Virtuaalinen Eduskunta, Kansanedustajarobotit ja Kansalaispalkka – Kolmen kohdan pelastussuunnitelma Suomelle

Tämä on tarina kaamoksen ja yöttömien öiden maasta. Sinä lukijani päätät, onko tämä tarua vai totta. Voisiko tarinan loppu olla totta?

© Michael Müller

© Michael Müller

Tarinani kertoo maasta, jonka suo ja kuokka – uudisraivaajat olivat sitkeitä kuin katajat – viimaisten säiden ja talven pimeyden karaisemia. Tässä maassa on osattu rakentaa säiden kestäviä asumuksia, keksitty ratkaisuja lyhyen kasvukauden ruoan tuotannolle. Säiden armoilla on tarvittu hoksottimia ja propellipäisyyttä. Kun on osannut katsoa ja verkkaisesti kiiruhtaa, on maassa voinut nauttia revontulien taiteesta taivaalla, kesän valoisista öistä, vuodenkierron suomista luonnon antimista; vapaan ihmisen luontoa kunnioittavasta vaelteluoikeudesta. Tässä maassa ihmiset olivat tottuneet sinnikkäästi ja sisukkaasti sekä kohtuullisen sopuisasti elelemään ja toisilleen hyvää elämää rakentamaan.

Pohjoisen maan kansalaiset menestyivät toisiaan seuraavien teollisten vallankumousten aiheuttamien yhteiskunnallisten ja taloudellisten sekä teknologisten muutosten keskellä. Kansan hyvinvointi lisääntyi, terveys parani. Toimeliaisuus kukoisti. Tehtiin enemmän kuin höpöteltiin niitä näitä. Suo ja kuokka -kansa opiskeli, teki lapsia ja töitä, huolehti jälkikasvusta ja vanhuksista, jota maan hyvinvointia aiemmin olivat olleet mukana rakentamassa. Välillä huviteltiin kukin omalla tyylillään.

Aluksi, pikkuhiljaa, ja sitten kiihtyvään tahtiin maapalloa alkoi kiertää ja pyörittää aina vain tiheäsilmäisempi, sinne tänne risteilevä näkymätön verkko – internet. Mystiset bittijonot, joita myös datavirroiksi kutsuttiin, alkoivat kulkea aina vain nopeammalla vauhdilla. Kohta kaikki pääsivät käsiksi erikokoisiin älylaitteiksi mainittuihin vempaimiin. Maan asukkaiden ihmetys ja innostus oli aluksi suurta, kun ihan bussissa ja kadulla kävellessä voi näytöiltä katsella ja kuulokkeiden kautta omin korvin kuulla, mitä juuri nyt maailmassa tapahtuu. Digitaalinen vallankumous oli alkanut ja tuppisuiksi väitetty kansa innostui sormenpäitten välityksellä somettamaan, tekstailemaan, visertelemään ja kommentoimaan.

Sitten tapahtui kummia. Erilaiset sähköiset tieto- ja viestintäjärjestelmät vyöryivät hyökyaallon lailla ihmisten arkea ”helpottamaan”. Töissä ihmiset naputtelivat puolen tunnin tarkkuudella tekemisiään ajanseurantajärjestelmään. Toiseen järjestelmään suunniteltiin tekemiset ja raportoitiin, tuliko niitä tehtyä vai mitä lopulta tehtiin. Sähköiset kokouskalenterit täyttivät asiantuntijoiden päivät tupla- ja tripla varauksilla. Sähköposti sotki lopullisesti monen elämän. Tärkeitä viestejä jäi huomaamatta. Napin painalluksella viestejä lähti vahingossa heille, joille ei pitänyt. Samalla joku, jolle se piti lähettää, jäi vastaanottajien joukosta pois. Toisaalla erilaisia toimeentulotukia tarvitsevat raportoivat mihin rahat riittivät ja mihin eivät. Vanhusten ja sairaiden hoitokin kellotettiin sähköisillä ajanvarausjärjestelmillä.

Eripura alkoi levittää ilkeitä, empatiaa ja luovuttaa tuhoavia lonkeroitaan aina vain laajemmin maan asukkaisen keskuuteen. Tietojärjestelmät nimittäin väittivät, että ihmisten työn tuntihinta on liian suuri ja tuottavuus liian alhainen globaalitaloudessa, jossa muut maat ihmistensä työtä halvemmalla myyvät. Toimeentulotuetkin ovat liian suuria ja työ ei näytä työttömille maittavan.

Alkoi riitely, selittely ja syiden selvittely. Syyttävät sormet heiluivat kaikkiin ilmansuuntiin, kun hyvinvointivaltion turvaverkon rapauttajia etsittiin. Syyllisiä löytyi joka puolelta, korjaamaan kykeneviä ei mistään. Päivittäisten verbaalikamppailujen ja erilaisten numeroiden pöytään lyöntien tuoksinassa kukaan hoksannut, että ehkä tietojärjestelmien suoltama tieto ei olekaan ihan käypää kamaa. Kukaan ei ollut laskenut, kuinka paljon tehottomia tunteja syntyy siitä, kun ihan muihin töihin palkatut ihmiset askartelevat päivittäin kaatuvien ja ihmisjärjen vastaisesti käyttäytyvien tietojärjestelmien kanssa ja aika on pois varsinaisesta työstä. Vallanpitäjien syyttävät sormet eivät koskaan löytäneet omaa napaa, vaikka juuri ”yhteiskuntapoliittisen ja talouden päätöksenteon tueksi” oli kehitetty täysin solmuun mennyt digitaalinen tietojärjestelmien verkkospagetti. Niiden uumeniin syötetty tieto oli parhaimmillaankin jotain ”sinne päin” ja katosikin usein bittiavaruuteen.

Voiko katajainen, sisulla maatansa rakentanut kansa ja kansalainen mitenkään olla ketterä uudisraivaaja tässä maailman muutosvauhdissa, kyseltiin paneeleissa päivästä toiseen otsa kurtussa? Robotit ja automaatio kun ovat neljännen teollisen vallankumouksen ytimessä. Siinä loputkin tunnetut ammatit ja työtehtävät katoavat. Nyt tarvitaan uutta ajattelua, uudet pelurit ja tropit, julistivat pukumiehet ja pari mukaan kelpuutettua naista. Troppien ainekset jäivät hämäriksi.

Kansa kuunteli aikansa poliitikkojen ja työmarkkinajärjestöjen puheita palkkamaltista, säästötalkoista, innovaatioiden tehotuotannon tarpeista ja kvanttiluokan tuottavuusloikista, joilla laman suohon vajonnut maa nousee jälleen kansainvälisen kilpailukyvyn kärkikaartiin. Puhetta tuli joka tuutista. Tekojen edessä leviteltiin käsiä, kun se fiksummin tekemisen keksiminen kuuluu ihan muille tahoille.

Pitkämielisten kansalaisten mitta alkoi täyttyä. Digiajan onnekas ominaisuus koitui lopulta pelastukseksi. Kansalaiset pääsivät erilaisten näyttölaitteittensa kautta seuraamaan eduskunnan täysistuntoja ja paneelikeskustelujen puhevirtaa, josta ei tolkkua saanut. Kansalaisdemokratian nimissä kansalaiset kutsuivat joukon kielitieteilijöitä, tulkkeja ja viestinnän tutkijoita avuksi. Asiantuntijajoukkokaan ei saanut avattua täysistuntojen koodikieltä. Se vaikuttaisi olevan kuin toiselta planeetalta, oli loppupäätelmä. Kiistelevien kehonkieli sen sijaan viittasi vahvasti siihen, että täysistuntosalissa oli hapokasta ja kitkerää myrkkyä tihkuva ilmasto-ongelma. Ilmastoasiantuntijoiden mukaan tällaista tunnepitoisista elementeistä koostuvaa sisäilmaongelmaa ei voida parhaillaan paketissa olevan Eduskuntatalon peruskorjauksessa millään ilmastointiratkaisuilla korjata.

Uudisraivaajakansa päätti panna töpinäksi ja tehdä todellisen digitaalisen vallankumouksen. Sen avulla hoidetaan kuntoon kestävyysvaje ja kilpailukyky ja vielä niin, että kansa on tyytyväinen. Tehdään se, mihin konsensuksen ja kansanvallan nimiin vannovat, mutta kansansa unohtaneet, keskinäiseen kinasteluun juuttuneet vallanpitäjät eivät pysty.

Kansalaiset järjestivät digiajan vaalit: Eduskunta, ministerit ja kaiken maailman edunvalvojien toisiaan nokittelevat nokkamiehet ja -naiset erotettiin. Tilalle tuli virtuaalinen eduskunta. Politiikkapeli, johon kuului 200 virtuaalista kansanedustajahahmoa – robottia, koodattiin ripeästi. Juuri sopivasti paketoituna oleva Eduskuntatalo muutettiin nopeasti superhyperälytietokoneiden datakeskukseksi. Kaikki kansalaiset saivat pelikonsolit ja pantiin tuulemaan.

Kansalaisten parviäly pullautti viikossa ulos politiikkaratkaisut:

Kestävyysvajetta kurottiin välittömästi umpeen, kun kansanedustajarobottien –ministerien sekä tekoälyn avulla valtion menoista katosi iso kuluerä – kansanedustajien ja ministerien palkat ja kaikki kulukorvaukset. Päätöksen teon tehokkuus parani, kun virtuaalinen eduskunta teki töitä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Valtiopäivien avajaisten ja lopettajaisten tarjoilutkin voitiin lopettaa. Jälleen säästyi euroja.

Jokaiselle kansalaiselle (vauvasta vaariin, muksusta mummoon) avattiin pilvitili, jonne kuukausittain napsahtaa 500 €:n kansalaispalkka. Kansalaisen pilvitilille maksetaan suoraan muukin palkka päivän työstä. Ostovoimakin sai piristettä, kun pankeille ei tarvitse enää maksaa palvelumaksuja rahan tilillä pitämisestä ja ottamisesta. Rahat käytännön menoihin otetaan suoraan pilvitililtä ilman välistävetoja ja laskutuslisiä

Supertietokone rouskutti kansalaisten päätökset palkkatulojensa verojen käytön kohteista: 20 – 25 % napsittu veroa palkkatuloista käytetään hyvinvointiyhteiskunnan hyväksi. Hyvän elämän rakennuspalikat pitivät tässä kärkisijoja: Katto pään päällä, ruokaa pöydässä, hoivaa, terveyttä, oppia, turvaa, puhdasta elinympäristöä, sujuvaa liikkumista. Elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja uudenlaisen työn luomiseksi tutkimusta. Luotettavaa tiedon välitystä villinä verkossa rehottavan huuhaan vastavoimaksi.

Supertietokoneen uumenista rouskutettiin ilmoille myös kansalaisten tahtotila valinnanvapaudesta: Kun sovittu prosentti palkkatuloista on siirretty veroina yhteisen hyvän rakentamiseen, tehköön ihminen lopuilla pilvitilinsä euroilla, mitä haluaa. Käyköön teatterissa, oopperassa, konsertissa, jalkahoidossa, urheilukilpailuissa. Istukoon kahvilassa, kylpylän porealtaassa, saunan lauteilla, lekotelkoon hiekkarannalla, sohvan nurkassa, riippumatossa, kesäheinikossa, halailkoon puita, katselkoon kumpupilviä. Opiskelkoon mitä huvittaa, kiertäköön maailmaa. Ostakoon kenkiä, vaatteita, koriste-esineitä, erilaisia härpäkkeitä ja menopelejä. Syököön etanoita, vegaaniruokaa, maistelkoon viinejä tai Himalajan terveysvettä. Tai tehköön töitä, minkä ehtii ja kasvattakoon digi-rahakassinsa kokoa. Saa olla pihi, saa tuhlata, kunhan omasta rahasäkistä on kyse.

Toimeentulotukiaisten viidakossa rämpiminen loppui. Kansalaispalkka lopetti tukiaisten paperinpyörityksen ja näiden töiden palkkamenot kutistuivat liki olemattomiin. Ei tarvinnut asiakkaan enää selitellä ja asiakaspalvelijan kuunnella, miksi rahat loppuivat kesken. Ei tarvinnut enää laskea, pitääkö opintotukia maksaa takaisin, jos on erehtynyt opiskelujen ohessa tekemään vähän töitä tai leikataanko tukia, jos pitkäaikaistyötön on saanut töitä viikoksi.  Inhimillinen tuottavuusloikka julkisissa palveluissa syntyi kuin itsestään, kun suuri joukko etuisuuskäsittelijöitä pääsi pois tietojärjestelmien ääreltä tekemään työtä oikeitten ihmisten parissa. Enää ei ollut tarvetta puhua siitä, riittääkö aikaa jutella yksinäisen vanhuksen kanssa hoivatyön ohessa, onko päiväkodeissa riittävästi aikuista syliä, riittääkö kouluihin kuuntelevia korvia nuorten huolille, saako perhe kotiapua, kun siihen tarvetta on. Ihmisiä vapautui joukolla töihin, jotka auttavat ihmisiä arjessa.

Kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista. Ruusunpiikit pistelivät jalkapohjiin, kun luottamusta koeteltiin. Katajainen digikansa nimittäin päätti, että rahaa ei enää upoteta erilaisiin sähköisiin raportointijärjestelmiin. Tämä hikoilutti yhteisen verokirstun tulovirran ja menojen valvojia. Pilvitilille kilahtaa kaikille joka kuukausi 500 €:n kansalaispalkka, joten ei enää lapsilisiä, asumistukia, opinto- tai muita tukia. Mutta mitä, jos ihminen käyttääkin rahan muuhun kuin arkielämän perustarpeisiin, vaikka rällästelyyn tai velttoiluun?

Myös asiantuntijat riemuitsivat raportointihurmoksen kaatumisesta omaan mahdottomuuteensa: Tiede alkoi jälleen kukoistaa. Opetus sai uutta puhtia. Ihmiset pääsivät ajoissa hoitoon. Riita-asioiden ratkaisuja ei tarvinnut odottaa vuosikausia. Innovaatiot eivät jääneet pelkiksi ajatuksiksi. Julkinen ja yksityinen sektori voivat keskittyä seuraamaan aikaansa ja olemaan edellä aikaansa ­– synnyttämään ja turvaamaan työpaikkoja, edistämään työntekijöiden osaamista ja työelämän laatua.

Ammattipoliitikkojen vaihtaminen robotteihin, virtuaalinen eduskunta sekä tukiaisten viidakon purku kansalaispalkan avulla, jonka maksaminen alkaa ihmisen syntymähetkestä, johtivat sen mittaluokan säästöihin valtion menoissa, että puheet liki konkurssin partaalla olevasta maasta voitiin lopettaa. Samalla päästiin eroon aikasyöpöstä, jonka tehottomuutta on vaikea ylittää: poliittisesta koodikielestä, joka tuotti päättömiä neuvotteluratkaisuja ja taas uutta puhetta.

Digitaalisen vallankumouksen uudisraivaajat pelastivat maansa hyvinvoinnin ja onnen. Rahaa löytyi myös Arkadianmäen ikipoliitikkojen ammatilliseen uudelleenkoulutukseen 500 €:n kansalaispalkan tuella.

 

This entry was posted in Ihminen, Informaatio, Suomeksi, Tarina, Teknologia, Terveys, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *