Emme kai vain ole tapojemme orjia?
Nyt pitäisi – kansalaiset – joustaa, ketterästi uudistua. Vähemmän on katsokaas enemmän. Tehdään asioita fiksusti. Tehokkuus kasvaa. Samalla syntyy oivalluksia, ideoita, menestystuotteita. Tällä reseptillä Suomi pärjää globaalissa kilpajuoksussa.
Olen kertakaikkisen kyllästynyt tähän liturgiaan, jota kriisi-, ryhti-, tulevaisuus-, ”pelastetaan lama-Suomi” –seminaareissa lauletaan. Samaan aikaan Suomessa vannotaan jatkuvien organisaatiouudistusten nimiin. Niitä tarjotaan ratkaisuksi kaikkeen mahdolliseen. Pistetään yritysten komentoketjut uusiksi, fuusioidaan ja pilkotaan, järjestellään toiminnot uudelleen. Ylistetään suuruuden ekonomiaa. Paketoidaanpa saman tien yhteen yliopistoja, sektoritutkimuslaitoksia, sairaanhoitopiirejä, kuntia, kouluja, päiväkoteja. Piirretään laatikoita, nimetään niitä uudestaan, istutetaan niihin ihmisiä. Vedetään nuolia sinne, tänne, yksi- ja kaksisuuntaisia. Neuvotellaan, kinastellaan, uhitellaan, uskotellaan homman pelittävän. Eikö mitään muuta lääkettä todellakaan keksitä hyvinvointivaltion avuksi? Organisaatiouudistus, vallanpitäjien lempikukka, on henkinen rikkaruoho, joka tappaa yhteiskunnasta luovuuden ja työn ilon sekä rapauttaa yhteisöllisyyttä.
”Ihmiset sitoutetaan osallistavalla työotteella organisaatiouudistukseen ja strategiatyöhön” on eräs tämän ajan kirottu mantra. Todellisuudessa se tarkoittaa tiukasti kellotettuja, konsulttivetoisia työpajoja, joissa pidetään lappusulkeisia. Keikkailevat konsultit fasilitoivat, komentavat ja sekuntikellon kanssa kirittävät ihmisiä kirjoittamaan lappusille mahdollisimman monta ydintehtävää, arvolausetta, kiteytettyä visiota, mahdollisuutta, uhkaa. Lappuja lajitellaan, ryhmiksi ja riveiksi, epämääräisiksi pilviksi järjestellään. Stressihiki virtaa sähläyksen keskellä, kun ihmisten mieliä kaikertavat lukemattomat, tekemättömät työt, jotka – jälleen – jäävät lappusulkeisten jalkoihin. Onko nyt vuorossa matriisi- vai linjaorganisaatio, kenties hybridi? Matala vaiko hierarkkinen hallintomalli? Mitä toimintoja ulkoistetaan, yhdistetään, sopeutetaan, supistetaan, unohdetaan? Sitten piiri pieni pyörii salissa. Ihmiset antavat ääniä seinille läiskityille erivärisille lappusille, arvailevat sanojen merkityksiä, mahdollisia ajatuksia niiden takana. Ideointi-seminaarin välipalana konsultti kaataa pöydälle kuvakasan tunteita ja luovuutta rikastamaan. Kasasta valitaan kuva, sille keksitään herkistävä tarina muiden kanssa jaettavaksi. Puuduttavien työpajojen lopussa ryhmätöiden purkuun ei usein olekaan aikaa. Konsultti yrittää pelastaa tilanteen väittämällä, että laatii niistä jälkikäteen yhteenvedon johdon kanssa. Päivän upea työ luo pohjan yhteisille uudistuksille. Kaikki paikalla olijat tietävät kokemuksesta, että ei näistä mitään yhteenvetoa koskaan tuoteta. Kärvistellään, kun kukaan ei rohkene tai viitsi sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita. Ja onneksi näihin ryhmätöihin ei palata. Kelvotonta höttöä kun taas on tuotettu.
Olen pitänyt kymmenittäin luentoja niin yritysten kuin julkisen sektorin tilaisuuksissa. Jokseenkin kaikki työntekijäryhmät – etenkin keskijohdossa esimiestyötä tekevät – ovat sitä mieltä, että överiksi touhu on mennyt. Miten tämän järjettömyyden pysäyttäisi, kuulijat kysyvät avuttomina luentojen jälkipuinneissa. Missä on sylttytehdas, joka näitä organisaatio ja muita rakenneuudistuksia koko ajan moottoroi? Suomea vaivaa levottomuus, mielentila, jossa nopea reaktiivisuus on hyve. Maltti, pitkäjänteinen työote, jolla toiminnan kautta mietitään, miten työtä kehittää ja järkevöittää, ei ole korkeassa kurssissa.
Ihmiset tekevät tuottamatonta työtä miettiessään organisaatiokaavioita, projektiprosesseja, työn tehokkuuden tulosmittareita. Jatkuva hallintoleikki tuottaa näennäistehokkuutta. Tätä menoa meillä ei kohta ole mitä mitata. Liian monien ihmisten aika menee muuhun kuin konkreettiseen, lisäarvoa tuottavaan työhön. Tutkijat eivät ehdi tutkia ja jalkauttaa tietoa käytäntöön. Lääkärit eivät ehdi hoitaa potilaita, kun istuvat erilaisissa hallinnon uudistamisen työryhmissä. Lastensuojelutyössä toimivat eivät ehdi auttaa ahdingossa olevia perheitä, kun miettivät kelle kuuluu mikäkin tehtävä. Kouluissa ei ehditä opettaa, kun koko ajan laaditaan ja uudistetaan strategioita.
Eräs lintukoto meillä taitaa olla. Onko eduskunnassa viety läpi yhtään organisaatiouudistusta tehostamisen ja tuottavuuden kasvun nimissä? Avustajat ja erilaiset apujoukot siellä sen kuin lisääntyvät. Tehdään eduskunnasta organisaatiomallien kokeilulaboratorio. Pistetään kansanedustajat työryhmiin miettimään ja uudistamaan työtään; selvittelemään, kuka omistaa minkäkin prosessin. Ja tämä työ pitää tehdä normaalin eduskuntatyön ohessa yön pikkutunneilla ja viikonloppuihin venyen. Otetaan lisää aikaa tälle toiminnalle lyhentämällä kansanedustajien lomat 4 viikkoon. Lisätään eduskunnassa työskentelevien todellisuudentajua.
Suomi on EU:n innokkain organisaatiomuutoksia tehtaileva maa. Nyt saa riittää. Me ihmiset emme enää suostu istumaan erilaisissa kokouksissa muka kehittymässä ja kehittämässä. Emme tarvitse paperinmakuisia kaavioita, joilla hommat laitetaan kertarysäyksellä uusiksi, menetetään samalla työrauha pitkäksi aikaa ja lopuksi vielä todetaan, että malli ei toimikaan käytännössä. Mikään organisaatiorakenne ei ratkaise ongelmia. Ratkaisujen avaimet ovat ihmisten päissä ja käsissä, siis meillä. Ihminen voi kapinoida fiksusti: tekemällä varsinaista työtään. Samalla voidaan työtä ja toimintatapoja jatkuvasti kehittää. Toivon tällaisen kapinahengen leviävän työpaikoilla ja tukahduttavan organisaatiouudistus -henkiset rikkaruohot.