Mikä tuo on? Mitä sillä tehdään? Olen usein löytöretkellä kotonamme tyttärenpojan Kasperin kanssa. Toukokuussa 3 vuotta täyttävän pikkupojan tiedonjano on ehtymätön. Samalla, kun kerron hänelle, mikä tietyn esineen nimi on ja mihin sitä käytetään, teen mielessäni aikahyppyjä menneisyyteeni.
Kirjahyllyn päällä pölyä kerää Olympus kirjoituskone. ”Tällaisella minäkin olen aikoinaan kirjoittanut”. ”Mitä?”, haluaa Kasper tietää. ”Esimerkiksi kirjeitä. Kirjoituskone olikin aikoinaan mullistava keksintö.” ”Miksi?” ”Sitä ennen piti kirjoittaa käsin”, vastaan. ”Nyt kirjoitat kännykällä”, toteaa tarkkaavainen poika.
Pieni poika huomaa pian, että mekaanisen kirjoituskoneen kirjainnäppäimen painaminen vaatii voimaa. ”Minulla on pienet, mutta vahvat kädet”, toteaa Kasper. Seuraavaksi hän tarttuu kirjoituskoneen vasemmassa yläreunassa olevaan metalliseen kampeen eli telanpalautinvipuun. Oho, paperi siirtyi ylöspäin ja samalla paperi siirtyi oikealta vasemmalle alaspäin, tarkasti uuden rivin alkuun. Jos, lukijani, haluat saada aidon äänikokemuksen käy OverType sivustolla. Siellä voi tietokoneen näppäimistöllä kirjoittaa kuin mekaanisella kirjoituskoneella. Kirjaimen näppäimen painaminen kilahtaa metallisesti ja rivinvaihdon ääni kuulostaa hieman samanlaiselta kuin äänekkään vetoketjun vetäminen.
Kasper jatkaa laitteen ihmettelyä ja kokeilee sen erilaisia osia ja niiden toimintaa. Mietin: tässäkin käsi auttaa käsittämään, mistä on kyse ja kirjoituskoneen äänestä syntyy Kasperillekin muistijälki aivojen sopukoihin.
Kasperin tutkaillessa Olympusta muistelen. Olen yhtäkkiä lapsuuden kodissa. Olohuoneen ovi on kiinni. Huoneesta kantautuva ääni paljastaa, että isäni taitaa kirjoittaa, sillä nykyään hyllylläni olevalla kirjoituskoneella. Mitä hän mahtaa naputtaa mietin, kun avaan oven. Kohtaan näyn, jossa ruokapöydällä ja sen ympärillä olevien tuolien istuimien ja käsinojien päällä on tarkasti leikattuja tekstinpätkiä järjestettynä tavalla, jonka merkityksen vain isäni tietää.
Ennenkin on leikattu tekstiä, siirretty sen paikkaa tai korvattu uudella lauseella
Pöydällä on liimapuikko sekä paperiarkkeja, joissa on tekstiä ja joihinkin kohtiin on liimattu päälle uusi teksti. Osassa paperiarkkeja on vielä tyhjiä rivejä. Pöydällä on myös valkoista korjausmustetta ja tekstissä kohtia, joissa aiempi teksti on piilotettu valkoisen alle. Päälle on kirjoitettu uutta tekstiä. Tässä tavassa korjata tekstiä on vaadittu monenlaisia käden taitoja. Oven avaaminen aiheutti kunnon ilmavirran, koska parvekkeen ovi oli auki. Irrallaan olevat tekstinpätkät lentelivät sinne tänne.
Isäni ei ollut tyytyväinen. Hänen tarkkaan miettimänsä järjestys oli hetkessä muuttunut kaaokseksi. Hän taisi muistaa tapauksen vuosia myöhemminkin. Kun lapsenlapset leikkivät hiekkarannalla ja laskivat liukumäellä veteen, saunamökin ovella oli välillä iso lappu: Pääsy kielletty, Olli-vaari tekee töitä!
Olympuksen vieressä hyllyllä on vanhanaikainen vakaa. ”Mikä tuo on”, kysyy Kasper. ”Sillä punnittiin erityisesti kirjeitä.” ”Miksi”. ”Aikaisemmin kirjoitettiin kirjeitä paperille. Sitten ne taitettiin kirjekuoreen ja kuoren päälle kirjoitettiin osoite, minne postin piti kirje viedä”. ”Kirjeen paino punnittiin, koska sen perusteella ostettiin postimerkit”, kerron. ”Näytä minulle postimerkki”, pyytää Kasper. Haen isäni arkistosta vanhan kirjekuoren, jossa on postimerkki ja leima.
”Aikaisemmin kirjoitettiin kirjeitä, joissa kerrottiin muille ihmisille kuulumisia”, selitän. ”Mutta olihan silloin jo tuo valkoinen puhelin, jolla soittelen”, toteaa Kasper. Kerron hänelle, että kun minä olin pieni puhelinlinjat ulkomaille rätisivät usein ja puhelut olivat kalliita. Kun isäni oli jouluna ulkomailla töissä, meidän piti etukäteen tilata kaukopuhelu, jotta voitiin puhelimessa toivottaa hyvää joulua ja kertoa kuulumisia. ”Nyt sinä kirjoitat ja lähetät kuulumisia joka päivä kännykällä ja puhutkin sillä. Joskus puhelimessa näkyy äiti tai isä, ja he näkevät minut ja minä heidät”, sanoo Kasper.
Kirjoituspöydän laatikosta löytyy omituinen viivoitin. ”Mikä tämä on”, kysyy Kasper ja ottaa sen käteen. Hän siirtelee sen erilaisia viivaimia oikealle ja vasemmalle. ”Se on laskutikku, jolla voi laskea kaikenlaista, jos osaa”, vastaan. ”Osaatko käyttää tätä?” ”Ihan vähän osaan laskea helppoja laskuja, mutta isäni osasi laskea sillä monimutkaisiakin juttuja.” Kuin silmieni eteen ponnahtaa muististani filminpätkä kotimme olohuoneesta: Fyysikko-isäni mielestä koulun pitkä matematiikkaa sopii ihan hyvin myös tytöille.
Lukiossa valitsin siis matikkalinjan ja huomasin pian, että matikkapääni ei ole erityisen hyvä. Useimmiten vasta monen yrityksen jälkeen sain kotiläksynä olevasta laskusta tuloksen, joka poikkesi vain hieman kirjan lopussa olevasta vastauksesta. Menin isäni luo. ”Kirjassa on virhe, numero pilkun jälkeen on mielestäni väärin”, selitän. Isä otti laskutehtävän ja laskutikkunsa. Hän siirteli tikun viivaimia sinne ja tänne. ”Kyllä kirjan vastaus on oikea”, hän toteaa laskutikun siirtelyn lopuksi. ”Mutta, miten laskit sen?” tivasin. Se sinun täytyy itse oivaltaa, taisi isä vastata. Lähdin puhisten pois.
Muutaman myttyyn menneen yhteisen matikkahetken jälkeen isäni ja minä totesimme yhdessä, että Olli-isä, Kiti ja matematiikka on yhdistelmä, jossa ainakin Kitin tunteet kipinöivät. Isän viilipyttymäinen olemus sai kipinät oikein räiskymään. Perheystävän poika suostui tukiopettajakseni. Hän osasi selittää matematiikan kieltä ja laskurutiinin kehittyminen auttoi minua tajuamaan asioita. Ei harjoitus tehnyt minusta mestaria, mutta loi pohja sille, että kykyni ymmärtää erityisesti soveltavaa matematiikkaa, kehittyi työn myötä varsin hyväksi.
Aikamatkalta palaan tähän päivään. Kasper levittää kätensä sormet viuhkaksi: ”Minä osaan laskea näillä sormilla kymmeneen. Osaatko sinä, mummeli, laskea sormilla?” ”Kyllä, mutta kaikkeen laskemiseen eivät sormet riitä, mutta voisimme ottaa varpaat avuksi.” Siispä molemmilta sukat pois. Paljain jaloin, käsien sormet viuhkaksi levitettynä alkoi laskuleikkimme, laskutikun innostamana.
Kaikki kuvat ovat kotiarkistosta.
