Tieteen Don Quijote ja julkaisukone kilpasilla

Tutkimustyö on parhaimmillaan kiehtovaa löytöretkeilyä. Siinä ollaan vahvasti elämässä kiinni ja elämälle uteliaita. Parhaat hetket olen itse kokenut tilanteissa, joissa spontaanisti ja yllättäen viriää innostunut keskustelu eri alojen tutkijoiden kanssa vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Oikein tunnen, miten aivojeni hermosoluissa käy miellyttävä kutina. Byrokratiafrustraatiotkin ihminen sietää sen jälkeen vähän paremmin.

Tutkijoille sinisten ajatusten miettiminen ja ideoitten pallottelu on välttämätöntä, jotta yhteisessä hoidossa oleva tiedepuutarha kukoistaa elinvoimaisena. Ajatuksilla lannoitetussa muhevassa mullassa tutkimusidean idusta voi kasvaa vähitellen kukoistava tutkimushanke tai ohjelma, joka poikii lopulta sen himoitun, juhlapuheissa niin usein mainitun – innovaation – ehkä peräti kaupallisen menestystuotteen.

Nykypäivän informaatiovirtojen, tehokkuuden vaatimusten ja tulosmittareiden pyörteissä tutkijoiden päämäärätöntä haihattelua ei hyvällä katsota. Tehokkaasti toimiva, itseään uudistumiskykyisenä pitävä organisaatio antaa piirun verran periksi: muutamia tunteja voi silloin tällöin kirjata työajanseurantajärjestelmään projektin suunnittelun, verkostoitumisen ja yhteiskehittelyn momentille. Taloushallinnon mielestä tämä työ on kuitenkin lähtökohtaisesti tuottamatonta, koska siitä ei voi laskuttaa ulkoista rahoittajatahoa. Siksi tätä ajankäyttöä on erityisen tarkasti valvottava ja rajoitettava hallinnollisilla ohjeilla. Lempilapsen asemassa on tutkimus, jolle on voitu etukäteen määritellä tarkat takuutuotokset ja runsaasti laskutettavia työtunteja hyvällä katteella.

Onko vähemmän enemmän, enemmän vähemmän? Tappaako kilpailu luovuuden? Onko tutkijan ura ylipäätään houkutteleva? Pitääkö siihen nuoria edes kannustaa? Näitä kysymyksiä pohdittiin Pörssitalolla 25.4. Professoriliiton (www.professoriliitto.fi) ja Tieteentekijöiden liiton (www.tieteentekijoidenliitto.fi) seminaarissa.

Yliopistojen tulosmittauksessa vuotuinen julkaisujen määrä on edelleen tärkeimpiä tuottavuuden ja ”laadun” -mittareita. Professorikisoissa mittaillaan hakijoiden julkaisuluetteloiden pituuksia. Paras tapa kasvattaa sitä on tehtailla ja raportoida tutkimuksia, jotka eivät kyseenalaista, vaan tukevat valalla olevaa tieteellistä käsitystä tutkituista ilmiöistä. Pieni myötäsukainen lisänyanssi olemassa olevaan tietoon, on hyvä jippo, jolla varmistaa artikkelin sujuva ja nopea läpimeno. Kannattaa myös viitata lehden editorien töihin.

Tutkija, joka saa oivalluksen, jonka seurauksena hän ryhtyy ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja peräti kyseenalaistaa aiemmin saatuja tutkimustuloksia, on yleensä ongelmissa. Siinä vasta tyhmästi tekee, jos loikkii tieteenrajojen yli ja ottaa yhteistyökumppaneiksikin muiden alojen tutkijoita. Uusia menetelmiäkään ei kannata kehittää, jos haluaa nopeuttaa julkaisuluettelon pituuskasvua. Jos tälle riskitutkimuksen tielle hairahtuu, tuloksista tehty tieteellinen artikkeli voi kulkea useita vuosia kiertopalkintona eri lehdissä ennen kuin löytyy arvioitsijakolmikko, joka on riittävän yksimielinen siitä, että uusi tutkimuslöydös, tai menetelmä, voidaan julkaista arvovaltaisessa tiedelehdessä. Jos työstä ei kiertomatkalla löydy muuta vertaisarvosteltavaa, niin vähintään tieteelliset johtopäätökset ovat aivan liian rohkeita.

Juhlapuheissa vaaditaan tutkijoilta riskinottoa, rohkeutta tarttua uusiin tutkimusaiheisiin. Elämän realiteetti on kuitenkin se, että tutkijan uralla menestyvät erityisesti he, jotka eivät usko näihin juhlapuheisiin. Sillä aikaa, kun tieteen propellipää taistelee kuin Don Quijote tieteen traditioitten tuulimyllyjä vastaan, takuutuotoksia tahkova tutkija kasvattaa julkaisuluetteloaan jopa kymmenien julkaisujen vuosivauhtia. Hän istua nököttää tutkimusaineiston päällä vuosikausia kuin tatti. Aina löytyy julkaisufoorumi hieman aiemmasta modifioidulle täsmäjutulle. Arvatkaa, kumman tutkijanura on nousujohteinen?

Tutkijakoulut ovat esimerkki siitä, kuinka vähemmällä saadaan enemmän eli tohtori-inflaatio. Tohtorien valmistusputkesta pullahtaa ulos 3 – 4 vuodessa tutkimusapulaisen taidoilla väitöspönttöön päässeitä, mutta toki myös erinomaisen tieteellisen ajattelun omaavia. Tohtorintutkinto ei kuitenkaan nykyään takaa sitä, että ihmisellä on kyky kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen tutkimustyöhön. Mittarit jyräävät tässäkin: yliopistoissa ja korkeakouluissa lasketaan maisterin ja tohtorintutkintojen lukumääriä ja valmistusaikoja.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimus- ja opetushenkilökunta kärvistelevät talousraporttien, tulosmittareiden, toiminnan väli- ja vuosiraporttien, osaamiskartoitusten, resurssien uudelleen suuntaamisen ja työaikajyvitysten äärellä. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on yhdistelmä maratonjuoksua ja pika-aitoja. Moni tekee tutkimusta iltaisin tai viikonloppuisin, jos jaksaa. Käytävillä kulkee zombien näköisiä ihmisiä lasitunnein katsein, kun jälleen on yötä myöten väännetty apurahahakemuksia, valmisteltu luentoja tai korjattu tenttejä. Ei siinä mielentilassa luovuus kuki! Kovien suorituspaineiden puristuksessa, voimiensa äärirajoilla ihminen tekee myös virheitä. Tutkimustuloksia tulkitaan väärin, kaunistellaan, joskus myös vedetään hatusta. Kopiologia voi myös nostaa ilkeää päätään.

Yhteiskunta tarvitsee korkeatasoista, eettisesti kestävällä pohjalla olevaa tutkimusta. Tärkein rooli on ihmisillä. Heidän henkisestä jaksamisestaan on pidettävä huolta. Uupumus ja innostus tarttuvat yhtälailla tiedeyhteisössä kuin muillakin työpaikoilla. Ajattelevat, toisistaan välittävät ja huolta pitävät ihmiset ovat se inhimillinen pääoma, jolla yhteiskunnan menestyminen varmistetaan.

Tutkimustyön hedelmien jalostuminen kaupallisiksi tuotteiksi on hidasta. Kärsimätön Suomi ei malta odottaa. Vaikeata on myös saada tiedepolitiikan linjauksia tekevät päättäjät ymmärtämään, että tutkimusta, joka tuottaa uusia avauksia, lisää ihmiskunnan ymmärrystä elämän monimuotoisuuteen kätkeytyvistä salaisuuksista tai tuottaa kaupallisen sovelluksen, on vaikeata tunnistaa. Takuutuotokset voidaan määrittää etukäteen. Yllätykset yllättävät, etenkin jos antaa itsensä yllättyä.

Miten kävisi tänä päivänä biokemisti Frederick Sangerille, jonka julkaisuluettelo on lyhyt ja joka on kaiken lisäksi arvioinut, että useat julkaisuistaan hän olisi voinut jättää kirjoittamatta?  Sanger sai kemian Nobelin palkinnon vuonna 1958 insuliinin proteiini-sekvenssin selvittämisestä ja toisen Nobelinsa vuonna 1980 ansioistaan DNA -sekvenssimenetelmän kehittämisessä.

Fyysikot Felix Bloch ja Edward Purcell selvittivät ydinmagneettisen resonanssin periaatteen vuonna 1946. Kumpikaan ei osannut mainita yhtään käytännön sovellusta tieteelliselle tulokselleen. Saisivatko he tänä päivänä tutkimusrahoitusta? Nyt – puoli vuosisataa myöhemmin – tiedämme, että lääketieteen tärkeimpiin kuuluva tutkimusmenetelmä, magneettikuvaus, on yksi useista, tämän perustutkimuksen piiriin kuuluvan havainnon sovelluksia.

This entry was posted in Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tulevaisuus, Yhteiskunta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *