Ihmisillä on tunteet. Mikä oivallus!
© kuva Michael Müller
Yhteiskunnan tunneilmastoa pitää parantaa, päättäjät hokevat. Optimismi rulettaa. Liian monilla ihmisillä on vääränlaisia tunteita. Negatiivisen kyyniset kansalaiset, jotka eivät myöskään osaa iloita epäonnistumisista, on laitettava tunneruotuun. Heidät on tunnepestävä.
Usko positiivisuuden mahtivoimaan jyrää vahvana. Sen avulla ratkaistaan yksittäisen ihmisen ja lama-Suomen ongelmat. Teoista ei edes tarvitse puhua. Ne syntyvät ihan itsestään – pakottamatta ja huomamatta – positiivisuuden reippaassa myötätuulessa. Oikein positiivisena ongelmia ei edes huomaa. Miksi edes tehdä mitään? Sateisen tuulinen päivä onkin seesteisen aurinkoinen. Porskutetaan laulellen eteen päin – horisontissa lymyävistä mustista pilvistäkin huolimatta. Tyhmänrohkeata positiivisuutta ei ole olemassa.
Vuosia sitten kävelin työpaikan käytävällä itkua nieleskellen, naama vakavana. Läheinen ihminen oli yllättäen kuollut. Surun keskellä en edes huomannut vastaan tullutta työtoveria. “Täällä muuten hymyillään ja tervehditään iloisesti. Työ on ilomme, etkös sinä sitä tiedä”, hän kailotti kovaan ääneen. Menin aivan lukkoon. Maailmani oli pari tuntia sitten nyrjähtänyt sijoiltaan. Olin tunteineni vereslihalla. Pitäisikö sitä vielä iloista teeskennellä! Teki mieli polkea jalkaa ja karjaista: “Naama umpeen epäempaattinen idiootti. On elämässä muutakin kuin työ! Nyt ei irtoa hymyä, ei muuten huomennakaan –vielä.”
Edessäni oli ihminen, jonka kanssa en halunnut jakaa todellisia tunteitani. Käännyin ympäri ja ryntäsin ulos kadulle, itkemään, suremaan. Kokosin itseni ja kerroin sitten lähimmille työtovereille, että vakavamielisyyteni ei johdu töistä tai heistä, vaan läheisen kuolemasta. Työyhteisön myötäelämisen huomasi pienistä eleistä, rohkaisevasta katseesta, kädenpuristuksesta. Hiljainen empatia lohduttaa ja tukee. Se ei tarvitse sanoja eikä meteliä. Kyse on siitä paljon puhutusta tunneälystä, jota käytävällä huomenia minulle kailottaneella henkilöllä ei ollut.
1990-luvun lamavuosina paneelikeskusteluissa mietittiin yt-neuvottelujen vaikutusta työilmapiiriin. Muotia oli puhua “hengen nostatus” –sessioista. Niiden avulla kriisit ylitetään. Ihmiset kertovat vuorollaan toisilleen, miten hyvin töissä on onnistuttu ja kuinka kivaa onkaan yhdessä. Rohkenin ihmetellä, miten homma mahtaa käytännössä pelittää, jos osa ihmisistä on jo työpaikasta irtisanottu. Eihän ihminen voi itseään noin vain – naps – pakottaa postiiviseksi, kun elämän turvaverkko uhkaa katketa. Minut niputettiin ihmislajiin, jonka vesilasi on lähtökohtaisesti puoliksi tyhjä. En siis mitenkään voi ymmärtää positiivisuuden voimaannuttavaa vaikutusta. Tunsin itseni lähes tunnerikolliseksi. Härkäpäisesti ehdotin vastavoimaksi itkiäisiä. Itku helpottaa, kun siihen oikeasti on aihetta. Joskus on hyvä hetken rypeä. Sitten voi nousta tuhkasta kuin fenix-lintu.
Taannoin olin tilaisuudessa, jossa pirteä ääni salin edessä kehoitti ihmisiä sulkemaan silmänsä ja syvähengittämään. Ja kävi käsky: “nyt naurakaa kaikki niin, että oikein vatsanpohjassa tuntuu.” Salissa alkoi sellainen naurunremakka, että harvoin kuulee. Olin tyrmistynyt. Mietin, miten aikuiset ihmiset tähän suostuvat. Ja onko salissa joku, joka nauraa mukana, vaikka sydän itkee. “Eikös tunnukin ihanan vapauttavalta”, jatkoi pirteä ääni salin edestä. “Nyt sitten pari minuuttia naurua joka työpäivään!” Mieleeni tunki väkisin George Orwellin kirja Vuonna 1984 ja siinä kuvatut Totuuden Ministeriön Kahden Minuutin Viha –hetket. Niiden aikana työntekijät käskystä päästävät valloilleen raivon tunteita.
Jokaisen ihmisen tunne-elämä on ainutkertainen kaleidoskooppi erilaisia tunnetiloja ja niiden yhdistelmiä. Tämä kaleidoskooppi vaihtaa tunneväriään sen mukaan, mitä ihmisen omassa elämässä ja hänen ympärillään tapahtuu. Ihminen ei suorita tunteita, vaan kokee niitä. Positiivisuuden kaikkivoipaisuuden hehkutuksen voi yksittäinen ihminen kokea loukkaavaksi. Ihmisten tunne syyllistäminen yhteiskunnallisessa keskustelussa on osoitus siitä, että tunneäly ei ole kovin korkealla tasolla.
