Tätä blogia kirjoittaessa mietin epävarmana, osaanko halkojen teon yhteydessä käyttää oikeita sanoja. Rauhoituin, kun löysin Metsälehden helmikuussa 2021 ilmestyneen artikkelin. Lehdessä kysytään: ”Mitä eroa on halolla, pilkkeellä, klapilla ja pölkyllä?”? Mottimestari Antti Ticklén vastaa: ”Polttopuusta käytetään eri nimityksiä eri puolella Suomea”.
Ihmisten arkisiin askareisiin liittyy monia yksityiskohtia. Jo ennen kuin vakavan energiakriisin uhka tuotti ”puuklapit loppuvat myyjiltä” klikkiotsikoita, olin usein pohtinut halonhakkuuta. Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen kuin halkopino seisoo komeana pihapiirissä tai liiterissä? Vuosien varrella olen halonhakkuusta puhunut monien kanssa; tänä kesänä mm. Timo Ali-Vehmas ja Janne Kilpeläinen jakoivat kanssani ajatuksia aiheesta. Mitä ihmisen pitää taitaa, muistaa ja ottaa huomioon? Halkojen teko on oiva esimerkki kehon, mielen, aivoihin tallennetun tiedon ja käytännön kokemuksen sekä ihmisen kognitiivisen toiminnan eri osien yhteispelistä. Kyse ei ole vain silmäkäsi -yhteistyön tarkkuudesta, jota tarvitaan, jotta halko halkeaa sopivasti kirveen iskusta.
Syyskuun viimeisenä viikonloppuna mieheni viritti jätkänkynttilän (kuva kotiarkisto) kolmesta, metrin mittaisesta, kuusen halosta. Sen äärellä, pimenevässä illassa, tyynen järven äärellä, jätimme hyvästit kesälle. Kuusen pihka ritisi ja rätisi.
Ruska oli jo saapunut. Päivällä kuljeskelin punertavien mustikkavarvikkojen keskellä. Vaahtera, koivu, haapa ja pihlaja olivat ruskapuvuissaan. Katselin eri tavoin sammaloituneita puiden kantoja.
Moottorisahalla aikoinaan kaadetut ja oksista vapaiksi riisutut puut on ensin sahattu noin metrin mittaisiksi haloiksi, myöhemmin kirveellä pienemmiksi pilkottu, liiteriin kuivumaan siirretty. Lopulta puut poltetaan mökin takassa tai saunan kiukaassa antamaan lämpöä, luomaan tunnelmaa. Nuotiotulilla on grillattu ruumiin ravintoa ja sen äärellä on tarinoilla tarjoiltu ajatusruokaa.
Sukupolvelta toiselle siirtyvä taito
Puuklapien teko ja halkopinojen kokoaminen on sukupolvesta toiseen jälkipolville siirtynyt taito, jonka moni suomalainen taitaa ainakin joiltain osin. Sain viisitoistakesäisenä käytännön esimerkin siitä, että me suomalaiset ovat ”metsän kansa”. Olin vanhempieni ystäväperheessä kielikylvyssä Englannissa Oxfordissa. Perheen tytär oli partiossa ja pääsin mukaan viikonloppuretkelle. Vieläkin muistan hämmästykseni, kun partioleiri oli koulun urheilukentällä, jonka reunalla kasvoi peräti pari puuta. Nuotiopuut kaivettiin esille linja-auton tavaratilassa majailleesta säkistä. Halonhakkuu ei ollutkaan englantilaisille partiolaisille tuttua, ei myöskään nuotion teko. Ihmettelivät, miten minä sain sellaisen aikaiseksi, vaikka en ole partiolainen. ”Isältä opin”, vastasin.
Tulentekijöitä ymmärsivät jo esi-isämme arvostaa. Suomessa monelle nykyihmisellekin halkojen teko on tapa irrottautua omasta työstä ja arjen päivittäisistä rutiineista. Mökkikansa rentoutuu halkopinoja rakentaen. Kun polttopuiden teko ja siihen liittyvät monet eri vaiheet ovat hallussa ei tarvitse murehtia, loppuvatko puuklapit kaupoista.
Metsässä muistot heräävät
Kesällä istuin mustikkavarvikossa. Samalla kun marjat kopsahtelevat poimuriin, mietin lapsuuskesiä. Ensin mieleeni pompahti mummoni hiivalla nostatettuun pullataikinaan tehty mustikkapiirakka. Puun kannolla istuessa muistojen filmi kulki eteenpäin: Mummoni pilkkoi kirves kädessä pikkupuita puuhellan lämmittämistä varten. Ilman niitä ei paistunut mustikkapiirakka eivätkä karjalanpiirakat. Homma oli siinä määrin aikaa vievää, että mummu ryhtyi paistopuuhaan vain pari kertaa kesässä. Hän, Venäjän valloittamasta Karjalasta evakkona Suomeen tullut, oli hellan valtiatar.
Pikkutyttönä istuin keittiön pöydällä ja seurasin puuhellan lämmittämistä. Toimitukseen sisältyi lukuisia niksejä. Mummo vuoli puukolla sopivan kokoisia puusytykkeitä ja oli tarkka tulipesään laitettavien puuklapien koosta. Ne takasivat hyvät paistolämmöt ja savuttamattoman keittiön. Piti olla tarkka ja järjestelmällinen. ”Kokemus opettaa taitavaksi, jos on intoa oppia”, sanoi ihailemani mummo. ”Seuraapa tyttö nyt tarkasti, mitä teen ja paina mieleesi”. Ei ole eteen tullut vanhanajan puuhellaa, jolla testata saanko muistin syövereistä mummon opit, liki 60 vuoden takaa, esiin kaivettua.
Halkojen tekoon hurahtaa
Järvenselän yli ja metsän takaa on pitkin kesää kantautunut moottorisahan ääni ja metsäkoneen moottorin hyrinä. Tyynessä illassa korvani nappaa myös äänen, joka syntyy siitä, kun kirves osuu puupölliin.
Tiedän monia, joille halonhakkuu on sekä koukuttavaa että rentouttavaa. Omakohtaiset kokemukseni ovat tässä lajissa vaatimattomat. Minulla on suuri kunnioitus kirvestä ja puupöllejä kohtaan. Minulle, vasurille, jolla ei ole syvyysnäköä, ei kirvestä käteen anneta. Sivusta olen puuhaa lapsesta asti seurannut. Halkopinon rakentamiseen olen päässyt osallistumaan. Ei taida olla kahta samanlaista pinoa. Estetiikka ja käytännöllisyys lyövät parhaimmillaan kättä keskenään.
Jakaessaan kanssani kokemuksiaan halkojen teosta Janne Kilpeläinen ja Timo Ali-Vehmas totesivat, että vaihe, jossa kirves osuu pölliin, on vain pieni osa paljon suuremmasta asiasta. Halkojen tekemiseen liittyy monia eri vaiheita.
Ennen kuin kirves osuu pölkkyyn, moni on käynyt metsässä tarpomassa ja pohtimassa, montako puuta kaadan tänä vuonna? Koivua, mäntyä, kuusta, vaiko jotain muuta? Viereinen kuva on omasta kotiarkistosta.
Monelle kataja ja visakoivu jäävät metsään. Puiden kasvua seurataan vuodesta toiseen. Minullakin on lähimetsässä tuttuja puita. Yhden syysmyrsky kaatoi metsäpolun poikki. Siinä se nyt lepää, kun pohdimme, jätetäänkö se siihen kaikessa rauhassa maatumaan vai pätkitäänkö sahalla pölleiksi ja kirveellä haloiksi.
Olisiko hyvä hoitaa puunkaato talvella? Puun kaataminen on vaarallista puuhaa, jos ei ole malttia miettiä. Mihin suuntaan puu on parasta kaataa? Nykyiset moottorisahat ovat kevyitä ja käteviä, mutta tämän ei pidä antaa hämätä. Kohta, mihin moottorisahalla kaatolovi puun tyveen tehdään, on tarkka paikka. Pitää löytää paras kaatosuunta ja malttaa odottaa oikean suuntaista tuulta tai tyyntä säätä. Saako puun kaatumaan niin ettei se jää nalkkiin toiseen puuhun? Nalkkiin jääneen puun kohdalla piilee vaaramomentti. Puu voi hallitsemattomasti rojahtaa ihan muualle kuin mihin kaataja tähtäsi. Ihmisellä pitää olla muistissa paljon tietoa puista, metsästä, sääoloista, turvavarusteista, jotta homma pelittää turvallisesti. Tieto on nivottava yhteen ja poimittava aktiivikäyttöön, kun tehdään tilannearviota kaadettavan puun äärellä. Jokainen puun kaataminen on uusi tilanne, johon aiempaa kokemusta pitää soveltaa. Rutiinityöstä ei ole kyse.
Halkojen halkaisemisessa ei riitä, että kirves osuu pölliin
Jokainen pilkottava halko on omansalainen yksilö. Kokemus opettaa, miten päin puupölli hakkuualustalle kannattaa asettaa ja mihin kohtaan puuta kirvestä tähdätä, jotta pölli halkeaa sopivasti kahtia ensilyönnillä. Minkä kokoinen puu on sopiva saunan kiukaaseen tai takkaan? Miten puut kannattaa pinota kuivumaan, jotta niitä voi aikanaan vaivatta ottaa käyttöön niin, että pino edelleen säilyttää ryhtinsä. Jos tieto oikeaoppisesta tavasta ottaa pinosta puita puuttuu, koko komeus voi pahimmassa tapauksessa nopeasti hajota ja puiden hakija jäädä puuröykkiön alle.
Mihin tarkoitukseen halkoja tehdään? Lämmitetäänkö takkaa, leivinuunia vaiko grilliä? Istutaanko tarinoimassa nuotion tai jätkänkynttilän äärellä. On oltava tietoa siitä, minkä sorttinen ja kokoinen puuklapi sopii mihinkin tarkoitukseen. Puita kiukaan suuluukusta pesään latoessa puita pilkkoneen käteen voi osua halko, jonka olemus palauttaa mieleen, miten kyseisen yksilön kanssa sai töitä tehdä ennen kuin se sopivan kokoiseksi taipui.
Hänelle, joka kävelee metsässä, josta puita on kaatanut, kannot tuovat mieleen tilanteen, jossa puu kaadettiin. Mitä siitä kerrasta oppi? Kokemus karttuu.
Tekeminen palauttaa mieleen monia muistoja ja nykyisyys voi kietoutua osaksi halonhakuun muistojen ketjua. Halkotalkoissa jaetaan käytännön oppeja ja niksejä. Nuotion äärellä moni intoutuu muistojaan muille kertomaan.
Puita halkoessa ajatus ei saa harhailla omille teilleen
Halonhakkuu on monelle keino ”nollata mieli”. Tämä ei tarkoita sitä, että homma hoituu sen kummemmin miettimättä. Päinvastoin hommaan pitää keskittyä ja tarkkaavuus pitää aisoissa sillä hetkellä, kun kirves heilahtaa ja puuhun osuu. Pitää myös olla valppautta. Minulle mustikoita poimiessa ajatuksia tulee ja ideoita pukkaa mieleen. Ajatusten harhaillessa riski mustikoiden poimimisessa on se, että astuu harhaan, kompastuu kantoon, kippo kaatuu. Halonhakkuussa keskittyminen ei saa herpaantua. Kuten moni muukin fyysinen toiminta, halkojen teko voi kirvoittaa mieleen monenlaisia ajatuksia. Niitten pitää ymmärtää antaa virrata, tulla ja mennä, ilman, että niihin tarttuu. Jos mieli ryhtyy harhailemaan, on aika ajatustauolle.
Jos ei pidä ajatuksiaan kurissa, voi kirveen isku olla kohtalokas. Päivystäessäni nuorena lääkärinä sairaalaan tuli parikin kertaa mies, jolla kirves oli osunut sääreen. Toinen heistä selvisi haavan putsauksella ja tikeillä, toinen tarvitsi kirurgista luunmurtumien hoitoa. Neurologina tutkin potilaan, jota halko löi päähän ja silmävammankin olen nähnyt.
Halkopinon teko voi kertoa ihmisestä paljonkin. Sen toteutus vaatii suunnittelua. Miten pino pitää kasata, jotta siitä pystyy vaivatta ottamaan eri tarpeisiin puita, pienempiä ja suurempia, kunnolla kuivuneita. On osattava sekä rakentaa että purkaa pinoa. Tämä on asia, joka minullekin on opetettu.
Käytäntö ja kauneus lyövät kättä
Olen nähnyt kuvia lukuisista halkopinoista. Ne ovat usein hyvin kauniita. Halkojen tekeminen on myös taidetta. Siinä vaaditaan tarkkaa silmä-käsi yhteistyötä, työvälineen hallintaa, taiteellista silmää ja kolmiulotteista hahmotuskykyä. Viereisen kuvan on ottanut Michael Müller. Halkopinon taiteilijaa en tiedä.
Kokeneet halkojen tekijät ovat avanneet silmäni sille, miten tämänkin työn voi jakaa osiinsa. Halkojen tekeminen on sekä arkista toimintaa että usein myös meditatiivista. Silmä lepää kätten töitä katsoessa. Olen kirjoittanut siitä, miten monin tavoin käsillä tekeminen virittää niin mieltä kuin aivojen hermoverkkoja ja ylläpitää sekä kehittää monia motorisia ja kognitiivisia toimintoja. Käsillä tekeminen koukuttaa myös siitä syystä, että näkee, kuinka lopputulos syntyy. Itse olen koukussa marjojen poimimiseen, virkkaamiseen sekä kutomiseen. Oppimisen ja onnistumisen iloa olen kokenut myös halkopinon rakentamisen äärellä. Erityisen tyytyväinen olen, kun ensiyrittämällä saan sytytettyä takkapuut loimuamaan.
