Health Byte: Handling Hand in Mind

Get a grip! I can handle this. That child is a handful. Did you grasp my meaning? Let’s keep our fingers crossed that everything goes well. This is a hands-on job. This comes handy. I am groping in the dark here.

Language tells us how important the hand is for us humans in many ways. We craft, build, dig, pat, tap, pluck, clap, wave, vow, sign, clasp, clean, eat, feel with our hands. Combining together bio-mechanics and morphological analysis with archaeological and paleontological research – especially of fossils  – gives evidence that already in the far-off dawn of human evolution, our distant cousins, Pre-Homo hominins, were tool-users (Kivell 2015)

After joining Nokia Tech, one of the first things I noticed was the white boards and marker pens. As a welcome present I was given a The Dream Catcher –notebook. Rare are the meetings where somebody doesn’t jump up and go to the white board and either draw or write something. Sketching is the thing at Nokia for stretching the mind and why not also the legs and back. Moving around in front of the white board helps many of us to think. When words fail, I and many others draw.

A baby is really fascinated with his/her own hands. Babies spend hours just looking at their hands. Very soon a baby learns how to grasp and to point. Humans are also called pointers. It is claimed that only humans point at things to direct the attention of another person to something. I just heard from a neurologist colleague that the ability of a brain stroke patient to lift the index finger in order to point is one of the best predictors of speed and extent of recovery.

We also like to touch and feel objects. A pat on the shoulder can say more than words. We also have universal hand signs like thumbs up or down, victory with index and middle finger. Showing the middle finger can stir up volatile emotions. Forming a heart with both hands’ thumbs and index fingers is also well understood around the world. The social media is full of hand-related “stickers”.

Tapping one’s fingers can signal boredom, nervousness, eagerness to be on the go. Or one is  immersed deep in thought and doesn’t even notice that the finger tips are skipping. When music plays in one’s head some of us just have to let it flow through the fingers – tap tap musicality. Other people can often interpret from the nuances of finger tapping the mood of the tapper.

Many enjoy using their hands. Finger painting, drawing in the sand, making snow balls, waves in the water. I once met a young man at the cashier in a supermarket who did cool finger-tricks with credit cards. I watched with awe how the plastic card moved between his fingers. With a flick of his fingers the card did a somersault and then landed on the palm of same hand. Then he switched hands! I asked him, if he was training for some competition. “No”, he answered, “This is just my way to use the pauses in this work to develop my hand skills”.

During the last year I have spotted people knitting and crocheting in trams, trains, buses, at lectures and even meetings. Swiping and tapping a mobile device is just too boring for our hands and I claim – for our minds and creativity. Research shows that use of hands is important for abstract thinking, problem solving, planning, making sense out of things, cooperation. Thus in terms of human evolution, we are still very much tool users, crafters. We have handling minds that need hands to grasp both literally and metaphorically. Our hand is a tool always with us.

The versatile interplay of arm, as well as the small hand muscles give the human hand its multifaceted and beautifully nuanced functionality. Several different sensory nerves (ranging from fast mini neural routes to multi-lane neural highways) start from the finger tips and run all the way to the sensory cortex of the brain. Their counterpart, motor nerves, start from the motor cortex of the brain and run all the way to the finger tips. These nerves drive hand motor function. The fine tuning and coordination of movement are directed and lead by several other brain area networks and neural circuits located in the frontal lobes, the brain stem (situated deep in the mid-brain), as well as the cerebellum (“little brain”).

Hands on health – shaking hands

A doctor can figure out several things from hands. In this blog I will focus on a few selected examples of medical detective work. First: the hand shake. Is the skin of a person’s palm rough, thick and calloused or smooth? This might give some hints on a person’s profession or hobbies. Is the skin sweaty or dry? If sweaty, the patient might be anxious or have elevated thyroid hormone in the blood. If dry, there might be a lack of thyroxine or the patient might be a too eager washer of hands and have some neurosis related to dirt and being clean. Or the person has sensitive, easily irritable, atopic skin that reacts to dry air, different types of allergens in food or the environment.

A knowledgeable doctor asks after shaking hands with the person seeking consultation: Do you feel like you have an invisible pair of gloves on your hands?” If the answer is yes, sensation of the hands is decreased and the diagnosis of polyneuropathy can be made at the spot. The underlying cause needs further investigation: Is it perhaps diabetes, vitamin B deficiency, excessive use of alcohol, what about drugs?

Grip strength and the way a person grasps your hand give information on muscle strength and hand-arm co-ordination. We doctors want to do right and left-hand handshakes at the same time in order to examine symmetry of function. If weakness is found on one side, a doctor’s mind kicks into further detective mode: Is weakness perhaps due to a damage to the peripheral median nerve in the carpal tunnel located on the palm side of the wrist? This tunnel is surrounded by several arm-muscle tendons. Over-strained stiff muscles cause inflammation and swelling in the tendons – tendinitis. This results in narrowing of the carpal tunnel and the median nerve is in a pinch.

If tapping the palm side of the wrist causes pins and needles –type of pain in the area and/or tingling of 2-4 fingers, the doctor asks: “Do you spend your day using a (computer) mouse? Do you ride a bike to work with a tight grip on the bike handlebars?” So, my readers if you experience these symptoms, you might have a mouse or biker’s hand. And let’s all pay attention to use of our hands. Monotonous hand gripping is often unconscious.

Tremor of the shaking hand(s) can be caused by nervousness, excessive use of alcohol or drugs, too much thyroid hormone in the body, lack of food and sleep – or a problem in the cerebellum (“small brain”). Or the clinical finding can be due to harmless essential tremor that often runs in the patient’s family. Medical detective work continues with further questions to the patient like: “Do you have family members who with age developed trembling hands or a ‘no no’ type of  movement of the head?”

The involuntary shaking of the resting hand with thumb tremor brings into mind Parkinson’s disease. Now medical detective work continues with asking the patient: “Could you, please, write your name on this paper”. A typical sign of Parkinsonism is micrographia in which the handwriting  is abnormally small. As some people have naturally small penmanship, it is important to compare the writing to something the patient has written earlier. In Parkinson’s disease handwriting becomes progressively and often imperceptibly smaller

After handshakes a doctor asks the patient to do some finger tapping, pointing, clapping, flexing, copying signs with fingers. These hand tasks give a lot of information on the relationships between human cognition, the social brain and the handling mind and health. More complex motor functions of the hands can be quite demanding cognitively.

Feeling the pulse with a finger while examining the patient’s wrist for carpal tunnel syndrome tells the doctor some more: If the pulse is high or the beat erratic and bumpy, thyroid hormone might be the culprit. A fast pulse can also be caused by white coat fright. Just being with a doctor makes some people nervous with shaky hands.

By the way: Why are some people right-handed and some left? Does hand dominance mean that the brains are differently wired? Well, that’s a topic for another Health Bytes blog. Stay tuned. Its sure to come as, being myself a lefty, this is one of my favorite topics.

Kivell TL. Evidence in hand: recent discoveries and the early evolution of human manual manipulation. Philos Trans R Soc Lond B Biol Sci. 2015 Nov 19;370(1682). pii: 20150105. doi: 10.1098/rstb.2015.0105.

Posted in brain, cognition, English, hand, HealthBytes, Human, Medicine | Tagged , , , , , | Leave a comment

Health Byte: Matters of the Heart matter

In the middle of his wedding speech to his daughter and son-in-law, a middle-aged man experienced chest pain and difficulty to breathe. A heart attack, was the first thought of the people at the wedding. The man was rushed to the nearest ER. Some minor changes in the electrocardiogram (ECG) were seen and a small elevation in blood tests indicating some type of heart muscle damage. Unexpectedly angiography, an x-ray in which a contrast media is injected into the coronary arteries in order to visualize them and evaluate their condition, showed all of the coronaries to be open. So a cardiac stroke was not the cause of the man’s symptoms. However, the tip of the left heart ventricle was paralyzed and the muscle nearer to the base of the ventricle was hyperactive causing ballooning of the tip of the heart ventricle. It seemed like the area at the base was desperately trying to get the left ventricle of the heart to pump oxygenated blood into the circulation.

© photo Michael Müller

The malfunctioning heart was like a totally through soaked limp wet sock. Have you have ever gotten your socked feet totally wet? If so, you probably also remember that being out of a spare pair of socks you had to use quite a lot of grip force to squeeze and wring the socks to get all the water out of them before pulling them on your feet again. With this experience in mind you get quite a good idea about what is happening with the heart in a medical condition called Takotsubo (stress) cardiomyopathy. The heart is a heavy limp lump soaked with fluid. In an X-ray the shape of the heart is similar to that of a round-bottomed, narrow-necked vessel – tako-tsubo – Japanese fishermen use to trap octopuses. Hence the name Takotsubo. The cardiac disorder is also known as the “apical ballooning syndrome”.

This acutely starting dysfunction of the heart mimicking an ischemic heart attack was first described in Japan in 1990. First it was considered to be a rare condition triggered by a strong emotional state the patient experienced just prior to the attack. The middle-aged man above told the doctors that he had been anxiously waiting all through the wedding dinner for the time point at which he would give his speech. He wasn’t into speaking publicly. So the situation was even somewhat frightening for him. And to top it all he was also extremely happy that the newly-weds had finally tied the knot and at the same time worried that he soon stammers and mixes words; forgets what he had planned to say. All through dinner his mind had been full of questions like: will people think the speech boring, will anybody laugh at the preplanned jokes, will his daughter and wife like the speech? So this poor man was in the clutches of a turmoil of positive and negative emotions. His heart couldn’t take it. Today Takotsubo cardiomyopathy is also know as the broken-heart syndrome.

In medicine case reports are published on clinical rarities. This is how it all started with the Takotsubo syndrome. Case reports in medical research articles also alert clinical doctors to new possible causes underlying their patients’ symptoms. Since the early 1990’s medical data has steadily accumulated on Takotsubo. We now know that this acute stress cardiomyopathy is not that rare. In ERs and Cardiology Units patient cases are seen on a weekly basis. Doctors nowadays also know how to look for them.

In 2005 I was unnecessarily, during a small medical procedure, treated for too low blood pressure. Unnecessarily because the blood pressure measuring device was out of order. When this was discovered I had, due to fast hydration and blood elevating drugs, a blood pressure (BP) of 250/170! Soon after this my lungs filled with fluid and I felt like suffocating. A knowledgeable doctor in the ICU performed a heart ultrasound on me and diagnosed Takotsubo. I remember saying to the doctors that the root cause of Takotsubo in my case had to be the severe physiological stress caused by the unnecessary treatment of low (BP) that resulted in a hypertensive crisis. We had this discussion because at the time Takotsubo was linked to severe emotional stress. (Of course after the BP crisis I was also emotionally stressed!)

Today, 25 years after the first case report from Japan, we know that in only one third of the patients the attack can be linked to an emotional stressor such as grief, a panic attack or a big quarrel. In another third of patients Takotsubo is triggered by extreme physical strain, a medical procedure like an operation or treatment in an intensive care unit. In one third of patients no underlying cause can be found. A recent large international study (reference at the end of this article) on stress cardiomyopathy reports that Takotsubo is more common in patients with an underlying neurologic or psychiatric disease.

The current train of thought based on a lot of medical research on the underlying etiology of Takotsubo is that it is triggered by abnormal activity of the sympathetic part of the autonomous nervous system. Also the autonomic and central nervous system are in constant interaction. So the functions of the heart, the blood circulation, bodily reactions to emotions and mental states are all intertwined together and several different neuro-hormonal pathways are in play in a complex way. Luckily in most cases (I’m one of the lucky), patients recover fully from the acute temporary loss of cardiac (most probably) neural based dysfunction.

The first stress cardiomyopathy cases I happened to learn about from my medical colleagues were men. The middle-aged man at his daughter’s wedding and an older man (retired taxi-driver) who was involved in a three-car-collision accident. In this heated situation, in the middle of the traffic jam, a young man shouted at the older man accusing him of being a lousy old driver. The old man felt totally humiliated and wrongly accused and immediately experienced crushing pain in his chest due to Takotsuba. Currently cumulative patient data on stress cardiomyopathy, however, indicates that a “typical” Takotsubo –patient is a female in her later middle-age. So the possible beneficial effect of estrogen for preventing stress cardiomyopathy is currently being studied.

We may not yet have the whole picture of Takotsubo. In my opinion, milder cases of Takotsubo-like cardiac distress triggered by harmful stress, may not seek medical attention at ERs. They recover spontaneously after experiencing some chest discomfort and shortness of breath. Another interesting and important medical question has to do with the role of harmful stress in the development of progressing cardiomyopathy, a medical condition in which the heart muscle gradually degenerates loosing its pumping power. The development of cardiomyopathy is also seen in extreme sports. Stress during physical activity can also result in abnormal activity of the sympathetic nervous system. Every now and then we read about professional athletes experiencing heart arrhythmias.

Matters of the heart matter in all areas of human life. Some time ago, during a tram ride in Helsinki, I heard two, about ten-year old, girls talking. “The brain is the most important organ in our body”, one of the girls said. “You cannot do without the heart”, said the other. For human health the heart-brain axis is in the core of many things. How to be heart smart? You need to use your brain and listen to your heart.

More reading:

Eitel I. et al. Clinical characteristics and cardiovascular magnetic resonance findings in stress (Takotsubo) cardiomyopathy. JAMA 2011:306:277-86​

Templin C et al. Clinical features and outcomes of Takotsubo (Stress) Cardiomyopathy. N Engl J Med 2015:373:929-38

Posted in English, Health, HealthBytes, Heart, Medicine, Research, Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Have a Byte of Health

Yesterday my blog Brain surgery meets virtual reality for eye-opening learning experience was published by Nokia. Click the link to learn more about what, for me, a neurologist, was mind-blowing. In this picture you can see me in the middle of a WAU experience. Virtual and augmented reality bring forth meaningful opportunities also for medicine.

This is my personal blog with my personal opinions. I am starting a new series Have a Byte of Health. In this series I will cover a range of different health related topics. My aim is to write summaries on interesting medical research that has caught my eye. I hope to translate medical jargon to something more understandable. One path to this is linking research findings to everyday life examples and experiences. I will also write about what science has figured ­– or thinks it has figured out – about humans.

The ongoing research journey into human health and being a human being is a winding road. Along the road one constantly finds bits of data pieces. How do they fit into the – often puzzling – Human Health puzzle. Findings both inspire us and challenge our understanding. And how to sort facts from fiction? Is the picture gaining clarity or becoming foggier, even to some extent distorted? And what is science fiction? I hope my writings tickle the mind and pick brains.

My first blog in this series is about matters of the heart. I hope you enjoy the read!

Posted in English, Future, Future, Health, HealthBytes, Human, Learning, Medicine, Uncategorized, Virtual Reality | Tagged , , , , | Leave a comment

Silmukkakoukussa – mielen lepoa ja aivotreeniä

Täällä blogissani on viime aikoina ollut hiljaisempaa. Ajatukseni ja näppini ovat olleet muualla. Olen nimittäin täysin hurahtanut palmikoihin. Sellaisiin silmukoituihin, apupuikon avulla, erilaisilla neulelangoilla, kudottuihin. Olen koukussa myös erivärisiin ja –suuntaisiin neuleraitoihin.

Noin vuosi sitten olin pienessä leikkauksessa. Sen jälkeen piti olla muutamia viikkoja hissukseen. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja aloittaa jotakin sellaista, mikä on aina välillä, työn ja arjen touhujen keskellä, hetken mielessä viivähtänyt. Olisiko nyt oikea aika tehdä eikä vain jahkailla – kokeilisinko?

Olen vasenkätinen ja kieltämättä, oikeakätisten maailmassa ja työvälinein, välillä aikamoinen tumpelo. Silti olen sitä mieltä, että peukaloni ovat oikeilla (tässäkin oikea on oikea!), eivät väärillä paikoillaan. Kun maltan keskittyä, olen aika näppärä sormistani. Tavarat eivät vain aina pysy näpeissä: Teetä esimerkiksi läikkyy, koska oikeakätisten maailmassa (ihan oikeasti!) vasurin ei pitäisi antaa ajatusten harhailla, kun on vasurillaan tarttunut oikeakouraisten kupin korvaan.

Koululaisena olin vasenkätisenä käsityötunneilla täysin oman onneni varassa. Silloin oli suurta edistystä, ettei minua pakotettu oikealla kirjoittamaan, toisin kuin isääni. Vääräkätinen ei voi olla kykeneväinen käsitöihin oli opettajani vankka mielipide. En (silloinkaan) malttanut olla hiljaa, kun vääryyttä koin. Ääneen mutisin: ”Kuka järjissään oleva nuori ihminen haluaa nykyaikana virkata pitsikaulusta villapuseroonsa tai opetella tekemään vaaleanpunaiselle kankaalle ompelukoneella napinläpeä?”. Seiskan sain käsitöistä – armosta ja ajoittaisesta yrittämisestä. Olisin kuulemma ansainnut kuutosen ”tunneilla puhumisesta” kun olisi pitänyt käsiinsä tuijottaa.

Koulussa opin kuitenkin kutomisen ja virkkaamisen ”oikeaoppiset” alkeet. Opiskeluaikana liityin luentosalin takapenkin kutojaporukkaan vaatimattomia taitojani hiomaan. Sukkapuikot putoilivat sujuvasti käsistäni kilahtaen lattialle. Olin luennoitsijan pitkän ja merkitsevän katseen kohteena.

Mitään kovin vaikeita neuleita en opiskeluaikana kokeillut. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin osaavani kutoa sekä oikea- että vasenkätisesti. Sepä olikin näppärää: neuloa aina vain oikeata työtä välillä kääntämättä. Oikeakätiset ovat kateellisia, kun vääräkätisen ei tarvitse kutoa nurjaa, hykertelin mielessäni. Koulussa opin virkkaamaan oikealla kädellä – ihan itsekseni vasemmalla. Sitten neulelangat jäivät muiden hommien jalkoihin.

Palataan viime kevääseen. Päätin toipilaspäivieni ratoksi antaa käsilleni uutta tekemistä.  Ryhdyin kudinpuikkoja heiluttelemaan ja tartuin virkkuukoukkuunkin.

Löysin lankojen maailman. Nettisurffailun myötä innostuin taitavien käsien loihtimista neuleista, jotka olivat syntyneet ohjeista, joista en parillakaan lukemalla saanut selkoa. Neuleohjeiden kaavioiden merkkijonot olivat melkein yhtä käsittämättömiä kuin matikan kaavat. Koulussa selvitin puurtaen pitkän matematiikan teoreettiset osiot keskinkertaisesti. Lukiossa selvisi, että olen hyvä matikan soveltaja. Neurologina ja tutkijana olen tämän saman ilokseni huomannut. Niinpä ajattelin nyt, että neuleohjeiden arvoitukselliset merkkijonot avautuvat kutomisen myötä – tekemisen kautta.

Näen kutomisessa ja matematiikassa todellakin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kädet sormeilevat lankoja ja kiepauttavat puikkoja ja niiden silmukoita monin eri tavoin nostaen ja kiertäen. Kyllä siinä touhussa tarvitaan kolmiulotteista hahmottamista. Kutomisessa lasketaan silmukoita ja erilaisia pintoja syntyy, kun silmukoita yhdistellään, lisätään, kavennetaan, niiden yli hypätään, niitä kierretään edestä ja takaa. Silmukoita tehdään monin eri tavoin nurin ja oikein päin. Matikasta ja geometriasta on apua yllättävän monessa. Miksi tätä ei ymmärretä riittävästi koulussa painottaa. En ymmärrä, miksi moni taitava käsitöiden tekijä – useimmiten XX-kromosomien haltija – väittää olevansa matemaattisesti täysin lahjaton!

Miten neuloa siisti ja oikean kokoinen kaula-aukko? Mittanauhan ja oman hahmotuskyvyn avulla on pääteltävä kutomisen lomassa, milloin ja miten kaventaa silmukkalukua pienemmäksi, jotta lopputulos on kauniisti kantajan päällä istuva ja laskeutuva pusero tai hame. Jokainen käsinkudottu vaate tai asuste on todella uniikki. Kyllä tässä on mukana aimo annos arjen matematiikkaa ja estetiikka.

Kutovana neurologina en malta olla mainostamatta liki intohimoksi muodostunutta harrastustani erinomaisena ”aivo” treeninä ja -lepona. Tarkkaavuus ei saa herpaantua. Ajatusten on pysyttävä kasassa. Samalla on mietittävä – suunniteltava ­–  jo seuraavaa siirtoa. Jos ajatukseni vahingossa välillä harhailevat työasioihin, ovat palmikot kohta vinksallaan. Kun on pari kertaa purkanut useamman sentin valmista neuletta, ajatukset eivät enää harhaile väärille urille. Minulle kutominen on irtiotto työmoodista

Kutoessa kädet koskettelevat lankoja ja hivelevät silmukoista syntyvää pintaa. Sively on varsin rauhoittavaa, näinkin. Vähitellen tuntoaisti ja tieto langan ominaisuuksista yhdistyvät toisiinsa. Hieromalla lankaa sormiensa välissä tai pintaa kämmenellään, pystyy vähitellen tunnistamaan, vaikka silmät kiinni, onko kyse puuvillasta, villasta, sekoitelangasta; nimeämään jopa langan merkin tai valmistajan. Voisiko minusta kehittyä lankojen tunnistaja samalla tavalla kuin joku toinen tunnistaa eri viinejä maun ja tuoksun perusteella? Kuka tietää. Jos tämä kutomisvimma jatkuu, ehkäpä.

Sormeni ovat kutoneet ideoitani ja ajatuksiani palmikoiksi ja erilaisiksi väripinnoiksi. Olen niin koukussa kutomiseen, että joka päivä pitää löytää ainakin tunti tälle – lähes intohimoksi muodostuneelle – harrastukselle. On jotenkin palkitsevaa saada omin käsin aikaan konkreettista, käsin kosketeltavaa. On myös palkitsevaa nähdä oma kehittyminen silmiensä edessä. Neljännen palmikkoviitan erilaisten palmikoitten letitys sujui ihan eri vauhtia kuin alussa.

Kutomisen lomassa olen tehnyt myös oivalluksia. Muuttamalla hieman kutomistekniikkaa homma joko helpottuu tai syntyy jälleen vähän erilaista neulepintaa. Olen myös kehitellyt mielestäni mainioita tapoja kuljettaa mukana useita eri värisiä lankoja ilman, että lankakerät ovat pian yhtensä spagettimöykkynä. Ehkä se, että kutominen on tekniikkalaji, omalta osaltaan minua koukuttaa. Jotenkin se puikkoista syntyvät keveän suhahtavan kilkahtava äänikin on niin kovin viehättävä!

Posted in Aivot, Ajattelu, Käsi, Kutominen, Matematiikka, Mieli, Suomeksi, Teknologia, Uncategorized, Vasuri | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Onnea 40-vuotias Aivoliitto! Työ yksin kuin tervaa, joukolla kuin hunajaa (suomalainen sananlasku)

Kiti_kukatKotiuduin juuri Aivoliiton Aivot ja musiikki – juhlaseminaarista. Miten inspiroiva kaksituntinen jälkiryyditettynä maukkailla sorminaposteltavilla, raikkaalla keväänkeltaisella juhlajuomalla ja ennen kaikkea polveilevilla keskusteluilla tuttujen ja uusien tuttavuuksien kanssa. Minulla oli ilo ja kunnia puhua tilaisuudessa aivoterveydestä ja työstä:

Onnea 40-vuotias Aivoliitto. Nettisivut kertovat, että liitto on vireä ja aktiivinen, ajan hermolla oleva keski-ikäinen. Kiitokset kutsusta puhua aivoterveyden merkityksestä työssä. Uskon vahvasti siihen, että niin julkisen kuin yksityisen sektorin yritysten ja yhteisöjen menestyksen ytimessä ovat ihmiset.

Kun Aivoliitto oli taaperoikäinen ihmisten aivojen ja hermoston terveyttä uhkasivat mm. erilaiset hermostomyrkyt kuten teollisuusliuottimet ja raskasmetallit ja niiden erilaiset seokset. Aivoliiton teinivuosina, 1990-luvulla, työsuojelu edisti merkittävästi aivoterveyttä. Suojaimien kehityksen myötä ihmisten altistuminen hermostomyrkyille väheni merkittävästi ja uusien, hermostomyrkyistä johtuvien, aivosairauksien määrä laski tasaista tahtia. Aivoliiton aikuistuttua 2000-luvulla, uusia liuotinaivosairauksia todettiin enää noin 5 vuodessa ja oirekuvat olivat pääosin lieviä. Tässä meillä on aivojen työsuojelun menestystarina.

Kun Aivoliitto oli parikymppinen, minun piti, potilastyön ohessa, tihruttaa tietokoneen näyttöruutua ja opetella ns. ATK taitoja. Tietotekniikka rantautui voimalla liki kaikkialle työelämään. Automaatio poisti osan fyysisesti raskaasta, toistotyöstä. Internetin kaistaleveys ja -nopeus kasvoi sellaista vauhtia, että ihmisiä datavirtojen pyörteissä alkoi heikottaa. Vastaanotolleni ilmestyi työkykyarvioon muististaan huolestuneita keski-ikäisiä, joista suurimmalla osalla ongelmien syynä ei ollut aivosairaus, vaan data-ähky. Työ oli myös muuttunut täysin ja osaamisen päivittäminen oli usein työn tuoksinassa unohtunut.

Käsi on käsittämiselle tärkeä. Kynä kädessä, kudinpuikot sormissa, vasara kourassa, sormet mullassa, pistävät uutta vaihdetta myös ajatteluun. Ongelmien ratkaisut alkavat kirkastua. Syntyy myös niitä kovin kaivattuja innovaatioita, ideoita päänupissa pyöritellessä. Töissä ihmisillä on yhä useammin näpeissään näyttölaite tärkeimpänä työvälineenä. Näytön digikalenteri ohjaa ajankäyttöä – kirittää ihmisiä juoksujalkaa paikasta toiseen. Mieleeni pompahtaa usein kuva Nykyaika –elokuvasta, jossa Chaplin –hahmo säntäilee tehtaanhihnan luona muttereita kiristämässä eikä meinaa pysyä koneen vauhdissa mukana. Olemmeko me ihmiset nyt digihihnan vietävissä?

Viimeksi eilen kysyessäni myyjältä tuotteen kokoa ja valmistusmaata, myyjä nappasi käteensä tabletin, josta naputti tarvittavat tiedot. Aika näppärä muistin apuväline siinä tilanteessa. Silti, onko erilaisten laitteiden näyttöjen näpräily sittenkin liian yksitoikkoista monenlaiseen tekemiseen tottuneelle kädelle?

Maapallomme on silmille näkymättömän, tiheäsilmäisen internet-verkon ympäröimä. Verkoissa kulkee reaaliaikaisesti dataa, faktaa, fiktiota, mielipiteitä, uskomuksia. Tänä päivänä niin arjessa kuin eri työtehtävissä tarvitaan tiedon käsittelyyn liittyviä taitoja. Pysyäkseen jotenkin kärryillä tietovirtojen keskellä ihmisen on huolehdittava siitä, että uteliaisuus asioille ja elämälle sekä into opiskella uutta ja kehittää taitoja säilyy. Tämä, jos mikä, on hyödyllistä aivojumppaa.

Jos ihminen ei huolehdi siitä, että kykenee kriittisesti arvioimaan tietoa, hän on kohta muiden infoa taivaskanaville syöttävien armoilla ja päätyy tvitteri-maailmassa huomaamattaan informaatiokuplaan. Sen sisällä maailman meno voi näyttäytyä hyvin erilaiselta kuin toisenlaisessa kuplassa elävälle ihmiselle.

Globaalissa toimintaympäristössä yhä useammilla meistä on työkavereina ihmisiä, joiden kulttuuriperintö, tavat ja tottumukset ovat erilaisia. Yhteisen puhekielen ja kommunikointitavan löytäminen ei riitä työtaitopaletissa. Jo koulutustausta ja aiemmat työkokemukset vaikuttavat ihmisen tapaan hahmottaa asioita ja viestiä. Omalta työuraltani muistuu mieleeni tilanne, jossa olin puhumassa aivoterveydestä seminaarissa, joka liittyi työturvallisuuteen. Minua ennen piti puheen henkilö, joka oli töissä energia-alalla. Hän puhui ydinvoimaloiden turvallisuudesta ja totesi: ”Kaikista tärkeintä on huolehtia sydämestä”. Minä ajattelin mielessäni: ”Totta, ydinvoimalan työntekijöiden toimintakyky on turvallisuuden ydinkysymyksiä. Sydämen syke ei saa olla liian korkea, ettei tule infarktia”. Muutaman tovin jälkeen, esityksen edetessä, tajusin, että energia-alan ekspertti puhuikin ydinreaktorin ”sydämestä”.

Globaali maailma on auki 24/7. Yhä pienemmällä joukolla ihmisiä on säännöllinen työaika ja viisipäiväinen työviikko. Tämä työaikamuoto on itse asiassa aika uusi ilmiö. Tätä koskeva laki säädettiin Suomessa 1965. Mobiili-, aika- sekä paikkariippumaton työ lisääntyy. Perinteisen vuorotyön oheen on tullut epäsäännöllinen työaika. Jos työkaverit ovat ripoteltuina eri puolille maailmaa, jonkun on herättävä kokoukseen keskellä yötä. Toisen on sinniteltävä hereillä yli nukkuma-aikansa. Aamu-uunisen on yritettävä löytää vireys, kun uni vielä maittaisi. Videoneuvottelut eri puolille maailmaa eivät siis ole ratkaisseet ongelmaa, joka aikaisemmin liitettiin erityisesti yli aikavyöhykkeitten tapahtuvaan lentomatkailuun eli jetlagiin. Biologiset rytmit voivat mennä sekaisin, kun kokoustaa omassa kodissa epämääräisinä vuorokauden aikoina.

Nykypäivän työ on tuonut omat haasteensa aivoterveydelle. Kuinka rytmittää työ ja lepo? Miten säilyttää järkevä vuorokausirytmi? Mikä on sopiva työmäärä ihmisen kognitiiviselle ja henkiselle toimintakyvylle? Ovatko työn vaatimukset ja ihmisen osaaminen tasapainossa? Miten huolehtia liikkuvassa työssä siitä, että ihmiset välillä kohtaavat toisensa muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa tai virtuaalikokouksissa; ihan elävässä elämässä, samassa paikassa ja ajassa. Kuinka saada kiireinen ihminen käsittämään, että aivojen venymiskyky on kaksiteräinen miekka? Kun aikataulut ja monet arjen ja työn asiat painavat päälle, aivojen sähkökemiallinen toiminta pistää vauhdikkaamman vaihteen päälle. Aivojen fysiologinen aktivaatiotila siirtyy kuin kävelystä juoksuun. Vauhtisokeus voi iskeä. Monet asiat elämässä jäävät huomaamatta ja vaille huomiota, jos ei pidä varaansa.

Ihmisen aivot, mieli ja keho muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden. Ne ovat kuin kolmijalkainen jakkara. Kun jalat alkavat heilua liian paineen alla tai yksi jaloista murenee kokonaan, jakkara lysähtää. Sen kokoaminen voikin olla pitempi projekti. Niinpä on syytä itse kunkin panostaa haitallisen ylikuormituksen ennaltaehkäisyyn – löydettävä itselle sopiva tekemisen ja levon suhde. Pysähtyminen tekemisen keskellä kuuntelemaan itseään aina silloin tällöin, voi riittää monille. Lisäksi markkinoilla on suorastaan ylitarjontaa erilaisista terveysmittareista ja appseistä niille ihmisille, joita itsensä mittaaminen innostaa.

Kukaan meistä ei ole aina parhaimmillaan. Erilaiset huolet valvottavat tai sairauksia tulee ja menee. Joku sairaus ryhtyy loppuelämän pysyväksi seuralaiseksi. Se voi olla aivoterveyteen vaikuttava. Aivoliitto tekee monin eri tavoin arvokasta työtä. On tärkeätä, että ihminen saa luotettava tietoa aivojen terveyteen ja toimintakykyyn vaikuttavista asioista. Tieto siitä, että aivosairauden kanssakin voi elää hyvää elämää on myös erittäin tärkeätä.  Samoin kuin käytännönläheiset, hyviksi todetut vinkit ja ratkaisut, joiden avulla mielekäs elämä voidaan rakentaa arkeen ja monta kertaa myös työhön, sairaudesta huolimatta. Tietoa tarvitsevat myös sairastuneiden läheiset ja vaikkapa työterveyshuolto ja työnantajat. Liian usein unohdetaan, että työ sekä trimmaa että kuntouttaa aivoja.

Eräs yhteiskunnan kimurantti ongelma on se, että osalla ihmisistä on liikaa töitä ja aivojen fysiologinen kuormitusaste voi olla liian korkea. Toiset taas istuvat vuosia kotona murehtien sitä, että eivät pääse työn syrjään kiinni. Toimettomana myös aivoterveys kärsii ja taidot käytön puutteesta rapistuvat.

Tammikuussa 2016 World Economic Forum julkaisi raportin 10:stä taidosta, jotka työntekijöillä tulee olla pärjätäkseen 2020 –luvulla Aivoliiton täyttäessä 80 vuotta. Taitopaletista puuttuu mielestäni tärkein, ihmisen kyky pitää huolta omasta terveydestään. Kaipasin myös tietoa siitä, miten työtä tulee kehittää ja johtaa, jotta ihmiset jaksavat 4:ksi teolliseksi vallankumoukseksi kutsutun digiajan töissä.

Suomalaisen työn menestys on viime kädessä ihmisten varassa. Ilman virkkuja aivoja, jaksavaa mieltä, käteviä käsittäviä käsiä ja reipasta askellusta eivät työt tule tehtyä. Pelkillä roboteilla ja tekoälyllä eivät asiat hoidu.

Kustaa Vilkunan kirjasta Työ ja ilonpito julkaistiin toinen, uusittu painos vuonna 1983. Kirja alkaa suomalaisella sananparrella ”Työ yksin kuin tervaa, joukolla kuin hunajaa”. Työn arjen keskellä juhlahetket ovat tärkeitä, kirja muistuttaa. Tässäpä meille pohdittavaa. Miten työ tekijäänsä kiittää maailmassa, jossa keikkaillaan, tehdään pätkätöitä, työskennellään milloin missäkin? Onko malttia vaalia yhteisiä taukoja ja muistaa myös yhdessä juhlia? Työkaverit vaihtuvat ja välillä heitä ei ole, kun töitä tehdään yksin yhden hengen yrityksessä. Tarvitaanko uudenlaisia keinoja aivoterveydestä huolehtimiseen? Miten juhlimme työmme saavutuksia, kun työ, työpaikka, työkaverit ja koko työn käsite ovat muutoksessa?  Aivoliitolla työsarkaa riittää uudella vuosikymmenellään. On hienoa, että Aivoliitto juhlii nelikymppisiään koko vuoden!

Posted in Aivot, Ajattelu, Ihminen, Informaatio, Suomeksi, Terveys, Tulevaisuus, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

The X-Factor in Mind – Brain Wirings and Behavior

As a part of 2017 International Women’s day celebrations at Nokia, I had the pleasure to talk at our Espoo Campus in Finland about brains, minds, women and men.

© photo Michael Müller

© photo Michael Müller

The popular quote “Men are from Mars and Women from Venus” went viral after the book with this title was published in 1992, by relationship council Gray. The author has an un-authorized PhD and his had taken a correspondence course in psychology before writing the book. Lucrative business in entertainment, training classes and streams of books on the Mars-Venus facts of life present. Survival hints even include “his-hers” salad dressings.

I have witnessed differences in opinions and viewpoints being dismissed with the Mars-Venus quote – and laugh. There are ongoing battles on leadership: men or women. If not on “can women be successful leaders, at least debating goes on gender differences in leadership. Do they exist or not? Does a woman need to be a man to lead? And, of course, do women understand technical stuff? What kind of a man becomes a nurse? It’s all about biology. Men and women are different, just look around. See for yourself! You cannot can’t ignore biology.

The brain is an important bio-physiological platform for our mental and cognitive processes. Does current research support the Mars-Venus claim? To what extent do female and male brains function in different ways? What about behaviour, mental and cognitive skills? How big are the differences between genders? Looking for answers, I went through some recent research in behavioral and neuroscience. Here are some findings I shared in my campus talk.

Though I titled my talk “The X-Factor in Mind”, it wasn’t actually about chromosomes or genes though they cannot be ignored in human development. However, in terms of human behavior and different types of skills, the role of genes as such is not all that great. Several groundbreaking advances in cognitive neurosciences and behavioral research tell us this.

The dawn of modern cognitive neuroscience – two inventive nobelists

The dawn of modern cognitive neuroscience was around the 1880’s. Two pioneer scientists of that time shared the Nobel Prize in Physiology and Medicine in 1906: Camillo Golgi invented the (still a classic) silver staining technique. It dramatically changed the view of brain slices under the light microscope making visible networks of neural cells, neurons. Santiago Ramón y Cajal, a pathologist and passionate microscope developer, further improved the staining method and did ground-breaking work in describing structures of the nervous system.

What we so far have learned of the brain is a fantastic example of combining together basic and applied multidisciplinary research and technological sciences. Through advances in electrophysiology, brain imaging, computer and data sciences we now know that the brain contains a dense meshwork of neurons and crisscrossing pathways of neuronal fibres that link together different brain areas in many different ways. Cognitive neuroscience studies brain functions during task performance: Activity maps visualize how activity levels sequentially change in different brain areas when a person is performing a mental task during brain scanning. These flow waves of activity can differ between individuals implying that people, both women and men use different strategies when performing a certain task.

Are female brains wired differently than male brains?

I dug into recent neuro- and behavioural science to learn about gender differences in brain wirings. A study of brain images from nearly 950 youths, 521 females, aged 8-22 years (Ingalhalikar et al. 2014) suggests that male brain neural wiring is optimized for within brain hemisphere connections. This wiring links together perception and coordinated motor reaction – seeing and reacting. At group level, the neural wiring in female brains has more connectivity between left and right brain hemispheres. This is interpreted to facilitate linking together analytical and intuitive modes of cognition. So, are men more in the seeing and reacting mode and women in the “what does this mean” mode? It is too early for generalizations. Experience, as well as accumulating research has shown that when humans are concerned things are not straightforward. Anyway, we need both styles of behaviour in everyday life and work. They complement each other nicely.

Brain activation while tackling tasks requiring creative thinking (Abraham et al. 2014) was studied in a small group (14 females and 14 males) of around 20-year-old native German speaking science undergraduates. Again, we lefties (I belong to this minority) were left out as lefties tend to mix results. In women, higher activity was observed in brain structures related to speech processing, interpretation of social cues and understanding intentions of self and others. The activated brain areas in men related to forming concepts and rules, remembering facts and events. What might this mean in practise other than that cognitive strategies differ? Is it so that men more often are prone to mentally drawing charts and taking into account earlier learnings, while women stay at a more abstract level and seek answers to questions like how will this solution “play with others”. The study does not even try to answer the wicked question: “what is creativity?” Tests of creative problem solving often involve hidden rules and need out-of-the-box thinking. Thus, their usefulness in measuring e.g. creativity that produces cool inventions is limited.

Brainy and emotional

Neural activity maps of the brain do not directly tell us of a person’s cognitive skills or behaviour. Brain plasticity refers to the brain’s enormous capacity to mold its structure, as well as functions, to meet life’s demands. We have the ability to learn and modify our behavior. In the end, it is all about survival and the ability to live in varying social settings, in the midst of other people. Give and receive help. Thus, feedback from the environment in which we live makes a difference. Each day of our life we learn something and do updating of e.g. memories of experiences.

So, next I looked into psychology and behavioural research. An extensive review (Hyde) on research addressing gender similarities and differences in cognitive skills and behaviour was published in 2014: Women have a minor advantage in verbal and men in spatial 3D skills. Gender differences in mathematic abilities have disappeared, but women underestimate their math skills more than men. An interesting finding on communication is that women talk more in the tentative mode “could we…”, I suggest ….” than men. This is often (wrongly) interpreted as ambivalence – “she doesn’t know what she thinks, wants to do”. On the other hand, a woman with a more direct communication style is seen a bossy. Sociocultural factors play a role here.

What about emotions? Are women more emotional than men? Research does not support a yes answer to this question. Differences in experiencing emotions are trivial between genders. The palettes of emotions of both men and women have a wide range of colours that are influenced more by temperament, not gender. However, with increasing age the man – woman positivity gap becomes wider; men having a more positive attitude to life. This is something to think about.

I’m not an expert in leadership research, but this is what I learned from my dive into “The X-factor in Mind” related research: Both men and women have abilities on which to build to become respected and inspiring leaders. Style wise (research claims) there is an overall gender difference to tackling future problems: Men work more in the “wait and see mode” letting problems crop up before addressing them. Women tend to strive to identify possible problems beforehand in order to be prepared if they do surface. Again, in my opinion, both approaches are needed.

The Things-People issue

Then we have the STEM (Science, Technology, Engineering, Mathematics) gender gap. Research suggests that at school age also girls with good STEM skills are interested in studies and work in tech areas. But, especially girls with both good STEM and verbal skills tend to, in the end, choose to pursue a career in other areas such as medicine, either as doctors, nurses or e.g. hospital physicists. Different fields of medicine are nowadays technology-intensive and the rising trend continues. In addition to being tech savvy, health care professionals need people skills.

The biggest gender gap has been observed in interests – the Things-People -issue. To simplify: Men are more things people, women people people. The fact that human touch is important in several areas of technology and that technology-based solutions are for people should make STEM professions attractive also for girls and women. It seems that a lot of branding is needed to raise awareness of this.

Group level gender differences in brain wirings, behavioural styles and cognitive skills are subtle. Connected social human minds create the cultures in which we live. Cultural expectations mould the minds of humans. Different things are expected from men and women. These expectations, as well as other life event experiences are stored into the long-term memories of human brains. Women and men have shared, as well as different realities that play, often a significant role, in career choices.

“Be less curious about people and more curious about ideas”, is a quote linked to the two-time nobelist Marie Curie. In order to develop meaningful and useful technology based solutions that help people in their daily life, the interests and skills of both men and women are needed. We need people interested in things, ideas, people. Things and People -people working together can really make a difference.

Posted in brain, cognition, Communication, Creativity, English, Future, Human, Research, science, Society | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Give Science Breathing Space – Protection from Suffocation

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Last week I finished a tough but rewarding job: From the many great research proposals submitted to the Skolar Award science contest, I finally picked my ten semi-finalist candidates. The decision wasn’t easy. All proposals that had made it through the first evaluation stage address challenging and important research questions. They cover, among others, a wide range of societal, environmental, cultural, medical and technological topics. The proposals are combinations of innovative ideas, novel methods and new approaches for seeking answers to demanding research questions. Many also make suggestions on how to apply the science based knowledge into practise. Between the written lines I sensed a passion for science, enthusiasm, inspiration, joy of exploring the unknown and hope to get funding to dive into uncharted science waters.

The pep talks and pitching

While I was reading through the proposals I took mental time leaps back to the 1980’s when I was a bright-eyed PhD student and taking my first steps in the world of science. Now, some 35 years later, I know the journey has its ups and downs. After some smooth sailing one encounters rougher waters. With persistence and also some luck, one survived the bumpier times, took a deep breath or a few and pushed on, full of hope. I especially remember the evening pep talks with my PhD student buddies in the lab’s coffee room. Each of us in turn heard the important words: Don’t give up. Now you know what not to do and can figure out what to do next. I also remember the popping sound of a champagne bottle being opened when finally, after several referee rounds, a research paper was accepted for publication. I also remember the hunting of impact factors and quotation rates.

In my mind a researcher believing in her/his research topic and pitching it to those deciding if one’s idea is worth funding, is not all that different from a start-up starter pitching to business angels. Thus it is highly appropriate that the Skolar Award science finalists will be pitching at the Helsinki Slush Event on December 1st. I am proud to be one of the judges also at the finals. I hope some business angles will be inspired to act as research angles and open their purse strings to support science which, when successful, can make a huge difference. Just think about nuclear magnetic resonance and all its applications from medical imaging to quantum computing.

A science journey surprises

Just like business start-ups starters believe in their product concepts, researchers tackling wicked questions have to have faith in their work while sailing on uncharted science waters and without a clear road map. This is called scientific exploration which needs protection in our impatient world. Research without risks is playing it safe. True, the original idea or plan might fail. One should, however, understand that during a science journey something unexpected and extraordinary may see light. Something that was not anticipated at the beginning of the research. This ability to seize the moment, change the course and goals of one’s research when this unique opportunity arises, is the ingredient that bakes great, often ground–breaking science. More often than not this baking powder remains a secret to too many, especially funding deciders, hungry for fast wins and predictable results. One would think that those funding research would be overjoyed by courageous scientists that seize the unexpected opportunities. Nowadays, unfortunately, this is not the case. Stick to your plan, don’ t wander.

Science is losing its appeal

I was fascinated by many of the Skolar Award proposals and feeling, for a change, hopeful of the future of science: There are brilliant courageous younger generation scientists who still want to work in research. At the same time alarming research news also caught my eye: Nature science journal just published an article “Hard work, little reward”. It reports the results of an online poll with disturbing results. Of the thousands of scientists participating in the survey nearly 65 % answered that they had thought of quitting and 15 % actually had. Why? If getting a PhD can be hard work, wait until you are a postdoc and start to build your own research group. At that point of your career when you start to know what science is about and have obtained the skills to start your own research group you fast notice that your time to actually do research shrinks to near nothingness. One’s time is spent in seeking funding, tackling growing bureaucracy, endless writing of research plans and reporting.

I speak from personal experience. It is a never ending circle one rides and never seems to reach a place where one gets the opportunity to concentrate on the important – science. No wonder researchers jump off this carousel after obtaining their PhD. They have seen, first-hand, how their seniors and group leaders are in the clutches of the ever growing research bureaucracy. And let’s not forget worrying about money. Even the most passionate researcher needs bread and butter.

Publish or perish – Dancing around what is already known

Publish or perish. This merciless truth was one of the first facts of a researcher’s reality senior researchers told me when I started my thesis work in the 1980’s. In the official funding criteria emphasis in the evaluation of grant proposals is claimed to be on novelty, risk taking and multidisciplinary research that addresses “wicked questions”. At the end of the day, it’s the length of the publication list that counts, stated researchers that answered Nature’s recent poll. So why enter uncharted waters? Everyone knows that it’s much easier to get a research paper through the reviewing system when you are not trying to pitch a ground breaking new finding. The best way to lengthen your publication list is to confirm what others have already published and use your creativity to find a somewhat different angle in your paper: To re-report something already published. Dance around what is already known. In Nature’s poll many researches felt that they have published papers just for the sake of “publish or perish”.

If you really want to get into trouble, start developing a new research technology. This is an effective way to say good bye to a steady growth of your publication list. If you want to get stuck in the reviewer process, do a research project that crosses the boundaries of traditional science fields. You will bump into referees that claim you cannot know anything about the field as you have “only two papers published so far in a particular field”. This response to a grant proposal and fait awaited a colleague of mine a couple of years ago: “The researcher is clearly competent with also an impressive publication record in certain fields of natural sciences. However, the researcher has not yet shown adequate enough competence in this new field. So even though the research proposal is of high quality, the risk of granting funding is too high based on the applicant’s current track record!”. My mental flashback to this response still manages to irritate me. And at the same time researchers are encouraged to widen the scope of their research!

Senseless documents – time and energy gobblers

Discussions on the everyday reality of scientists triggers memories of my earlier life events. A certain time period pops up, nearly daily, into my mind’s eye. It covers about two months of my life in 2014. I had decided to move to a shared working space and paperless office. It was time to give up my own office. Time to sort through my stuff.

Thinking back, this time period of office cleaning was an eye opener in many ways. I have strong emotional memory imprints stored in my brain of the ambivalent feelings I experienced while going through a huge amount of different types of documents. They covered over twenty years of my job as the head of various research units, centres and the leader of several large scale research programmes.

I don’t have to struggle to remember details or what I was thinking during that time. Memories that mark a tipping point in one’s life have this kind of power.

What did I find digging through the rows of thick binders of documents? A mind-blowing testimonial of countless documentation deeds. Their amount had through the years constantly increased. There were one-year, three- and five-year research strategy papers, over and over updated. Main work activities and goals had been squeezed into numerous, form-changing tables. Through the years, different project process models had been filled and refilled with doings.

For faceless decision makers I had written numerous vision papers on this and that, risk analysis reports on this and that, resourcing and re-resourcing plans. There were papers on constantly changing key targets, focus areas, short and long term goals. I found rewritings of yearly plans as document formats had of course changed. I had written numerous plans on competencies. I had tried to explain that there is a limit to a person’s ability to be a chameleon. Even if life-long learning and learning through work is in the core of all work, a research engineer cannot turn into a psychologist or a psychologist into a research engineer just like that, with the snap of fingers.

My time and energy had increasingly been gobbled up with stuff that had, if anything, been a hindrance to research. I also found writings in which I had tried to put a stop to this constant reporting and documentation. In vain. In one case (I remember very well) I had refused to split people into percentages and link one half or one third of a person into different labs and working spaces. I replied to this re-request that I had already performed this operation less than one year ago without getting any feedback on said report. The faceless answer from somewhere from someone was: just do it. It’s all about justifying resourcing, explaining needs. To survive document, report. Well in that particular case I had taken the earlier report and just changed the date. Nobody got back to me on this resourcing paper.

I claim that, also in science, the exponentially growing, never-ending reporting is one of the biggest causes of frustration; a sure killer of mental productivity effectively sucking out motivation. And the bitter lemons that add the final souring touch to all doings are the faceless time management tools. Everyone knows that clocking and dividing time into different slots doesn’t give any valuable information on what is actually going on in work, in this case research.

Writing and re-writing plans and spending countless hours in research strategy planning has become more important than science itself. When the research plans have finally gained funding and to top it all have then been approved by some chief in the organization where the work is supposed to take place, the research can be “old news”.

What brings the spark to go on?

So what keeps the more senior researchers in science in these troubled times? Energy to go on comes from the following moments: One has managed to engage in an actual scientific discussion with one’s team members or peers. One has found time to actually supervise PhD students or participate in content planning of research. One is getting food for thought through discussing and networking at conferences with other researchers. One is rejoicing together with co-authors when finally, the words “accepted for publication” appear on the computer screen. One has managed to read through with thought a great scientific paper. Often the time to be inspired is “out of office time” away from personal life time. This time tackling dilemma was a concern of many researchers answering the Nature poll. Believe it or not, also scientists want and have a private life.

For years my emotions have ranged from despair to WAU, what a fantastic job I have. The reporting tsunami grew year by year. In step with this overwhelming tide I often had a nagging guilty feeling. Its cause was often that I didn’t have enough time to educate younger scientists. Too often I had to make the tough choice between whether to use my (limited) time and creative energy for preparing (again) a research funding application or for in depth discussions on science around a research manuscript. If the next pay check of one’s PhD student hangs in the air, which way to spend your time would you choose? But trying to give some financial stability to your researchers is not enough.

Hope for hope in science

If we truly believe that 1) new ideas, innovative solutions, outside the box thinking, courage to try out “crazy stuff” pave the way to something new, perhaps even the currently un-imaginable and that 2) persistence and commitment to make an idea work are important ingredients of success in all areas of work, also science, we have to believe in people. We mustn’t overburden them with senseless reporting. Management, please, don’t micromanage. Leave people in piece. Let them do their job. You’ll be surprised at what brilliant stuff starts to see light. I hope the Skolar Awards event also paves the way to a new wave of science supporting and brings into the spot light the importance of independent science.

The outcome of my office cleaning was 2400 litres of paper shoved into the shredder. What was my learning? Never again will I waste my time on senseless re-reporting. I am older and tougher now. To younger scientists I give also a different hope: If the tide in science doesn’t change. If NO to senseless reporting just isn’t an option. If the working conditions of scientist are not taken seriously and improved remembers: The education and skills you have obtained as a PhD student and researcher are valuable also outside academia, in other fields of working life. Also here I speak from personal experience.

Posted in Creativity, English, Future, Human, Society, Work, Working culture | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Sukelsin raporttivirtaan etsimään tietohelmiä

© Michael Müller

© Michael Müller

Digitaalisessa uutisvirrassa silmiini osui jälleen useampi peukutettu viesti positiivisuuden puolesta. Viesteissä valitettiin – aivan oikein valitettiin – sitä, että niin kovin negatiivista on maan tapa käsitellä erilaisia asioita. Jäin tätä miettimään ja ryhdyin lukemaan infovirtaa ”sillä silmällä”. Onko kaikki todellakin yhtä valitusvirttä? Minun mentaalisten silmälasien läpi katsottuna ei. Pikemminkin väitän, että ihmisten syyttämistä valittajiksi, kun aiheesta tuovat esille epäkohtia, joita pitäisi ryhtyä korjaamaan, on usein käytetty keino hiljentää heidät, jotka rohkenevat epäillä jonkin asian järkevyyttä.

Kun elää ”kaikkihan on ihan hyvin” pumpulissa, voi tyytyväisenä köllötellä ja olla tekemättä mitään. En myöskään ymmärrä vastausta: ”Verrattuna maahan se ja se, meillä on asiat hyvin”. Kyllä minäkin iloitsen Suomen menestyksestä erilaisissa maailman maiden vertailusta. Olemme top viidessä monissa asioissa. Olen ylpeä tästä ja monin tavoin samaa mieltä. Itsetyytyväisyydessä paistatellessa unohdetaan kuitenkin helposti se, että on olemassa vastavoimia, jotka voivat nakertaa hyvää sijoitustamme. Ihan kuin yksittäinen ihminen voi menettää maineensa yhdessä yössä, niin voi yksittäinen maakin. Ei tarvita kuin pari maailman ympäri leviävää Youtube videota.

Päätin kuitenkin tehdä kokeen. Kirjoitan viimeisimmän blogini uudestaan, kaikin tavoin positiivisesti. Lukijani, voitte sitten lukea tämän version ja aiemman version samasta aiheesta ja makustella. Kumpi tyylilaji teitä miellyttää? Meneekö viestini kummallakin tavalla perille?

Aloitetaan otsikosta

Raporttien virrasta löytyy tekstillisiä helmiä (vai pitäisikö sanoa timantteja).  Olin nimittäin eilen miettinyt, että vaihdan edellisen blogini otsikoksi: Raportti tsunami huuhtoi alleen työnilon. Kirjoitin ensin tiedollisia, mutta en vain pysty sellaista otsikkoa laittamaan.

Ensimmäinen uuden blogin kappale on minulle helppo ”kerro positiivisia asioita” –haaste: Minulle erityinen ilo todellakin on käydä puhumassa eri työpaikoilla Aivojen ja mielen hyvinvoinnista. Kuulijoina on ihmisiä, jotka arvostavat ihmistä – itseään ja toisiaan. Luentojeni jälkeiset yhteiset keskustelut ovat myös työni suolaa vai pitäisikö sanoa sokeria, kun olen positiivisuus-moodissa. Keskusteluista saa elämänmakuista näkymää ihmisten arkeen. Niiden aikana esitetyt kysymykset ovat myös ajatusruokaa seuraaville esityksilleni.

Sitten tullaankin vähän kimurantimpaan vaiheeseen blogia. Yritän parastani. (Sulut) tekstissä kertovat sanoista, jotka minun oli läpiluvun yhteydessä pakko poistaa. En vain pystynyt psyykkaamaan itseäni vielä positiivisempaan kirjoitusmoodiin. Rajansa kaikella.

Jatkan tarinaani:

Luentojeni jälkeisissä keskusteluissa ihmiset puhuvat usein raporteista. Niitä tulee tehtyä jatkuvasti. (On se aika mahtavaa), että raportointirutiinia saa jatkuvasti kehittää. Ja kyllä ihmiselle tulee hyvä olo, kun voi työpäivän jälkeen iloita siitä, että päivässä oli peräti kaksi kertaa viisitoista minuuttia aikaa tehdä sitä varsinaista työtä, josta jatkuvasti raportoi. Ja ei hätää, kun visiot, strategiat ja tavoitteet onneksi jatkuvasti muuttuvat, ei tarvitse kantaa huolta siitä, että aloitettu työ jää kesken. On upeata aloittaa jatkuvasti uutta ilman huolta siitä, että jotain pitäisi saada valmiiksikin.

Nämä ihmisten elämänmakuiset, arjen kertomukset raporttien (hurmaavasta) työnilon voimasta sykähdyttävät ja inspiroivat minua (mahtavalla tavalla). Mieleni muistisopukoista ponnahtaa pintaan kokemus, jonka aikana sain kahden kuukauden ajan kokea uudestaan raportoinnin iloja. Tein aikahypyn kevääseen 2014, jolloin intoa puhkuen siivosin työhuonettani. Oli aika siirtyä oman työhuoneen yksinäisyydestä jakamaan työtila työkavereiden kanssa. Ajatus paperittomasta toimistosta antoi innostavan sysäyksen käydä läpi yli kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneitä paperimappeja. Iloitsin jo etukäteen mahdollisuudesta lehteillä ja lueskella vielä kaikkea sitä kirjallista materiaalia, jota yli kahdenkymmenen esimiesvuoden aikana olin (etuoikeutettuna) tuottanut.

Mitä löysinkään: aina vain uusiin tarpeisiin laadittuja raportteja, visiopapereita ja strategiasuunnitelmia. Minulla oli ollut onni laatia vuosittain henkilöresurssisuunnitelmia ja piirrellä aina uusia laatikkoja ja yhdistellä niitä ristiin rastiin kulkevilla nuolilla. Pääsin vielä kerran haukkomaan henkeä (ihastuksesta) lukiessani fokusalueiden, asiakasratkaisujen, palvelujen, teemojen ja toimintasalkkujen nimiä. Ja miten nerokasta olikaan tuo hallinnon tuottama tiimien ja teemojen sekä kustannuspaikkojen monimuotoinen kirjain ja numeroyhdistelmä. Siinähän oli valmis työmuistitesti päivittäiseen käyttöön! (Kertakaikkista mahtavuutta).

Tutkimus ja tiedesanojen kaikenlainen häivyttäminen pois teksteistäni oli erityisen taitavasti tehty, (ihastelin mielessäni). Siivouksen lomassa huomasin (ilokseni), että tultaessa lähemmäksi 2010 –lukua tutkimusrahoitusta myöntävät tahot olivat tehneet (erinomaisen ansiokasta) hakemusprosessin kehitystyötä. Rahoitushakemukseen tarvittavien papereiden määrä oli moninkertaistunut. (Tässäpä vasta luovuus kukki. Ah ihanuutta): oli ideapaperia, projektialoitetta, hanke- ja resurssisuunnitelmaa, riskien ja mahdollisuuksien analyysejä, selvityksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta ja liiketaloudellisesta merkityksestä, tasa-arvosuunnitelmaa, viestintä- ja tulosten raportointisuunnitelmia. (Ilahduin, kun huomasin, että) papereitten keskeltä bongasin varsinaisen tutkimussuunnitelmankin. Ajatella, se oli vielä mukana porukoissa. (Olin tästä ihan liekeissä ja intoa piukassa).

(Posket innostuksen punasta hehkuen sukelsin tekstien maailmaan. Ja lumouduin). Kylläpä olin vuosien varrella kehittynyt erilaisten raporttien kirjoittajana, totesin (onnellisena). Teksteistäni löytyivät kunkin aikakauden yhteiskunnallisen keskustelun muotisanat. Olin sujuvasti sujauttanut mukaan elämänikäistä oppimista, ongelmanratkaisua, tuottavuusloikkaa, kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, uudistamista, edistämistä, mahdollistamista, ratkaisukeskeistä toimintaotetta, kyvykkyyksiä, monitieteisyyttä, moniammatillisuutta, ekosysteemiä, verkostoitumista, innovaatioita, digitaalisuutta, tiedolla vaikuttamista, kasvustrategiaa, visioita, osaamispotentiaalia, arvoketjuja, asiakaslähtöisyyttä, yhteiskunnallista murrosta, uudistuksille optimaalista aikaikkunaa.

(Iloitsin, kun) tekstien äärellä muistin, miten olin saanut toistuvia mahdollisuuksia perustella monin eri tavoin ja oivaltavasti, miksi hyvinvoiva ihminen on suomalaisen työelämän tärkein lenkki. Olin onnistunut ujuttamaan sanan ihminen teksteihin silloinkin, kun erilaisista työelämän tulevaisuuden visioista ihminen oli siirtynyt taka-alalle teknologia- ja automaatioloikkien tieltä. (Hyvä minä.)

Huomasin, että kirjoittamani erilaiset tekstit sopisivat edelleen uusiokäyttöön, vai pitäisikö sanoa kierrätykseen. Samoista asioista oli nimittäin (onneksi) toistuvasti pyydetty uusia raportteja. Ei haitannut, vaikka aikaisemmistakaan kirjoituksistani ei ollut tullut palautetta. Saatoinhan iloita siitä, että minulta edelleen pyydettiin raportteja samoista asioista. Jotain jatkuvuutta ja pysyvyyttä oli muuttuvassa maailmassa. Mikä voisi olla turvallisempaa? (Mikä voisi tuottaa enemmän tyydytystä kuin mahdollisuus saada aina uudestaan näyttää raportointiosaamistaan?)

Kahden kuukauden siivous tuotti mahtavat 2400 litraa paperia. Hienoa, että näin konkreettisesti pääsin asian toteamaan. Paperittomassa työelämässäni tätä tilaisuutta ei enää tule. Keksin tähän asiaan nyt ratkaisun. Voin jatkossa katsella raporttien kymmeniä kuvakkeita näyttöruudullani.

Säästin mapit vuosien varrella tehtyjen tutkimusten tuloksiin liittyvistä artikkeleista ja tulosdokumenteista. Niitä jäi jäljelle pari hyllymetriä. Mutta mitäpä minä, tutkija, haikailemaan lisää noita hyllymetrejä. Olinhan monta kertaa päässyt valaistumaan tapaamisissa poliittisten päättäjien kanssa. Esittelin heille mm. työelämän tarpeisiin tehtyä aivotutkimusta. Tiedon avulla voidaan, jos tahtoa riittää, mm. edistää työikäisten aivo- ja mielenterveyttä ja luoda Suomeen vähintään Euroopan paras ja kansainvälisesti kilpailukykyinen työelämä. Poliitikkojen palaute: ”Miksi te vieläkin tutkitte, kaikkihan on jo tutkittu? Tietoa on jo ihan liikaa”. Onpa ollut onni matkassa, kun on tullut tuotettua 2400 litraa sitä oheispaperia, ajattelin työhuoneeni siivouksen päätteeksi. Olisikin pitänyt viedä kaikki nämä raportit, vaikka eduskuntaan poliitikoille jaettavaksi. No silppuri nielaisi ne aikoinaan kitaansa.

Posted in Ajattelu, Ajatus, Ihminen, raportti, Suomeksi, Tarina, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Työhuoneeni raivausprojekti – 2400 litraa turhia raportteja silppuriin

Kiti_MVPari vuotta on mielessäni pyörinyt kokemus, josta syntynyt muistijälki ei haalistu. Nykymenon keskellä muisto ponnahtaa pintaan usein. Silloin näen mieleni silmillä itseni vuonna 2014 paperivuorien keskellä. Olen tyhjentämässä työhuonettani. Samalla käyn paperimappien äärellä läpi 25 vuoden työuraani, josta noin 20 vuotta toimin eri johtotehtävissä.

Työhuoneeni siivous kattaa noin kaksi kuukautta elämästäni. Se, että ajanjakso on mielessäni edelleen kirkkaana, kuin eilinen, kertoo siitä, että raivauskokemus oli veret seisauttava. Silmieni edessä olevien totuuksien äärellä tuntui hetkittäin siltä, että happi loppuu. Tällä kertaa nämä muistot aktivoituivat pitämäni luennon jälkeen. Päätin, että on aika laittaa sormet näppäimille ja jakaa tämä monin tavoin mieltä kaikertava kokemus blogini lukijoiden kanssa. Päästää höyryt ulos.

Kimmoke tähän blogiin tuli henkilöltä, joka luentoni jälkeen lausui sanat: ”Eikö olisi aika nousta barrikadeille ja yrittää tehdä loppu tästä mielettömyydestä?” Esitykseni otsikko oli Aivot mielessä mielekkäässä työssä (informaatiovirtojen pyörteissä). Sen jälkeen kuulijat ja minä keskustelimme hyvän työn unelmista. Moni unelmoi samasta asiasta: mahdollisuudesta keskittyä, pohtia asioita kunnolla sekä itsekseen että yhdessä toisten kanssa ajatellen. Miten raivata tilaa spontaanille ideoinnille ja sille, että hyvää ideaa voi saman tien ryhtyä todeksi synnyttämään? Ilman, että ensin pitää laatia ehdotus ja raportti mahdollisuuksista ja riskeistä. Liian usein idea jää ideaksi kiireen jalkoihin. Kaksituntinen ”Osallistavaa innovointia yhdessä” -kokous on valmiiksi kellotettu kahden viikon päähän ja huutomerkein merkitty: ”osallistuminen pakollinen”. Kokouksen jälkeen fläppitaululle läiskityt itsestäänselvyyksien -liimalaput nuolineen kirjoittaa joku ”uhri” raportiksi. Muut sitten raportoivat raporttiin, menikö ideointi kuten raportissa raportoidaan.

Mikä työssä, jossa ajattelukin on kellotettu, erityisesti rassaa ja sammuttaa työn ilon? Esitykseni jälkilöylyissä jatkuva raporttien vääntäminen ja jyvitetty tilinteko tekemisistä piti kirkkaasti kärkisijaa. Kuunnellessani, jälleen kerran, ihmisten kertomuksia työhön liittyvästä loputtomasta suunnittelusta ja erilaisten tulevaisuuksien visioinneista, hyppäsin ajatuksissani vuoteen 2014, sinne työmappieni pinojen keskelle.

Työhuoneeni raivausprojekti veti hiljaiseksi. Minulla oli mappitolkulla raporttia, strategiapaperia, resurssisuunnitelmia, eurolaskelmia vaihtuvine sivukuluineen, tehtävänkuvia ja niiden vaativuuspisteytyksiä, vuosisuunnitelmia, viisivuotissuunnitelmia, päivitettyjä viisivuotissuunnitelmia, toiminnan uudelleen suuntaamisen tarvekartoituksia, vaikuttavuustavoitteiden määrittelyjä.

Silmieni ohi ja sormieni läpi vilisti raportti raportin perään. Löysin monen monituisia, mm. poliittisen päätöksenteon tarpeisiin, täytettyjä taulukoita. Niissä raportoitiin työn tulosten fokusalueita, yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja jyvitettiin tutkimusta tiettyjen avainsanojen mukaan tiedolla vaikuttamisen koreihin. Montako prosenttia tutkimuksesta sijoittuu millekin, kulloinkin (minulle sumealla logiikalla) valitulle fokusalueelle? Perustelin eri dokumenteissa tutkimusta, joka juuri vuonna X ei ollut täsmällisesti strategisella ydinalueella. Pari vuotta myöhemmin löytyi mapeista uudenlainen jyvitys: Aiemmin ydinalueella ollut tutkimus olikin OUT ja X tutkimus vaihteeksi myötätuulessa. Usein selitys tälle poukkoilulle löytyi siitä, että maan hallitus oli vaihtunut. Ja taas alkoi strategiatyö, ydintoimintojen kartoitus, resurssien päivitys ja muu rumba.

Kaikenlaisia organisatorisia laatikkoleikkejä ja projektiprosessimalleja löytyi mappieni uumenista kymmenittäin. Löysin selvityksiä ihmisten työajan käytöstä ja perustelujani sille, miksi panos-tuotos laskentamallit eivät kerro oikeita asioita siitä, mihin työaikaa on käytetty ja mitä on oikeasti saavutettu.

Löysin myös dokumentteja kapinayrityksistäni. Olin antanut palautetta toimimattomista tietojärjestelmistä. Olin ihmetellyt, miksi jälleen tehdään osaamiskartoitusta ja kuvitteleeko joku jossain oikeasti, että insinööri muuttuu psykologiksi ja psykologi insinööriksi. Ei se niin mene, vaikka elämänikäinen ja työssä oppiminen sekä älyllinen joustavuus ovatkin tärkeitä työtaitoja.

Mapeista löytyivät myös dokumentit tapahtumasta, jossa jälleen sain tehtäväksi jyvittää ihmiset prosentteina tiettyihin toimintoihin ja huoneneliöihin. Kapinayrityksenä vastasin kyselyyn, että olen pyydetyt prosenttijyvityksen tehnyt viimeksi edellisenä vuonna. Siitäkään raportista en ole saanut mitään palautetta, kirjoitin ja jatkoin: ”Käyttäkää kyseistä selvitystä. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää.” Pieni kapinani ei auttanut. Teet selvityksen, vaikka hammasta purren, oli tyly kasvoton palaute sieltä jostain. Niinpä kaivoin vanhan prosenttipaperin esille ja vaihdoin päivämäärän ja vuosiluvun toiseksi. Eipä tullut palautetta. Aina en jaksanut kapinoida. Siitä olivat todisteena edessäni olevat turhien papereiden vuoret.

Mappien äärellä tuli näkyväksi myös se, että mitä pitemmälle 2000 -luvulle tultiin, sitä kielteisemmäksi muuttui yhteiskunnallinen ilmapiiri tieteellistä tutkimusta kohtaan. Tutkimus sana katosi visioista, strategioista ja raporteista. Tilalle tulivat tiedolla vaikuttaminen, yhteiskunnallinen tarvekartoitus, kärkihankkeet, teemaohjelmat. Tutkimuksen rahoitushakemuksiin ei enää riittänyt hyvä tutkimussuunnitelma ja tieteellisen ongelman määrittely ja sen merkittävyyden perustelu. Oli laadittava viestintästrategia, arvioitava tuotekehityksen näkymiä, aiheen merkittävyyttä elinkeinoelämälle sekä sen yhteiskunnallista relevanssia. Riskianalyysiin panostaminen oli erityisen tärkeätä. Samalla juhlapuheissa peräänkuulutettiin riskinottoa, jonka puutteesta tutkijoita erityisesti soimattiin.

Aina vain harvalukuisemmiksi käyneistä tutkimusmapeistani löysin erilaisia ideapapereita, projektialoitteita, aiehakemuksia, verkostoitumisen hankesuunnitelmia, tutkijatyökuukausien resurssipalapelejä. Löysin ulkopuolisia arvioita rahoitushakemuksista. Yhdessä kannettiin huolta siitä, että tutkimus pitää sisällään liian paljon riskejä, sillä kukaan ei ole vastaavanlaista aiemmin yrittänyt! Lukemattomia kertoja olin eri sanakäänteinen perustellut, miksi suurinta tuhlausta oli lopettaa jokin tutkimusprojekti siinä vaiheessa, kun tuloksia saatiin. Tärkein työn tulos eli kerätyn tutkimusaineiston analysointi loppuisi alkutekijöihinsä. Vastaukseksi tähän oli silloisen poliittisen päättäjän toteamus: ”Kaikkihan on jo tutkittu. Meillä on jo ihan liikaa tietoa. ” Mapit kertoivat samaa kuin aina vain hitaammin kasvava julkaisuluetteloni. Tutkimusprofessorin aika kului pääosin ihan muuhun kuin itse tutkimuksen johtamiseen, saati että olisi sitä ehtinyt tehdä.

Käydessäni läpi mappejani sain täytettyä liki kymmenen 240 litran astiaa silputtavaksi menevällä paperilla. Minulla oli jäljellä noin kahden metrin verran mappeja, joitten sisältö oli mielestäni säilyttämisen arvoista. Olin tyrmistynyt. Mappeja läpikäydessäni huomasin kehittyneeni oikeaksi raportointijargonin mestariksi. Olin suoltanut lukemattomille dokumenteille sujuvasti sanallisia piruetteja. Hallitsin askelkuvioiden vaihdot, joita tarvittiin, kun päättäjät siellä jossakin pyörsivät päätöksiään ja vaihtoivat mielipiteitään. Eipä tästä huomiosta oikein muuta kuin mustaa huumoria voi vääntää. Mapeistani kävi myös ilmi, että raportointi oli pääosin yksisuuntaista. Minulta jonnekin ja jollekin. Ja tämä jokin siellä jossain ulkomaailmassa jossain välissä vaihtui. Ja taas oli aloitettava homma alusta.

Työhuoneeni tyhjennys on syöpynyt mieleeni tapahtumana, joka havahdutti. Kuinka paljon työtunteja vuosien varrella minulta olikaan kulunut raportointien pyörteissä? Raportoinnin, jolla jatkuvasti piti perustella toiminnan merkitystä ja olemassa oloa. Katsellessani jäljellä olevia mappejani, lohdutin itseäni. Jotain säilyttämisen arvoista ja mielestäni merkityksellistä, on sentään tullut tehtyä. Kahden metrin mappirivistö isojen silppuriin menevien paperikasojen vieressä puhui kuitenkin karua kieltään. Ei enää koskaan tätä, päätin.

Tänä päivänä turhan työn näkyväksi tekeminen alkaa olla vaikeampaa. ”Säästä ympäristöä. Älä tulosta dokumenttia paperille”. Tuottaako digitaalisuus (johon paperiton toimistokin liittyy) oikeasti mitään tuottavuusloikkia? Jatkuuko tekemisten suunnittelun ja turhan raportoinnin villitys? Raportit vain lentävät nyt sitten bittiavaruuteen. Sen ”mustaan aukkoon” turha työ on helppoa upottaa – ja unohtaa. Ihmisen on vaikeampaa havahtua, tunnistaa tehtyä turhaa työtä. Valpastukaamme. Turhanaikaiset raportit ovat työnilolle ja teholle pahinta myrkkyä. 24 minuutin työajan lisäys on tehoton lääke kansantalouden yskään, jos myrkynkeitto jatkuu.

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tunteet, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Bling bling puheita laman hoidosta

Kiti_MVSitä voi puhua paljon sanomatta mitään. Tulkinta jää kuulijalle. Näin käy suurimmassa osassa päivänpolttavia, monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ruotivissa keskusteluissa. Puhuja ei joudu vastuuseen puheistaan, koska itse asiaan ei keskusteluissa yleensä päästä. Aika kun on niin kovasti kortilla. Ja demokratian nimissä pitää kaikkien saada äänensä kuuluville, olipa sanottavaa tai ei.

Tyhjänpäiväistä puhetta höystetään sanoilla, joiden kuvitellaan lisäävän sanomisen painavuutta. Kuten: Ratkaisukeskeinen kärkihanke mahdollistaa innovaatioloikan. Enää en saa henkisiä näppylöitä tällaisista sanomisista. Välillä kyllä pitää ihmetelellä ja välillä hihitellä. Eipä aikaakaan, kun nämä medianäkyvyydestä nauttivat lauseet on ammattipuhujien suussa korvattu uusilla mitättömyyksillä. Täytyyhän sitä uudistua. EVVK ­–  ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen jo saanut sellaisen yliannoksen hype -sanoja, että minut on siedätyshoidettu.

Olen vuosien varrella istunut lukuisissa Suomen tilaa ja tulevaisuutta ruotivissa tilaisuuksissa. Siedätyshoidon seurauksena tapani reagoida puheisiin, joihin en saa mitään otetta, on muuttunut. Paneelikeskusteluja seuratessa ovat silmäni pari kertaa kostuneet, kun olen naurunpyrskähdystäni katsomossa estellyt. Ehkä en lopulta ole tiennyt, nauraako vaiko itkeä. Useampi puhuja ehdottaa, naama vakavana ja syvällä rinta äänellä, lama-Suomen yskivän talouden ja puuttuvien työpaikkojen lääkkeeksi tuottavuus-, digi- tai innovaatioloikkaa – mieluiten kolmiloikkaa. Loikilla kurotaan umpeen, milloin kestävyys-, milloin osaamisvaje. Loikka on ihmelääke lamaan. Kukaan ei vielä ole kuitenkaan osoittanut loikka-lääkkeen parantavaa voimaa.

Sanojen virran keskellä minulta menee kieltämättä paljon ohi silmien ja korvien. Virrassa on kuitenkin myös sanallisia huomiokaappareita. Kun niitä bongaan, mielikuvitukseni alkaa laukata. Ajatukseni rientävät omille teilleen. Huomaan yhtäkkiä olevani myös yhtä kysymysmerkkiä. Näin se ihmisen päänuppi toimii.

Kun kuulen sanan loikka, näen sieluni silmillä loikkivan, pitkäkoipisen sammakon, joka ilmalennon aikana iskee kielensä salaman nopeasti ja tarkasti ötökkään. Loikka-sanan kaverina on usein innovaatio. Loikkimallako Suomi napsii innovaatioita? Viekö loikkiminen Suomea harppauksin eteenpäin? Onko mahdollista, että loikkien lomassa jää huomaamatta monia tarttumisen arvoisia asioita? Loikka-sana on tämänhetkinen mieleni ”korvamato”.

Loikkimisen pauloissa ei juurikaan mietitä, viekö loikka ylös ja eteenpäin, vaiko kenties alas ja taaksepäin? Ehkäpä loikka kuljettaa sinne ja tänne, milloin minnekin päin. Ehkä se pitää loikkijan loppujen lopuksi tiukasti paikoillaan. Onko kyse mahtiloikasta vai pikkuruisesta sellaisesta? Hartaasti ja pitkään neuvoteltu työajan pidennys vaikuttaa varsinaiselta mikroloikalta. Kilpailukykysopimukseen liittyvä hehkutus on superjargonia. Muutamilla ilmaisilla lisäminuuteilla luodaan työtä ja synnytetään hyvinvointia.

Loikka -sana ja sen kanssa paritetut etuliitteet innovaatio, tuottavuus ja kilpailukyky, vievät ajatukseni lapsuuteni leluun, vieteriukkoon. Muistan, kuinka pyöritin ukon selässä olevaa avainta. Kun vieteri ei enää kiristynyt, päästin avaimesta irti ja ukko alkoi pomppia sinne tänne. Kun vieterin veto loppui, ukko otti viimeisen loikkansa ja kaatui rähmälleen. Kerran sitten kiristin liikaa ja vieteri napsahti poikki. Enää ei ukko hyppinyt. Äärimmilleen viritetty ja kiritetty ihminenkin voi napsahtaa. Silloin ollaan kaukana innostuksen spiraalista.

Loikkien aikakaudella kiiruhda hitaasti on OUT. Loikka puheiden lomassa mietin Aisopoksen satua jäniksestä ja kilpikonnasta. Tarina sisältää opetuksen, joka sopii tähänkin päivään. Sadussa loikkija-jänis häviää kilpajuoksussa itseään paljon hitaammalle, mutta sitkeälle kilpikonnalle.

Jokin aika sitten Suomessa oltiin ihan liekeissä. Vähäisempi hehkuminen ei riittänyt kuvaamaan innostuksen tunneastetta. Joka puolella oli säkenöivää tekemisen meininkiä ja mahdollisuuksien mahtavuutta. Puhujat, itsekin täpinöissään kaikesta pöhinästä, vannoivat tunteen palon nimiin. Nyt jo hiipuneet kielikuvat toivat mieleeni erilaiset tuliroihut, joissa voi polttaa näppinsä, jos ei hehkun ja hekuman keskellä ole kanttia muistaa maltti. Hiljaisella lämmöllä voi muhia ideaherkkuja, jotka liian kuumassa palavat karrelle, ennen kuin ovat kunnolla kypsyneet. Joskus taas taito piilee kyvyssä liekittää idea juuri sopivasti puolikypsäksi. Tulisilla hiilillä pomppiminen tuskin on kestävä ratkaisu menestykseen.

On vaikeata ottaa innovaatioloikka, jos ponnistuksen H-hetkeen on ajoitettu ”rakentava palaute”, joka vie loikkavoimasta tehot. Keksintöjä ja ideoita osataan Suomessa tehokkaasti rusikoida monipuolisella arsenaalilla: Onko tuossa ideassa mitään omaperäistä? Miten se erottuu massasta? Eikö kukaan ole aiemmin tullut ajatelleeksi noin simppeliä juttua? Löytyyköhän näin omintakeiselle ja ihmeelliselle idealle markkinoita? Missä on liiketoimintasuunnitelma? Onko tehty markkina- ja kuluttajatutkimusta? Onko tuotteella riittävää kaupallista, globaalia ja ylöspäin skaalautuvaa potentiaalia? Onko aika oikea näin disruptiiviselle ratkaisulle? Näissä tilanteissa mieleeni pyrkii väkisin eräs kesämuisto. Nöpö-kissamme halusi mukaan souturetkelle. Se seisoi laiturin reunalla ja keräsi rohkeutta hypätä veneeseen. Pienet tassut hypähtelivät laiturin reunalla. Loikata vaiko ei? Välimatka soutuveneen ja laiturin välillä kasvoi. Viimein empivä kissa päätti loikata ja molskahti veteen. Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Hilkulla se kyllä oli. Uitettu kissa kiskottiin veneeseen. Vene ei ollut vielä ennättänyt liian kauas.

Höttöpuhe on kuin liukasta saippua. Sanojen seasta ei löydy mitään, mihin voisi tarttua. Ote lipsuu, askel hapuilee. Ehdotan sanahelinän siivoustalkoita. Odotan innolla, mitä bling bling –puheen alta paljastuu. Ja ennustan: näkyviin tulevat ne ihmiset, jotka tälläkin hetkellä tekevät mieluummin kuin puhuvat.

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment