Itsenäinen Suomi täytti 108 vuotta joulukuun 6. päivä. Foibekartanossa tätä juhlittiin itsenäisyyspäivän aattona. Paikalla oli Foibekartanon senioreita, jotka ovat eläneet sotavuosina (1939-1944) ja rauhan ajan alkuvuodet. He kertoivat lapsuus- ja nuoruusmuistojaan liittyen toiseen maailmansotaan, Suomen pulavuosiin ja sen jälkeiseen aikaan. Mukanani oli Suomen lipun väreissä Naksu Norsu, tulevan Norsutoimituksen toimittaja.
Itse juhlasta on paljon tietoa Foibekartanon nettisivuilla ja juhlan nauhoite on Youtube kanavalla. Juhlasta uutisoivat myös Ilta-Sanomat, Turun Sanomat ja Ilkka-Pohjalainen.
Taianomainen viulunsoitto
Vuosien saatossa olen usein muistellut lapsuuttani 1950-luvun Turussa. Mieleni muistojen videossa näen kerrostaloja ympäröivän asfalttipihan. Sieltä kuului viulunsoiton säveliä, jotka koin taianomaisina. Kun kurkistin ikkunasta pihalle, näin kainalosauvaan nojaavan miehen polvillaan soittamassa. Mummuni antamat kolikot kädessä juoksin pihalle antamaan ne soittajalle kiitokseksi soitosta. Kysyin häneltä, miksi seisot polvien päällä. Hän vastasi, että sotavammojen takia alaraajat piti amputoida polvien alapuolelta. Minä ihan odotin hänen soittoaan. Joka kerta kun toin kolikot juttelimme hetken. Mies kävi pitkään liki päivittäin soittamassa viuluaan, kunnes häntä ei enää näkynyt. Olin huolissani. Mitä hänelle oli tapahtunut? Vastausta kysymykseeni en koskaan saanut.
Muistelen viulunsoittajaa usein. Samoin 92-vuotiaan anoppini puhelinsoittoa vuonna 2014, kun Venäjä valloitti Ukrainan Krimin niemimaan: Onhan teillä mukavat kengät kävellä säässä kuin säässä? Voi tulla lähötilannne, jossa muuta kulkupeliä ei ole kuin omat jalat.
Minkälaista oli elämä sota- ja pula-ajan Suomessa?
Aini Hakulinen on 91-vuotias. Hänellä on iän myötä mennyt kuulo huonoksi, samoin näkö. Mutta ajatus on terävä ja muisti hyvä. Hän on erinomainen keskustelija ja kertoja. Talvisota vei evakkoon, koska omasta kodista oli Venäjän rajalle vain vajaa 100 km:n matka. Hevoskyydillä Aini, 3 sisartaan ja äiti matkasivat ensin Lieksaan. Tie oli liukas ja reki kaatui. Ainin nukke hävisi lumeen. Aini ei suostunut lähtemään ennen kuin nukke, jolla oli äidin tekemät vaatteet, löytyi.
Kuva Eero Viljakainen
Lieksassa elokuvateatteri Kulman alakerrassa odotettiin pimeässä evakkojunaa. Jotkut lapset pelkäsivät pimeätä ja itkivät. Vanhemmat sytyttivät tulitikkuja, jotta saatiin vähän valoa. Heti koputettiin ulkoapäin ikkunaan: valot pois. Sitten evakkomatka jatkui Alapitkän koululle. Sieltä isännät hakivat perheitä omille tiloille. Koska Ainin perheessä oli 4 tyttöä ja äiti, he jäivät viimeisiksi odottamaan isäntäperhettä. Naisväestä ei ole niin paljon apua maatilalla taisivat ajatella, mietti Aini. Sitten tuli lopulta Seppälän nuori isäntä hevosella hakemaan perhettä Seppälän talon tilalle. Siellä vanha emäntä oli kiukkuinen, kun noin iso porukka tuli, muistelee Aini. Perhe asusti karjakon kanssa samassa huoneessa. Nelivuotias Aini kulki nuoren isännän perässä. Hän arvelee tämän olleen isähahmo, kun oma isä oli ”siellä jossain” sotilaana. Nuori isäntä lähti sitten sotaan ja kaatui Suomea puolustaessaan.
Ainin isä oli kirvesmies ja rakensi sodan aikana mm. korsuja. Kun hän palasi kotiin, perhe muutti takaisin Lieksaan.
Aini oli hyvä kirjoittaja ja hänelle kertyi iso pino päiväkirjoja. Matka oppikouluun olisi ollut liian pitkä, joten Aino kävi kansakoulun ja jatkoluokat. Sama tilanne oli omalla mummullani, Karjalan evakolla. Myöhemmin, vuonna 1929 syntynyt, äitini matkasi junalla Mikkeliin oppikouluun. Hän asui viikot alivuokralaisena kuuron rouvan luona.
Koulun jälkeen, 16-vuotiaana, Aini lähti Ruotsiin hoitamaan sinne muuttaneen, entisen naapurin lapsia. Aini hoiti heitä vuoden ja jatkoi sitten pari vuotta tehdastyössä, josta hän saa edelleen pientä eläkettä.
Miltä ensimmäinen banaani maistui?
Saavuttuaan Ruotsiin Aini osti ensimmäiseksi banaanin. Hän oli nähnyt niitä vain kuvissa ja ajatteli tuossapa herkku. Makuelämys ensimmäisestä banaanista oli kuitenkin pettymys. ”Oli ihan ällöä”. Sen maku oli vieras, ei mikään herkku. Minä sain ensimmäisen kerran maistaa appelsiinia Turussa 1950-luvun lopulla. Se oli mehevän makea. Nykyään, kun käyn ruokakauppojen yltäkylläisillä hedelmä- ja vihannesosastoilla, muistelen hetkeä, jolloin pulkkamäestä kotiin tultuani pöydällä odotti yllätys – lautanen, jolla oli keko oranssinvärisiä appelsiiniviipaleita.
Aini on kiitollinen siitä, että hänellä on käytössä Iiriksen, näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskuksen, lukulaite. Sen avulla hän lukee mm. sanomalehtiä. Hän on myös tyytyväinen nykyiseen kuulolaitteiseen, jonka avulla hän kuulee hyvin televisio-ohjelmia.
Tartuttiin töihin, ei nirsoiltu eikä valitettu
Jaakko Lyly on 85-vuotias. Hän syntyi sotavuonna 1940 ja oli 5,5-vuotias, kun sota päättyi. Perhe asui silloisessa Helsingin maalaiskunnassa, Rekolan kylässä. Ilmahälytykset ja pommisuojaan juoksemiset ovat jääneet mieleen. Samoin ikkunoitten päivittäinen huolellinen peittäminen harmaan värisestä paperista tehdyillä rullaverhoilla. Jaakon isä oli sodassa alusta loppuu. Kun isä kotiutui, hän toi mukanaan Lapin sodan ”tuliaisina” saksalaista ”leikattua” konjakkia, oikeata voita ja keksejä.
Kun rauha tuli, elämää ryhdyttiin rakentamaan uudestaan. Pihaan rakennettiin pieni navetta, jossa oli sika, pari lammasta ja kanoja. Lisäksi äiti kasvatti mm. perunoita ja kasviksia, joten perhe oli varsin omavarainen. Nykyään puhuttaisiin lähiruoasta. Jaakko yritti kysellä isältä sodasta. ”Se oli niin kauheata, ettei kannata niistä kertoa”, isä totesi aina.
Sodän jälkeisistä ns. pula-ajoista Jaakko muistaa erityisesti työteliäisyyden ja sen, että urakoita jaettiin. Paljon oli tehtävää. Mietin Jaakkoa kuunnellessani, että tuolloin ei nirsoiltu eikä valitettu. Tehtiin. Sen ajan ihmiset nostivat Suomen taas jaloilleen.
Pikkulotta Aira
Aira Niemi syntyi vuonna 1934 ja on nyt 91-vuotias. Hän muistaa sodan alkamisen vuonna 1939, kun ensimmäiset pommit putosivat taivaalta Kotkan kaupungissa. Hänen perheessään oli 5-lasta, joista Aira on keskimmäinen. Hän muistaa, miten äiti aina huuteli ”Anna-Liisa, Asta, Aira, Aili, kuka sie nyt oletkaan”, kun halusi jonkun tyttären auttamaan. Perhe meni sotaa pakoon Kauttualle, josta muutettiin Poriin.
Porissa Airasta tuli 8-vuotiaana pikkulotta. Aluksi hän teki käsin isosta sidekangaspakasta erikokoisia siteitä, joita käytettiin erilaisten sotavammojen hoidossa. Hän auttoi myös Sotilassairaalan lotta-kanttiinissa. Sieltä sai lottien valmistamaa ruokaa, leipää, ja mm. kahvia. Kanttiinissa oli myös juttuseuraa.
Käsistään näppärä Aira auttoi sotilassairaalassa lottia mm. sotilaiden vammojen hoidossa. Siellä tuli paljon juteltua sotilaiden kanssa. Juttuseura oli varmasti tärkeätä, totesin. Monet olivat rintamalla olleet kasvotusten kuoleman kanssa.
Sodanjälkeisestä ajasta Aira muistaa ruoka-kortit. Aikuiset saivat 1 dl:n maitoa päivässä ja lapset 2 dl. Vehnäjauhot, voi, sokeri, leipä olivat kortilla. Itse muistelen mummuni keränneen ruokakortteja mm. kahvia varten. Aira muistaa, että maaseudulta haettiin täydennystä ruoka-komeroon. Musta-pörssi rehotti. Itse muistan, kuinka ihmiset tekivät vaihtokauppaa ruoka-kupongeilla. Joskus paikalle tuli tuntematon ruokakuponkikauppias.
Työllä Suomen hyvinvointia rakennettiin päivä kerrallaan
Aini oli 40 vuotta töissä Vantaan kaupungilla mm. sosiaali- ja rakennusvirastossa. Hän teki kassan ja tilien tarkastusta. Ainia kuunnellessani mietin, että työ vaati tarkkuttaa, sinnikkyyttä ja salapoliisin taitoja. Kun kirjanpidosta ei löytynyt kirjatulle rahalle kuittia, Aini lähti paikan päälle selvittämään asiaa. Kävi ilmi, että koko kuitti oli tekaistu. Sitten Aini siirtyi kaupunginhallituksen puheenjohtajan sihteeriksi, kun pyyntö kävi. Aini on tehnyt työtä kansantalouden ja kunnallispolitiikan näköalapaikalla.
Aira teki erilaisia töitä mm. postissa ja verovirastossa. Verovirastossa hän otti vastaan veroilmoituksia ja täytti reikäkortteja. Ne menivät lävistykseen sen jälkeen, kun Aira oli erikoiskynällä viivannut tiedot. Mieleen tuli oman väitöstutkimukseni alkuaika 1980-luvun alussa, jolloin reikäkortteja vielä käytettiin tutkimuksessa tietoa kerättäessä. Aira käytti myöhemmin myös ”pallo”-sähkökirjoituskonetta. Hänellä on muistona kultainen pieni sähkökirjoituskoneen pallo, jota hän pitää kaulaketjussa.
Jaakko kävi lapsena aina Rekolan Autotarvikkeessa, joka oli Pihkalan navetassa. Jaakko on aina tykännyt tehdä käsillä. Lisäksi hänellä oli mielenkiinto autoihin. Hän pääsi Korpivaaralle autonasentajaksi. Maan autossa Jaakolla oli oppipoikia. Ammattikoulun jälkeen nuoret tulivat hänelle asentajaoppiin. Jaakko vaihtoi sitten uraa ja oli liki 30 vuotta paloesimies. Paloesimiehenä piti ehtiä joka paikkaan. Asemapaikka oli lentoasemalla. Tehtäviin kuuluivat myös paloturvallisuusasiat
Eläkevuosina Jaakko on korjannut autoja ja rakentanut taloja. Jaakko teki töitä 70-vuotiaaksi. Hän jakaa kanssani ajatuksen siitä, että ylin eläkeikä voisi nykyään hyvin olla 70 vuotta ellei enemmän, jos terveyttä ja intoa riittää.
Arvostakaa arkea, ei aina tarvitse keksiä, mikä voisi olla paremmin
Aini, Aira ja Jaakko ovat eläneet sota- ja pula-ajan ja nähneet Suomen vaurastumisen. Vaatimattomista oloista oli ponnistettava eteenpäin. Oli tartuttava siihen, mitä oli tarjolla. Kysyessäni Ainilta elämänohjetta hän vastasi: ”Eläkää tavallista elämää ylä- ja alamäkineen. Niitä elämän varrella tulee. Kun on tyytyväinen siihen, mitä on, ei tarvitse aina keksiä, mikä voisi olla paremmin.”
Mietin, että ohje on yksinkertainen ja viisas. Jääkö ihan tavallinen arkielämä iloineen ja suruineen tänä päivänä helposti yltäkylläisyyden jalkoihin? Pitäisikö sen arvostusta tuoda enemmän esille?
Muista tervehtiä toista ihmistä
Jaakon elämänohje on: ”Muista tervehtiä toista. Ihminen kaipaa kanssakäymistä.” Jaakko jutteli aina oppipoikien kanssa. Puhuttiin työn liittyvistä asioista ja elämästä yleensä. ”Suomi on yksinäisten maa” otsikoivat eri mediat. Jaakon ohjetta noudattamalla jokainen voi osaltaan vaikuttaa elämäpiirissään siihen, että huomioi kanssaihmisiä juttelemalla heidän kanssaan. Jaakko totesi, että monesti aluksi vain tervehdittiin. Siitä alkoi usein tutustuminen, vähitellen vaihdettiin kuulumisia, kun kohdattiin.
Kaikkien kolmen kohdalla ajattelin, että uteliaisuus elämälle on ollut heille tärkeä mauste. Myös yritteliäisyys ja rohkeus tarttua eteen tuleviin mahdollisuuksiin tuli esille elämäntarinoissa.
Naksu Norsu oli innoissaan. Pitkän elämän aikana paljon nähneet ja erilaista elämänkokemusta omaavat haastateltavat tekivät Naksu Norsuun suuren vaikutuksen. Naksun korvien asennosta näki, että hän suorastaan imi kuulemaansa. Kerroin hänelle, että yhteen juttuun mahtuu vain pieni maistiainen siitä, mistä kaikesta haastatteluissa Ainin, Airan ja Jaakon kanssa puhuttiin.
Naksu Norsu oli avecini Suomi 108 vuotta itsenäisyysjuhlassa. Juhlassa saimme kukkuramitoin niin hengen kuin ruumiin ravintoa. Oli hienoa juhlia 108 vuotiasta. Oikealla Naksu kuuntelee Veteraanin iltahuutoa.
