Varttunut, vaali arjen taitojasi

Liike huoltaa aivoja läpi elämän

Kasper, tyttärenpoikani, ilmestyy viereeni. Utelias ja tarkkaavainen taapero on huomannut, että mummeli on innostunut postin tuomasta ruskeasta paketista. Jännitystä on ilmassa. Paketista löytyy Treeniä varttuneelle keholle ja mielelle kirjoja. Kirjoitin tämän Bazarin kustantaman kirjan viime vuonna yhdessä Kristina Laaksosen ja Ulla Bromsin kanssa. Se ilmestyi 10.1.

Kasper kurkottaa katsomaan paketin sisällä olevia kirjoja. Hän painaa etusormensa keskelle kirjan kantta. ”Jumppa, mummu”, hän sanoo. ”Aivan oikein”, vastaan. ”Tanssi”, Kasper toteaa seuraavaksi. ”Kyllä, tanssi on oikein hyvää jumppaa koko keholle, mielelle ja aivoille”, jatkan. Avaan kirjan ja näytän Kasperille kuvia erilaisista liikesarjoista, joista kirjassa on kuvia.

Kasper nappaa kirjan ja menee istumaan olohuoneen lattialle sitä selailemaan. Kohta hän tulee uudestaan luokseni ja sanoo ”laulu, tanssi”. Pian hyppelehdimme musiikin tahdissa. Kohta olemme molemmat lattialla ja nostamme jalkoja musiikin rytmissä kohti kattoa. Kasper katsoo minua ja vie molemmat jalat suorassa puolelta toisella. Huomaan ilokseni, että tämä jalkajumppa onnistuu minultakin.

Työikäisille on tarjolla runsaasti kirjallisuutta, jolla opastetaan, miten pitää huolta toimintakyvystä, aivoterveydestä ja jaksamisesta. Hyvä toimintakyky on yhtä tärkeätä jo eläkkeellä oleville seniorikansalaisille. Kirjamme onkin erityisesti suunnattu vanhemmalle väelle. Siinä esitetyt oman kehon tai kotoa löytyneiden esineiden avulla suoritetut harjoitteet on laadittu niin, että ihminen voi itse muokata harjoituksia helpommista vaikeammiksi. Niitä voi tehdä kotona arjen askareiden lomassa. Vaikka mielessämme ovat olleet erityisesti ikääntyvät, kirjan harjoitukset sopivat kaiken ikäisille.

Liike – muistitreeni

Liike on muutakin kuin motoriikkaa. Sen tuottamiseen tarvitaan niin aivoja, ajattelua eli tiedonkäsittelyä, muistia, aistihavaintoja, tuki- ja liikuntaelimistöä, sydän ja verenkiertoelimistöä, keuhkoja sekä keskus- ja ääreishermoston toimintaa. Ilman omaehtoista liikettä ja tekemistä eri osa-alueiden toimintakyky heikkenee. Niiden kuntoa ja toimintavarmuutta voi paitsi ylläpitää pienin askelin, myös parantaa monin eri tavoin. Tärkeintä on liike.

Kirja on kokoelma erilaisia liikesarjoja, joista lukija voi valita itselleen mieluisia. Niitä yhdistelemällä löytyy joka päivälle erilaiset liikesarjat. Ne treenaavat samalla muistia ja niiden äärellä voi oivaltaa uutta. Liikesarjojen rakentelu on luovaa puuhaa. Viereisessä kuvassa on esimerkki kirjan Tasapainon tuoliharjoituksesta, jossa alaraajoja nostetaan polvet lähekkäin ja nilkat yhdessä ja säärien päällä on pehmolelu. Tavoite on pitää papukaija säärten päällä samalla kun nostan ja lasken alaraajojani pitäen ne irti lattiasta.

Arkesi on treenien aarreaitta

Kirjan kirjoittamisen aikana olen voinut seurata, kuinka pieni Kasper harjoittelee arkielämän taitoja. Ruoka pysyy lusikassa, kun hän on oivaltanut, miten päin lusikka pitää viedä suuhun. Ruokailu onkin hyvä arkinen esimerkki siitä, miten jokainen meistä treenaa syödessä mm. käsien yhteistyötä ja koordinaatiota, silmäkäsi yhteistyötä ja käsien hienomotoriikkaa. Ilman riittävää yläraajan ja käden lukuisten lihasten voimaa ja niiden välistä yhteispeliä ei ruokailuvälineiden käyttö onnistu. Ruokailun aikana on riittävän hyvä istumatasapaino tärkeätä samoin kyky arvioida etäisyyksiä: kuinka pitkälle pitää kädellä kurottaa, jotta saa otteen ruokapadan kauhasta. Kirjasta löytyy lisää arjen esimerkkejä.

Elämä on oppimista

Ihminen oppii päivittäin, usein huomaamattaan uusia asioita. Kasper on oppimisensa alussa. Minä, hänen mummelinsa, olen saanut opetella erilaisia juttuja jo yli 69 vuotta. Olen jo saanut huomata, että taito, mitä ei jatkuvasti monipuolisesti käytä, ruostuu. Kirjan kirjoituksen aikana tein kirjaan tulevia harjoitteita. Huomasin, että mm. taaksepäin kävely oli alussa hyvin varovaista ja yhtä viivaa myöten kävellyssä huomasin, että tasapainoni oli vuosien varrella huomaamattani huonontunut. Aloin tehdä kirjan seisoma- ja kävelytreenejä päivittäin ja ilokseni huomasin, että tasapaino parani varsin pian. Lumesta muhkuraisilla kävelyteillä parantuneesta tasapainosta on ollut apua.

Kävely itsessään treenaa toimintakykyä monipuolisesti. Viime viikkoina on ollut sakeata lumipyryä, kovia pakkasia, nuoskakelejä, sadetta ja räntää. Suomen talvi on oikukas. Hyviä ulkoilusäitä – aurinkoisia päivä, pienessä pakkasessa ilman liukkaan kelin varoituksia – voi olla harvassa. Kirjamme treenien avulla ihminen voi sisätiloissa huolehtia toimintakyvystään. Näin ihminen pitää yllä lihaskuntoa, tasapainoa ja raajojen välistä yhteistyötä.

Ihminen ei aina ole sopivassa mielen- tai vireydentilassa tekemään erilaisia harjoituksia. Tarvitaan joustoa ja vaihtelevuutta treeneihin. Kirjassa painotamme sitä, että ihmisen toimintakyvylle voivat sopia lyhytkestoiset harjoitukset pitkin päivää eri ajankohtiin sijoitettuina. Joskus on into päällä tehdä tunnin pituinen treenikokonaisuus.

Aikaa tehdä asioita itse

Kaikki ymmärtävät, että pieni lapsi syö hitaasti ja sotkeekin, kun opettelee taitoja. Annetaan hänelle aikaa opetella. Ja kun lapsi on oppinut perustaitoja, hän haluaa tehdä niitä itse ilman, että aina autetaan.

Ikääntynytkin tarvitsee aikaa. Halusimme kirjassa tuoda esille sen, että vanhemmiten ihminen tekee asioita usein vähän hitaammin kuin nuorempana, vaikka taidot ovat tallella ja hyvin hanskassa. Tässä kiivastahtisessa ympäristössä on tärkeätä antaa vanhemmalle ihmiselle aikaa tehdä asiat omaan tahtiin. Hyvää tarkoittava ihminen voi ajatella, että asioiden tekeminen on ikääntyneelle näköjään vaikeata. Teenpä asian hänen avuksensa suit sait valmiiksi. Tällainen hyvää tarkoittava avuliaisuus voi kuitenkin johtaa siihen, että ikääntyneen taidot todellakin alkavat heikentyä ja unohtua, kun hän ei saa mahdollisuutta niitä treenata.

Näin syntyi kirjoittava kolmikko – ja tämä kirja

Kirjan siemen alkoi ensimmäisen kerran itää mielessäni, kun Ulla Bromsin kutsusta kävin Foibekartanon Foibe Akatemiassa lokakuussa 2020 puhumassa Aivoista ja käsitöistä.  Keväällä 2022 palasin keskustelemaan aiheesta Aivot ja Kulttuuri.

Ullan kanssa keskustelimme yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ihmiset eri taitoineen ja kiinnostuksineen parhaimmillaan innostavat toisiaan kokeilemaan uusia asioita.

Neurologi Kristina Laaksoseen tutustuin tutkimustyön puitteissa vuonna 2015. Kahden neurologin ajatusmaailmat kohtasivat. Meitä molempia kiehtoo se, kuinka kokonaisvaltaisesti aivot ja muu hermosto ovat mukana kaikessa tekemisessä. Toisaalta kaikki tekemisemme vaikuttaa aivojen hermoverkkoihin. Tämä pätee kaikenikäisiin.

Kristinan ja Ullan ajatukset toivat täydentävää näkökulmaa ihmisen toimintakykyyn vaikuttaviin tekijöihin. Kirjan tekeminen molempien kanssa kiehtoi, joten tutustutin heidät toisiinsa. Kahvittelun äärellä löytyi nopeasti yhteinen sävel. Totesimme yhdessä, että ikääntyvät ihmiset ansaitsevat oman treenikirjan ja tietoa pitää jakaa myös toimintakykyyn vaikuttavista eri tekijöistä.

Foibekartanossa tapasin monia seniorikansalaisia, joiden kanssa keskustelut osaltaan innoittivat tarttumaan kirjahankkeeseen. Kaikki tapaamani henkilöt painottivat sitä, että arjessa pitää olla erilaista tekemistä, joka pitää liikkeessä ja tuo mielen virkeyttä. Puhuimme myös siitä, kuina tärkeätä riittävä fyysinen ja henkinen toimintakyky on elämän laadulle. Moni seniori kertoi omia vinkkejään, joilla toimintakyvystä huolehtia. Useita heistä on haastateltu kirjaamme.

Kirjoitustyön tuoksinnassa

Kirjan sisältö alkoi hahmottua ja Bazar Kustannuksen tietokirjojen kustannuspäällikkö Ilpo Jäppinen innostui asiasta. Vuoden 2023 aikana kirjoittajakolmikkomme hioutui yhteen niin, että pala palalta kirjan lopullinen sisältö ja rakenne alkoi muotoutua yhdessä ajattelun pohjalta. Kirjaprojekti oli vahvasti läsnä arjessamme ja saimme hyviä ideoita ja kommentteja monilta ihmisiltä. Iloksemme aihe kiinnosti. Myös virkeät ja aktiiviset seniorit jakoivat auliisti kokemuksiaan ja kertoivat toiveitaan kirjan sisältöön liittyen.

Kirjan kuvitus pohjautuu valokuviin, joissa eri seniorit tekivät kirjassa kuvattuja liikkeitä. Valokuvia kertyi satoja, joista piti valita kuvitettavat harjoitukset, sijoittaa ne oikeisiin kohtiin kirjaa ja varmistaa että kuvat ja teksti tukevat toisiaan.

Nyt kirja on valmiina, uunituoreena teoksena. Kuinka odotinkaan päivää, jolloin voin sitä käpistellä. Nyt kirjoittajakolmikko odottaa lukijapalautetta ja heiltä tulevia uusia ideoita, joilla toimintakykyään haastaa ja kehittää.

Oheisessa kuvassa kirjoittajakolmikko harjoittelee yhdessä kirjaan tulevia sormien kuminauhatreenejä. 

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, Ikääntyminen, Kävely, Liikunta, Mieli, Motoriikka, Suomeksi, Terveys | Tagged | Leave a comment

Koukuttava halonhakkuu on muutakin kuin kirveen heiluttamista

Tätä blogia kirjoittaessa mietin epävarmana, osaanko halkojen teon yhteydessä käyttää oikeita sanoja. Rauhoituin, kun löysin Metsälehden helmikuussa 2021 ilmestyneen artikkelin. Lehdessä kysytään: ”Mitä eroa on halolla, pilkkeellä, klapilla ja pölkyllä?”? Mottimestari Antti Ticklén vastaa: ”Polttopuusta käytetään eri nimityksiä eri puolella Suomea”. 

Ihmisten arkisiin askareisiin liittyy monia yksityiskohtia. Jo ennen kuin vakavan energiakriisin uhka tuotti ”puuklapit loppuvat myyjiltä” klikkiotsikoita, olin usein pohtinut halonhakkuuta. Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen kuin halkopino seisoo komeana pihapiirissä tai liiterissä? Vuosien varrella olen halonhakkuusta puhunut monien kanssa; tänä kesänä mm. Timo Ali-Vehmas ja Janne Kilpeläinen jakoivat kanssani ajatuksia aiheesta. Mitä ihmisen pitää taitaa, muistaa ja ottaa huomioon? Halkojen teko on oiva esimerkki kehon, mielen, aivoihin tallennetun tiedon ja käytännön kokemuksen sekä ihmisen kognitiivisen toiminnan eri osien yhteispelistä. Kyse ei ole vain silmäkäsi -yhteistyön tarkkuudesta, jota tarvitaan, jotta halko halkeaa sopivasti kirveen iskusta.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna mieheni viritti jätkänkynttilän (kuva kotiarkisto) kolmesta, metrin mittaisesta, kuusen halosta. Sen äärellä, pimenevässä illassa, tyynen järven äärellä, jätimme hyvästit kesälle. Kuusen pihka ritisi ja rätisi.

Ruska oli jo saapunut. Päivällä kuljeskelin punertavien mustikkavarvikkojen keskellä. Vaahtera, koivu, haapa ja pihlaja olivat ruskapuvuissaan. Katselin eri tavoin sammaloituneita puiden kantoja.

Moottorisahalla aikoinaan kaadetut ja oksista vapaiksi riisutut puut on ensin sahattu noin metrin mittaisiksi haloiksi, myöhemmin kirveellä pienemmiksi pilkottu, liiteriin kuivumaan siirretty. Lopulta puut poltetaan mökin takassa tai saunan kiukaassa antamaan lämpöä, luomaan tunnelmaa. Nuotiotulilla on grillattu ruumiin ravintoa ja sen äärellä on tarinoilla tarjoiltu ajatusruokaa.

Sukupolvelta toiselle siirtyvä taito

Puuklapien teko ja halkopinojen kokoaminen on sukupolvesta toiseen jälkipolville siirtynyt taito, jonka moni suomalainen taitaa ainakin joiltain osin. Sain viisitoistakesäisenä käytännön esimerkin siitä, että me suomalaiset ovat ”metsän kansa”. Olin vanhempieni ystäväperheessä kielikylvyssä Englannissa Oxfordissa. Perheen tytär oli partiossa ja pääsin mukaan viikonloppuretkelle. Vieläkin muistan hämmästykseni, kun partioleiri oli koulun urheilukentällä, jonka reunalla kasvoi peräti pari puuta. Nuotiopuut kaivettiin esille linja-auton tavaratilassa majailleesta säkistä. Halonhakkuu ei ollutkaan englantilaisille partiolaisille tuttua, ei myöskään nuotion teko. Ihmettelivät, miten minä sain sellaisen aikaiseksi, vaikka en ole partiolainen. ”Isältä opin”, vastasin.

Tulentekijöitä ymmärsivät jo esi-isämme arvostaa. Suomessa monelle nykyihmisellekin halkojen teko on tapa irrottautua omasta työstä ja arjen päivittäisistä rutiineista. Mökkikansa rentoutuu halkopinoja rakentaen. Kun polttopuiden teko ja siihen liittyvät monet eri vaiheet ovat hallussa ei tarvitse murehtia, loppuvatko puuklapit kaupoista.

Metsässä muistot heräävät

Kesällä istuin mustikkavarvikossa. Samalla kun marjat kopsahtelevat poimuriin, mietin lapsuuskesiä. Ensin mieleeni pompahti mummoni hiivalla nostatettuun pullataikinaan tehty mustikkapiirakka. Puun kannolla istuessa muistojen filmi kulki eteenpäin: Mummoni pilkkoi kirves kädessä pikkupuita puuhellan lämmittämistä varten. Ilman niitä ei paistunut mustikkapiirakka eivätkä karjalanpiirakat. Homma oli siinä määrin aikaa vievää, että mummu ryhtyi paistopuuhaan vain pari kertaa kesässä. Hän, Venäjän valloittamasta Karjalasta evakkona Suomeen tullut, oli hellan valtiatar.

Pikkutyttönä istuin keittiön pöydällä ja seurasin puuhellan lämmittämistä. Toimitukseen sisältyi lukuisia niksejä. Mummo vuoli puukolla sopivan kokoisia puusytykkeitä ja oli tarkka tulipesään laitettavien puuklapien koosta. Ne takasivat hyvät paistolämmöt ja savuttamattoman keittiön. Piti olla tarkka ja järjestelmällinen. ”Kokemus opettaa taitavaksi, jos on intoa oppia”, sanoi ihailemani mummo. ”Seuraapa tyttö nyt tarkasti, mitä teen ja paina mieleesi”. Ei ole eteen tullut vanhanajan puuhellaa, jolla testata saanko muistin syövereistä mummon opit, liki 60 vuoden takaa, esiin kaivettua.

Halkojen tekoon hurahtaa

Järvenselän yli ja metsän takaa on pitkin kesää kantautunut moottorisahan ääni ja metsäkoneen moottorin hyrinä. Tyynessä illassa korvani nappaa myös äänen, joka syntyy siitä, kun kirves osuu puupölliin.

Tiedän monia, joille halonhakkuu on sekä koukuttavaa että rentouttavaa. Omakohtaiset kokemukseni ovat tässä lajissa vaatimattomat. Minulla on suuri kunnioitus kirvestä ja puupöllejä kohtaan. Minulle, vasurille, jolla ei ole syvyysnäköä, ei kirvestä käteen anneta. Sivusta olen puuhaa lapsesta asti seurannut.  Halkopinon rakentamiseen olen päässyt osallistumaan. Ei taida olla kahta samanlaista pinoa. Estetiikka ja käytännöllisyys lyövät parhaimmillaan kättä keskenään.

Jakaessaan kanssani kokemuksiaan halkojen teosta Janne Kilpeläinen ja Timo Ali-Vehmas totesivat, että vaihe, jossa kirves osuu pölliin, on vain pieni osa paljon suuremmasta asiasta. Halkojen tekemiseen liittyy monia eri vaiheita.

Ennen kuin kirves osuu pölkkyyn, moni on käynyt metsässä tarpomassa ja pohtimassa, montako puuta kaadan tänä vuonna? Koivua, mäntyä, kuusta, vaiko jotain muuta? Viereinen kuva on omasta kotiarkistosta.

Monelle kataja ja visakoivu jäävät metsään. Puiden kasvua seurataan vuodesta toiseen. Minullakin on lähimetsässä tuttuja puita. Yhden syysmyrsky kaatoi metsäpolun poikki. Siinä se nyt lepää, kun pohdimme, jätetäänkö se siihen kaikessa rauhassa maatumaan vai pätkitäänkö sahalla pölleiksi ja kirveellä haloiksi.

Olisiko hyvä hoitaa puunkaato talvella? Puun kaataminen on vaarallista puuhaa, jos ei ole malttia miettiä. Mihin suuntaan puu on parasta kaataa? Nykyiset moottorisahat ovat kevyitä ja käteviä, mutta tämän ei pidä antaa hämätä. Kohta, mihin moottorisahalla kaatolovi puun tyveen tehdään, on tarkka paikka. Pitää löytää paras kaatosuunta ja malttaa odottaa oikean suuntaista tuulta tai tyyntä säätä. Saako puun kaatumaan niin ettei se jää nalkkiin toiseen puuhun? Nalkkiin jääneen puun kohdalla piilee vaaramomentti. Puu voi hallitsemattomasti rojahtaa ihan muualle kuin mihin kaataja tähtäsi. Ihmisellä pitää olla muistissa paljon tietoa puista, metsästä, sääoloista, turvavarusteista, jotta homma pelittää turvallisesti. Tieto on nivottava yhteen ja poimittava aktiivikäyttöön, kun tehdään tilannearviota kaadettavan puun äärellä. Jokainen puun kaataminen on uusi tilanne, johon aiempaa kokemusta pitää soveltaa. Rutiinityöstä ei ole kyse.

Halkojen halkaisemisessa ei riitä, että kirves osuu pölliin

Jokainen pilkottava halko on omansalainen yksilö. Kokemus opettaa, miten päin puupölli hakkuualustalle kannattaa asettaa ja mihin kohtaan puuta kirvestä tähdätä, jotta pölli halkeaa sopivasti kahtia ensilyönnillä. Minkä kokoinen puu on sopiva saunan kiukaaseen tai takkaan? Miten puut kannattaa pinota kuivumaan, jotta niitä voi aikanaan vaivatta ottaa käyttöön niin, että pino edelleen säilyttää ryhtinsä. Jos tieto oikeaoppisesta tavasta ottaa pinosta puita puuttuu, koko komeus voi pahimmassa tapauksessa nopeasti hajota ja puiden hakija jäädä puuröykkiön alle.

Mihin tarkoitukseen halkoja tehdään? Lämmitetäänkö takkaa, leivinuunia vaiko grilliä? Istutaanko tarinoimassa nuotion tai jätkänkynttilän äärellä. On oltava tietoa siitä, minkä sorttinen ja kokoinen puuklapi sopii mihinkin tarkoitukseen. Puita kiukaan suuluukusta pesään latoessa puita pilkkoneen käteen voi osua halko, jonka olemus palauttaa mieleen, miten kyseisen yksilön kanssa sai töitä tehdä ennen kuin se sopivan kokoiseksi taipui.

Hänelle, joka kävelee metsässä, josta puita on kaatanut, kannot tuovat mieleen tilanteen, jossa puu kaadettiin. Mitä siitä kerrasta oppi? Kokemus karttuu.

Tekeminen palauttaa mieleen monia muistoja ja nykyisyys voi kietoutua osaksi halonhakuun muistojen ketjua. Halkotalkoissa jaetaan käytännön oppeja ja niksejä. Nuotion äärellä moni intoutuu muistojaan muille kertomaan.

Puita halkoessa ajatus ei saa harhailla omille teilleen

Halonhakkuu on monelle keino ”nollata mieli”. Tämä ei tarkoita sitä, että homma hoituu sen kummemmin miettimättä. Päinvastoin hommaan pitää keskittyä ja tarkkaavuus pitää aisoissa sillä hetkellä, kun kirves heilahtaa ja puuhun osuu. Pitää myös olla valppautta. Minulle mustikoita poimiessa ajatuksia tulee ja ideoita pukkaa mieleen. Ajatusten harhaillessa riski mustikoiden poimimisessa on se, että astuu harhaan, kompastuu kantoon, kippo kaatuu. Halonhakkuussa keskittyminen ei saa herpaantua. Kuten moni muukin fyysinen toiminta, halkojen teko voi kirvoittaa mieleen monenlaisia ajatuksia. Niitten pitää ymmärtää antaa virrata, tulla ja mennä, ilman, että niihin tarttuu. Jos mieli ryhtyy harhailemaan, on aika ajatustauolle.

Jos ei pidä ajatuksiaan kurissa, voi kirveen isku olla kohtalokas. Päivystäessäni nuorena lääkärinä sairaalaan tuli parikin kertaa mies, jolla kirves oli osunut sääreen. Toinen heistä selvisi haavan putsauksella ja tikeillä, toinen tarvitsi kirurgista luunmurtumien hoitoa. Neurologina tutkin potilaan, jota halko löi päähän ja silmävammankin olen nähnyt.

Halkopinon teko voi kertoa ihmisestä paljonkin. Sen toteutus vaatii suunnittelua. Miten pino pitää kasata, jotta siitä pystyy vaivatta ottamaan eri tarpeisiin puita, pienempiä ja suurempia, kunnolla kuivuneita. On osattava sekä rakentaa että purkaa pinoa. Tämä on asia, joka minullekin on opetettu.

Käytäntö ja kauneus lyövät kättä

Olen nähnyt kuvia lukuisista halkopinoista. Ne ovat usein hyvin kauniita. Halkojen tekeminen on myös taidetta. Siinä vaaditaan tarkkaa silmä-käsi yhteistyötä, työvälineen hallintaa, taiteellista silmää ja kolmiulotteista hahmotuskykyä. Viereisen kuvan on ottanut Michael Müller. Halkopinon taiteilijaa en tiedä.

Kokeneet halkojen tekijät ovat avanneet silmäni sille, miten tämänkin työn voi jakaa osiinsa. Halkojen tekeminen on sekä arkista toimintaa että usein myös meditatiivista. Silmä lepää kätten töitä katsoessa. Olen kirjoittanut siitä, miten monin tavoin käsillä tekeminen virittää niin mieltä kuin aivojen hermoverkkoja ja ylläpitää sekä kehittää monia motorisia ja kognitiivisia toimintoja. Käsillä tekeminen koukuttaa myös siitä syystä, että näkee, kuinka lopputulos syntyy. Itse olen koukussa marjojen poimimiseen, virkkaamiseen sekä kutomiseen. Oppimisen ja onnistumisen iloa olen kokenut myös halkopinon rakentamisen äärellä. Erityisen tyytyväinen olen, kun ensiyrittämällä saan sytytettyä takkapuut loimuamaan.  

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, Järki, Käsi, Liikunta, Metsä, Motoriikka, Suomeksi, Taide, Tarina | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Jalkojen varassa aistit valppaina

”Pitää hetki miettiä, mikä olikaan paras kävelyreitti teille”, vieressäni seisova nainen juttelee maskin takaa korvanapit korvissa (ilmeisesti) minulle näkymättömissä olevaan kännykkäänsä. ”Ahaa, nyt muistan”, hän jatkaa. Elävän elämän tuore esimerkki siitä, että kävely on muutakin kuin jalkojen liikuttelua. Se on monipuolinen yhdistelmä motorisia ja kognitiivisia toimintoja sekä aistinvaraista ympäristön tarkkailua.

Hikiliikuntaa välttelevä hurahti kävelyyn

Liikkumattomuus rapistuttaa kehoa. Huonossa kunnossa ajatus ei liukkaasti liiku ja mielialakin kärsii. En pidä hikiliikunnasta. Pitkään ajattelin, että kohdallani endorfiini-mielihyvähormonini eivät ala liikunnasta pirskautella kehoon ja mieleen pirteyttä. Pakko hoitaa vanhenevaa kroppaa on nostanut minut sohvalta ylös liikkeelle.

Kyykkyjä (oma kuva)

Nyt on tapahtunut kummia. Kävely on koukuttanut. Monelle kävely on ihan arkinen juttu. Minulle muutakin ­– harrastus, josta on moneksi.

Sen lisäksi, että happihyppy kävellen piristää mieltä, ajatusjumit tuulettuvat ja lihaskrampit sulavat, kävely on oivallista ja monipuolista aivotreeniä. Kävelyssä sekä tarvitaan että hiotaan kognitiivisia ja motorisia kykyjä sekä aistienvaraista havaitsemista. Aina löytyy uusia maisemia ja maastoja. Vuodenajat ja vaihtuvat säät tekevät tutuistakin reiteistä uudenlaisia. Monipuoliselle treenille on liki loputtomia vaihtoehtoja.

Hurahdettuani kävelyyn, olen alkanut kotona treenailemaan tasapainoa paljain jaloin: keikun paikallani seisomalla vuorotellen kantapäillä ja varpailla. Lisää vaikeutta treeniin saa, kun tekee saman seisoen yhdellä jalalla. Tasapainoni on tässä vielä siinä määrin lujilla, että tuoli, josta voin ottaa tarvittaessa tukea, on vieressä. Tämä treeni on tehnyt tasapainotaidoilleni hyvää. Kehityksen huomaa nopeasti.

Askeleita vaihtuvissa maastoissa – aistit valppaina

Oikukkaat talvisäät ovat tarjonneet lukuisia erilaisia luonnon kävelyalustoja aivotreenille ja uuden oppimiselle. Helsingin upeassa keskuspuistossa jalkojen alla voi olla hyvin hiekoitettu, lumen peittämä kulkureitti, pakkasyön jäljiltä jäätynyttä nuoskalunta, narskuvaa pakkaslunta. Tuoreen lumipeitteet alla voi piileskellä liukas yöllä jäätynyt vesilätäkkö.

Miten askeltaa? (oma kuva)

Jäisellä alustalla päkiäni herkästi liukuvat. Isovarpaan tai kantapään merkityksen sujuvalle kävelylle huomaa, kun kivulias ihohankauman haava estää normaalin askelluksen.  Kävellessä pystyn liki palauttamaan mieleeni sen, miltä paljaissa jalkapohjissani tuntuu nurmikolla tai rantahietikolla tepastellessa. Kesää odotellessa.

Parhaillaan kevät hiipii hiljalleen esiin. Lintujen laulukuorot jo raikaavat pihoilla, kujilla ja Helsingin keskuspuistossa. Jalkojen alla on lumesta vapautuneita hiekkakäytäviä, mutavelliä ja lätäköitä. Vähän matkan päässä, puiden varjossa, on vielä lunta ja jäätä. On muistettava tarkkailla maata jalkojen alla ja vähän kauempanakin. Kokemus on opettanut, että vaikka jalkojen alla narskuu hiekka estämässä liukastelua jäisellä pinnalla, välissä voi olla jäisiä saarekkeita tai ne lymyävät tuoreen lumihiutalepeiton alla. Jalat voivat mennä kirjaimellisesti alta, jos kävellessä unohtuu liian pitkäksi aikaa katselemaan maisemaa. Reaktionopeus ei riitä pitämään kehoa pystyssä, kun askel osuu jäänliukkaaseen alustaan. Yhtäkkiä sitä katseleekin makuuasennossa pilviä taivaalla, toivottavasti luut ja jänteet ehjinä ja pääkoppa kunnossa.

Kävely ei vain ole motorinen suoritus, jossa trimmataan tasapainoa, käsien ja jalkojen yhteistyötä, koordinaatiota ja hyödynnetään aistihavaintoja, joitten pohjalta esim. kävelyvauhti ja -tyyli sopeutetaan maaston mukaan. Se vaatii mitä suurimmassa määrin tarkkaavuuden ylläpitoa ja kohdentamista. Edessä saattaa olla kuoppa, lätäkkö, kivenmurikka tai valitettavasti myös maahan viskattu juomatölkki tai korjaamatta jätetty koiran jätös. Kokenut kävelijä tietää, että esteitä, joihin voi kompastua, ellei niitä ajoissa huomaa ja onnistu sujuvasti kiertämään.

Kävelyllä kuuntelen minkälaisia ääniä erilaiset kävelyalustat tuottavat. Kun kiinnitän huomion jalkapohjiini, tunnen miten jalkani rullaavat alustalla. Tämä rullaus tuntuu jalkapohjassa erilaiselta, kun kävelee hiekkatiellä tai kovaksi pakkautuneen lumen päällä.

Kävelyssä yläraajojen tasaisella, eteen taakse – heiluriliikkeellä on iso merkitys. Se rytmittää ja vauhdittaa kävelyä. Kävelytasapaino on – ainakin minulla – huterampi, jos pidän kädet tiukasti kiinni vartalossa. Kävely muuttuu myös silloin, kun pitää käsistään kiinni selän takana. Jalkaterän ja nilkan tunto- ja asentoaistit välittävät salamannopeasti aivoille tietoa kaltevasta tai epätasaisesta maastosta. Oman lisänsä tuo näköaistin ja usein myös kuuloaistin antama tieto kävely-ympäristöstä. Emme edes huomaa, miten monipuolinen aistitieto käsitellään aivoissa ja ihminen muuttaa kävelyään, kun maasto vaihtuu. Matkan varrella aivojen muistirakenteisiin tallentuu kokemusperäistä tietoa siitä, miten tietyn tyyppisessä maastossa kannattaa kävellä.

Muistiin tallentuvat reittikartat

Usein puhutaan siitä, että kävellessä ajatukset lentävät, ongelmat ratkeavat, uudet ideat näkevät päivänvalon. Kävelijän ei kuitenkaan kannata omiin ajatuksiin niin vahvasti uppoutua, että unohtaa ympäristön tarkkailun. Kävely vaatii tarkkaavuutta, sen kohdentamista ja jakamista. Mieleen on painettava tietoa ympäristöstä. Tiettyjen kiinnekohtien havaitseminen kävelyreittien varrelta auttaa muistamista. Esimerkiksi erikoisen muotoinen puu, kanto tai juurakko, kivimuodostelma, ojanpiennar, penkki, kyltti teiden risteyksessä, aita, infotaulu, talorivistö, juurtuvat muistiin tallennettuun reittikarttaan. Ne auttavat matkalaista suunnistamaan ja pysymään oikeasti kartalla sen suhteen, missä hän kulloinkin kulkee.

Tarkkaavaiselle ihmiselle syntyy muistiin tallentuva sisäinen kartta, kuin filmin pätkä kuljetusta reitistä. Tätä reittikarttaa vieressäni seissyt nuori nainen haki muististaan miettiessään edessä olevaa kävelymatkaa kaverin luo.

Kävely on kognitiivista toimintaa

Kävelyreittien valinnassa kaivan säilömuististani esille reittivaihtoehtoja. Mieleni silmillä näen itseni kävelemässä tietyllä alueella Helsingin keskuspuistossa tai kaduilla. Samalla kaivan esille muistista ”mielen videoiden” viereen perinteisempiä karttoja, joita olen selannut kävelyreittien suunnitteluvaiheessa. Seuraavaksi kerään aistien avulla tietoa päivän kävelysäästä. Kurkkaan myös kännykästä meteorologien tekemää sääennustetta ja katson sadekarttoja. Kävelyyn liittyy siis varsin monipuolista tiedonkeruuta ja sen käsittelyä. Työmuistille on haastetta yllin kyllin.

Tunnetilani vaikuttaa päätöksentekoon. Jos kaipaan rauhallista ympäristöä, kartan maastoja vilkkaiden autoteiden lähellä.

Tilannetajuakin tarvitaan. Onko juuri flunssasta toipuneena järkevää lähteä tarpomaan sitä mieluisinta, monen tunnin lenkkiä? Olisiko fiksumpaa aloittaa puolen tunnin rauhallisemmalla kävelyllä, joka alkaa ja päättyy kotiovelle. Väsymys lisää tapaturmariskiä, kun tarkkaavuus herpaantuu. Siispä lyhyet päiväunet alle. Jos olo on sen jälkeen virkistynyt, voi lähteä kävelylle, ehkä kuitenkin tavanomaista lyhyemmälle. Oikea mitoitus ja annostelu on tässäkin mielestäni tärkeätä.

Osana aivojumppaani vältän kännykkäni navigaattoriohjelman käyttöä. Tunnustan kuitenkin, että se on auttanut kiperissä tilanteissa. Taannoin tuttu kävelypolku vei aivan vieraaseen maisemaan. Vasta älypuhelimen avulla selvisi, että vieras maisema oli uusi asuinalue, joka harvemmin käyttämäni reitin varrelle oli noussut.

Kävelyvauhdissa havaitsee enemmän – jaetut kokemukset

Aviomies on usein mukana kävelylenkeillä. Hän kiinnittää huomiota lintujen ääniin ja havainnoi niiden touhuja. Hänen muistiinsa tallentuvat paikat, joissa pesii kanahaukkapariskunta, touhuaa peippoporukka, lurittelee laulurastas, laulaa tikli. Minä taas ihastelen vaihtuvia valoja ja varjoja, painan muistiini yksityiskohtia metsämaisemien luonnon tauluista. Keskustelemme näkemästämme ja kuulemastamme. Meillä kahdella on siis yhteisiä ja erilaisia muistikuvia kävelyreiteiltä.

Aikahyppyjä menneeseen

Kävelyn lomassa teen eripituisia aikahyppyjä menneeseen. Edesmennyt isänikään ei pitänyt hikiliikunnasta. ”Urheilija ei tervettä päivää näe”, oli yks hänen hokemiaan. Isäni teki kuitenkin iltakävelyjä. Muistan, kuinka lapsena lähdin usein kaveriksi, erityisesti kevät- ja kesäiltoina. Isäni lauloi silloin välillä, vaikka ei ollut laulumiehiä. Muistan myös erään tilanteen, jossa teini-ikäinen, tunnekuohussa oleva minä yritti saada tahtoaan lävitse. Neuvottelut (asiasta, jota en muista) eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Nostin äänen voimakkuutta ja julistin maailman ja elämäni epäoikeudenmukaisuutta. Yhtäkkiä isä totesi: ”Asia on loppuun käsitelty, nyt me kaksi lähdetään iltakävelylle”. Lähdin suu mutrulla mukaan. Ajattelin, että voin jatkaa vänkäämistä. Ulkona isä sanoi. ”Nyt kävellään ihan hiljaa ja rauhoitutaan molemmat.” Kävelimme pitkin Munkkiniemen ja Munkkivuoren katuja. Hiljaa, puhumatta mitään. Kun palasimme kotiin, olin rauhoittunut ja mietin, miten ihmeessä tilanne pääsi eskaloitumaan. Kysyin tätä isältä, joka sanoi, että joskus vain kuppi menee nurin. Silloin kannattaa lähteä kävelylle.

Onhan kaikilla hyvät kengät?

Vuonna 2014 Venäjän vallattua Krimin yli 90-vuotias anoppini soitti: ”Onhan teillä kaikilla hyvät kengät? Ei mitään ohutpohjaisia ja korkokenkiä, vaan kunnon paksupohjaiset ”sisään ajetut” ja laadukkaat nahkakengät, joilla voi kävellä pitkiä matkoja, jos tulee lähtö kodista”. Hän kertoi nähneensä omin silmin, kuinka kengättömyys koitui erään kyläläisen kohtaloksi toisen maailmansodan aikana. Pitäkää huoli kävelykunnosta, hän jatkoi. Anoppi teki päiväkävelyn vielä liki 95-vuotiaana.

Amerikkalainen Henry David Thoreau (1817–1862) kirjoitti pitkän esseen kävelystä, joka oli alun perin laadittu luennoksi. Hän aloittaa kirjoituksensa toteamalla, että on tavannut vain muutamia henkilöitä, jotka ovat ymmärtäneet kävelemisen taitoa, patikoimisen henkisen luonteen. Vuonna 1862 julkaistu teksti on saanut tuoreen suomennoksen (Antti Immonen, Basam Books Klassikko, 2021). ”Jalkoja ei ole tehty istumista vaan seisomista ja kävelemistä varten”, Thoreau kirjoittaa. Hyvin kiteytetty!

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, jalat, Kävely, Kognitio, Liikunta, Mieli, Motoriikka, Suomeksi, Terveys, Tunteet | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Saan henkisiä näppylöitä jälkiviisastelusta

Viimeiset pari vuotta ovat olleet täynnä julistuksia, klikkiotsikoita, kaikenlaisia väittämiä. ”Minä tiedän parhaiten”. ”Näin pitäisi, olisi pitänyt toimia”. Korona-aika on ollut jälkiviisastelun kulta-aikaa. Hyvät kysymykset ovat kuitenkin huutomerkki-julistuksia parempia. Ne pistävät miettimään, ovat minulle mieluista ajatusruokaa.

Hyvän kysymyksen esitti noin viikko sitten Mika Pantzar Facebookissa. Hänen luvallaan lainaan sitä blogissani. Kysymys kuului: ”Mitä pitäisi ajatella kavereideni postauksista, joissa he kertovat jo aikaa sitten ennen päätöksentekijöitä ymmärtäneensä maskien, vilkkujen ja passien merkityksen tai rokotusten haitallisuuden tai vaihtoehtoisesti hyödyllisyyden?”

Kysymys kirvoitti varsin pitkän viestiketjun. Minä jäin sen äärellä miettimään sanoja AIKAA SITTEN ja YMMÄRTÄÄ. Jos Mikan kaveripostaajat ovat lähiaikoina sanoneet em. sanat, voi kyse olla jälkiviisaudesta. Koska kyse on mutkikkaasta asiasta, johon ei kaikilta osin ole olemassa oikeata/väärää ratkaisua, on kaiketi niin, että kaikki voisivat itsetyytyväisyyttä uhkuen väittää olevansa/olleensa oikeassa.

Sana jälkiviisaus palautti mieleeni tositarinan elävän elämän tilanteesta neurologiurallani yliopistosairaalan päivystyksessä. Tapahtuma on muovannut ajatteluani. Jälkiviisaus nostattaa herkästi minussa henkisiä allergianäppylöitä.

Olin päivystyksen vastuuneurologina. Hoidettavana oli potilas, joka oli mennyt yllättäen tajuttomaksi eräässä toisessa sairaalassa leikkauksen jälkeen. Sain soiton aamupäivällä potilaan leikanneelta lääkäriltä. Kyse oli potilaasta, jolta oli leikattu harvinainen syöpä ja lääkärit tekivät hartiavoimin töitä, jotta potilas selviäisi tästä syövästä. Kehotin lähettämään potilaan pikimmiten päivystyksenä Meikkuun, jonne hän saapuikin tunnin sisällä.

Tutkin potilaan ja määräsin aivokuvauksen samalle päivälle aivoverenvuodon epäilyn vuoksi. Tietysti syövän etäispesäke aivoissa kävi myös mielessä. Erilaisten tapahtumien seurauksena aivokuvaus tehtiin päivystysaikana. Olin päivystämään tulleelle apulaislääkärille antanut tehtäväksi huolehtia siitä, että kuvaus tehdään ASAP.

Seuraavana aamuna potilaan aivokuvat olivat neurologien röntgenkokouksessa esillä. Kuvia esitellyt röntgenin seniorilääkäri totesi: ”Potilaan aivoissa ei ole mitään poikkeavaa”. Onneksi mietin minä. ”Ei siis mitään neurokirurgista päivystysleikkausta vaativaa”, jatkoi röntgenlääkäri. ”Miksi piti aiheettomasti kuormittaa röntgeniä tällä asialla illalla? Täysin turhaa!!” Röntgenlääkäri katsoi syyttävästi iltapäivystäjää, neurologiaan erikoistuvaa. Eräs, lähinnä hallintotehtävissä oleva seniorineurologi myötäili nyökytellen röntgenlääkäriä. Kaiken itsehillintäni kehiin laittaen totesin kaikkien kuullen röntgenlääkärille: ”Minä olin neurologina etulinjassa vastaamassa potilaan tutkimuksista ja hoidosta. Olen edelleen sitä mieltä, että tajuttomuuden syyn selvittely vaati aivojen päivystyskuvausta, vaikka elimistön suolatasapainokin vaati korjaamista. Täällä, seuraavan päivän röntgenkokouksessa, on potilaan normaalien aivokuvien äärellä helppoa jälkiviisastella. Minä tein päätöksen kuvauksen tarpeesta tilanteessa, jossa potilas oli tajuton ja aivovuoto/iso infarkti mahdollinen syy. Pidän kohtuuttomana meidän kliinikkolääkäreitten arvostelua ja syyttelyä. Me olemme hoitovastuussa potilaasta. Sellaista vastuuta ei sinulla, joka kuvia täällä katsot ja tulkitset, ole.”

Kliinikkolääkärin työ on hyvin usein tätä sairaaloissa. Lääkärin ammattitaitoon kuuluu varautua pahimpaan ja poissulkea vaaralliset potilaan oireiden syyt, jotka usein voidaan hoitaa, aina ei. Olen urani aikana lukemattomia kertoja joutunut kliinikkokollegojeni kanssa tekemään vaikeita päätöksiä. Kuka kolmesta tehohoitoa vaativasta potilasta siirtyy teholle, kun paikkoja on vain yksi? Ketkä näistä potilaista pystytään hoitamaan päivystyksessä odottamassa tehohoitopaikkaa? Tehon neurologina olen seissyt vakavasti sairaiden potilaiden vuoteen äärellä ja pohtinut, voisiko potilaan siirtää jatkohoitoon, vaikka valvontayksikön kautta, vuodeosastolle, kun päivystyksessä on akuutisti tehohoitoa tarvitseva potilas.  

Koronaviruspandemia on pitänyt yhteiskuntaa tiukasti otteessaan. Tilanteessa on paljon sekä lääketieteellisiä että yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Olen neurologina työurani aikana ollut useita kertoja eturintamassa, vaikeiden hoitopäätösten äärellä. Ihmisen henkikulta on kuvaannollisesti ollut kämmenelläni. Olen samalla nähnyt konkreettisesti resurssien rajallisuuden ja tiedostanut hyvin, että yhteiskunnan ja talouden rattaiden on pyörittävä, jotta on rahaa, jonka avulla ihmisten perusturvallisuuden elementeistä huolehditaan.

Tosielämän kokemusten karaisemana, totean nöyränä, että en lähde etu- tai jälkiviisastelemaan koronaepidemia-ajan päättäjien päätöksiä. En edes, vaikka voisin jälkiviisaana todeta, että joitakin asioita olisi voinut tehdä toisin. Toisaalta sitä, mihin tämä ”tehtiin toisin” olisi johtanut, emme voi tietää.

Posted in Suomeksi | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Atlas taidenäyttely – löytöretki maalausten kiehtoviin tarinoihin

Nautin paikallaan pysyvien kuvien äärelle pysähtymisestä. Minulle taidenäyttelyt ovat rauhoittumisen paikkoja. Tällä hetkellä Galleria Heinossa Helsingissä on esillä kuvataiteilija Samuli Heimosen näyttely Atlas. Olen jo pari kertaa käynyt siellä hengähtämässä. Maalaukset ovat sisällöllisesti rikkaita. Voin seistä pitkään saman taulun äärellä. Olen kiertänyt näyttelyn teokset samalla käynnillä useamman kerran. Jokaisella uudella pysähdyksellä yksittäisen maalauksen edessä näen siinä uusia asioita. Rakennan mielessäni tarinoita maalausten innoittamana.

Atlas novus (uusi kartasto) on näyttelyn keskusteos (Kuva Samuli Heimonen) Linkin takana on video teoksesta.

Pidän hitaasta katsomisesta maalauksiin eläytyen. Jaettu katsomisen kokemus toisen ihmisen kanssa niin, että olemme samaan aikaan näyttelyn tilassa maalauksen äärellä, on myös erinomaista ajatusherkkua.

Välkkyvien valotaulujen keskeltä taidegalleriaan rauhoittumaan

Elämyskeskuksiksi muuttuneissa tavarataloissa, kaupungin kaduilla ja kujilla, busseissa, ratikoissa ja junissa monen kokoiset näyttöruudut suoltavat jatkuvalla syötöllä mainoksia, korona-ajan käyttäytymisohjeita, uutispaloja sekä musiikki ja muita videoita – usein levottomina sillisalaatteina aiheesta toiseen hyppien. Sanat, kuvat, videot, äänet pyörivät ympärilläni jatkuvina virtoina. On suorastaan hätkähdyttävä kokemus astua tästä ympäristöstä taidegallerian ovesta sisään.

Kun aistini ja aivoni ovat juuri altistuneet jatkuvalle ärsyketulvalle ja olo on levoton, galleriassa minua tervehtivät paikalleen asettuneet maalaukset, jotka suorastaan kutsuvat katsomaan, ajattelemaan, miettimään. Mitä näen ja minkälaisia tunteita maalaus minussa herättää?

Luovuus jää multimediaähkyn jalkoihin

Multimedia on rantautunut voimalla ryydittämään erilaisia uutisia ja kuvauksia menneistä ja nykyhetken tapahtumista. En aina suinkaan koe, että saan niitten kautta monipuolisempaa ja ymmärrystä lisäävää tietoa erilaisista asioista. Interaktiivisuus tuo parannusta vain, jos minulla on mahdollisuus myös hidastaa kerronnan vauhtia ja palata kätevästi takaisin jo ohi vilahtaneeseen kohtaan esityksessä.

Tarina, joka on lastattu täyteen tekstiä, kuvaa, videota, musiikkia ja muita ääniefektejä vyöryttää päänuppiini sulatettavaksi niin paljon informaatiota, että tilaa omalle mielikuvitukselle, jolla luo näkemästään ja kuulemastaan jatkotarinaa, ei ole. Luovuus jää multimediaähkyn jalkoihin

Erilaiset tulkinnat kiehtovat

Minua kiehtoo jatkuvasti se, kuinka eri tavalla ihmiset tulkitsevat näkemäänsä ja kuulemaansa. Kun juttelen ihmisten kanssa siitä, mitä he ovat ärsykevirran uutispätkästä tai musiikkivideosta huomanneet ja miten he ovat niitä tulkinneet, tuntuu välillä siltä, että kyse ei ole ollenkaan samasta uutispätkästä tai videosta, joka kuin silmänräpäyksessä tuli ja meni ohitsemme. Niin erilaisia ovat niistä syntyneet mielikuvat ihmisten mielissä; silloinkin, kun olemme yhtä aikaa, samassa paikassa, keskellä samaa multimediavirtaa niitä katsoneet.

Erityisesti liikkuvien kuvien ja erilaisten äänien ympäristössä ihminen pystyy havainnoimaan ja sulattamaan vain osan ympärillä olevista ärsykkeistä. Ajatusten vaihto jää helposti näyttöruudulla vilistävien aistiärsykkeiden jalkoihin, ellei ole valtaa juuri tietyllä hetkellä hidastaa virran nopeutta tai peräti pysäyttää se ja kelata takaisin: katsoa ja kuunnella uudelleen – yhdessä.

Pidän hitaasta katsomisesta, jossa on aikaa miettiä ja pohtia näkemäänsä. Siksi taidenäyttelyt ovat sydäntäni lähellä. Maalauksen äärellä rauhoitun. Stressi jää näyttelytilaan. Erityisesti kuitenkin nautin siitä, kun taulujen äärellä voin kiireettömästi toisen ihmisen kanssa yhdessä ääneen miettiä, mitä kaikkea teoksessa näemme. Olemme samaan aikaan samassa paikassa, jossa ajattelua kutkuttavat kuvat pysyvät paikoillaan.

Samuli Heimosen taidenäyttelyssä näen ensi katsomalla teoksissa usein eri asioita kuin esimerkiksi aviomieheni. Yhdessä äänen ajattelun myötä näemme kumpikin enemmän. Minusta on erityisen kiinnostavaa tutkailla sekä omaa että aviomieheni tapaa tarkkailla asioita. Taulujen äärellä syntyy välillä kiinnostavia keskusteluja muittenkin ihmisten kanssa. Kuin luomme yhdessä katsellessa ja äänen ajatellen taululle tarinaa. Samuli Heimosen teokset kertovat monia tarinoita ja kutkuttavat mielikuvitusta. Oheiseen ”Maiseman sisällä” -tauluun voi silmillään zoomata lukuisia kertoja aina uutta löytäen.

Vasemmalla “Lupa” ja oikealla “Maiseman sisällä” (Kuvat Samuli Heimonen)

Kun ajatus on kuva

Ihmisen ajattelussa on monia tasoja. Kaikkia ajatuksia me emme pysty sanoiksi pukemaan. Olen monta kertaa huomannut, että ajatus on mielessäni ensin kuva. Kun yritän muuttaa sen sanoiksi, tämä ei aina suinkaan onnistu. Palasia ajatuksesta jää puuttumaan. Samuli Heimosen näyttelyn maalausten äärellä olen tätä ihmisen ajattelun puolta voinut pohtia.

Blogiini olen taiteilijalta saanut luvan liittää kuvia maalauksista, myös teoksesta Lupa, jonka äärelle olen palannut monta kertaa. Taiteilija kertoo Atlaksen esittelytekstissä pohtineensa näyttelyn keskusteoksessa Atlas Novus (uusi kartta) juuri ajattelua. Miltä ajatukset voisivat näyttää ja minkä muodon ne voisivat saada? Maalauksissa on mukana kirjaimia, joista ei muodostu sanoja.

”Kiinnostuin maalaamaan nimenomaan sitä, miten kuvasta tulee kirjain. Teoksessa näkyvät kirjaimet eivät muodosta varsinaisia sanoja, vaan ne ovat osa kuvioita; sanat ovat juuri syntymässä”, hän kirjoittaa.

Galleriassa maalauksien sijoittelu on onnistunut. Jokaisella teoksella on tilaa hengittää. Avarassa ympäristössä niitä voi katsella läheltä, kauempaa ja siivuilta. Samuli Heimosen Atlas -näyttelyssä Helsingissä voi sekä lumoutua, ajatella että hengähtää 14.11. asti.

Posted in Ajattelu, Ajatus, Mieli, Suomeksi, Taide, Tarina, Tunteet, Uncategorized | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Etätyön ja virtuaalikokousten digiloikka – jäikö jotain jalkoihin?

etätöissä kotona

Yksin vai yhdessä? Etä- vai lähitöissä? Liukuva työaika joustavilla tauoilla vai tarkkoihin työjaksoihin sidottua tekemistä? Ei ole olemassa reseptiä, jonka avulla leipoa työ, joka maistuu ja sopii kaikille ja toimisi kaikissa töissä. Sopivien ratkaisujen löytyminen on luovimista erilaisten tarpeiden, toiveiden ja välttämättömyyksien välillä. On ymmärrettävä työtä, työelämää, taloutta, yhteiskuntaa – ja ihmistä. Ihmiset viime kädessä päättävät, haluavatko he puhaltaa yhteen hiileen, vaikka ihan kaikki ei ole ”miun maun mukaista”.

Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan kuin se olisi uusi asia. Sitä se ei ole. Myöskään kuvio, jossa työtä voi tehdä eri paikoissa, eri aikoihin ja liikkuvassa moodissa, ei ole uutta. Sain ensimmäisen kannettavan tietokoneeni jo 1990-luvun alussa. Kuvio, jossa moni ihminen siirtyi etätyöhön kylmiltään, on uusi.

Kun puhutaan työelämän ja opetuksen digiloikasta etämoodiin kyse on koronapandemian synnyttämästä eristäytymisen pakosta, vaihtoehdottomuudesta. Kotiinsa näyttöruutujen ääreen ovat jumiutuneet myös ihmiset, joiden työssä perinteinen kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, ilman välissä olevaa näyttöruutua ja (edelleen) takkuavia nettiyhteyksiä, on tärkeässä roolissa.

Uuden työvälineen totuuden hetki

Työn historiassa muutos on alati läsnä. Se koskettaa työvälineitä, työtapoja, erilaisten töiden sisältöjä ja ympäristöjä, joissa töitä tehdään. Ammatteja tulee ja menee. Kätevällä, idearikkaalla ihmisellä on aina ollut sormensa pelissä. Sähkölampun keksiminen toi päivänvaloon vuorotyön. Keskustelu ihmisen terveydelle parhaista vuorotyöratkaisuista jatkuu edelleen. Tietoteknologia ja digitalisaatio toi lähes kaikkiin töihin tietotyön piirteitä ja työympäristöihin informaatiovirrat. Teollistumisen alkumetreistä lähtien on mietitty, kestääkö ihmisen päänuppi jatkuvia muutoksia.

Uusien työvälineiden ja -tapojen totuuden hetki koittaa, kun ne jalkautetaan työn arkeen. Sujuuko työ vai onko kaikki yhtäkkiä sekavaa säheltämistä? Kun hommat takkuavat, on oltava aikaa yhdessä työkaverien kanssa miettiä, mitä pitää työtavoissa muuttaa, jotta asiat jälleen rullaavat. Pitää tarkastella niin omia kuin toisten työtapoja. Jokainen ihminen tekee työtä omalla tavallaan. Tämä on vahvuus, ei haitta. Eri työtapojen yhteensovittaminen on tiimityön ytimessä. Oivaltava ihminen löytää ratkaisut. Onnistumisen vihollinen on kiire ja kuvitelma, että uutteen työmoodiin solahdetaan hetkessä.

Etätyökö pelastaa työnteon yhteiskunnan sulkutilassa?

Etätyöhön siirtyminen ei tarkoita sitä, että napataan kainaloon kannettava tietokone, kännykkä sujautetaan taskuun ja avataan nettiyhteydet etätyöpisteestä työpaikalle ja ryhdytään tekemän töitä digimoodissa.

Tiukassa tilanteessa, koronapandemian keskellä, jäi huomaamatta, että yhtäkkinen siirtyminen etätyömoodiin, ei suinkaan tarkoita sitä, että töitä voidaan jatkaa entiseen malliin. Nyt vain koronaturvallisesti näyttöruutujen ääreltä. Ihminen ei noin vain ”sormiaan napsauttamalla”, yhdessä yössä, kykene pistämään työtapojaan uusiksi. Nekin ihmiset, kuten minä, jotka ovat jo vuosia tehneet töitä työpaikkansa tiloissa ja etänä, milloin missäkin, olivat uudessa tilanteessa. Ei ollut mahdollisuutta miettiä, missä tilanteessa ja keiden kanssa etätyö toimii ja milloin on parempi hoitaa asiat fyysisellä työpaikalla.

Voiko äkkinäinen digiloikka viedä ojasta allikkoon?

Loikka synnyttää helposti mielikuvan siitä, että toivottu kehitys vauhdittuu, vie asioita rysäyksellä eteenpäin. Samalla kun koronapandemia eristi ihmiset toisistaan, nähtiin digitaalisuuden ja tietoteknologian tarjoavan monille mahdollisuuden etätöihin. Vihdoin, johan tätä on vuosia odotettu ja toivottu! Silti, onko loikka aina kohti parempaa? Loikkimisen innossa hyviä asioita voi jäädä jalkoihin.

Kylmiltään näyttöruudun äärelle joutuneen mieleen ponnahtaa monia kysymyksiä: Mitä etätyö tarkoittaa minulle ja toisille? Saanko nyt keskittyä, etäällä muista, omiin hommiin? Pitääkö etätöissä koko ajan olla ”linjoilla”? Pitääkö kaikkiin virtuaalikokouksiin osallistua? Miten järjestää oma työpäivä, jos tilaisuus jutella muiden ihmisten kanssa siitä, mitkä työt pitää saada tehtyä, tapahtuu ainoastaan näyttöruudun välityksellä? Taas näyttää työkaverin kalenteri olevan tupaten täynnä virtuaalikokouksia. Mihin väliin minä mahdun?

Ihminen tarvitsee ajatuskumppaneita, joitten kanssa yhdessä miettiä, miten priorisoida töitä ja mikä olisi hyvä tapa työskennellä yhdessä etäällä. Etätyössäkin tarvitaan yhteen hiileen puhaltamista. Ihmiset tarvitsevat suunnan ja merkityksen työlleen. Sen löytäminen ei onnistu kunnolla pelkässä etätyömoodissa virtuaalikokouksissa.

”Kansakoulun luokkahuone”

Avokonttorissa käytin ”ei saa häiritä” kuulokkeita, kun piti keskittyä. Nyt istun ne päässä ja tihrutan näyttöruutua virtuaalipalaverissa. Katselen kokoukseen osallistuvien ihmisten kuvakkeita – joskus videoita, joissa ihmiset, siellä jossain, tuijottavat ruutua. Kuulokkeissa särisee. ”Muut kuin puhuja, sulkekaa mikit”, kehottaa kokouksen vetäjä. Kansakoulun luokkahuone lukee muistivihossani. Tämän kirjoitin, kun opettelin käyttämään digitaalisten kokoussovellusten käsimerkkejä, kuten käden ylös nostamista. Mieleeni putkahti muisto 1960-luvun alun kansakoululuokasta, jossa piti viitata, jos halusi jotain sanoa.

Virtuaalikokoukset ovat monesti kuin paneelikeskusteluja. Niissä on vaikeata spontaanisti, ilman että ikävällä tavalla keskeyttää puhujan, tuoda esille aiheeseen liittyvää uutta näkökulmaa tai ottaa esille mieltä askarruttava ongelma. Ideointi ja ajatusten pallottelu jää vähälle. Kokoukset ovat jopa latteampia kuin esimerkiksi television poliitikkojen tai asiantuntijoiden ohjatut paneelikeskustelut. Niissä katsoja sentään näkee ainakin vilaukselta mukana olijoiden kehon kieltä, eleitä, kasvojen vaihtuvia ilmeitä, ryhtiä, jalan naputtelua. Saamme jotain vihjeitä keskustelijoiden tunnetiloista.

Ruokapöydän työ- ja arkipuoli – ajatus- ja lihasjumit

Liki tauoton, lennossa yhdestä ruutukokouksesta toiseen hyppääminen on monen arkea. Hengähdystauko ruutuun tuijottelun lomassa unohtuu, jos ei ole valppaana. Ajatusten tuuletus ja kropan ojentaminen kyyryasennosta hyvään seisomaryhtiin vaatii taukoja töiden lomassa. Ilman niitä vireys, valppaus ja ajattelu sekä keho kärsivät. Työpaikalla käveleminen kokoustilasta toiseen on usein sopiva, luonteva minitauko. Nyt matka voi olla ruokapöydän toisesta päästä toiseen. Miten sinä tauotat työsi etämoodissa? Tämä on hyvä konkreettinen aihe virtuaalikokoukselle. Lukijani jakakaa vinkkejänne muille!

Ikävä työkavereita – niitä jääräpäitäkin

On lukuisia työtehtäviä, joissa on tärkeätä makustella yhdessä ääneen ideoita, heitellä ilmaan ajatuksia. Kun ollaan yhteisessä kokoustilassa, on helpompaa havaita, kuka nappaa ajatuspallon seuraavaksi. On myös helpompi pitää huolta siitä, että tietyt henkilöt eivät kaappaa puheareenaa itselleen. On ihmisiä, jotka haluavat punnita sanojaan pitempään ennen kuin osallistuvat keskusteluun. Nämä mietiskelijät jäävät virtuaalikokouksissa puheliaitten jalkoihin.

Ihmiset luovat työpaikan ilmapiirin. Luottamus rakentuu vähitellen yhdessä tekemisestä. Ongelmien ratkaisut ja uudet oivallukset syntyvät usein spontaanissa kohtaamisessa; kahvihuoneessa, taukotilassa, käytävällä tai vaikka kävellessä yhdessä bussipysäkiltä tai auton parkkihallista työpaikalle. Virtuaalitila, väitän, on inspiraation lähteenä kalpea korvike luomulle, vaikka voisikin valita itselleen avatarin ja kokouksen leiritulilla tai laiturilla liplattavan veden äärellä. Yhdessä ajatteleminen kuviossa, jossa yksi toisensa jälkeen nostaa kuvansa/avatarinsa keltaisen käden pystyyn, ei ole erityisen luovaa.

”Minulla on ikävä työkavereita, jopa heitä, joitten jutut ja tapa tehdä asioita aina välillä minua ärsyttävät”, totesi ystävä jokin aika sitten. Hän jatkoi: ”Etätyö on nimensä mukaisesti etäällä olemista. Joihinkin työpaikan ihmisiin on ollut tuskin ollenkaan suoraa kontaktia yli vuoteen. Monikohan on vielä työkaverina? Montako uutta henkilöä on tullut töihin, joita en ole vielä ollenkaan tavannut?” Ystävä otti esille tärkeän asian. Työpaikoilla on monenlaisia ihmisiä. Etämoodissa ja virtuaalitiloissa sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat vajaakäytössä. Nekin voivat ruostua. Kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa on mielestäni tärkeimpiä työelämän taitoja. Se voi tällä hetkellä on jossain määrin ruosteessa itse kullakin.

Posted in Ajattelu, Etätyö, Ihminen, Informaatio, Kokous, Suomeksi, Teknologia, Tiimi, Tulevaisuus, Työ, Virtuaali, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment

Brain-mind-body training – in the blueberry forest

I am often asked for brain training tips. The most important thing to grasp is that the brain is not an isolated organ island above the neck. The physiological brain-body-mind connection is constantly in play. When well-rested I am vigilant and notice things I miss when fatigued. A human’s physiological state affects all activities. In addition, motor, and cognitive functions, as well as mental and emotional states interact. I often think of this entity as a kaleidoscope that changes form and colors in response to a wide range of a person’s internal, complexly intertwined functional states and surrounding environmental factors.

Concerning brain training, honing the brain-mind-body connection is essential. Doing different types of everyday life activities is a cheap and always at-hand-way of keeping fit and on the side, life-long learning takes place. To demonstrate this in practice I share in this blog my everyday life experiences by looking at them from the neurocognitive perspective.

A few days ago, I was in the forest picking blueberries. I predicted beforehand that the berries will be small, but sweet, due to the over one-month long summer heat wave reaching record high values of +32oC meaning 90oF (yes from the Finnish perspective air temperatures over +25oC / 77oF are defined as hot weather) without much rain. I was able to predict this because I already had in my brain’s long-term memory experience knowledge on how weather affects berry size. I also had the taste memory: small berries are often sweeter than the big ones of rainy summers.

A crude map of brain lobe areas under the skull. (Personal photo album)

Before heading into the woods, I tapped into my brain’s memory bank and activated an earlier stored mental map on the best blueberry sites in the near-by forest. With my “mind’s eyes” I was soon looking at a set of memory films of my last year’s berry picking trails. For this to happen, I had to (of course) remember that I was picking berries also last summer. With the help of this mental map, I navigated up a rather steep hill to last year’s best berry bushes. My prediction of berry size was spot on. Bushes were blue with small, sweet tasting berries, but not all yet ripe.

During navigation my brain’s parietal and occipital lobes’ neural networks taking part in visuospatial skills were getting fitness training. I also needed the activity of the frontal lobes’ neural networks as they are important for fine-tuning my behaviour in the forest and making sure that I am aware of what I am doing and where I am. This is called situational awareness. (On the photo of me I have drawn a crude site map of the different brain lobes).

Combining motor, cognitive and memory functions

Before I reached the berries, I had to try to focus on the forest floor. The terrain is rocky and lurking under moss, ferns, fallen tree branches and berry bushes there are holes that can be quite deep. Adding old fallen tree trunks and tree roots into the mixture provides a natural challenging environment for maintaining and further developing walking skills and doing balance exercises. Body bending and squatting, some leaping over tree stumps, balancing on top of stones, using arms to pull aside low-hanging branches and at the same time carrying the bucket for berries, all these activities require the ability to fine-tune and combine a wide range of different types of motor functions. They require activation of not only brain parietal lobe motor functions, but also the neighboring sensory cortex receives information via the sensory nerves of limbs and body on how I am positioned in the 3 D environment at a certain moment. The cerebellum (small brain) and brain stem also have an important role in ensuring balance and coordination of movements. Cognitive effort is needed to adjust movement accordingly to environmental, as well as task goal demands.

All senses must be in alert mode. Eyes and ears capture important features from the berry picking environment: Information of terrain features, visual scanning of bushes is needed to find the best berry picking sites.

Nature is full of sounds. The wind rustling tree leaves, symphonies of bird songs, the sound of moss squashing under the boot. This year I hear the typical crunchy sound of the forest floor indicating extreme dryness. My father taught me the meaning of the sound when I was a little girl and that fire spreads in a dry forest fast as lightning. So, while hunting for the best berry bushes I also scanned the ground for any signs of recent campfires or cigarette stumps. Luckily there were none.

The skin senses wind and its direction, tells of air humidity. Are there signs of a thunderstorm approaching? In a dry forest I consciously do some sniffing: Do I smell smoke? I use my finger pressure sensation and mouth taste buds to decide if berries are ripe for picking.

The upper arms from fingers to shoulder get a lot of good exercise. Nimble and agile fingers are needed in a wide range of everyday activities. Training dexterity of both hands during berry picking is something I always do.

Let’s not forget feet and ankles. Their sensing systems are important for identifying characteristics of walking ground and help to adjust stepping and balance. Feet are our always available transportation system, so berry picking is also a great feet-ankle drill.

Planning, decisions and picking strategy in the blueberry bushes

At the berry picking site I had to make a lot of decisions that might seem trivial, especially to the person who has some experience in berry picking. I had to decide what route to use to achieve the best harvest outcome. Again, I used knowledge I’d stored in my long-term memory: I first have a look at the bushes to learn which way the branches bow. As the berries are heavy for the little twigs, I bend down and look under the nodding twigs to see the berries in more detail. Keeping this picking strategy in mind, I already had my blue trousers on as squatting, sometimes even sitting, as well as crawling in the bushes is my picking style. It gives the best berry harvest and prevents back pain. Quite a buzz in the crisscrossing neural networks transferring information from one brain area to another is needed for carrying out a wide variety of different body, leg, and arm positions. In this working mode I concretely observe how my hand-eye-leg co-ordination skills improve. As the hours go by the speed with which berries drop into my bucket quickens.

In the berry bushes. (Photo Michael Müller, Family album)

This summer, I had to do a lot of berry hunting in the bushes to find berries that despite the lack of rain were big enough for picking. I am still optimistic that we will get some rain and it is smart to wait a few more weeks for bigger blueberries. So, I added information on promising forest sites to check in a week or so into my long-term memory, thus upgrading it.

I had to do a lot of arms flinging and hand slapping to keep mosquitoes from biting me. This meant dividing my visual and auditory attention to the insects following me. They were a distraction affecting my real-time cognitive performance. I was reminded of this with a concrete example: I was already heading back to the summer cottage and had weird crawling sensations on my back. My interpretation was, that I was perspiring heavily due to exercise in hot weather and sweat was dripping down my back.

At the cottage my husband said: “Kiti, your back is full of ants. You have probably been either sitting on or near an ant nest!” I had not seen any nest. Considering the army of ants on my back side it had to be in plain sight. I had “glued” my attentional resources to blueberries and missed the ant nest. This inability to perceive something relevant in the surroundings is called inattentional blindness. I also forgot to consider information I already had: the forest has many impressive examples of ants as home builders.

As I wait for the blueberries to further ripen and hopefully also grow bigger, I have been taking leisure walks in the forest. This also provides a lot of opportunities to train the brain-mind-body connected activities. I also let my attention wander in the forest and my eyes and ears capture a lot of activities going on. Again, this summer I have spotted a mother duck and eight chicks walking with waddling steps in the bushes eating blueberries. It might be my old friend from last year with her new chick litter as the ducks are using the same route as last summer. Seeing the ducks again this summer was a happy moment. It is also joyful to hear newly hatched hungry chicks twittering in nests and I enjoy watching woodpeckers busily drilling holes on tree trunks while hunting for tree larvae goodies.

Those of you who know Finnish (or rely on a translator app): I recently wrote in my Tiede-lehti Tiedekokki (Science Cook) blog on how Cooking Vegetable Soup trains Brain-Mind-Body. Have a read!

Posted in brain, cognition, emotion, English, hand, Health, Joy, Learning, memory | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

AJATELLA!

Vuonna 2013 Tieteen päivien aiheena oli Kriisi – uhka ja alku. Silloin pidin esityksen Mieli informaation pyörityksessä – tieto ahdistaa ja vapauttaa. Tätä aihetta olen viimeisen vuoden aikana päivittäin pohtinut maailman kärvistellessä koronaviruspandemian aiheuttaman kriisin keskellä. Verkossa toteutettujen, vuoden 2021 Tieteen päivien aiheena oli Hyvä ja paha tieto. Ajan hermoon osuva otsikko, mietin, kun seuraan ihmisten reaktioita COVID-19 uutisiin.

Kuva: Michael Müller

Jo vuonna 2013 ristiriitaista informaatiota vyöryi ihmisten silmien ja korvien ohi jatkuvalla syötöllä. Nopeus, jolla informaatio kulkee ympäri maapallon sen kuin kasvaa. Siitä pitävät huolen aina vain tehokkaammat tietoverkot. Niinpä kyky ajatella – käsitellä ja analysoida tietoa – on mielestäni tärkein taito, jota ihminen tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa.

Informaation joukossa on tieteellisesti tutkittua tietoa, tiedon kaapuun verhottua näennäistietoa, mielipiteitä ja uskomuksia. Salaliittoteoriat leviävät kuin rikkaruohot digi-informaation viidakoissa. Se, mikä yhdelle on täyttä totta, on toiselle kiero yritys manipuloida ja pelotella ihmisiä uskomaan uskomattomalta kuulostavia tieteistarinoita.

Otsikko ilman huomiokoukkua hukkuu informaation digivirtaan

Viesti ei voi olla neutraali, on väite, jonka olen usein kuullut. Uutisotsikossa pitää olla koukku. Tunnustan: Mietin itsekin, mikä blogiotsikko houkuttelisi informaatioliemissä marinoituja lukijoita klikkaamaan juuri minun blogini auki luettavaksi. Miten teen tieteestä kiinnostavaa jo otsikkotasolla? Klikkikisa käy kuumana.

Koronapandemia, lääketiede, ilmastonmuutos, ympäristöön, teknologian kehitykseen ja talouteen liittyvät asiat ovat hyviä esimerkkejä monimutkaisista aiheista, joista löytyy jatkuvasti uusia näkökulmia uutisiksi. Informaatiovirran äärellä ihmisillä on varaa valita, mitä mediaa seurata ja mihin uskoa.

Klikki-matka uutisotsikoissa voi pistää ajatukset pahimmillaan umpisolmuun. Samankaltaisten uutisotsikoitten takaa voi löytyä hyvinkin erilaista tietoa. Eräs syy tähän on se, että jutun laatija on jo tehnyt valintoja sen suhteen, minkälainen uutispala tietystä informaatiosta tiettyyn mediaan tuotetaan. Toinen ihminen olisi laatinut erilaisen jutun samoista aineksista.

Tiedon matka faktasta fiktioksi

Uutisia seuraavat ihmiset tekevät omia päätöksiä siitä, mikä tieto on tärkeätä ja mistä syystä. He jakavat muokkaamaansa tietoa eteenpäin. Tieto elää ja muuttuu tulkintojen myötä. Tietoon voi tulla mukaan tärkeitä, uusi näkökulmia. Se voi myös värittyä ja vääristyä; muuttua faktasta fiktioksi.

Ihmisen rooli tiedonkulun eri vaiheissa on keskeinen. Mielestäni jokaisen ihmisen on hyvä omata perustiedot siitä, mistä ajattelussa on kysymys. Se auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten käsitykset asioiden tilasta voivat tiedotustilaisuuden jälkeen olla hyvin erilaisia. Viestintä ei koskaan tuota kaikille samanlaista tilannekuvaa.

Yhteinen ja erilainen todellisuus

Ajattelu on aivoissa tapahtuvaa tiedonkäsittelyä; työmuistin, tarkkaavuuden ja muistirakenteissa jo olevan tiedon yhteispeliä. Etulinjassa, vastaanottamassa aisti-informaatiota, ovat tarkkaavuus ja työmuisti, joiden toimintavarmuutta heikentää sotkuinen ”sillisalaatti” informaatioympäristö. Ihmisen on pakko valita, mihin asioihin kiinnittää huomiota ja jakaa tarkkaavuuttaan. Kyse on välttämättömästä informaation suodatuksesta, jolla taataan ajattelun sujuminen.

Ihmiset aina käsittelevät tietoa valikoiden ja tekevät siitä erilaisia johtopäätöksiä. Jaamme yhteisen todellisuuden vain osittain. Tämä johtuu siitä, että jokaisella ihmisellä on erilainen tietovaranto aivojensa muistirakenteissa. Sitä ihminen hyödyntää, tietoisesti ja tiedostamatta, kun navigoi informaatiovirrassa, jossa on aina enemmän tietoa, kuinka minkä ihminen pystyy havaitsemaan, saati sulattamaan.

Aiemmin opittu ja koettu vaikuttaa siihen, mitä havaitaan ja mikä merkitys tiedolle annetaan: faktaa, fiktiota, vanhentunutta, turhaa sälää.

Mikä on minulle tärkeätä?

Kun ihminen tekee päätöksiä siitä, mikä tieto on itselle tärkeätä, hän katsoo usein menneisyyteen ja luottaa varsin pitkälle aiemmin oppimaansa. Ihminen, joka ei muista, koska on viimeksi sairastanut nuhakuumeen, päättelee tästä, että hänen vastustuskykynsä pitää koronaviruksetkin loitolla. Häntä eivät päivittäiset koronauutiset kiinnosta. Ihminen, joka on sairastanut rajun keuhkokuumeen influenssan jälkitautina, seuraa tarkkaan uutisointia rokotuksista.

Tunnetilat vaikuttavat siihen, mitä uutisia seurataan ja kuinka reagoidaan. Ihminen, jonka työpaikka on uhattuna seuraa ahdistuneena uutisia yhteiskunnan sulkutilasta ja kasvavista työttömyysluvuista. Etätyön hehkutus sekä ärsyttää että innostaa. Uutisointi voi myös turruttaa. Jokapäiväiset koronaluvut uutislähetyksissä muuttuvat vähitellen nippelitiedon pakkosyötöksi. Taasko niitä lukuja!

Lisääkö tieto ymmärrystä vai tuskaa?

Tieto monipuolistuu ja muuttuu myös siitä syystä, että asioita on tutkittu enemmän. Koronapandemia on tehnyt näkyväksi tieteen perustehtävän, joka on pitkäjänteinen tutkimus, johon tuodaan uusia näkökulmia. Tuloksena on monipuolisempi käsitys siitä, mistä COVID-19 pandemiassa on kyse. Me emme elä mustavalkoisessa – joka tai – maailmassa, vaikka tällainen käsitys syntyy helposti, kun julkinen koronakeskustelu käydään minuuttiaikataulutetulla kysymys-vastaus-tyylillä.

Informaation jatkojalostus tietopaketeiksi on hyvä keino hillitä liiallista informaatiotulvaa. Liian tiivis tiedonvälitys eri medioissa herättää kuitenkin ihmisissä usein enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Yhteenveto siitä, mistä tieto on peräisin ja mistä näkökulmasta tiivistelmä on laadittu, auttaa ihmisiä oivaltamaan, että viestin sisällön erot voivat johtua erilaisesta tavasta käsitellä informaatiota. Omaa mielipidettä ei kannata muodostaa yhden median uutisoinnista.

Ajattelun taidoissa keskeistä on kyky monipuolisesti käsitellä tietoa ja ymmärtää, että tiedon pohjalta voi tehdä erilaisia päätelmiä. Vaikka liiallinen informaatio haittaa tiedonkäsittelyä, ajattelun taitojen kehittämiselle informaatio on välttämätön raaka-aine. Liian virikkeettömässä ympäristössä ajattelu rapistuu.

Ajatellaan yhdessä

Yhdessä ääneen ajatteleminen on ikivanha ja edelleen paras tapa kehittää omaa ajatteluaan. Asioihin saa uusia näkökulmia. Keskustelua voi käydä kasvotusten, puhelimessa tai näyttöruudun välityksellä. Menetelmät eroavat toisistaan siinä, miten hyvin ne välittävät muuta kuin puhuttua viestiä. Kasvotusten, samassa tilassa tapahtuvassa keskustelussa äänensävyt, kasvojen ilmeet, eleet ja kehon kieli ovat vahvemmin mukana. Tässä moodissa on helpompi havaita, kuka porukassa kohteliaasti odottaa suunvuoroa, kuka ei malta kuunnella muita, kuka heittää kommentteja kieli poskessa, kuka on paikalla, mutta ajatukset ovat hänellä ihan muualla.

Yhteiskunnalle ihmisten yksilölliset aivojen tietopankit ja niiden avulla syntyvät erilaiset näkökulmat tietoon ovat rikkaus. Ajattelevat ihmiset pyörittävät, rakentavat ja kehittävät kaikkia yhteiskunnan toimintoja. Pandemian keskellä eläminen ei ole syy kaivautua omiin infopoteroihin ja laittaa yhdessä ajattelua jäihin.

Posted in Aivot, Ajattelu, Ajatus, Ihminen, Informaatio, Pandemia, Suomeksi, Teknologia, Tiede, Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment

Talking screen heads

Does remote work, keeping distance to other people and communicating with a variety of digital work tools improve human productivity?

Photo by husband (family album)

Media is full of reports and stories about enthusiasts, people bursting with excitement: Finally! Something positive has come out of this awful societal lockdown time and COVID virus pandemic that refuses to shimmer down. Modes of working have been updated to the digital era. The invasion of tele-meetings and remote work has been fast, strongly boosted by the pandemic. No need to travel to the workplace to interact with other people. Many wish to continue in this working mode also in the future.

If video streaming doesn’t get hiccups, one can even talk with heads on screens with faces. It is trendy to forecast that this mode of interacting in working life has come to stay. The fight against the current COVID pandemic has made it necessary for people to avoid one another and stay cooped up at home. Humans adapt, why revert to the old?

Fast growing keep-your-distance business

The number of companies in Keep your distance from fellow man -business is rapidly growing. Services and products (to name a few) include easy-to-assemble home office furniture, renting remote office space, virtual office and other place sharing digital platforms. There is a jungle of gadgets and office work apps claimed to increase productivity for sale or to rent. Stylists give advice on how to look your best on the video screen.

Different AR/VR enhanced solutions for providing an immersive experience of natural human communication include virtual handshakes, elbow rubbing, eye contact, getting better readings of facial expressions and voice tones. Videoclips of (many still futuristic) examples are popping up like spring flowers. Some might consider them more as weeds slowly suffocating natural human interaction.

“It is so much easier to concentrate and avoid distractions from one’s work buddies”, many people happily say, and continue: “One gets so much more done”. Especially office workers can free themselves from direct interaction with other people. There are bitter voices stating that so called knowledge workers, at all levels of the workplace food chain, are privileged people for having this opportunity to distance themselves from other humans. Is this possibility really worthy of envy?

The home office cocoon is a shield against human interruptions. Many consider people at work, who want to have an informal discussion, the culprits of productivity problems. Does one really get more things done alone or is it an illusion of increased productivity? What if the person reaching out had a solution to a mutual problem or a good idea worth pursuing? Could the interruption actually have saved time put into the work task?

Curb your enthusiasm – in speed-teaming-mode things progress in slow mode

In Finnish we have a saying “jäitä hattuun”. Direct translation is, “Put some ice into your hat”. Curb your enthusiasm before you go overboard with effusive praise of just talking with screens or faces on screens. Why am I, a Digi-enthusiast being the devil’s advocate?

In Charlie Chaplin’s classic film Modern Times (1936) machine drives man. In my mind I can easily imagine myself in a rather similar state by simply replacing all the industrial machine gadgets with different types of information technology screens and interfaces. I can relate to having a sense of rushing around. I try to keep up with switching from one platform to another, from one remote meeting to another. Cognitively and mentally, I need to shift from one topic to another on the run. The need to dig up from my memory names, faces and roles of people that tune into the next meeting is also challenging. Mix-ups occur. Someone is missing from the call; another thinks the topic of the meeting is something different. So, time is spent getting everyone on the map. In speed-teaming-mode things tend to progress in slow mode.

Data trash highjacking human attention

I have mixed feelings about the (probably) not-so-distant future in which virtual glasses are sitting on my nose bridge or I wear a helmet providing experiences of augmented and/or virtual reality to meetings and discussions with other people. In my mind’s eye I see hands appearing, signaling that people in the meeting are queuing for their turn to speak up. I can also imagine a situation where several people are trying to have a say at the same time. I am straining to make sense out of a cacophony of human voices. Perhaps some words, emoticons or objects are popping up and floating in the scenery. They are soon replaced by new ones. What will all of this do to my ability to concentrate, actually be present in a way that ensures I am seeing and hearing important things? How to ensure that data trash (appearing by mistake, due to a hiccup in the system) that has no value to the ongoing discussions doesn’t highjack attendees’ attention and disrupt their train of thought? A cluttered meeting space jeopardizes thinking, planning and working productively together.

I am thrilled about many advances different technologies have made. I still remember how, in the 1990’s, I had to climb to the top of a hill near our summer place to get a reasonable signal in order to email short documents with my first smartphones attached to my heavy, 1st generation movable PC. Now I can choose from work/home office PCs, a mini-pocket office and many other mobile device alternatives. I find myself sometimes talking to my watch. I have also been in an embarrassing situation while giving a talk at an event: Though I had put my handy on silent mode, my computer, tablet and watch started beeping an incoming call during the presentation.

The important human factor

During my career extending over forty years I have participated and/or been the leader of work projects small and large. Gaining understanding on factors affecting human performance and behavior has always been a part of my work. I have had the privilege to experience working cultures in hospitals, universities, research institutes, small and big companies. Working modes have ranged from face-to-face, ad hoc discussions and meetings tightly timed and scheduled, to the more traditional phone calls or talking at odd hours via my computer or phone screen with people scattered around the globe. This has given me the opportunity to observe first-hand in what type of settings people are at their creative best.

Here are my learnings:
The budding ideas that eventually lead to actual research or other types of development projects were nearly always first spoken aloud in unofficial gatherings where people happened to meet. Creativity by demand pales in comparison. The seeds of ideas started to grow into actual projects, more often than seldom, from the chance meeting of a few people. Gathering around a printer, nowadays a multifunction machine, has always been a really good place to talk and exchange ideas. A printer in an open space attracted people.

The icebreaker was often the man-machine communication problem, a repeating cause of shared frustration. My struggle with the stubborn un-cooperative “multi-skill” printing machine captured the attention of passers-by. Soon a small group of people was helping me to figure out what was wrong this time. While at it, we often exchanged news on what type of projects each of us worked on. Nearly always areas of interesting and fruitful co-operation possibilities were identified. Also, the first idea seeds of new projects were planted into our minds in these chance encounters. Waiting for the multifunction machine to comply brought forth also the opportunity for talent head hunting and expanding human networks.

Embrace afternoon “let’s have a chat” -breaks

Recreation days have been important for getting to know one’s work buddies a little better. With food and some drinks talking flowed freely on a wide range of topics, from family, hobbies, every-day things, societal issues to work. All topics can lead to ideas with connections to work. One of my best and most successful projects was outlined on a paper napkin in a bar on a ship! Having lunch together at work not only feeds the body but also the mind. This and that -talk is invigorating and mind-tickling. Ideas pop up, come and go. Some mature into actions. Tightly scheduled and minute-to-minute orchestrated meetings, overpacked with topics, do not leave space for ideas and creativity to bloom.

An audio-video remote meeting with a variable amount of face pictures of attendees on the screen is a pale substitute for a same place and time meeting of the minds. In group meetings people in front of their own screens try to figure out who is actually speaking and how do I myself participate. Will raising the little hand on my screen alert the person trying to keep the meeting going? Too often one hears: “Sorry, I had something to comment/add a while ago, but now the discussion has already moved on.” I find myself thinking that the comment or idea that was now missed may have been an important one.

How many have tuned in but are actually doing something else? “Sorry, my time is up, I have to join another e-meeting. Let’s continue with email, take this offline, share documents on team’s meeting site…. When do you guys have time for the next session? Send a calendar invitation.” The calendars of people are usually full booked for weeks. So, the momentum to create is lost.

A sure way to kill group creativity

Pitching and discussing new ideas or sharing thoughts on how to build a project or solve a problem are activities in which the quality of group thinking suffers from time restriction. The remote working mode and screen jumping from team meeting to another is an effective way to kill creativity. In my experience with a one-hour time slot you just get started; if you are lucky and people have worked with each other earlier. If the goal is to bring together people that might have an interest in the topic and complementary know how, the who I am, what I have done and why I think I have been invited to attend part is often a time gobbler tampering discussion on the actual topic. Just when people have warmed up and their minds are reaching the mode where thoughts on how an idea could be realized start to emerge the meeting ends. What a punch in the face of creativity. It would have been important to share one’s thoughts with others right away. But time is up. Quite a belly landing!

Ideas seldom mature further solely within one’s own mind. Spontaneous discussions are invaluable. Emotions transferred via a screen are filtered into lukewarm ones. Especially those that inspire, like enthusiasm, an important driving force needed to create something new. On the other hand, skepticism may overrule in the faces-on-screen -discussion mode.

Where is the TBD room?

When listening to hype talk on the bliss of remote work and human interaction largely via telecommunication, I often think of an experience from my first week at Nokia in November 2014: I was learning the ropes and getting to know my work mates. In the open office space, at my workstation, I was surfing the intranet meeting room directory. I was hunting for the room TBD. I found many interesting info pages. I quickly scanned the titles and punched TBD into the search box. Pages on working culture and how things are done gave zero hits for TBD. Meeting time was fast approaching.

Especially when trying to solve a problem, I am in the habit of talking to myself. This time I voiced my dilemma aloud: “How do I find the info on the location of this TBD room? It most definitely at Nokia is not short for Traumatic Brain Disease (that first came into my neurologist’s mind). “Oh, that means To Be Determined”, informed the person at the neighboring workstation. “Who are you meeting?”. After hearing the name, he continued: “He is sitting just over there, why don’t you go over there and ask him?” I did. “Hi, good to see you, let’s take an ad hoc room or go to the coffee area, where you can meet other people also”.

Pick the right working mode

Remote work works when I have, at hand, a task that requires my full attention and concentration. A good example is writing or digesting information that I later will implement into practice and make available to others. However, the content of the document I am writing always improves through discussions with other people. Here a tele-meeting works. Otherwise, I have always enjoyed and embraced chance (ad hoc) meetings. They have spiced up my days. Spending time at the coffee area or at other shared spaces people visit from time to time has been the best way to connect with old acquaintances and new ones. Let’s face it: communicating via screens filters away many important ingredients of human interaction.

It is ludicrous, comical and whimsical to call a digital meeting of faces-on-screens a campfire of human interaction. Although, an analog to fire can be found: Digital tools, as fire, are good servants, but shouldn’t be given the upper hand (boss role). Let’s not fool ourselves into thinking that in the future productivity, work performance quality and creativity can be guaranteed or even (significantly) improved by mainly using digital work tools. The wisdom lies in picking the right mode of human interaction from the palette of communication solutions.

Posted in cognition, communication, Creativity, English, future, human, Team, Virtual Reality, Working culture | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Emotion radar?

Augmented (AR) and virtual reality (VR) have found their way to everyday life. The idea that the future of humans in the AR and VR tech space includes multiple opportunities to enhance (augment) performance and provide new ways for experiencing and interacting with the world appeals to many. Will this be the next stage of “body and sensing smart”?

Current health and wellbeing markets are quite a jungle of wearable, self-monitoring gadgets. Research databases have an exhausting number of publications on how the human autonomic and central nervous system physiology are affected by a wide range of internal human factors such as vigilance, alertness, stress, emotions and external environmental elements like temperature, noise and visual stimuli (to name a few). Already in 1960 Science published an article on how visual stimuli affect eye pupil size which is controlled by the autonomic nervous system. The pupil has since been claimed to be a direct window to the human mind and emotions.

Will seeing emotions of other humans really help?

I find myself repeatedly pondering a question I was asked to address in one of my brain research lectures in the early 2000: Would you like to actually see another person’s emotional state? I was asked to imagine having a kaleidoscope that is able to translate into colors changes in human physiology caused by different emotions. With this “emotion-scope” I could actually see people emitting these emotions.

Emotion kaleidoscope – changing eye color and hovering clouds

Now, nearly twenty years later, as AR and VR have arrived, my imagination has created into my mind’s eye a scene in which I encounter humans whose eyes change color depending on emotions they are experiencing at a certain time point. As an alternative, I go around wearing emotion–radar–glasses that make it possible for me to see a color halo around a person that is caused by a change in electrodermal activity of the skin initiated by emotions. I also “see” a person with a “black” cloud above the head denoting bad temper and another with a rosy one hovering above the head of a joyful person. These two people with very different clouds are part of a team discussing a work topic. A bunch of clouds of varying size and color are floating above the humans. How should I, the person who put forth the need to start doing things differently, handle this palette of emotions. Is it really helpful information to have?

From sprouting device wires to wireless health tech wearables

The question of an emotion radar was first put to me in the early days of the Brainwork Research Lab at The Finnish Institute of Occupational Health where I was working as a research professor. Nearly twenty years ago, a study setup combining physiologic and cognitive measurements required that the person participating was strapped to a chair. Numerous wires were sprouting out from sensors placed on different body areas and connected to data gathering boxes. Not a very comfortable study setting even for an eager volunteer to endure.

The era of wireless, more user-friendly technologies was around the corner and it didn’t take all that many years before wearables claiming to measure a wide range of factors affecting human physiology, performance and behavior appeared in the health tech market.

The Brain-Mind-Body connection

The emotional, feeling brain soon became a media favorite. It has been well documented in a multitude of studies that the amygdala ­ a brain area anatomically resembling an almond and located deep in the middle parts of the brain ­ is an important key player in detecting and storing experienced emotions. Thinking of a past event can reactivate emotions one experienced in the past. People that were present at the same event remember different things from it and also their memory emotional imprints from it differ. A team outing can emotionally be experienced as great fun or a pain in the neck and a wide range of other emotions.

Emotions trigger bodily responses and affect autonomic nervous system physiology. This “body-data” is forwarded to the amygdala. So physiologic devices that measure e.g., heart rate, breathing and sweat have been linked to emotions. They were fast claimed to provide objective data on a person’s feelings.

Mirroring emotions

Frontal lobes contain neural structures (e.g., mirror cells) that enable us mentally to relate to other people. We can understand that the state of mind or life situation of another person participating in a mutual conversation or activity may be different from our own. The cognitive skill to finetune one’s way of speaking by being able to imagine different emotional responses to words spoken is a social skill that in this SOME age is too often under-used.

It is true that it is sometimes difficult to relate to and get a “reading” of another person. The mouth may be saying one thing, but the truth of the matter stays hidden in one’s mind. A group of people can be individually in very different mind sets and emotional states. Thus, I understand that there may be eagerness to develop augmented and virtual reality-based solutions that would make human emotions visible. Still, I strongly caution against this for many reasons.

Emotion tsunami

Human emotions are triggered by a multitude of factors. A person’s mood or emotional reaction may not be a response to something occurring presently. Or the person may be thinking of something totally different that has caused the emotional state. Also, if I would have a device with which to see the emotional responses of a group of people to my behavior, I would be exposed to a variety of different emotions. I would be overwhelmed by an emotion tsunami. How to handle this situation? What type of emotions do I want to elicit and to what purpose? How do I respond to contradictory feelings? What about the intensity of the emotion and temperament differences? Some people are hot heads and others cool cucumbers come what may.

I have several times attended leadership training where people are urged to openly speak about emotions at workplaces. The take home message: Encourage people to freely express their feelings at team meetings. Ask about emotions, if needed. I confess, I have not followed this advice. I consider it to reflect insensitivity to human feelings. For many people it is difficult to speak up verbally even on concrete matters. The threshold for sharing one’s emotions is even higher.

Respect emotion privacy

Emotions are in many ways private. People should definitely have a right to this privacy. Using an emotion radar to get feedback on how people react to me is also unreliable. Providing people with emotion radars does not necessarily result in increase of empathy and understanding of others. We may also be letting a genie out of the bottle if this system is used to emotionally manipulate people. It can be a form of brain washing.

If a person grieving the loss of a loved one isn’t ready to share the sorrow, empathy is giving the person space. It should be enough to know that a person is going through a difficult time and isn’t willing to participate in group laugh yoga or other types of emotion bonding or training.

The effects of emotions on human neurophysiology also vary: Some get “fired up” easily by emotions that to some are only lukewarm physiologically. Thus, individual variety is very large. Also, the first emotional reaction to an unexpected development at work can after further thought change. So, what is the relevance of “seeing” another’s first reaction? It can in fact be harmful if it is taken as a final reaction. Often first reactions are coloured by the surprise element.

Hone your natural emotional intelligence

We humans read the emotional states of others by paying attention to facial expressions, gestures, body language, use of voice. This inherent skill can get trampled over when people go about their lives by rushing around and not taking the time to really have a look at what another person is naturally emitting. AR/VR based emotion capturing tools are not solutions with which to mend things when the skill of seeing and hearing non-verbal information is in poor shape due to under-use.

Emotional intelligence consists of several abilities: The ability to ponder and understand one’s own emotions and their origins. The ability to handle our emotions and if needed to change our ways of responding emotionally. The ability to understand that social contexts in which to show emotions vary. These abilities make it possible to relate to other peoples’ feelings.

The valuable filter of emotions

Empathy is the ability to relate to another person and understand that emotional responses to life events differ between people. A filter of emotions is a valuable thing in human interaction. We humans are entitled to emotional privacy and deciding what we want to share. Some futuristic, eager inventors, dream of systems that would enable direct emotion transfer between people without giving thought to what this might bring forth: Is it desirable that the emotion of hate can be easily transferred from one person to another? Developing augmented human solutions should not be done by wearing rosy glasses. The downsides of an appealing idea should be remembered.

Tangled emotions clouding reason

Would you personally want to share all of your emotions with others? Would you like to have a working culture where everyone is demanded to share their emotional responses to different issues arising in daily work and in addition, “truth of talk” -confirmation is done using an emotion radar? How would you feel if you would be exposed to a wide range of emotional information from a group of people? Could you tackle the overflow of emotions? What is a desired emotional response and what not? Who determines this? Would understanding between people significantly improve if everybody sees – during interaction – the changing eye colors, clouds hovering above the head or halos around the human body of everyone? I claim that the result would be a messy and tangled web of emotions and it would effectively cloud reason. Finding a good balance between listening to the heart and mind would be near impossible.

A blog in Finnish on this topic has also been published in my Tiedekokki blog in the magazine Tiede, so tune in!

Posted in Artificial Intelligence, brain, cognition, communication, emotion, English, future, human, memory, society, technology, Virtual Reality | Tagged , , , , , , , , , , , , | Leave a comment