Takaraivo edelläkö?

Hei, te robottiautojen fanit, saatan olla vastaanottavaisessa moodissa. Liittyisinkö joukkoihinne? En osaa päättää, soudan ja huopaan. Voiko robottiin luottaa?

Minulla on ajokokemusta lähinnä autoista, joissa ei ole automaattivaihteita, navigaattoria tai “vapauttavan fiksua” systeemiä, jolla kännykkään voisi puhua kädet ratissa kiinni. Kuplafolkkarilla autoilun aloitin – huh – 40 vuotta sitten. Nyt pitäisi aloittaa yhteistyö automaattivaihteisen auton kanssa, jossa on kaikenlaisia integroituja iDrive -ohjelmistoja ja lyhytkasvuisen naisen vihdoin toteutunut haave: kamerallinen tutkajärjestelmä.

Tahmeata on alkutaival ollut: Istuin kymmenen minuuttia autossa ja yritin saada automaattivaihteet “aja” -moodiin. Painelin erilaisia nappuloita ja kiertelin nuppeja. Niitä löytyy, mitä ihmeellisimmistä paikoista. Niissä on kuvakkeita, joita en ymmärrä; kaikkia en edes aikuisnäköisillä silmilläni näe. Lopulta otin ohjekirjan – taas – esille. Kohdasta “käynnistä auto” löytyi ohje: aktivoi automaattivaihteet painamalla jarrua”. Eipä tullut mieleeni. Kun haluat liikkua, jarruta ensin!

Puhelimen aktivointi sinisen hampaan (bluetooth, kukahan tuonkin nimen on keksinyt) avulla sujui paremmin. Sähläsin sen sijaan puhelimen näppäimien ja auton integroituun tietojärjestelmään upotettujen puhelintoimintojen välillä.

Autokauppias sanoi, että naiset inhoavat kamerajärjestelmää. Tyypillistä miesten puhetta, ajattelin. Saattoi puheissa olla totuuden siementäkin. Naisen ja järjestelmän logiikka ovat valovuosien päässä toisistaan. Pelkäänpä, että minun täytyy älyllisesti tässä joustaa.

Olen mielestäni omannut ns. tekniikan tajua. En ole koskaan pelännyt laitteita; kodinkoneita jopa onnistunut aikoinaan korjaamaan. Nyt en hallinnut auton toimintoja! Ehkä on hyvä, että en saa sitä helposti edes liikkeelle!  Usko omiin taitoihin on horjumassa ja inhottava avuttomuuden tunne nostaa ilkeätä päätään. Huomaan toivovani autoon käyttöliittymää, jossa minun ei tarvitse sanoa “sille” muuta kuin: Aja mökille robottiohjattu auto!

Sitten tapahtui seuraavaa: Istuin kotona mukavasti nojatuolissa ja puhuin kännykkään. Yhtäkkiä puhelu katkesi. Jaaha, verkkoyhteys pätkii jälleen, mietin. Kännykkäni käyttäytyi omituisesti. Soittaminen ei onnistunut millään. Ihan kuin linjat olisivat edelleen auki? Jonkin ajan kuluttua kännykkä rauhoittui. (Tähän on tultu; puhun laitteesta kuin sillä olisi oma tahto!) Mies tuli ulkoa sisälle ja ihmetteli, mitä oikein on tapahtunut. Hän kun oli juuri lähdössä autolla pihasta ja olikin yhtäkkiä mukana jossain mystisessä puhelinkeskustelussa. Minä kuulemma en ollut. Auton kaiuttimista ääni kyllä kysyi, missä Kiti on, mihin Kiti katos? Katkesiko puhelu?

Sininen hammas iski – auto kaappasi puhelimeni. Robottihaaveitani koetellaan. Tekeekö robottiauto sen, mitä pyydän? Entä jos sekin sekoaa näppärien järjestelmiensä keskellä? Entä jos se kokee melt downin – järjestelmät rojahtavat – juuri, kun moottoritiellä, pimeässä ja lumipyryssä ohitetaan robottiohjattua kuorma-autoa? Selviämmekö? Mielikuvitukseni sepittelee uutisotsikoita. Ripeä robottikuski vältti onnettomuuden. Robottikuski paloi loppuun – seuraukset dramaattiset…

Geneven autonäyttelyssä juuri esitelty XchangE älyauto kurkkii tulevaisuuteen: Itsekseen ajelevan auton kyydissä kiidän takaraivo edellä matkalla jonnekin. Propellipäiden mielestä XchangE on ihmiselle enemmänkin liikkuva ajanviettokeskus. Onko sillä sitten väliä, mihin ihminen sen kyydissä lopulta päätyy?

Kuka, mikä hommat hallitsee ja ketä lopulta hallitaan? Haluan nenäni osoittavan menosuuntaan. Ja käyttiksen, jolla etusormen liikkeellä kaappaan auton kontrollin itselleni, kun se itsepäisesti kaahaa 180 km tuntinopeudella itään kun haluan länteen 100 km:n vauhtia. Näytän sille, kuka on pomo. ”Robottikuski vaaransi liikenteen – ihminen hyppäsi puikkoihin ja pelasti”.

© Michael Müller

© Michael Müller

This entry was posted in Ihminen, Teknologia, Tulevaisuus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *