Onko arvosanoilla merkitystä?

Nuorten kesäfiiliksiä koetellaan.

© Michael Müller

© Michael Müller

Reippaasti toistatuhatta työhakemusta ja 15 henkilöä töihin palkannut Juhani Mykkänen kehottaa NYT-lehden kolumnissaan 30.5.2014 ”hikipinkoja” iloitsemaan rohkeasti loistavista koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoituksen arvosanoistaan. Ne, kun Mykkäsen kokemuksen mukaan, auttavat työhakemusten sumasta bongaamaan lahjakkuudet niistä hakijoista, joilla työkokemus on vähäinen.

Toimittaja Esa Lilja kantoi kortensa neuvojen kekoon 3.6. Hesarin kolumnissaan ”Laiska abi, lue edes tämä!” Viimeistä lukiovuottaan aloittelevien on skarpattava ja lopetettava veltto oppitunneilla nuokkuminen. On viimeinen hetki ryhdistäytyä! Pitää opiskella tosissaan, ettei tule niitä huonon todistuksen aiheuttamia hidasteita opiskelupaikoista kisattaessa.

Metro-lehden Lukijan kolumnissaan (5.6.) Laura Mursu taas väittää, että työnhaussa maisterinpaperit ovat selviö. Niillä työpaikka ei irtoa, joten, nuori, kokeile erilaisia juttuja, osoita olevasi hyvä tyyppi. Se on Mursun ohje, koska hänen mukaansa dynaaminen tiimipelaaja voittaa eximian gradustaan saaneen kirjaviisaan.

Erilaisia elämänneuvojia riittää. On huippusuorituksiin patistavia, koulun merkityksen lyttääviä julkimoja, pärjäämistään hehkuttavia koulupudokkaita, pitkäjänteisen puurtamisen nimiin vannovia.

Elä ja koe! Älä haihattele, ole realisti! Elä unelmaasi! Toteuta itseäsi! Ole oman elämäsi sankari! Keskity opiskeluihin! Ei noilla arvosanoilla opiskelupaikkaa irtoa. Ei tuolla kokemuksella töitä löydy. Tällaisten ristiriitaisten neuvotulvien keskellä voi tulla hiki ilman kesähellettäkin.

Minun viestini on: sinä, nuori, pidä pää kylmänä. On monia vaihtoehtoisia tapoja hankkia koulutus, tehdä uravalintoja ja löytää töitä. Ole avoimin mielin ja silmin. Ennen kaikkea usko, että asiat yleensä järjestyvät. Tämän uskallan sanoa varsin pitkän elämän ja -työkokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olen 25 vuoden aikana palkannut liki vuosittain ihmisiä erilaisiin hommiin. Kesätöitä on tullut tarjottua niin lukiolaisille, tuoreille ylioppilaille kuin eri ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa opiskeleville tai ns. välivuotta pitäville. Olen rekrytoinut opinnäytetyöntekijöitä, eri opinahjoista vastavalmistuneita, pitkän työkokemuksen omaavia, alan vaihdonkin jo tehneitä, tohtoreiksi ja dosenteiksikin ennättäneitä. Työhakemuksiakin on tullut luettua aikamoinen määrä. Olen vuosien varrella henkilökohtaisesti haastatellut, rohkenen väittää, ehkä parisen sataa ihmistä. Opettajana ja lääkärinä olen kuullut tuhansia elämäntarinoita. Olen toiminut myös mentorina.

Yhteismitallisia kriteerejä arvosanoille ei ole, joten eri koulujen ja opettajien antamia numeroita ei voi suoraan verrata keskenään saman oppiaineenkaan kohdalla. Omat koulu- ja opiskelukokemuksetkin antavat perspektiiviä. Joissakin kuulusteluissa olen jakanut ajan väärin tai vastaamisen aikapaineessa unohtanut joitakin tärkeitä asioita, jotka tulevat mieleen heti, kun tenttisalista on ulos päässyt. Kyllä silloin harmitti. Välillä on käynyt tuuri tenttitärppien kanssa. Joskus on vain ollut juuri oikealla hetkellä se hyvä päivä ja kaikki on mennyt nappiin.

Minäkin tutkailen työnhakijoiden päättö- ja ylioppilastodistuksia ja opintorekisterin suoritteita. Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän aine- ja kurssivalinnat kuin se, onko paperissa tasainen rivi 4 tai 5 arvosanoja Hyviä arvosanoja saaneella ja vauhdikkaasti opiskelleella kurssipaletti voi olla yksipuolinen. Jos taas kurssivalikoima on rönsyilevän runsas ja reilusti yli tutkinnon vaatimusten, mietin onko kyse monipuolisesti tiedonjanoisesta ihmisestä, vai uhkaako kynnys valmistua ja astua opinahjosta työelämään nousta liian korkeaksi. Entä, mitä kertoo ihmisestä suoritepaperi, jossa arvosanat vaihtelevat ykkösen ja viitosen välillä? Täytyypä ottaa selvää.

Kannattaa tehdä asioita valmiiksi. Itselle tulee hyvä mieli. On parempi olla loppututkintopaperi vaihtelevilla oppiaineiden tenttinumeroilla, kuin opintorekisteri täynnä nelosia ja vitosia, mutta esim. lopputyö tai gradu puuttuu. On töitä, joissa pärjää iki-opiskelijana tai hyvillä ohjelmointi- tai sosiaalisilla taidoilla, palvelualttiudella ja reippaudella. Mutta on aika paljon myös töitä, joissa on ns. pätevyysvaatimus “alalle soveltuva tutkinto”. Kieli -“taistoa” ajatellen, on muuten opiskelijoitten huijaamista, jos heille ei kerrota, että monissa töissä pitää osata suomea ja ruotsia; broken english ei riitä.

Arvostan yritteliäisyyttä, epämukavuusalueelle menemistä: pitkän matikan a, b tai c arvosanalla kirjoittanut, jolla ei ole lähtökohtaisesti matikkapäätä, on osoittanut sitkeytensä. Arvostan tätä enemmän kuin sitä, että henkilö olisi jättänyt pitkän matikan kirjoittamatta.

Asemoidaan arvosanat osaksi ihmisen kokonaisuutta: kieli- ja matikkapäälle eximia ja laudatur on hieno juttu. Ihminen ei pidä itsestäänselvyytenä syntymälahjana saamiaan valmiuksia, vaan osaa arvostaa niitä ja opiskelee tosissaan. Heitäkin on, jotka lahjojaan eivät ymmärrä arvostaa ja kehittää. Oppimisen erityisvaikeuksien kanssa painiskeleva on usein tehnyt paljon töitä kouluvuosien varrella saadakseen kurssit kunnialla suoritettua. Tätä sitkeyttä ja uskoa itseen arvostan myös. Jos on ollut vaikea murrosikä, sairautta tai perheessä työttömyyttä ja siitä huolimatta ihminen saa käytyä koulunsa kunnialla, vaikka huonommillakin numeroilla, nostan hattua.

Tutkintopaperit ja niiden numerot ovat keskustelunavaus. Minä haluan kuulla ihmiseltä oman arvion siitä, missä hän on onnistunut ja miksi. Itseään saa kehua. Arvostan myös rohkeutta kertoa siitä, milloin on ollut vaikeata ja miten vaikeuksista selvittiin. Jos elämän on aina hymyillyt, haluan kuulla pohdintaa sitä, miten ihminen arvelee selviävänsä, jos eteen tulee kiperiä tilanteita ja hommat eivät mene ns. putkeen.

Osa ihmisistä löytää lahjakkuutensa ja kykynsä sekä itselle sopivan opiskelualan ja ammatin varsin myöhään. Tätä etsikkoaikaakin ymmärrän. Haluan kuulla, miten se oma juttu vihdoin löytyi. Kun huomaan, että joku haastattelussa jännittää, ajattelen: tuolta ihmiseltä vaati rohkeutta tulla paikalle, upea juttu; minun silmissäni pelkkää plussaa.

Jos työnhakija vastaa johonkin kysymykseen, en tiedä, sekin on usein hyvä vastaus. Minä palkkaan mieluummin henkilön, joka tietää, milloin ei tiedä. Se on mielestäni tärkeä työelämän taito. Pitää osata kysyä neuvoa oikeassa kohdassa ja hoksata, milloin pitää hankkia lisää tietoa.

Sen sijaan kaikkitietäväinen asenne “osaan, tiedän, pystyn, ymmärrän kaiken, no problems”, laukaisee hälytyskelloni soimaan. Yhdistelmästä itsetuntoa, itsetuntemusta, itseluottamusta ja nöyryyttä syntyy hyvä kokonaisuus ja kasvualusta ihmisenä kasvamiselle.

Minua harmittavat haastattelut, joissa julkkikset toteavat, että koulunkäynnistä ei muuten ole ollut mitään hyötyä. Kuinka joku voi näin väittää. Eihän hänellä ole vertailukohteensa siitä, minkälaista elämä olisi ilman koulussa opittuja asioita. On älyllistä laiskuutta ja näkökulman kapeutta, jos ei näe arjen elämässään niitä lukuisia tilanteita, joissa myös koulussa opetettuja taitoja sovelletaan.

Koulu tarjoaa mahdollisuuksia hankkia yleissivistystä. Sen merkitystä ei pidä vähätellä. Itsensä kannattaa laittaa likoon eli opiskella myös sellaista, joka tuntuu vaikealta ja ei ihan heti tule omaksuttua.

Onko arvosanoilla merkitystä? Totta kai niillä on. Arvosanat ja niiden metsästys eivät kuitenkaan saa ole itsetarkoitus ja tärkein opiskelun motiivi. Toivon ihmisiltä tiedonjanoa, rohkeutta ylittää itsensä ja opiskella myös sellaista, josta ei välttämättä tutkintopapereihin tule niitä parhaita arvosanoja. Näin voi yllättää itsensä – löytää uinumassa olleen taidon, jota ei tiennytkään omaavansa. Kyky mennä omalle epävarmuusalueelle on tärkeä taito niin arki- kuin työelämässä. Kiperiä paikkoja tulee eteen – itse kullekin – jossain vaiheessa. ”Tästäkin selvisin” – on kokemus, joka auttaa elämässä.

This entry was posted in Ihminen, Suomeksi, Työ, Yhteiskunta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *