työelämä ja yhteiskunta tarvitsevat – alaan katsomatta.
Tiede on kansainvälistä ja verkottunutta. Niinpä tohtoreilla on usein käytännön kokemusta siitä, minkälaista on toimia kuvioissa, joissa pitää huomioida vaikkapa eri maiden työkulttuurien eroja. Vieraita kieliäkin on tullut treenattua eri foorumeilla. Ja koska, toisin kuin mitä julkisen keskustelun luoma mielikuva väittää, eri alojen tohtoreita työskentelee paljon myös akateemisen maailman ulkopuolella, uusilla tohtoreilla tai dosenttivaiheessa olevilla tutkijoilla on usein jo valmiina myös yrityskontakteja. Monet yritykset panostavat nimittäin myös tutkimukseen. Tästäkään asiasta ei julkisuudessa tänä voivottelun aikana juurikaan puhuta positiivisena asiana.
Tutkijat eivät pölyty kammioissaan vaan tekevät työtään mobiilissa moodissa. Tässäkin ominaisuudessa he ovat esimerkkejä modernin työelämän työntekijöistä. Tutkijoita voi bongailla kahviloissa, lentokoneissa, junissa, erilaisista odotustiloista. Kunpa joskus olisikin kunnolla aikaa istua kammiossa ajattelemassa! Ajatteluaikaa syövä ainainen kiire jonnekin on myös tohtoreiden arkea.
Tutkimustyössä on paljon (startup) -yrittäjyyden piirteitä. Tutkijan pitää osata myydä ideansa ja saada rahoittajat innostumaan. Epäonnistumisista ei saa lannistua, vaan parannetaan esitystä ja yritetään uudestaan. Hyvin monissa yrityksissä työtä tehdään erilaisina projekteina. Tästähän on kyse myös tutkimustyössä: Tutkija miettii hankkeen tavoitteita ja keinoja, joilla ne saavutetaan. Hänen pitää suunnitella realistisesti projektin vaatimat resurssit, aikataulut, väli- ja lopputuotokset. Hän on välillä tiimin jäsen, välillä sen johtaja. Hänen pitää neuvotella yhteistyöstä ja ratkoa siinä ilmeneviä ongelmia. Tohtori osaa hankkia tietoa muullakin tavalla kuin googlaamalla. Ja mikä tärkeintä, hän pystyy arvioimaan myös sitä, mikä tieto on uutisankka ja missä on tiedon aukkoja. Projektityö on tohtorilla monin tavoin hanskassa ja tietotaitoa voi hyvin soveltaa yrityksissä.
Monella tutkijalla pysyy myös pipetti ja kolvi kädessä ja erilaisia mittalaitteita sekä tutkimusasetelmia on matkan varrella tullut testattua ja käytettyä. Ilman vuorovaikutustaitoja ei voi tehdä tutkimusta, jossa mukana on vapaaehtoisia tutkimushenkilöitä. Tutkijat joutuvat myös miettimään työnsä eettisyyttä. Moni yritys väittää panostavansa toimintansa eettisyyteen. Luulisi näitä asioita pohtinut työnhakija kiinnostavan. Sormi ei myöskään mene tohtorilta suuhun erilaisten tietojärjestelmien ja –välineiden keskellä. Kaikenlaisia käyttöliittymiä on tullut eteen mm. rahoitushakemuksia tehdessä ja rahoituksen käytöstä raportoidessa. Tieteellisten lehtien julkaisufoorumeiden käyttöliittymät ne vasta oikeita pulmapähkinöitä ovat!
Toivon tämän blogikirjoitukseni omalta osaltaan innostavan tutkijoita miettimään, mitä kaikkia erilaisia taitoja sitä onkaan tullut opittua tutkimustyön yhteydessä. Nämä taidot ja esimerkit niistä tulee kirjoittaa työhakemukseen. Toivon kirjoitukseni myös kannustavan ihmisiä rohkeasti käyttämään mielikuvitustaan ja löytöretkeilevän: Mitä kaikkea kiinnostavaa tekemistä löytyy työelämästä myös yliopistojen ja oman väitösaiheen ulkopuolelta?
Päättäjiltä odotan rohkeutta poistaa tutkimuksen tulosten mittaroinnista nahistuneen porkkanan – kilpailun siitä, kuka saa nopeimmin ja eniten tohtoreita ulos tutkimusryhmästään. Monet ajan hermolla olevat työnantajat tietävät tohtoreiden kyvyistä ja etsivät heitä töihin. Toivon, että kirjoitukseni innoittaa myös uusia työnantajia metsästämään tohtoreita, joista monilla on juurisitä kokemusta, jota modernissa työelämässä tarvitaan. Työelämässä on kyse taidoista ja niiden soveltamisesta eri tarpeisiin; ei siitä, onko hakijalla ”oman alan koulutus”.
