Eye-witness to 45 years of advances in medicine – the importance of a doctor’s clinical eye

This is a blog about a doctor’s back and forth mental jumps around past, present and future medicine and age-old truths that still make a difference.

I have now had the opportunity to follow for 45 years first-hand the many advances medicine has taken with gradually increasing speed. I started my medical studies in 1973. At that time, in addition to conducting a thorough clinical examination of a patient, the possibilities to carry out other types of medical examinations were limited to laboratory tests, native X-rays of different body parts, sometimes enhanced with contrast media, electrophysiological recordings printed on paper, body tissue biopsies. Also, explorative surgery – opening up the patient and having a look inside – was used.

Meagre palette of clinical tests – Luxury of long-lasting patient-doctor relationships

Compared to today, we had a meagre palette of medical tests at our hands. So, it was very important to hone one’s bedside skills, develop the clinical eye: learn to listen, observe, see, hear, touch, gradually gain experience on what certain symptoms tell. The stethoscope, ophthalmo- and otoscope, reflex hammer, flashlight and tune fork were our additional clinical examination tools. I am forever grateful to the many brilliant clinicians and the patients who let medical students attend clinical rounds and learn at bedside. Consultations with other doctors, listening to nurses’ observations were common practice as were repeated discussions with the patient and family members.

I worked as a hospital clinician in the 1970’s and 80’s. During that time, we had the possibility to follow patients, even for years. Getting feedback on one’s work and importantly also valuable data on outcomes of illnesses and how symptoms and clinical findings developed either spontaneously or with treatments was a luxury that nowadays is just a dream for many doctors. The new knowledge that long-term follow up brings hasn’t lost its relevance. “There is no such thing as a text book patient”, is an important learning from these follow ups. The possibility to link together clinical symptoms, selected treatments and how a disease responds to the treatment and recording also adverse, unwanted effects, is the foundation for developing personalized medicine; the meaningful goal of digital health era.

When I started my specialist training in neurology in the early 1980’s, we had to make do mainly with skull X-rays. In addition, the risky pneumoencephalography (PEG), also known as “air study of the brain” was used in especially problematic cases. In this procedure cerebrospinal fluid surrounding and shielding the brain is first removed and replaced with oxygen, helium or air. Decisions to do this procedure were tough and not done lightly. Long discussions with the patient and doctors preceded decision making. It was difficult to predict the outcome of the PEG study: Will it bring clarity to a patient’s medical problem? Where the risks of adverse effects like infection or a stroke greater than the informative value of the method invented in 1919 by the American neurosurgeon Walter Dandy? PEG was luckily gradually in the 1980’s replaced with the non-invasive and much more accurate imaging CT (computed tomography) method and a bit later came MRI (magnetic resonance imaging). Technical advances in medical imaging have since then brought us 3D imaging and fusion imaging that combines anatomy with function from microcellular to macro level.

Our digital era and advances in medicine – There is no average patient

In all areas of medicine a wide range of technological innovations have pushed forward understanding of diseases. Data obtained with imaging, physiological recordings, laboratory tests on metabolism, immune responses, infections, cancer biomarkers, genetics, microscopy of tissue samples combined with pharmacological treatments, operative techniques, rehabilitation, remote health care and long-term monitoring of physical, physiological, mental and cognitive performance of patients both in hospital and in everyday life have shown the huge variety of clinical characteristics of different disease states. This long list is by no means complete.

Great advances in data science have provided a wide range of new diagnostic tools to aid doctors in the interpretation of medical examination findings. As data has constantly accumulated, we now know that there is quite a lot of variability in the physical, bio-physiological, mental, cognitive and behavioral performance of humans. These dimensions are affected differently in individuals by factors such as age, health habits, life events, illnesses (chronic and those that come and go), responses to treatments and rehabilitation. Not forgetting hereditary factors, genetics.

Overlapping of findings between diseases in bio-physiological, as well as, mental and cognitive functions of an individual also changes how diseases are defined. We now know that most diseases are many faceted. Earlier long-term follow up of patients already pointed to this. Now we have the possibility to find answers to why there is no such thing as an average patient.

A few examples: There are people who have e.g. diabetes which is quite easily kept in check. In some diabetic patients, blood glucose levels swing from very low to very high. Managing this roller coaster type of situation is tricky. Where lies the problem? Is the disease itself of a severe type or is the problem perhaps related, at least in part, to health habits of the patient? Could the underlying cause be life stressors and a person doesn’t have the opportunity or energy to invest time to disease management?

Elevated blood pressure has several underlying causes. Depression is not one disease entity, but several. Causes of anxiety differ. The same holds true for memory problems. Poor sleep can be a result of money worries, a relationship gone wrong, jetlag, obstructive sleep apnea, back pain, difficulties breathing due to a heart problem or an untreated urine infection.

Data driven decisions – Making sense: clarity out of complexity

The vast amount of detailed data that can be gathered even from one person from the tips of the toes to the top of the head, from micro to macro and functional level, challenge a doctor’s ability to analyse and interpret the different findings – even with the aid of data science tools. Data provides many windows into human health. It can bring both clarity and complexity.

In this era when data drives decision, the importance of doctor-patient communication and good clinical examination skills should be remembered. Information on a person’s life, family history, health, medical history, health habits, hobbies, past and present medication, current symptoms and findings of clinical examinations are important building blocks of good clinical medicine and patient care. If this health and medical data is missing from data clouds, streams or lakes there is the risk that the basis on which the next layers of data are added is porous. Significant omissions or even erroneous data cause biases and hamper understanding of diseases.

When people skills beat data handling abilities

People skills are more important than data handling abilities when addressing non-medical issues related to a patient’s need to cope with the new reality: I am seriously ill. Is a person positive about the outcome of treatment or ready to give up hope? A patient’s mind is full of questions and worries: What is the effect of the disease on my daily life? Is the treatment offered too cumbersome to follow? Do I have to change my life style? Am I willing to do this? What does my getting sick mean for my family and work buddies? Do I dare reveal that I am sick and some changes in team work are needed?

In spite of all the technological advances that have in many ways fundamentally changed medicine, my strong opinion is that human interaction, is still often in the core of getting to the bottom of things: Taking time to listen to what a person has to say; reading between the lines and recognising hints that require leading the discussion to new areas, can unravel where lies the problem. It can be loneliness that is not captured with sophisticated medical technology.

Every discussion with a person either with already a known health problem or symptoms that have brought a worried person to the doctor is valuable. The worried one can be the family member of a person sitting unwillingly in the doctor’s office. Structured symptom questionnaires are not the main tool here. Actually, in today’s digital era they can be filled before-hand. A competent doctor understands that the symptoms are just part of the story. They might not even be the key with which the health problem is solved. Clever digitisation in medicine frees more time for human interaction. Years ago, a wise CTO in industrial automation, who unfortunately died in his prime years, said to me: “It is even more important to figure out what not to automate than how to automate”. I hope for this wisdom in medicine.

Sherlock Holmes of Medicine

A doctor is a Sherlock Holmes of Medicine gathering bits and pieces of information that step by step are added to the health puzzle needing solving. Some pieces of information fit together, but one should also be aware of the fact that some pieces of information can distort the picture and lead to the wrong diagnostic road. My personal experience is that the key to solving a medical problem can sometimes be unexpected. It has often been something that my patient or a family member has at some point remembered to tell. Like my patient who fast developed severe muscle weakness. The cause was a mystery for weeks. Then one day, during hospital rounds I asked him about vitamin pills. “No, I haven’t been using them. Didn´t need to as I’ve been drinking a multivitamin and iron health mixture I bought from the pharmacy.” How much have you taken per day?” I asked. “A bottle a day”, was the answer. The symptoms were due to neurotoxicity from severe overdosing of vitamins and iron.

Medical technology today enables us to see into the human body even at microstructure level. This challenges our abilities to understand what the significance of the earlier unseen findings,, now revealed, are to the health of an individual person. Are we seeing normal variability in anatomy or physiology? Can some findings of medical examinations be bio-physiological adaptations to a disease state? The relevance of clinical examinations and experience is again highlighted. It is fundamental for making sense of data where it matters most – taking care of a patient. Advances both in obtaining different types of medical data and our possibilities to gather a vast amount of data of how a patient is managing his/her everyday life should be used to the full. Today this is not yet the case.

Data sharing is an age-old practice in medicine

Building understanding of diseases on gathered and shared data is not something new. It started with detailed clinical case reports published by observant medical doctors. In 1817 an English doctor James Parkinson reported six cases with symptoms of resting tremor, abnormal gait and rigidity. Case reports alerted other doctors to keep their eyes open. New cases were rapidly identified. Actually, data recording is much older than this: Already Egyptian medical papyri describe this disease, now known as Parkinson’s. Aloysius Alzheimer published his extensive findings of a dementing disease in 1907. Since 1910 it has been known as Alzheimer’s disease.

Doctors and other caregivers must commit to sharing medical records of their patients both with each other, as well as to supporting the uploading of this information into health data banks. Building trust with one’s patients and helping them also to see the benefit of allowing their own data to be shared is needed to ensure that the large data sets contain information that represent the versatility of findings present in patients with a certain diagnose.

Data availability – A question of life and death

Taking care of privacy and data security issues is an elemental part of medical data sharing. People should not be intimidated by these issues. Advances have been made in this area also. In terms of good care, it is actually unethical to paint scary pictures on how all privacy will be lost. Patients decide: If I am travelling and fall ill, would I rather have my health data available around the world for medical experts treating me or be in a situation where this is not the case. Imagine being unconscious with a severe, life-threatening allergy to certain drugs. Due to lack of relevant information you are given a drug forbidden in your case and you are fast in even worse shape because of a severe allergic reaction. Having or not having access to a patient’s medical data can be a question of life and death.

Nowadays one cannot work as a doctor if one is afraid of technology and overwhelmed by large amounts of medical and health data. The willingness to share also the data gathered by different care providers is a must. I hope patients also understand the importance of this. Without the ability to link data to practice, a patient’s health problems and clinical symptoms, we cannot develop expertise with which to understand the relevance of medical data that, not so long ago, wasn’t even available to us. It we forget to invest in good clinical work we face the risk of getting lost in details and losing the big picture.

The biggest threat for good decisions is lack of adequate time needed for thinking. The relevance of data at hand has to be assessed ¬ also after it has been crunched and algorithm handled by computers.

Medicine has now reached the phase were research provides understanding to the truth that seasoned clinicians have known from experience: “There is no such thing as a text book patient”. In fact, data science paves the way to personalised medicine – the foundation of which is being able to identify the characteristics of an individual patient that are relevant for tailored treatment. Making sense of data should result in more tailored, effective treatments with minimised adverse effects. If barriers are built that prevent data sharing we will lose this opportunity.

Awesome technology and timeless wisdom in the service of good care

Many of you probably know Rembrandt’s famous painting of 1682 “The Anatomy Lesson of Dr. Tulp“. In the early years of my career, explorative surgery ¬ “let’s go in and have a look” – was used as a diagnostic method. Now we have detailed whole body scans, soon combined with virtual reality, with which to dive into the human body to have a look around. However real-life listening, observing, communicating – human interaction is still the basis for good care. So, let’s not let awesome technology make us forget this timeless wisdom.

Posted in brain, cognition, Communication, English, Future, Health, Human, Medicine, Research, Uncategorized, Virtual Reality | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment

Hymyä huuleen – ainako?

© kuva Michael Müller

Mietin usein hymyilemistä. Hymy on viesti, jonka tulkinta ei ole aina helppoa. Sydämellinen, spontaani hymy ilahduttaa monia. Joskus olen näkevinäni surua hymyn takana. Hymyyn pakottaminen voi olla julmaa. Mietittyäni viime kuukaudet hymyilemisen eri ulottuvuuksia siitä muotoutui uusimman blogini aihe.

Polveilevat ajatukseni hymyn ympärillä pisti liikkeelle Naamakirjan uutisvirrasta bongaamani kaverin jakama uutinen: Kauppalehti siteerasi kesäkuun lopussa The Daily Beast -nimistä julkaisua, joka kertoo monen japanilaisen työnantajan ottaneen käyttöön hymymittarin. Tuloksen tuottaa algoritmi, joka mittaa työntekijän hymyn töihin tullessa ja sieltä pois lähtiessä ja jopa – artikkelin mukaan – luokittelee hymyn voimakkuuden. Hmm, onko hymy hyytynyt työpäivän aikana? Vai olitko jo valmiiksi töihin tullessa suu mutrulla? Osaakohan algoritmi tulkita hymystä jotain muutakin kuin suun kaaren? Entä hampaat? Saavatko ne hymyillessä näkyä? Haluaisin tietää, mitä kasvojen piirteitä systeemi mittailee. Entä jos ihmisellä on luonnostaan vino hymy. Hoksaako systeemi, kun töihin tulo hymyilyttää sen takia, että kaikki on kertakaikkisen absurdia, niin kuin nyt tämä hymymittari. Onko älypeili kenties niin älyttömän tyhmä, ettei erota toisistaan aitoa ja tekohymyä. Entä kun suu nauraa ja silmät itkevät? Tulkitaanko tämä niin, että ihminen nauraa niin, että naurun kyyneleet valuvat silmistä. Entä jos kyse onkin siitä, että suu hymyilee, vaikka sydän on pakahtua murheesta?

Hymy ja mistä se viestii, on askarruttanut minua lapsuudesta asti. Jos jaksat lukea blogiani eteenpäin, selviää, miksi. Hymyillään kun tavataan. ”Ain laulain työtäs tee,” laulettiin koulussa. ”Laulain työtäs tee” tarkoitti – ainakin minulle – että työtä tehdään hymyssä suin. Kouluaikanani jaettiin hymytyttö ja -poika patsaita. Älä anna hymysi hyytyä, vaikka kuinka ärsyttää, on usein kuultu neuvo. ”Nyt sitten hymyä huuleen”, on kestokehotus kameran takaa.

En ymmärrä, miksi minun pitäisi hymyillä kuvassa, joka kuvittaa haastatteluani, joka koskettelee vakavaa asiaa. Kuten: Kun ihminen venyttää itsensä äärimmilleen duracell-pupu moodissa tekemällä töitä levotta selviytyäkseen kohtuuttomasta työkuormasta, ”palkintona” uhrautumisesta voi olla vakava sairastuminen: sydän- tai aivoinfarkti tai psykoosi. Pitäisikö hymyssä suin kertoa, että pahimmillaan täysin sekaisin olevasta vuorokausirytmistä menee paitsi ajantaju, myös terveys? Minusta se olisi väärin – ihan kuin hymyssä suin kertoisin asioista, joitten vaikutus yksittäisten ihmisten elämään voi olla liki katastrofaalinen. Silti: Jos nyt kuitenkin sinulta saataisiin vähän hymynkaretta? Jos nyt ei kuitenkaan”, pidän pääni ja jatkan: Mikä tässä hymyilyttää? Ei mikään!

Hymy ei ole aina paikallaan eikä hyvä juttu. Muistan seuraavat lapsuuden tapahtumat vieläkin: Juoksen pitkin Haartmaninkatua Helsingin Meilahdessa. Olen pakomatkalla sairaalasta. Olen noin 3 – 4 vuotias. Muistikuvissani perässäni juoksee sairaanhoitaja. Hoitajan nyrkissä olevasta kädestä sojottaa kohti ilmoja valtavan iso ruisku ja sen päässä on iso piikki. Miksikö juoksen? Minua on hymyllä huijattu. Olin luottavaisena tullut sairaalaan johonkin lääkärin tarkastukseen aika pahan silmieni karsastuksen takia. Istuin sängyn laidalla heilutellen jalkojani. Hyppäsin sängystä lattialle. Tömpsistä. Kipusin takaisin sängynreunalle. Hyppäsin uudelleen. Hymyilin hyppyleikin tuoksinassa. ”Voi, miten hienot hymykuopat sinulla on.” Niistä minua silloin tällöin kehuttiin. Ne on joskus onnistuttu valokuvaankin ikuistamaan.

Takaisin muistoissani sinne sairaalaan: Lempeästi hymyilevä sairaanhoitajatäti saapui juttelemaan kanssani. Hän juuri kehui hymykuoppiani. Yhtäkkiä hän veti esille – lapsen näkökulmasta – jättimäisen ruiskun ja sanoi lempeästi hymyillen: ”Laitetaanpa tästä ruiskusta pienen (!) neulan avulla peppuusi vähän lääkeainetta ja sitten lähdetään silmäleikkaukseen.” En aikaillut. Otin jalat alle ja juoksin huoneesta sairaalan käytävälle, rappuset alas ja ulos. Kauhu ja mielikuvitus antoivat vauhtia: Minuun iskettäisiin piikillä jotain ainetta ja sitten minulta poistettaisiin kierot silmät. Minulle oli kyllä kotona kerrottu, että ehkä jossain vaiheessa pitäisi vasenta silmää oikaista pienellä toimenpiteellä, jos silmäjumppa ja ns. peittohoito eivät auta.

Lapsuusmuistossani minut petettiin hymyillen: ”Jättiruiskun” kera sain tietää, että minut ”huumattaisiin” ja leikattaisiin. Totta kai mielikuvani esimerkiksi ruiskun todellisesta koosta oli lapsen näkökulma. Te, jotka olette joskus Heurekassa käyneet, olette varmaan vierailleet näyttelytilassa, jossa aikuinen on voinut kokea, miltä tavallinen ruokapöytä tai tuoli näyttävät pienen lapsen perspektiivistä. Vanhempani olivat raivoissaan tavasta, jolla asiat silmäleikkauksessa hoidettiin. Olivathan he jo aikaisemmin kertoneet karsastustani hoitaville, että Kitille pitää kertoa asiat asioina ilman lepertelyä. Olin nimittäin silmälääkärissä kysynyt, miksi lääkäri puhuu hassuja ja heiluttelee puputikkua.

Hymyilemisen tärkeydestä erityisesti palveluammateissa puhutaan jatkuvasti. Tätä lapsuuden tapahtumaa muistelen siksi edelleen aika usein. Minulle ei lapsuuden tapahtumasta kehittynyt hymy-, ruisku- hoitaja- tai lääkäripelkoa. Tämä lapsuuden kokemus on kuitenkin ehkä yksi syy siihen, että minua ei hymyilytä hymyilyn kaiken autuaaksi tekevä väite. Hymyileminen ja tilannetajun puute on huono yhdistelmä.

Siitä hetkestä lähtien, kun lapsi maailmaan putkahtaa, alkaa vuorovaikutus ympäröivän maailman kanssa. Pienen vauvan ensimmäinen hymy on sykähdyttävä muisto. Muistan hyvin molempien tyttärieni kohdalla tämän hetken. Se palautuu mieleen, kun näen ihmisten hymysuin kujertelevan ja jokeltelevan pienien ihmistaimien kanssa. Hymy on vahva tapa viestiä: sinusta pidetään huolta, olet tärkeä ja turvassa. Hymy merkitsee luottamusta. Niinpä minulle, pienelle tytölle, oli aikamoinen järkytys aikoinaan se, että hymyilevällä tädillä olikin ”pahat mielessä”: Iskeä piikki pyllyyn.

Hymyile oikein. Ajatus siitä, että juuri tietynlainen hymy välittää toiselle ihmiselle ystävällisyyttä ja hyviä aikeita, ei ole uusi. Jo liki 10 vuotta sitten the Guardian lehti uutisoi, kuinka japanilaisen junayhtiön työntekijät hymyilevät joka aamu peilikameralle. He odottavat järjestelmään upotetun algoritmin tuomiota: Onko hymy asiakaspalveluun oikeanlainen, vai meneekö uusiksi?

Töissä pitäisi olla jonkinlainen hymyrobotti. ”Täällä sitten muuten hymyillen tervehditään näin aamun alkajaisiksi”, kuulin vuosia sitten moitteen sanoja takaani. Huomasin, että olin ajatuksissani kulkenut tutun työkaverin ohi häntä huomaamatta. ”Anteeksi, en huomannut sinua.” ”Olisi hyvä olla vähän valppaampi ja vähemmän vakava.” ”Elämä on iloinen asia,” hihkaisi työkaveri. En pystynyt jatkamaan keskustelua, vaikka mielessäni vastasinkin: Nyt ei hymy irtoa. Sain juuri töihin puhelinsoiton: läheinen ihminen oli yllättäen kuollut. Hymyile sitten tilanteessa, jossa olin juuri saanut kammettua itseni ulos työhuoneesta. Istuin siellä puhelun jälkeen yksin pitkän tovin yrittäen tajuta tapahtuneen. Samalla mietin, miten pistää lähipäivien suunnitelmat uusiksi.

Aikoinaan seisoin kesäkandina, kauniina kesäpäivän iltana, parkkipaikan viereisellä nurmikolla. Työporukkamme oli menossa kesäretkelle. Pysähdyimme noukkimaan autoon nurmikolla punnerruksia tekevän pomon. Tämä juoksi ja hyppeli energisenä luoksemme. ”Tein vähän punnerruksia, kun olette myöhässä.” Pomo katsoi meitä tiukasti silmiin: ”Ja tänä iltana meillä kaikilla on kesäjuhlissa sitten hirveän hauskaa!” Uskallakin olla eri mieltä – viesti tuli äänenpainosta selväksi.  Sitten pomo meni seisomaan nuoren apulaislääkärin luo, tarttui tätä hartioista ja jatkoi: ”Nyt hymyä huuleen. Kuuletko! Meillä on tänä iltana hirveän hauskaa.” Seurasin tilannetta tyrmistyneenä. Hirveän hauskaa, mikä hirveä sanapari. Olin nuori lääketieteen opiskelija enkä uskaltanut pihahtaakaan. Tilanne on piirtynyt tiukasti mieleeni. Kuin olisi eilen tapahtunut. Minun iltani oli pilalla jo ennen kuin se oli alkanut. Eniten sitä pilasi se, että en uskaltanut ilmaista tyrmistystäni silloin, kun pomo tarttui työkaveria paidan kauluksesta ja esitti vaatimuksensa oikeasta tunnetilasta. Tosin työkaverit totesivat, kun asiaa heille harmittelin: ”Hyvä ettet avannut suutasi, se olisi vain pahentanut tilannetta.”

Ihmisen hymyn juuret voivat olla iloisessa asiassa. Hymy voi toisaalta kätkeä taakseen surun, josta on liian raskasta puhua. Hymyn taustalla voi myös olla pelko: Jos en hymyllä osoita, miten sitoutunut olen työhöni, saan ensimmäisten joukossa potkut.

Kesän hymymittari jutun inspiroimana painuin internettiin päivittämään tietojani digiajan suhteesta hymyilemiseen. Venäjä valmistautui ilmeisen huolella jalkapallon 2018 MM kisojen isännöintiin. Eri alojen työntekijöitä hymykoulutettiin. Oikeanlaisen hymyn avulla pyyhkiytyisi pois turistien käsitys venäläisistä epäystävällisinä ihmisinä uutisoi vuorostaan Business Insider.

Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan työpaikoilla, joissa asiakaspalvelijoilta vaaditaan hymyilyä tilanteessa kuin tilanteessa, tilanne voi johtaa kohonneeseen stressiin, jopa uupumukseen. Voisi kärjistäen sanoa, että hymyily uuvuttaa, kun siihen liittyy pakko. Lopputulos voi olla huonontunut työilmapiiri, jossa työkaverit kohtaavatkin hymyttömän kiukuttelevan työkaverin. Asiakkaana koen hymypisteiden antamisen kaksipiippuisena juttuna. Miten pisteyttää, kun jokin asia toimi ja jokin taas ei?

Hankala asiakas voi olla tyytymätön, vaikka häntä kuinka yritetään palvella. Hän voi jopa ärtyä, jos kokee että myymälätiskin takana olija vain hymyilee, vaikka esimerkiksi tuotetta, jonka pitäisi ehdottomasti olla tarjolla, ei nyt vaan ole saatavilla. Pitkä jonotusaika chat-palvelussa ei kohdallani kuittaannu: ”Hei, miten voin palvella -hymiö” -aloituksella.

Suhtaudun hymyilemiseen vakavasti. Onneksi hymy kertoo usein tyytyväisyydestä ja kaikki on hyvin. Silloin asiat eivät ole hyvin, jos ihmistä vaaditaan hymyilemään, vaikka itse asiassa häntä ei yhtään hymyilytä. Ihmisiä, jotka kuvittelevat vallassaan olevan senkin määräämisen hymyilläänkö vaiko ei, on ollut kautta historian. Yksinvaltiaat ovat pitäneet kansalaisiaan pelossa hymyn avulla. Hymyile aurinkoisen iloisesti tai sinun käy huonosti.

En tietenkään voi olla varma, onko hymymittari – ”älypeiliin” upotettu algoritmi tosijuttu japanilaisen työelämän nykypäivästä vaiko liioittelua. Kasvojen erilaiset tunnistusohjelmat ovat kuitenkin jo arkipäivää. Ne voidaan sulauttaa huomaamattomasti ympäristöön tarkkailemaan ihmisiä. Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään sitä vastaan, että kasvojeni ilmeitä analysoidaan. Haluan kuitenkin, että järjestelmä tunnistaa kasvoistani myös ne ilmeet, jotka kertovat siitä, että nyt on töissä tai muussa elämässä tiukka paikka ja ei hymyilytä.

Lääkärinä olen työurani varrella usein pohtinut sitä, miten kertoa potilaalle ikävästä asiasta. Ei siinä tilanteessa hymyily tunnu oikealta. Optimismia voi välittää hymyllä sitten, kun akuutti shokkivaihe on ohi. Toisaalta, ei potilaan kanssa voi myöskään ruveta itkemään toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Joskus on pitänyt nieleskellä kyyneliä ja vetää syvään henkeä ennen vakavasti sairastuneen potilaan tai hänen läheisensä tapaamista. En ole koskaan ajatellut, että hymyileminen pehmentäisi viestiä. ”Sinulla on laajalle levinnyt syöpä”. Kyllä siinä tilanteessa rohkaiseva käden puristus potilaan olkapäälle tai käteen tarttuminen myötätunnon osoituksena toimii paremmin. Oikea paikka hymyillä yhdessä on silloin, kun on hyviä uutisia hoidon tehosta.

Tiettyjä hymyilyn sudenkuoppia olen oppinut tunnistamaan kantapään kautta. ”Millekäs lääkäri oikein hymyilee?” ”Onko tässä huoneessa muitakin ihmisiä kuin sinä ja minä?” tivaa psykoottinen potilas ja tuijottaa minua tiukasti silmiin. ”Helvetti on ovella ja lääkäri vain hymyilee.” Entä kun palvelee ihmistä, jolla on näkyvä haitta? Hymyily voidaan tulkita myös tässä tilanteessa väärin. Olen kerran ollut sivusta seuraamassa tilannetta, jossa vastaus kassaneitokaisen kivaan, iloiseen hymyyn oli ”hittoako mulle hymyilet, vammaniko sua naurattaa?”

Some vilisee selfie-kuvia, joissa hymyillään leveästi yksin tai ryhmissä. Ehkä kasvolihaksia alkaa joskus ihan kivistää loputon hymyileminen. Huomiotalouden ajassa eri medioiden lööpit kauhistelevat kauheita tapahtumia ja elämänkohtaloita ja kuvittavat jutut hymyilevillä ihmisillä. Ikävä uutinen nappaa huomion hyvää uutista helpommin. Ihminen kohdistaa toisen ihmisen kasvoissa herkästi huomionsa suuhun. Yhdistelmä kauhea asia ja hymyilevä suu kertoo mielestäni tilannetajun puutteesta. Vakavista asiaoista ei puhuta hymyssä suin.

Pidän siitä, että ihmiset hymyilevät, kun siihen on aihetta. Kehotus ”hymyä huuleen” jähmettää huuleni ja kasvolihakseni perusilmeeseen vakavan asian äärellä.

Posted in Empatia, Hymy, Ihminen, Järki, Mieli, Suomeksi, Tarina, Tunteet | Tagged , , , , , , | Leave a comment

A Case of Work Joy and Eureka Moments – How did it all go?

This is a case report on enjoying work – a personal narrative of a R&D project that became a journey filled with eureka moments.

Last summer I had the great opportunity to participate in an AR/VR in Medicine -project that brought great personal joy. For me the emotions of joy resurfaced strongly during the past week when I learned that our research paper on the project, Live delivery of neurosurgical operating theatre experience in virtual reality, received the Distinguished Paper Award 2018 of SID (Society for Information Display). Since then my mind has been on the ingredients of working joy. What made this project so exceptional? How did it all go?

As I wrote in Nokia’s official blog last July, the outcome of the project was an eye-opening, mind-boggling, experience. Even though I was not even near the surgical unit I “flew” with VR-glasses to “stand” by the operating table and could observe the neurosurgeon and nurses currently at work. In addition, I could switch my attention to the video-stream from the operating microscope or choose to look at slices of preoperative brain images floating on the screen. The images showed, what the medical problem was and where in the brain. You can read more about the project from my blog. In the awarded research paper, we also describe some user results. Virtual reality aided medical training provided an experience very near to bed-side training which is one of the cornerstones in medical education: Masters of trade share their knowledge with disciples.

Being part of a group that, from my view point, made a doctor’s dream of a new way to learn come true brought joy. The developed solution was a tangible example of how AR/VR can actually make an important contribution to medicine. I also experienced first-hand what can be achieved when people with different competencies and viewpoints not just talk but at the same time roll up their sleeves and pitch in to make an idea a reality.

From the many discussions with people who in different ways and at different timepoints used their expertise and time to make things happen, I know job joy was felt by many. It was like sailing on fair wind. At times it was a bumpy ride but we managed to keep direction. We shared a mutual goal. There was no talk of giving up at any moment. A way forward was always found. This emphasizes one important point: we did not spend time in writing a detailed project plan. We started doing things, but with eyes and minds open. We knew that doing will anyway reveal issues to be solved that we cannot foresee. We will solve them as they come. We avoided the pitfall of getting tangled in risk analysis and worrying. The people involved in the project both at Nokia and at Helsinki University Hospital (HUH) Department of Neurosurgery trusted each other. Everybody had important competence to bring to the project. Everybody saw the value in the work of others. We knew that together we can overcome issues that at first may seem like obstacles threatening the project.

Around the end of March, early April last year I got the phone call that ultimately put the project in motion. “What do you think, would Nokia be interested in bringing the OZO -camera to the operating theater?” We have a live micro-neurosurgery course coming up. Around 100 surgeons from around the world are coming to Helsinki to attend the one-week course. Wouldn’t it be great to add some VR here?” the neurosurgeon at the other end of the line asked. My first response was: “Yes”. The next one was: “Oops, when is the training course?” “Well, in June, before Midsummer”, was the answer. “Is that a problem?” Might be, I thought, but answered, “Let’s see, I’ll ask around”. I took the train to Tampere to meet with Nokia’s Digital Media Experiences Team. I had a hunch from some earlier discussions that the team has the spirit to dream big and dare. I was right. “Let’s do it, at least find out what is needed.” The neurosurgeons at HUH were like-minded.

So next, a group of us from Nokia made a field trip to the neurosurgery operating theater. The next lucky strike: We were welcomed with open arms to where all the action is. Soon we were standing together with clinicians in an (of course vacant) operating room and in full planning mode. At this point I became more of a person, who tried to keep up with the discussion on how to integrate certain operating theater technologies with media ones. We gave the project the nick name “MediaMeetsMedicine”.

Before THE phone call, there had been quite a lot of talking face-to-face about the future of health care in different settings and combinations of people interested in the topic. How can technology really help in taking care of people’s health and illnesses? In my experience best discussions with people arise most often when everything is not just about business at hand. Small talk is important. It is an appetizer for thinking together some more. The human connection where time and place are shared is really crucial to success.

Contrary to what is often claimed, medical doctors are not against technology. In fact, throughout medical history clinicians have been actively developing their medical tool kit. Our time is no different. Now the tool kit has in many ways become digital. After Nokia’ s OZO camera was announced, clinicians who knew I worked as a researcher and medical expert at Nokia started bringing up the topic of VR/AR opportunities in medicine. People working within AR/VR research at Nokia were also pondering the same questions. This was fruitful ground to team people up. By having the opportunity to hear first-hand from clinicians how things are done currently in technology intensive neurosurgery and thinking together (in the operating theater where the action is) what could be added into the setup by bringing media technology -based experience on board, a new solution that provides an AR/VR hands-on medical education experience gradually saw light.

Work joy was clearly present. Several doctors, as well as, nurses playing a key role during surgery, enthusiastically pitched in. The Chief of the Neurosurgery Department was onboard. At Nokia a couple of people form the business side joined us and helped to get an OZO camera for the project. Lawyers put their heads together with us to figure out a contract that both partners can commit to. Along the way new issues had to be solved. Like how to approach patients and ask if they are willing to have their operation recorded with OZO. We had many discussions on how to best give understandable information to patients and their family. Patient privacy and safety issues were addressed. Step-by-step we were getting nearer to D-day. Communications experts pitched in to plan how best to provide information of the project to different audiences and during demo sessions.

I must confess that I had a few moments of doubt. Especially when meeting some kill-joys along the way who saw mainly wicked problems eventually piling up. Can you really be certain that this won’t fail? Aren’t you worried what happens (to you) if the project does fail? You guys are not doing things by the book. Where is the project plan and business canvas? My answer was: When doing something new in research, you don’t have an cookbook with an accurate recipe. This is not a product development project.

© Michael Müller

I decided not to listen to that little voice of “practical me” that was, also at times, whispering in my own head: Come on, stop and think. Do you really know what you’re getting yourself in to? The voice of warning was important for being alert; paying attention to details that can have a huge impact, if forgotten.

I feel privileged to have worked with so many people that had the same attitude: Let’s make an idea we believe in come true. Let’s take a leap of faith. Let’s dare.

So, what next? Time will tell.

Posted in Creativity, Dream, Education, English, Future, Health, Idea, Joy, Medicine, Research, Team, Virtual Reality, Work | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Elämyksellinen asiantuntijuus

Lavashow alkaa. Juontaja hihkaisee: ”Moi moikka moi! Siis aivan mahtavaa. Siis kertakaikkisen upeata nähdä näin paljon fantastisia ihmisiä täällä. Onks hyvä fiilis?”

© kuva Michael Müller

”Joopa joo”, vastaa juontaja malliksi mikrofoniinsa ja ojentaa sitä meitä kohti. Salista kuuluu vaimeahko joo. ”Siis mitä? Eiks fiilis ole kohallaan? Kamoon! JOO  JOO! Meillä on edessä superpäivä. Ohjelmassa on toinen toistaan mahtavampia esityksiä. Huippuasiantuntijoita kertomassa meille upeita asioita.” Jälleen mikrofoni yleisöä kohti. ”JOO” hihkaisevat osallistujat kuuliaisesti.

Muutkin ihmiset kuin minä huutavat tässä vaiheessa joo. Jotta päästään asioissa eteenpäin, ajattelen. Seison pimeässä salissa, joukon keskellä, ja katson kirkkaitten eriväristen valojen keskellä huitovaa ihmistä. Mahtaa olla stressaantunut, kun yleisön lämmittely onkin kuin kivirekeä perässään vetäisi. Tunnetilani lämpötila on siirtynyt useita asteita viileämmäksi muutamassa minuutissa. Miksi? Kuulun ihmisiin, jotka saavat näppylöitä siitä, että joku vaatimalla vaatii minua suorastaan pursuamaan positiivista fiilistä. Pidän jopa eräänlaisena tilannetajun puutteen huippuna sitä, että tilaisuuden alussa pistetään superlatiivit kehiin ja kehutaan tilaisuus. Olen tyytyväinen, että en ole esiintyjien joukossa.

Minulla on kohtalotovereita. Heitä, jotka eivät pidä tunnekäskytyksestä. Kaltaiseni eivät vain yleensä avaa suutaan. Ymmärrän sen hyvin. Olen ollut tilanteissa, joissa olen esittänyt ääneen närkästykseni siitä, että minua yritetään virittää tiettyyn tunnelmaan. ”Etkö ymmärrä hyvän fiiliksen merkitystä?” Aika yleinen ympäristön reaktio kommenttiini. Kysyjille olen vastannut: Innostuksen ja inspiraation merkityksen vähättelystä ei ole kyse. Niistä saa valtavasti energiaa päiväänsä. Ihmisen elämäntilanne voi kuitenkin olla sellainen, että nyt ei vain ole erityisen kivaa. Ihminen on saattanut saada ikäviä uutisia ja yrittää pitää itseään kasassa. Arki kantaa yli murheiden, mutta vaatimus siitä, että pitäisi nytkin iloita, voi joskus katkaista kamelin selän. Haluatteko todella, että joku täällä näyttelee iloisen innostunutta toisten vaatimuksesta ja samalla itkee sisäisesti . Tunneviritykselläkin on rajansa. Emme me ihmiset ole tunnerobotteja. Heidänkin, joiden elämässä on vaikeata pitää voida uskaltautua ihmisten ilmoille. Kokemus siitä, että on paikalla väärässä tunnetilassa voi johtaa muista eristäytymiseen.

Hyvä esiintyjä saa kuulijat innostumaan musiikista, teatterista, tieteestä, filosofisesta pohdiskelusta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Lavakarsima – kyky valloittaa ja hurmata ihmiset – on upea lahja. Upeimmat kuulijakokemukseni ovat syntyneet luennoilla, joissa esitelmän pitäjällä on monipuolinen asiantuntemus esityksensä aiheesta, siitä kertomisen kyky ja lavakarsimaa. Hän valloittaa minut osaamisellaan. Esityksessä on muutakin kuin ”musta tuntuu” mielipiteitä tai henkilökohtaista elämänkertaa tyyliin ”ongelmien kautta oivalluksiin”. Haltioidun. Tunne on voimakkaampi kuin sen laimeampi versio, jonka olen muutaman kerran kokenut netissä surffaillessa löydettyäni loistavan TED talkin.

Tänä päivänä elämys- ja hehkutusluennot ovat IN. Ihmisille pitää antaa kokemuksia, vahvoja tunnelatauksia. Kuulijoitten kyynelkanavia pitää herutella tai nauruhermoja kutitella. Esityksen pitää olla performanssi. Asialinja ei saa peukutuksia. Olen minäkin istunut esiintymiskoulutuksissa aivopestävänä: Persoona kehiin. Muista henkilökohtainen tarina. En ole ollut käännytettävissä. Eikö asia, josta puhun voisi olla valokeilassa? Miksi minun pitää persoonani sinne tunkea?

Ns. studiokeskustelut ovat nykyään tunneviihdettä. Erilaisia näkökulmia edustavat ihmiset – asia-asiantuntijat ja kokemusasiantuntijat – kokoontuvat yhteen keskustelemaan (usein) hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Saako rahaa ”sosiaaliluukulta” liian helposti? Vievätkö robotit ja älyteknologia työpaikat? Hyvä vai paha SOTE? Sen sijaan, että rauhallisesti ja kiireettömästi keskusteltaisiin eri näkökulmista itse asiaan, keskustelut hyvin nopeasti ajautuvat ”musta tuntuu” -tasolle. Tunnetilojen estoton esittäminen ottaa pääroolin. Asian käsittely ei etene pintaraapaisua pitemmälle. Voi sitä raukkaa, joka erehtyy hetken pohtimaan, mitä sanoisi itse asiasta. Keskustelujuna meni jo. Olisi ainakin pitänyt heti aloittaa lauseella ”Musta tuntuu, että…”. Ja voi sitä poloista, joka ei suostunut kisaamaan tunteista. Mikä tunteeton järki-ihminen! Ei taatusti ymmärrä mistään mitään. Miten niin ei ymmärrä, mietin minä. Mistä tähän johtopäätökseen päästiin, kun itse asia oli keskustelussa sivuosassa – pienessä sellaisessa.

Keskusteluohjelmien some -jälkipyykissä tunteet vellovat valtoimenaan: yksi ihastutti empatiallaan, toinen taas vihastutti. Henkilö, joka on samaa mieltä itsen kanssa, on empaattinen. Hän, joka oli toista mieltä, oli kylmäkiskoisen oloinen, empatiasta ei tietoakaan.

Kehitä tunnetaitojasi, muista empatia, taidoista tärkein. Tämän ajan viisaus, jota kaikkien huulilta kuulee. Järjen käytön arvostus on vahvassa laskussa. Nyt kohistaan siitä, kuka on empaattinen ja kuka ei. Tässä tunnekohussa tunnetaidot ja empatiakyky loistavat poissa olollaan. Siitä siis puhe, mistä puute. Tunnetaitoihin kuuluu mielestäni myös itsehillintä, kyky pitää tunteitaan aisoissa ja antaa järjellekin tilaa loistaa. Asettumalla toisten ihmisten asemaan, voi mielestäni yleensä myös, jos älliä ja tahoa riittää, ymmärtää, miksi jotkut – usein aika monet – ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla kuin minä itse. Ehkä heidänkin ajatuksissa on jotain järkeä.

Asiantuntijuutta arvotetaan yhteiskunnassa tällä hetkellä vahvasti ”musta tuntuu, että toi on oikeassa/väärässä” mittatikulla. Tämä voi olla yksi tapa hoitaa ristiriitaisen informaatiovirran tuottamaa ahdistusta. Jos ei järjellä voi kaikkea ymmärtää, tehdään päätökset tunnepohjalta. On ymmärretty väärin tieto siitä, että tunteet vaikuttavat ihmisten päätöksiin. On unohdettu, että tunteiden vallassa tehdään usein myös hölmöyksiä, jotka olisi voitu välttää, jos järkikin olisi ollut läsnä.

Ajatus yhteiskunnasta, jota kehitetään ”musta tuntuu” moodissa on pelottava. Toivon totisesti, että järkikin pääsisi ääneen.

 

 

Posted in Aivot, Ajattelu, Ajatus, Asiantuntija, Empatia, Ihminen, Järki, Mieli, Suomeksi, Tunteet, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Snowed in – some thoughts on work and working hours

Snow! How I have missed it in Helsinki. Nature decided to make things right in day.

© Michael Müller

A fierce snow blizzard reached rural Helsinki sometime during the night, last week, when Wednesday turned to Thursday, January to February. The wind was howling when I opened my eyes around 6:30 am. The front door didn’t budge more than a mere 20 centimeters. The porch was thick with new snow. Heaps of snow covered our drive-way and yard. Heavy wind lifted the light snow powder up into the air changing the form of snow heaps. The downpour of snow was so dense that I could hardly make out the nearest trees behind a veil of snow. “We’re snowed in!”, I called to my husband.

The snow veil became more and more thick during breakfast. Well, nature shouldn’t overdo it, was my next thought. My agenda for Thursday, the first of February, was to commute to my workplace “bright and early”. I had many to-dos in my mental check- list. Everyday life reality kicked in fast: “Damn, this ruins my plans for today!” I must confess it took me a cup of tea, oatmeal porridge and some traditional newspaper reading, before I realized: No sense in being stubborn and ignoring the forces of nature. Nature gave me the cool opportunity to take time to think snowed in. And recover adequately from an intensive work day.

The day before the snow blizzard landed to Helsinki had been a day with many activities. From morning till early afternoon, I had the opportunity to discuss face-to-face, in the same time and space, with many people about working life, human health and well-being issues. The morning seminar held at Helsinki Music Centre on working hours and how should they be defined in today’s working life provided fuel for the later discussions that day.

After a brisk walk from the Music Centre in crispy winter weather, frost nipping my cheeks, combined with some bus time, I reached home. This was around the so called blue moment when day turns to evening. At home it was time to start the next phase of my work day. The urgent, must do -task I still had on my plate was to write and upload into the project portal the interim report on a research project I am leading. The deadline for this task was that same day. I had received updates from my collaborators a couple of days earlier. However, writing a readable summary of great research results is not done with a snap of one’s fingers. It often requires hard thinking and deciding what is especially relevant for those handling and evaluating the achievements. A reader can digest just so much.

Translating scientific reasoning and academic jargon into words and sentences that are understandable also to those who are not researchers or into neuroscience and clinical research takes time. In my opinion it is the responsibility of the researcher to make sure that through this translation into more general wording, the research results and their meaning do not change. It is so easy to cut corners and be vague, if one is not vigilant. Writing a readable summary is not about copy paste –stitching together pieces of text from my collaborators reports.

In addition to the actual research achievements -summary, there was the more formal report of doings and the use of resources that also had to be written into specific boxes of a digital document with a fixed format. While logging into the portal, I noticed that the system was slow to open. As I started to get a bit anxious with the deadline looming a few hours ahead, getting text written and saved into the appropriate boxes seemed to take ages!

To sum it up, I ended up doing intensive work that Wednesday evening. Afterwards I was in quite high-gear mode. On the other hand, the first results of our research, the fruits of all the hard work done by many people, inspired, as did the day’s many discussions earlier.

So, at the end of the day I hadn’t had any time to actually stop and think, to process all the new information and knowledge I had gained on the last day of January. What would be the best next steps? What learnings are especially important? The next thought that popped into my mind when the inspiring day was coming to an end was: “My to-do list has several other, mostly unrelated, things that need attending first thing tomorrow. How will I get back to the mode in which to use today’s information to create new knowledge or develop my own thinking?”

I didn’t sleep well. Too many thoughts were tickling my mind. Also, positive stress that enabled me to get into a flow mode during reporting was now keeping me too vigilant. The approaching deadline had induced a positive stress state that enabled me to get into a flow mode during reporting and to meet the deadline. Downshifting from this energy burst takes its own time. I should have started to relax earlier.

The seminar I had attended on the last day of January was on working hours. It was arranged by Finnish Economists and the Finnish Institute of Occupational Health. Results of recently completed research on working hours of experts were presented. The red thread of the event was how should working hours be defined in a 24/7 world where a fast-increasing number of people face, often daily, the challenge that, in their human networks, somebody somewhere is always awake. At the same time innovation, creativity, renewal, learning not to do things in a certain way and at the same time figuring out how to do things differently, are skills to be honed. The research showed that nearly 80 % of experts either need to be or at least feel they need to be reachable also after official working hours –  in the evening, early morning hours, during weekends and often also during well-earned vacation time. Excessive work load was also common (over 70 % had experienced this).

In the seminar many attendees felt that the traditionally defined daily or weekly working hours that one needs to do in order to earn one’s paycheck is becoming – or some claim has already become – an obstacle for doing work in a more productive way. Strictly defined working hours that represent work in the industrial age work, just don’t work. The reality in many professions is that work and so called free time are more and more intertwined. In some sense the work of many people has become timeless and not bound to a specific place. Above I describe my work day. I have the luxury (I know I am fortunate) of flexibility at work. This time nature helped me to realize this.

In many types of work, video-calls, in which people are attending the call physically in different time-zones and with their differently ticking internal circadian clocks, are an important part of the job. Some jobs require zig-zagging around the globe. When is one at work and when is one on leave? Is it possible to adapt and figure out a way to stay in tune in these working modes? And on top of this come the demands and needs of family and social life that differ between individuals. Also, what suits one, doesn’t suit another person. Some people are at their best in the morning, some in the evening. Some people get the needed push to get things done from deadlines, others want to be ready well ahead of a deadline. How to take into account these differences in working hour guidelines? Is this an unsolvable catch-22situation? What would work for most people in expert type of jobs?

Are flexible working hours the solution? Do they always support good health and well-being? I claim not, if people themselves don’t take the time to stop and take a good look at their own working habits. Work and safety guidelines on how many hours of work a person can humanly do before reaching the breaking point that can have serious mental and health consequences are useless, if people willingly continually work from dawn till the wee hours of the night. Legislation doesn’t solve the issue, if people don’t take responsibility of their own well-being and keep a caring eye also on loved ones and work buddies.

I must confess that as a doctor, I have difficulties keeping cool, when I again and again hear or read comments like: “if you love your work, you do not count the hours you do the things you love”. My response is: “If you love your work, you take care of yourself and make sure that you are at your best, physically, mentally, emotionally and cognitively”. Overworking is addictive and in the end the price for this can be high: One loses sight of what is relevant in work and spends time with trivialities. Loosing health through overworking can be permanent.

To get things done and taking care of oneself at the same time requires inventiveness. How to plan my daily activities to ensure a healthy balance of doing, idling and wresting? What is the best solution for my unique life? Each one of us has to answer this for ourselves keeping in mind that there are also other people to consider. How does our team work best? What about life outside work? If one is constantly overtired, coming up with new ways of looking at one’s work and working hours can be tough. The weary mind isn’t inventive.

Legislation on working hours can protect to some extent, but it should not hinder putting into practice and testing new approaches to defining working hours. If somebody comes up with solutions to a conundrum. Many ideas look cool on paper, but trying them in practice is needed. Through doing new solutions can also arise.

So, having talked some sense to myself during breakfast last week, on the snow blizzard day, I embraced being snowed in. I accepted nature’s gift thankfully, reorganized my day and changed its goals. I spent the day recovering from an intensive work day. I let my mind wonder and weave new thoughts from past day’s experiences and put emerging ideas into writing. Every now and then I took a small break and shifted my attention from the computer screen to the outside world. My attention was captured by the swirling and energetic movement of snowflakes dancing to the tunes of the winds. In late afternoon, I grabbed the snow pusher and a shovel and spent a couple of hours in snow work. I had a very good night’s sleep. The next day my body’s muscles reminded me that snow work is nature’s way of providing an opportunity to get physical exercise along with fresh air.

Posted in Creativity, English, Future, Health, Human, Society, Work, Working culture, working hours | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

SOTE sopan kuplat ja kuprut – sivustaseuraajaa sapettaa

© photo Michael Müller

Päätökseni olla kirjoittamatta SOTEsta on pitänyt tähän asti. Sormiani on kyllä usein syyhyttänyt näppäillä ajatuksiani tästä sameasta sopasta blogiksi. Enää en pidättele. Olen huolissani. Jääkö ihminen, avun tarvitsija, uudistusinnon jalkoihin? Avaan sanaisen arkkuni. Tekstiä tulikin, sanomisen pakosta – pitkästi.

Taisi olla vuosi 2014, kun radiokeskustelussa SOTE uudistuksesta ja hoitopaikan valinnanvapaudesta toimittaja kysyi ministeri Risikolta, miten tämä vapaus käytännössä toimii, kun mökin mummoa huimaa ja pitäisi valita, minne mennä tutkimuksiin. Kokenut poliitikko ohitti kysymyksen kehumalla, kuinka palvelun laatu paranee, kun asiakkaista kilpaillaan. Radio-ohjelman jälkeen sormiani kihelmöi ensimmäisen kerran kirjoittaa aiheesta blogi.

Rauhoituttuani päätin pitää näppini aisoissa, poissa näppäimiltä. Lääkärin, joka on SOTE sopankeiton sivustaseuraaja eikä tiedä asioista riittävästi, ei kannata ruveta aihetta ruotimaan – sivusta viisastelemaan vaikeassa ja monimutkaisessa asiassa, ajattelin. Uskottelin itselleni, että tähän kuvioon tulisi lopulta jotain järkeä. Kolme vuotta on mennyt ja yhä sumeampana SOTE-logiikka näyttäytyy.

Terveyden datapilvet sähköistävät SOTEn

Tänä syksynä olen osallistunut useampaan terveydenhuollon tilaa tulevaisuutta käsittelevään tapahtumaan. Niissä on erityisesti käsitelty datapilviin lentäviä terveystietoja, digitaalisia terveyspalveluja sekä dataa rouhivien tekoälysovellusten ja aina vain tehokkaamman siirtokapasiteetin omaavien, bittejä reaaliajassa maailman kolkasta toiseen siirtelevien dataverkkojen, roolia. Kaikissa tilaisuuksissa on (kyllästymiseen asti) todisteltu sitä, miten digitaalisuus erinomaisesti tukee SOTE uudistusta.

Lääkärinä ja omaisen sekä ajoittain myös potilaan roolissa unelmoin siitä, miten hyvin toteutettu sähköinen terveystietokanta voisi vihdoin varmistaa sujuvan tiedonkulun potilasta hoitavien eri tahojen välillä ja kuinka algoritmit tuottaisivat järjellisiä yhteenvetoja erilaisiin hoitotilanteisiin. Samalla mieltäni kaikertava huolenaihe ei väisty. Auttavatko nämä mullistukset ja myllerrykset, joista käytetään myös sanoja, uudistus ja innovaatio, oikeasti ihmistä ­– avun tarvitsijaa, kun avun aika on

Syksyn aikana on sana SOTE lausuttu niin monta kertaa, että jos tehtäisiin sanapilvi tilaisuuksista, SOTE komeilisi isokokoisena keskellä. Tämän ajan HYPE -sanoja kuten digitaalisuus, datapilvi, voimaantuminen, valinnanvapaus, hoitoketju, huoltotaakka, ikäongelma, kerääntyisi sotkuisen SOTE pakan ympärille. Sana ihminen olisi jossain sivussa pienikokoisena pilvenhattarana, koska niin harvoin sitä sanaa kuulee puhujien suusta. Tämä koskee myös sellaisia sanoja kuin lääkäri, hoitaja, potilas. Mörkö-sana yksityinen ja sen vastavoima julkinen saavat kyllä tilaa.

SOTE-ytimessä (ilmeisesti) olevien ja digiuskovaisten puheenvuorot ovat kyllä hioutuneet tiukoiksi kiteytyksiksi. Niitä täytyy kuulijana ihailla, vaikka niskakarvani nousevatkin pystyyn. ”Terveydenhuollon mullistava SOTE uudistus ja digitaaliset terveyspalvelut takaavat hoidon tasavertaisuuden ja laadun ja samalla voimaannuttavat potilaat huolehtimaan omasta terveydestään.” Sitten todistellaan, miten asiakas, potilas, on vihdoin itse sairautensa paras asiantuntija. Helsingin Sanomatkin intoutui 3.11. pääkirjoituksessa nostoon ”Potilas nousee kuskin paikalle”.

Sutjakkaalla sähköisellä tunnistautumisella yksittäinen ihminen ihan voimaantuu selaillessaan netissä terveys- ja sairaustietojaan. Ihminen saa lisää puhtia ottaa terveys omiin käsiin netissä tarjolla olevista lukemattomista hyvinvointipalveluista. Kansa laihtuu, raitistuu, liikkuu, mieli virkistyy ja muisti kirkastuu. Enää eivät ihmiset kuulkaa sairastu, kun tautien ennaltaehkäisyn talkoot saadaan kunnolla vauhtiin.

Mitä sanahelinää. Toki potilas tietää itse parhaiten, miten hän kokee sairautensa ja terveytensä ja miten sairaus vaikuttaa oman elämän eri osa-alueisiin. Samoin omaiset ja ystävät näkevät monia käytännön tilanteita, joihin sairaus voi vaikuttaa tai ei vaikuta millään tavalla. Tämä on kuitenkin vain eräs ulottuvuus. Tässä yhteydessä sana kokemusasiantuntija on ihan kelpo. Samalla pitää muistaa, että ei ole kahta samanlaista ihmistä ja kokemusta. Yksittäisten ihmisten oireet tietystä sairaudesta ja se, miten sairastuminen ja sairauden kanssa eläminen koetaan, eroavat toisistaan. Mielestäni on väärin siirtää pääosin potilaan ja omaisten hartioille ja vastuulle itse sairauden hoitoon liittyviä asioita. Eräs ystävä kertoi minulle tuohtuneena maksaneensa sievoisen summan lääkärikäynnistä kuullakseen lääkärin suusta lauseen: ”Miten haluat, että tätä sun sairauttas nyt hoidettaisiin? Mitä sun mielestäs pitäis tehdä?” Ystävä kertoi vastanneensa: ”Eikö ole sinun, lääkäri, tehtäväsi, vastata tähän kysymykseen ja auttaa minua?”

SOTE –jargonissa ihminen ja ihmisen tarpeet, näyttävät unohtuneen. Poliittiset päättäjät ovat niin keskittyneet veivaamaan kytkykauppojaan SOTE ja maakuntahallinnon uudistuksesta, että hoitoalan eri ammattilaisten puheet siitä, mikä terveydenhuollossa jo toimii ja missä ovat suurimmat kipupisteet, kaikuvat kuuroille korville. Omissa kommenttipuheenvuoroissani olen usein kokenut ihmisestä ja heidän arkisista tarpeistaan puhumisen olevan piipitystä, joka hukkuu suurien sanojen alle.

SOTEn ja maakuntauudistuksen kytkykauppa – kuoleman laakso

SOTEsta syntyi kitkerä sopu”artikkeli (HS 29.10.) käsitteli hallituspuolueiden kädenvääntöä SOTEn soppakauhan äärellä sekä tahallisia tai tahattomia väärinymmärryksiä siitä, mitä tulikaan uusimmassa SOTE mittelössä sovittua. Ihan vatsanpohjaani kouraisi. Taaskaan ei puhuttu tärkeimmästä asiasta eli siitä, mitä palveluntuottajan valinnanvapaus tai asiakas/palveluseteli konkreettisiesti merkitsisi yksittäiselle ihmiselle. (Pari käytännön esimerkkiä siitä, mikä muuttuu paremmaksi, ei mielestäni ole veronmaksajalta kohtuuton vaatimus).

Artikkelin kuvitus oli hyytävän monitulkintainen – niin nerokkaan pisteliäs, että minulle tuli ihan huono olo. Keskeisten ministerien kasvot koristivat nestemäisiä lääkepulloja. Niitten edessä komeili iso annosruisku neuloineen. Lääkärinä mielleyhtymäni kuvasta olivat: Jokainen neuvottelija piikittää toista minkä kerkeää tarjoamalla vuoroin hyvän ja vuoroin pahanmakuista lääkettä. Jokainen neuvottelija lisää vaihtelevia määriä omaa, mielestään ehdottoman tarpeellista troppia, SOTE-lääkkeeseen, jonka järjellisestä tehosta, puhumattakaan haitallisista sivuvaikutuksista, kukaan ei osaa sanoa mitään. Liuospulloissa on sekä SOTE että maakuntauudistukseen liittyviä ns. maanittelu- ja suostuttelutroppeja. Kuva toi mieleeni myös lapsuusmuiston: Juoksin pitkin Haartmaninkatua sairaanhoitaja ruiskuineen perässäni. Koin, että minut oli huijattu sairaalaan. Sain mielestäni vasta siellä tietää, että minulle tehdään silmien karsastusleikkaus. Otin jalat alle ja juoksin sairaalasta kohti vapautta. Onkohan minulla vanhana mummona riittävän ripeät jalat ja kirkas mieli selvitäkseni SOTE labyrintissa?

SOTE:n ja maakuntauudistuksen kytkykauppa on mielestäni johtanut eräänlaiseen kuolemanlaaksoon. Sieltä ulospääsemiseksi on joko kiivettävä SOTE-vuoren tai maakuntauudistusvuoren yli. Vaikka kuolemanlaaksossa on paha olla, päättämättömyys ja jääräpäisyys pitkittävät piinaa. Lääkärinä ja ajoittain myös itsekin potilaana olleena, en voi kuin voimattomana taivastella tilannetta. Kaiken kukkuraksi samaisen HS:n sunnuntailehden työpaikat sivuilta silmiini osui tieto: SoteDigi Oy hakee toimitusjohtajaa. Tämän syksyllä 2017 perustetun yrityksen ”tulee nopeasti luoda kyvykkyys ja yhteistyösuhteet toteuttamaan mittavia sosiaali- ja terveydenhuollon digitaalisia kehittämishankkeita”. ”SoteDigi -yhtiöstä rakennetaan mahdollisimman ketterä organisaatio”, kertoo hakuilmoitus. Sen kun näkisin! Tuottavuus, tehokkuus, kustannusvaikuttavuus, ovat ilmoituksen avainsanoja, koska SoteDigin on mahdollistettava vuoteen 2029 mennessä ”3 miljardin kustannusten kasvun aleneminen”. Yhdessä lauseessa on – kuin ohimennen – sanapari suomalaisten hyvinvointi. Toimitusjohtajan toiveprofiilin 12 bulletin listassa ei mainita mitään siitä, että pitäisi ymmärtää jotain ihmisistä, terveydestä ja sairauksista.

Sytyke perua päätökseni olla sorkkimatta SOTEA sanansäilälläni on lopulta ollut se, että mielestäni ymmärrys ihmisestä ja hänen tarpeistaan on unohdettu, kun eri kuppikunnat omissa todellisuuskuplissaan, irrallaan ihmisten elämän arjen pulmista, silmät innosta hehkuen visioivat suurta ja suurenmoista tulevaa, joka – jos hyvin käy – voisi olla joiltain osin totta 2030-luvulla. Vai olenko liian optimistinen

Kaikkea digikivaa

Minua vaivaa se, että eliitti ja etuoikeutetut, usein samanmieliset ihmiset, miettivät itse asiassa sitä, mitä he itse haluavat. Omassa kuplassaan liian moni kuvittelee tietävänsä, mitä suurin osa ihmisistä – he jotka eivät näissä tilaisuuksissa käy, haluaa ja ennen kaikkea tarvitsee. Pääosin pitkälle koulutetut, terveet, hyvinvoinnistaan kiinnostuneet ja itsensä mittaamisesta innostuvat ovat ymmärrettävästi visioistaan täpinöissä: Digiaikana ihmisen ei tarvitse kuin ladata pari terveyssovellusta älylaitteeseensa ja näyttöruudun kuvaketta tökkäisemällä ilmaantuu näytölle terveellisen elämän digikonsultti ”juuri sinun tarpeisiisi” tai etälääkäri ”juuri sinun tarpeisiisi”. (Kanta) datapilvet pitävät ihmisen terveys- ja sairaushistorian, tutkimustulokset ja reseptit järjestyksessä. Ellei sitten meneillään ole palvelunestohyökkäys tai ohjelmistopäivitys pistä järjestelmää polvilleen. Näitä, ei ollenkaan niin harvinaisia, pulmatilanteita ei juurikaan innostuksen keskellä murehdita. Entä, jos haittaohjelma sotkee keskenään mökin mummon ja palvelutalon vaarin terveystiedot? Eipä ole pitkää aikaa siitä, kun en saanut e-reseptiä määrättyä, kun kelain ei toiminut palvelunestohyökkäyksen takia. Nykyhetken ja lähitulevaisuuden kannalta höpötellään kaikenlaisesta digikivasta, vaikka toteutus on monin osin lapsenkengissä.

Minulle, SOTE pöhinää sivusta seuraavalle on syntynyt vaikutelma, että heille, jotka kysyvät, miksi päättäjien pitää loputtomasti luimistella ja kyräillä, edes takaisin päättömästi heilua ”suomalaisen yhteiskunnan suurimman rakenneuudistuksen” ratkaisumallien äärellä, ei haluta tai osata vastata. Olisiko ihan oikeasti viisasta välillä jalkautua ihmisten arkeen ja avoimin silmin huomata, että moni asia terveydenhuollossa toimii? Voisiko välillä luottaa siihen, että arjen sankarit ja arjen äärellä työtään tekevät ihmiset tietävät usein, mikä toimii ja mikä vaatii parantamista.

Onneksi nämä arjen sankarit eivät ole levänneet laakereillaan, vaan ovat koko ajan kehittäneet toimintaa. Ja hoitopaikan valinnanvapauttakin on jo toteutettu. Sillä aikaa päättäjät (joita on tullut ja mennyt) ovat yli vuosikymmenen hämmentäneet SOTE soppaa, koska se ei koskaan maistu kaikille. Kukaan ei näytä ainakaan julkisesti ymmärtävän, minkälainen keitos olisi kohtuullisen syötävä suurimmalle osalle. Nolottaako teitä, päättäjät, edes vähän? Syy ei teistä ole koskaan omassa, vaan toisen navassa.

Arjen tositarinoita terveyspalveluista – hyviä ja huonoja

Lääkärinä kuulen hyviä ja huonoja kokemuksia terveyspalveluista lähes päivittäin. Seuraavaksi tämä SOTE himmeleiden monimutkaisuuksien keskellä hämmentyvä sivustaseuraaja kirjoittaa ihmisten arjen tarpeista terveyteen, hoivaan ja apuun liittyen. Käytännön esimerkkejä saa vapaasti jakaa. Puhun sitkeästi potilaista enkä asiakkaista. Asiakas terveysasioissa on henkilö, jolla ei ole tutkimuksia vaativaa oiretta tai sairautta, johon tarvitaan terveydenhuollon ammattilaisen taitoa edellyttävää hoitoa ja seurantaa.

Aloitan hyvistä kokemuksista, jotka liian usein jäävät vaille mediahuomiota: Omaiset ovat kertoneet kuinka vanhalle äidille tai isälle on järjestynyt varsin sujuvasti kotiapua. Hoitaja tai lääkäri käy tarvittaessa kotikäynnillä. Moni ihminen on kehunut suomalaista terveydenhoitoa, kun hoitohenkilökunnan ripeys on pelastanut elävien kirjoihin akuutin sairaskohtauksen iskiessä. Hoitoketju sairaalassa päivystyksestä osaston kautta kotiin on toiminut. Vielä useampi on kertonut huokaisseensa helpotuksesta, kun google-tohtorin herättämän ahdistuksen ja kuoleman pelon kanssa jopa viikkoja painiskeltuaan vihdoin älysi mennä ammattilaisen eli lääkärin puheille vaivoineen. Syy selvisi ja oikea hoito löytyi. Vaivan vuoksi toinen jalka ei olekaan vielä haudassa. Vakava sairastuminen ei ainakaan toistaiseksi vie Suomessa ihmistä ja perhettä vararikkoon. Meillä ei tarvitse Breaking Bad –sarjan kemistiopettajan tavoin ryhtyä valmistamaan markkinoiden puhtainta metamfetamiinia voidakseen maksaa syöpähoitonsa kulut.

Hoitotilanteissa, jotka eivät ole menneet hyvin, on lähes aina keskeinen syy ollut aikapula. Tästä ovat muuten potilaat ja heitä hoitavat samaa mieltä. Samanmittaiset, tasaminuuteiksi jyvitetyt vastaanottoajat hiertävät.

Valinnanvapaus itsessään on tyhjä lupaus, joka ei välttämättä takaa hyvää hoitoa, jonka kivijalka on se, että lääkärillä tai hoitajalla on riittävästi aikaa ihmiselle ja hänen vaivoilleen. Nopeasta vastaanotolle pääsystä ei ole mitään hyötyä, jos potilaan vaiva jää hoitamatta tai ehditään tehdä vain pintaraapaisu ongelmaan. Viisitoista minuuttia voi riittää sairauden kontrollikäyntiin ja lääkityksen tarkistukseen. Mutta entä, jos kontrollin yhteydessä tulee esille uusia oireita tai lääkityksiä pitää justeerata ja ehtiä miettiä eri lääkkeiden yhteis- tai haittavaikutuksia? Puoli tuntiakaan ei riitä, jos potilaalla on useita kroonisia sairauksia, lääkitykset ovat moninaiset tai oireitten syy vaikeasti selvitettävissä. Entäpä korvakipuinen lapsi 15 minuutin päivystysajalla? Lapsi pelkää, mukana oleva aikuinen on huolissaan. Jo korvaan katsominen ja kunnon näkymän saaminen tärykalvoon, voi lohkaista ison osan 15 minuutista. Miten siinä on aikaa keskustella vaikkapa siitä, että syyllinen vaivoihin taitaa olla flunssavirus, ja nyt ei kannata aloittaa antibioottia, vaikka netti onkin täynnä kertomuksia siitä, miten lääkäri kieltäytyi antamasta antibioottikuuria ja sellainen sittenkin tarvittiin – ”mutta piti hakea muualta”?

Henkilöitä, jotka ovat tohtori googlea konsultoituaan varmoja siitä, että sairastavat vakavaa sairautta ja tarvitsevat siihen heti tietyn lääkityksen, täytyy ensin kiireettömästi, ajan kanssa kuunnella, jotta pahin ahdistus helpottaa. Sitten pitää henkilön kanssa päästä yhteisymmärrykseen siitä, että ei kannata hutkia vaan ensin tutkia. Miten tämä onnistuu minuuttiaikataulutetuissa vastaanottokuvioissa? Ensikontakti lääkäriin on kriittinen. Jos potilas aistii kiireen ja kokee, että lääkäri ”noin vain” tyrmää google-tohtorit, saattaa syntyä kierre, jossa potilas kulkee lääkäriltä lääkärille pelkonsa kanssa. Netti on valitettavasti lisännyt myös ns. diagnoosi-shoppailua.

Elävässä elämässä ihmisten arkiset tarpeet ovat hyvin konkreettisia. Missä terveyskeskuksen päivystys nykyään on? Mökin yksinasuva mummoa miettii, mikä nyt neuvoksi, kun näin huimaa. Sydänkö reistailee? Mitenkäs tämän diabeteksen laita on? Pappaa yskittää. Astmaako? Keuhkoputken tulehdus? Syöpä ketjutupakoitsijalla? Mistäköhän nyt saisin tähän hätään apua? Mihin puhelinnumeroon soitan, kun ei ole nettiä? Mistä vanha äiti tai isä saa avun, jos kompastuu maton reunaan eikä pääse omin voimin ylös? Miten saadaan tolkkua asioihin, kun vastaanotolle saapuu sairaalasta kotiutettu potilas, jonka jatkohoito pitäisi järjestää, mutta sähköisiä potilastietoja ei löydy mistään?

Tervejärkistä viisautta

Kirkastuisiko SOTE soppa sillä, että keitokseen lisätään aimo annos ns. tervettä järkeä. Sitä, mikä toimii hyvin ei pidä ronkkia. Nykyinen SOTE-keitos voi olla jo niin suuri terveysriski, että olisi viisainta heittää soppa pois ja käyttää hyväksi jo todettua terveyspalvelujen reseptiä. Ja kun ajankäyttö potilastyössä mitoitetaan potilaan vaivojen eikä kellotaulun mukaan, paljon puhuttu hoidon laatu taatusti paranee.

Haluatko sinä tulevaisuuden, jossa ensikontaktisi terveysasemalla tai sairaalassa on palveluautomaatti tai robotti, joka luettuaan viivakoodisi sanoo pirteästi: ”Tervetuloa! Pidämme sinusta hyvää huolta. Vilauta minulle älylaitettasi niin saat näytöllesi kartan, jolla löydät tutkimuksiin”? Vai haluatko ensikontaktiksi ihmisen? Eräs automaatioinsinööri sanoi minulle kerran: ”Kaikkein tärkeintä on tietää, mitä ei pidä automatisoida.” Inhimillistä viisautta.

Valinnanvapautta on myös se, että hyvän palvelun ja hoidon saa “vanhanaikaisesti”, ilman digipalvelun käyttöpakkoa, vaikka terveystiedot olisivatkin datapilvessä – toivottavasti järjestyksessä ja hakkereiden ulottumattomissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Posted in Ihminen, Sairaanhoito, Suomeksi, Teknologia, Terveys, Tulevaisuus, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Health Byte: Handling Hand in Mind

Get a grip! I can handle this. That child is a handful. Did you grasp my meaning? Let’s keep our fingers crossed that everything goes well. This is a hands-on job. This comes handy. I am groping in the dark here.

Language tells us how important the hand is for us humans in many ways. We craft, build, dig, pat, tap, pluck, clap, wave, vow, sign, clasp, clean, eat, feel with our hands. Combining together bio-mechanics and morphological analysis with archaeological and paleontological research – especially of fossils  – gives evidence that already in the far-off dawn of human evolution, our distant cousins, Pre-Homo hominins, were tool-users (Kivell 2015)

After joining Nokia Tech, one of the first things I noticed was the white boards and marker pens. As a welcome present I was given a The Dream Catcher –notebook. Rare are the meetings where somebody doesn’t jump up and go to the white board and either draw or write something. Sketching is the thing at Nokia for stretching the mind and why not also the legs and back. Moving around in front of the white board helps many of us to think. When words fail, I and many others draw.

A baby is really fascinated with his/her own hands. Babies spend hours just looking at their hands. Very soon a baby learns how to grasp and to point. Humans are also called pointers. It is claimed that only humans point at things to direct the attention of another person to something. I just heard from a neurologist colleague that the ability of a brain stroke patient to lift the index finger in order to point is one of the best predictors of speed and extent of recovery.

We also like to touch and feel objects. A pat on the shoulder can say more than words. We also have universal hand signs like thumbs up or down, victory with index and middle finger. Showing the middle finger can stir up volatile emotions. Forming a heart with both hands’ thumbs and index fingers is also well understood around the world. The social media is full of hand-related “stickers”.

Tapping one’s fingers can signal boredom, nervousness, eagerness to be on the go. Or one is  immersed deep in thought and doesn’t even notice that the finger tips are skipping. When music plays in one’s head some of us just have to let it flow through the fingers – tap tap musicality. Other people can often interpret from the nuances of finger tapping the mood of the tapper.

Many enjoy using their hands. Finger painting, drawing in the sand, making snow balls, waves in the water. I once met a young man at the cashier in a supermarket who did cool finger-tricks with credit cards. I watched with awe how the plastic card moved between his fingers. With a flick of his fingers the card did a somersault and then landed on the palm of same hand. Then he switched hands! I asked him, if he was training for some competition. “No”, he answered, “This is just my way to use the pauses in this work to develop my hand skills”.

During the last year I have spotted people knitting and crocheting in trams, trains, buses, at lectures and even meetings. Swiping and tapping a mobile device is just too boring for our hands and I claim – for our minds and creativity. Research shows that use of hands is important for abstract thinking, problem solving, planning, making sense out of things, cooperation. Thus in terms of human evolution, we are still very much tool users, crafters. We have handling minds that need hands to grasp both literally and metaphorically. Our hand is a tool always with us.

The versatile interplay of arm, as well as the small hand muscles give the human hand its multifaceted and beautifully nuanced functionality. Several different sensory nerves (ranging from fast mini neural routes to multi-lane neural highways) start from the finger tips and run all the way to the sensory cortex of the brain. Their counterpart, motor nerves, start from the motor cortex of the brain and run all the way to the finger tips. These nerves drive hand motor function. The fine tuning and coordination of movement are directed and lead by several other brain area networks and neural circuits located in the frontal lobes, the brain stem (situated deep in the mid-brain), as well as the cerebellum (“little brain”).

Hands on health – shaking hands

A doctor can figure out several things from hands. In this blog I will focus on a few selected examples of medical detective work. First: the hand shake. Is the skin of a person’s palm rough, thick and calloused or smooth? This might give some hints on a person’s profession or hobbies. Is the skin sweaty or dry? If sweaty, the patient might be anxious or have elevated thyroid hormone in the blood. If dry, there might be a lack of thyroxine or the patient might be a too eager washer of hands and have some neurosis related to dirt and being clean. Or the person has sensitive, easily irritable, atopic skin that reacts to dry air, different types of allergens in food or the environment.

A knowledgeable doctor asks after shaking hands with the person seeking consultation: Do you feel like you have an invisible pair of gloves on your hands?” If the answer is yes, sensation of the hands is decreased and the diagnosis of polyneuropathy can be made at the spot. The underlying cause needs further investigation: Is it perhaps diabetes, vitamin B deficiency, excessive use of alcohol, what about drugs?

Grip strength and the way a person grasps your hand give information on muscle strength and hand-arm co-ordination. We doctors want to do right and left-hand handshakes at the same time in order to examine symmetry of function. If weakness is found on one side, a doctor’s mind kicks into further detective mode: Is weakness perhaps due to a damage to the peripheral median nerve in the carpal tunnel located on the palm side of the wrist? This tunnel is surrounded by several arm-muscle tendons. Over-strained stiff muscles cause inflammation and swelling in the tendons – tendinitis. This results in narrowing of the carpal tunnel and the median nerve is in a pinch.

If tapping the palm side of the wrist causes pins and needles –type of pain in the area and/or tingling of 2-4 fingers, the doctor asks: “Do you spend your day using a (computer) mouse? Do you ride a bike to work with a tight grip on the bike handlebars?” So, my readers if you experience these symptoms, you might have a mouse or biker’s hand. And let’s all pay attention to use of our hands. Monotonous hand gripping is often unconscious.

Tremor of the shaking hand(s) can be caused by nervousness, excessive use of alcohol or drugs, too much thyroid hormone in the body, lack of food and sleep – or a problem in the cerebellum (“small brain”). Or the clinical finding can be due to harmless essential tremor that often runs in the patient’s family. Medical detective work continues with further questions to the patient like: “Do you have family members who with age developed trembling hands or a ‘no no’ type of  movement of the head?”

The involuntary shaking of the resting hand with thumb tremor brings into mind Parkinson’s disease. Now medical detective work continues with asking the patient: “Could you, please, write your name on this paper”. A typical sign of Parkinsonism is micrographia in which the handwriting  is abnormally small. As some people have naturally small penmanship, it is important to compare the writing to something the patient has written earlier. In Parkinson’s disease handwriting becomes progressively and often imperceptibly smaller

After handshakes a doctor asks the patient to do some finger tapping, pointing, clapping, flexing, copying signs with fingers. These hand tasks give a lot of information on the relationships between human cognition, the social brain and the handling mind and health. More complex motor functions of the hands can be quite demanding cognitively.

Feeling the pulse with a finger while examining the patient’s wrist for carpal tunnel syndrome tells the doctor some more: If the pulse is high or the beat erratic and bumpy, thyroid hormone might be the culprit. A fast pulse can also be caused by white coat fright. Just being with a doctor makes some people nervous with shaky hands.

By the way: Why are some people right-handed and some left? Does hand dominance mean that the brains are differently wired? Well, that’s a topic for another Health Bytes blog. Stay tuned. Its sure to come as, being myself a lefty, this is one of my favorite topics.

Kivell TL. Evidence in hand: recent discoveries and the early evolution of human manual manipulation. Philos Trans R Soc Lond B Biol Sci. 2015 Nov 19;370(1682). pii: 20150105. doi: 10.1098/rstb.2015.0105.

Posted in brain, cognition, English, hand, HealthBytes, Human, Medicine | Tagged , , , , , | Leave a comment

Health Byte: Matters of the Heart matter

In the middle of his wedding speech to his daughter and son-in-law, a middle-aged man experienced chest pain and difficulty to breathe. A heart attack, was the first thought of the people at the wedding. The man was rushed to the nearest ER. Some minor changes in the electrocardiogram (ECG) were seen and a small elevation in blood tests indicating some type of heart muscle damage. Unexpectedly angiography, an x-ray in which a contrast media is injected into the coronary arteries in order to visualize them and evaluate their condition, showed all of the coronaries to be open. So a cardiac stroke was not the cause of the man’s symptoms. However, the tip of the left heart ventricle was paralyzed and the muscle nearer to the base of the ventricle was hyperactive causing ballooning of the tip of the heart ventricle. It seemed like the area at the base was desperately trying to get the left ventricle of the heart to pump oxygenated blood into the circulation.

© photo Michael Müller

The malfunctioning heart was like a totally through soaked limp wet sock. Have you have ever gotten your socked feet totally wet? If so, you probably also remember that being out of a spare pair of socks you had to use quite a lot of grip force to squeeze and wring the socks to get all the water out of them before pulling them on your feet again. With this experience in mind you get quite a good idea about what is happening with the heart in a medical condition called Takotsubo (stress) cardiomyopathy. The heart is a heavy limp lump soaked with fluid. In an X-ray the shape of the heart is similar to that of a round-bottomed, narrow-necked vessel – tako-tsubo – Japanese fishermen use to trap octopuses. Hence the name Takotsubo. The cardiac disorder is also known as the “apical ballooning syndrome”.

This acutely starting dysfunction of the heart mimicking an ischemic heart attack was first described in Japan in 1990. First it was considered to be a rare condition triggered by a strong emotional state the patient experienced just prior to the attack. The middle-aged man above told the doctors that he had been anxiously waiting all through the wedding dinner for the time point at which he would give his speech. He wasn’t into speaking publicly. So the situation was even somewhat frightening for him. And to top it all he was also extremely happy that the newly-weds had finally tied the knot and at the same time worried that he soon stammers and mixes words; forgets what he had planned to say. All through dinner his mind had been full of questions like: will people think the speech boring, will anybody laugh at the preplanned jokes, will his daughter and wife like the speech? So this poor man was in the clutches of a turmoil of positive and negative emotions. His heart couldn’t take it. Today Takotsubo cardiomyopathy is also know as the broken-heart syndrome.

In medicine case reports are published on clinical rarities. This is how it all started with the Takotsubo syndrome. Case reports in medical research articles also alert clinical doctors to new possible causes underlying their patients’ symptoms. Since the early 1990’s medical data has steadily accumulated on Takotsubo. We now know that this acute stress cardiomyopathy is not that rare. In ERs and Cardiology Units patient cases are seen on a weekly basis. Doctors nowadays also know how to look for them.

In 2005 I was unnecessarily, during a small medical procedure, treated for too low blood pressure. Unnecessarily because the blood pressure measuring device was out of order. When this was discovered I had, due to fast hydration and blood elevating drugs, a blood pressure (BP) of 250/170! Soon after this my lungs filled with fluid and I felt like suffocating. A knowledgeable doctor in the ICU performed a heart ultrasound on me and diagnosed Takotsubo. I remember saying to the doctors that the root cause of Takotsubo in my case had to be the severe physiological stress caused by the unnecessary treatment of low (BP) that resulted in a hypertensive crisis. We had this discussion because at the time Takotsubo was linked to severe emotional stress. (Of course after the BP crisis I was also emotionally stressed!)

Today, 25 years after the first case report from Japan, we know that in only one third of the patients the attack can be linked to an emotional stressor such as grief, a panic attack or a big quarrel. In another third of patients Takotsubo is triggered by extreme physical strain, a medical procedure like an operation or treatment in an intensive care unit. In one third of patients no underlying cause can be found. A recent large international study (reference at the end of this article) on stress cardiomyopathy reports that Takotsubo is more common in patients with an underlying neurologic or psychiatric disease.

The current train of thought based on a lot of medical research on the underlying etiology of Takotsubo is that it is triggered by abnormal activity of the sympathetic part of the autonomous nervous system. Also the autonomic and central nervous system are in constant interaction. So the functions of the heart, the blood circulation, bodily reactions to emotions and mental states are all intertwined together and several different neuro-hormonal pathways are in play in a complex way. Luckily in most cases (I’m one of the lucky), patients recover fully from the acute temporary loss of cardiac (most probably) neural based dysfunction.

The first stress cardiomyopathy cases I happened to learn about from my medical colleagues were men. The middle-aged man at his daughter’s wedding and an older man (retired taxi-driver) who was involved in a three-car-collision accident. In this heated situation, in the middle of the traffic jam, a young man shouted at the older man accusing him of being a lousy old driver. The old man felt totally humiliated and wrongly accused and immediately experienced crushing pain in his chest due to Takotsuba. Currently cumulative patient data on stress cardiomyopathy, however, indicates that a “typical” Takotsubo –patient is a female in her later middle-age. So the possible beneficial effect of estrogen for preventing stress cardiomyopathy is currently being studied.

We may not yet have the whole picture of Takotsubo. In my opinion, milder cases of Takotsubo-like cardiac distress triggered by harmful stress, may not seek medical attention at ERs. They recover spontaneously after experiencing some chest discomfort and shortness of breath. Another interesting and important medical question has to do with the role of harmful stress in the development of progressing cardiomyopathy, a medical condition in which the heart muscle gradually degenerates loosing its pumping power. The development of cardiomyopathy is also seen in extreme sports. Stress during physical activity can also result in abnormal activity of the sympathetic nervous system. Every now and then we read about professional athletes experiencing heart arrhythmias.

Matters of the heart matter in all areas of human life. Some time ago, during a tram ride in Helsinki, I heard two, about ten-year old, girls talking. “The brain is the most important organ in our body”, one of the girls said. “You cannot do without the heart”, said the other. For human health the heart-brain axis is in the core of many things. How to be heart smart? You need to use your brain and listen to your heart.

More reading:

Eitel I. et al. Clinical characteristics and cardiovascular magnetic resonance findings in stress (Takotsubo) cardiomyopathy. JAMA 2011:306:277-86​

Templin C et al. Clinical features and outcomes of Takotsubo (Stress) Cardiomyopathy. N Engl J Med 2015:373:929-38

Posted in English, Health, HealthBytes, Heart, Medicine, Research, Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Have a Byte of Health

Yesterday my blog Brain surgery meets virtual reality for eye-opening learning experience was published by Nokia. Click the link to learn more about what, for me, a neurologist, was mind-blowing. In this picture you can see me in the middle of a WAU experience. Virtual and augmented reality bring forth meaningful opportunities also for medicine.

This is my personal blog with my personal opinions. I am starting a new series Have a Byte of Health. In this series I will cover a range of different health related topics. My aim is to write summaries on interesting medical research that has caught my eye. I hope to translate medical jargon to something more understandable. One path to this is linking research findings to everyday life examples and experiences. I will also write about what science has figured ­– or thinks it has figured out – about humans.

The ongoing research journey into human health and being a human being is a winding road. Along the road one constantly finds bits of data pieces. How do they fit into the – often puzzling – Human Health puzzle. Findings both inspire us and challenge our understanding. And how to sort facts from fiction? Is the picture gaining clarity or becoming foggier, even to some extent distorted? And what is science fiction? I hope my writings tickle the mind and pick brains.

My first blog in this series is about matters of the heart. I hope you enjoy the read!

Posted in English, Future, Future, Health, HealthBytes, Human, Learning, Medicine, Uncategorized, Virtual Reality | Tagged , , , , | Leave a comment

Silmukkakoukussa – mielen lepoa ja aivotreeniä

Täällä blogissani on viime aikoina ollut hiljaisempaa. Ajatukseni ja näppini ovat olleet muualla. Olen nimittäin täysin hurahtanut palmikoihin. Sellaisiin silmukoituihin, apupuikon avulla, erilaisilla neulelangoilla, kudottuihin. Olen koukussa myös erivärisiin ja –suuntaisiin neuleraitoihin.

Noin vuosi sitten olin pienessä leikkauksessa. Sen jälkeen piti olla muutamia viikkoja hissukseen. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja aloittaa jotakin sellaista, mikä on aina välillä, työn ja arjen touhujen keskellä, hetken mielessä viivähtänyt. Olisiko nyt oikea aika tehdä eikä vain jahkailla – kokeilisinko?

Olen vasenkätinen ja kieltämättä, oikeakätisten maailmassa ja työvälinein, välillä aikamoinen tumpelo. Silti olen sitä mieltä, että peukaloni ovat oikeilla (tässäkin oikea on oikea!), eivät väärillä paikoillaan. Kun maltan keskittyä, olen aika näppärä sormistani. Tavarat eivät vain aina pysy näpeissä: Teetä esimerkiksi läikkyy, koska oikeakätisten maailmassa (ihan oikeasti!) vasurin ei pitäisi antaa ajatusten harhailla, kun on vasurillaan tarttunut oikeakouraisten kupin korvaan.

Koululaisena olin vasenkätisenä käsityötunneilla täysin oman onneni varassa. Silloin oli suurta edistystä, ettei minua pakotettu oikealla kirjoittamaan, toisin kuin isääni. Vääräkätinen ei voi olla kykeneväinen käsitöihin oli opettajani vankka mielipide. En (silloinkaan) malttanut olla hiljaa, kun vääryyttä koin. Ääneen mutisin: ”Kuka järjissään oleva nuori ihminen haluaa nykyaikana virkata pitsikaulusta villapuseroonsa tai opetella tekemään vaaleanpunaiselle kankaalle ompelukoneella napinläpeä?”. Seiskan sain käsitöistä – armosta ja ajoittaisesta yrittämisestä. Olisin kuulemma ansainnut kuutosen ”tunneilla puhumisesta” kun olisi pitänyt käsiinsä tuijottaa.

Koulussa opin kuitenkin kutomisen ja virkkaamisen ”oikeaoppiset” alkeet. Opiskeluaikana liityin luentosalin takapenkin kutojaporukkaan vaatimattomia taitojani hiomaan. Sukkapuikot putoilivat sujuvasti käsistäni kilahtaen lattialle. Olin luennoitsijan pitkän ja merkitsevän katseen kohteena.

Mitään kovin vaikeita neuleita en opiskeluaikana kokeillut. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin osaavani kutoa sekä oikea- että vasenkätisesti. Sepä olikin näppärää: neuloa aina vain oikeata työtä välillä kääntämättä. Oikeakätiset ovat kateellisia, kun vääräkätisen ei tarvitse kutoa nurjaa, hykertelin mielessäni. Koulussa opin virkkaamaan oikealla kädellä – ihan itsekseni vasemmalla. Sitten neulelangat jäivät muiden hommien jalkoihin.

Palataan viime kevääseen. Päätin toipilaspäivieni ratoksi antaa käsilleni uutta tekemistä.  Ryhdyin kudinpuikkoja heiluttelemaan ja tartuin virkkuukoukkuunkin.

Löysin lankojen maailman. Nettisurffailun myötä innostuin taitavien käsien loihtimista neuleista, jotka olivat syntyneet ohjeista, joista en parillakaan lukemalla saanut selkoa. Neuleohjeiden kaavioiden merkkijonot olivat melkein yhtä käsittämättömiä kuin matikan kaavat. Koulussa selvitin puurtaen pitkän matematiikan teoreettiset osiot keskinkertaisesti. Lukiossa selvisi, että olen hyvä matikan soveltaja. Neurologina ja tutkijana olen tämän saman ilokseni huomannut. Niinpä ajattelin nyt, että neuleohjeiden arvoitukselliset merkkijonot avautuvat kutomisen myötä – tekemisen kautta.

Näen kutomisessa ja matematiikassa todellakin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kädet sormeilevat lankoja ja kiepauttavat puikkoja ja niiden silmukoita monin eri tavoin nostaen ja kiertäen. Kyllä siinä touhussa tarvitaan kolmiulotteista hahmottamista. Kutomisessa lasketaan silmukoita ja erilaisia pintoja syntyy, kun silmukoita yhdistellään, lisätään, kavennetaan, niiden yli hypätään, niitä kierretään edestä ja takaa. Silmukoita tehdään monin eri tavoin nurin ja oikein päin. Matikasta ja geometriasta on apua yllättävän monessa. Miksi tätä ei ymmärretä riittävästi koulussa painottaa. En ymmärrä, miksi moni taitava käsitöiden tekijä – useimmiten XX-kromosomien haltija – väittää olevansa matemaattisesti täysin lahjaton!

Miten neuloa siisti ja oikean kokoinen kaula-aukko? Mittanauhan ja oman hahmotuskyvyn avulla on pääteltävä kutomisen lomassa, milloin ja miten kaventaa silmukkalukua pienemmäksi, jotta lopputulos on kauniisti kantajan päällä istuva ja laskeutuva pusero tai hame. Jokainen käsinkudottu vaate tai asuste on todella uniikki. Kyllä tässä on mukana aimo annos arjen matematiikkaa ja estetiikka.

Kutovana neurologina en malta olla mainostamatta liki intohimoksi muodostunutta harrastustani erinomaisena ”aivo” treeninä ja -lepona. Tarkkaavuus ei saa herpaantua. Ajatusten on pysyttävä kasassa. Samalla on mietittävä – suunniteltava ­–  jo seuraavaa siirtoa. Jos ajatukseni vahingossa välillä harhailevat työasioihin, ovat palmikot kohta vinksallaan. Kun on pari kertaa purkanut useamman sentin valmista neuletta, ajatukset eivät enää harhaile väärille urille. Minulle kutominen on irtiotto työmoodista

Kutoessa kädet koskettelevat lankoja ja hivelevät silmukoista syntyvää pintaa. Sively on varsin rauhoittavaa, näinkin. Vähitellen tuntoaisti ja tieto langan ominaisuuksista yhdistyvät toisiinsa. Hieromalla lankaa sormiensa välissä tai pintaa kämmenellään, pystyy vähitellen tunnistamaan, vaikka silmät kiinni, onko kyse puuvillasta, villasta, sekoitelangasta; nimeämään jopa langan merkin tai valmistajan. Voisiko minusta kehittyä lankojen tunnistaja samalla tavalla kuin joku toinen tunnistaa eri viinejä maun ja tuoksun perusteella? Kuka tietää. Jos tämä kutomisvimma jatkuu, ehkäpä.

Sormeni ovat kutoneet ideoitani ja ajatuksiani palmikoiksi ja erilaisiksi väripinnoiksi. Olen niin koukussa kutomiseen, että joka päivä pitää löytää ainakin tunti tälle – lähes intohimoksi muodostuneelle – harrastukselle. On jotenkin palkitsevaa saada omin käsin aikaan konkreettista, käsin kosketeltavaa. On myös palkitsevaa nähdä oma kehittyminen silmiensä edessä. Neljännen palmikkoviitan erilaisten palmikoitten letitys sujui ihan eri vauhtia kuin alussa.

Kutomisen lomassa olen tehnyt myös oivalluksia. Muuttamalla hieman kutomistekniikkaa homma joko helpottuu tai syntyy jälleen vähän erilaista neulepintaa. Olen myös kehitellyt mielestäni mainioita tapoja kuljettaa mukana useita eri värisiä lankoja ilman, että lankakerät ovat pian yhtensä spagettimöykkynä. Ehkä se, että kutominen on tekniikkalaji, omalta osaltaan minua koukuttaa. Jotenkin se puikkoista syntyvät keveän suhahtavan kilkahtava äänikin on niin kovin viehättävä!

Posted in Aivot, Ajattelu, Käsi, Kutominen, Matematiikka, Mieli, Suomeksi, Teknologia, Uncategorized, Vasuri | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment