Uranainen purkautuu

Uranainen. Ladattu sana. Miksei kukaan puhu uramiehestä?

© Michael Müller

© Michael Müller

Paavo Teittinen kirjoittaa 13.6. 2016 Helsingin Sanomissa ajatuksia herättävän tekstin naispoliitikkojen kohtelusta. Sen kimmokkeena lienee ollut tapa, millä mm. Elina Lepomäkeä on piikitelty ja samalla vähätelty mm. medioissa ja poliittisissa piireissä. Jutussa käydään läpi naispoliitikkojen kohtelua parin vuosikymmenen ajalta. Poliittiseen johtajuuteen liittyvissä keskusteluissa politiikan kokenut ja pätevä Hilary Clintonkin on edelleen, 68 vuotiaana, samanlaisen riepottelun kohteena kuin häntä yli puolet nuoremmat Elina Lepomäki ja Li Andersson täällä koto-Suomessa. Nämä uutiset aktivoivat omia muistikuviani työuraltani. On aika antaa sormien tanssia näppäimillä ja kertoa valittuja paloja tositarinoita muualta kuin poliittisista kiemuroista yli neljänkymmenen vuoden ajalta.

Lukiossa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa halusin osallistua konekirjoituskerhoon oppiakseni kymmensormijärjestelmän. Edesmennyt fyysikkoisäni (Teknillisen korkeakoulun Kylmälaboratorion perustaja ja johtaja Olli Lounasmaa) vastusti ajatusta ja neuvoi: Älä opettele konekirjoitusta – äläkä keittämään kahvia. Olen monesti nähnyt, kuinka miehet yrittävät töissä valjastaa naisen sihteerikseen ja kahvinkeittäjäksi. Kun näin kohdallasi aikanaan käy, voit tyynesti todeta, että et osaa kirjoittaa koneella tai keittää kahvia. Sinisilmäisenä teininä en ollut uskoa korviani. Voiko Suomi, naisten äänioikeuden pioneerimaa, todella olla tällainen takapajula?

Meni muutamia vuosia ja suomut putosivat kertaheitolla silmistäni. Minä ja kaksi lääketieteen miesopiskelijaa aloittelimme kesäamanuenssin hommia sairaalassa. Esittäydyimme ylilääkärille, joka sanoi: ”Ennen kuin jatketaan, keitäpäs Kiti meille kahvit”. ”En osaa keittää kahvia”, vastasin. Ylilääkärin kulmakarvat nousivat. En keittänyt. Muutama vuosikymmen myöhemmin kysyin niitä näitä juttelevilta miehiltä ”koska tämä kokous oikein alkaa?” ”Sitten kun ylilääkärisi suvaitsee saapua”. ”Minä olen ylilääkäri”, vastasin. ”Luulimme, että olet hänen sihteerinsä. Sulla on muuten hienot korvakorut”.

Jotkin muistot lääkärinuralta liittyen siihen, että olen nainen naurattavat, toiset eivät. Päivystyspoliklinikalla tunnustelin kuumeisen ja sekavan potilaan selän ihoa lannenikamien korkeudella löytääkseni oikean kohdan, josta lannepistoneulan avulla saisin otettua steriilisti näytteen selkäydinnesteestä. Lääkintävahtimestari piti potilaasta kiinni, jotta oikea asento säilyy ja potilas ei pääse pistoshetkellä riuhtomaan niin, että syntyy vahinkoa. Omaiset ihmettelivät ääneen. Onpas erikoista touhua. Lääkäri pitää potilaasta kiinni ja hoitaja ottaa näytettä.

Apulaislääkärinä ollessani klinikkajohtaja ilmoitti, että olen hänen urallaan ensimmäinen naisalainen, joka on yhtäkkiä raskaana ja työjärjestelyjä pitäisi miettiä. Kysyin nimittäin, onko mahdollista raskausajan jatkaa senhetkistä sijaisuuttani erikoislääkärin tehtävässä, jossa ei ole elimistön fysiologiaa rasittavia ilta- ja yöpäivystyksiä. Edellisen raskauden aikana olin kesken potilastyön joutunut itse päivystyksenä useaksi viikoksi hoitoon vuodeosastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin takia ja klinikka oli yhtäkkiä vajaamiehitetty. Kuvittelin olevan kaikkien etu ottaa päivystysasia puheeksi hyvissä ajoin ja ennakoivasti. Totesin samalla, että jos nykyinen järjestely ei onnistu, jään suosiolla (voitteko kuvitella tämän päivän perspektiivistä!) lähiaikoina pois sairaalatyöstä tutkimusvapaalle. ”Mitä oikein ajattelit tulemalla tuolla raskaushistorialla uudestaan raskaaksi sairaalapalvelusi aikana?” Muistan vieläkin, miten järkyttynyt olin pomon vastauksesta. Nielin kyyneleitä. Tapaamisen jälkeen purin pahaa mieltäni sairaalan ruokalassa. En saanut ymmärrystä ainakaan vastapäätäni istuneelta vanhemmalta naislääkäriltä: ”Minulla on neljä lasta. Kävin synnyttämässä töiden lomassa ja jo kolme päivää myöhemmin olin taas töissä. Kuulepas Kiti, eivät naiset ennenkään lomailleet. Kesken maatilan töiden käytiin puskassa synnyttämässä ja sitten jatkettiin hommia. Nainen, joka ei samaan täällä pysty, ei sovi ainakaan sairaalalääkäriksi. Puuhastelkoon yksityisvastaanotolla”.

1980-luvulla lääkäreillä oli vielä ylipitkiä työvuoroja: Ensin tehtiin päivätyö ja sitten jatkettiin ilta- ja yöpäivystyksellä ja vielä seuraavakin päivä tehtiin töitä. 32 tunnin työputken lopussa, väitän, ei kukaan ole terävimmillään. Samalla vuosikymmenellä ryhdyttiinkin keskustelemaan muutoksista tähän systeemiin. Eräässä lääkärien kokouksessa totesin ääneen, että yövuoron jälkeen pitää päästä lepäämään. ”Minä ainakin olen yön valvottuani kuin zombie seuraavana päivänä”. Takanani pomppasi mieslääkäri välittömästi ylös: ”Tämän siitä saa, kun lääkärikunta naisistuu. Heti valitetaan, että ei jakseta.”

Äitiyslomillani aviomies ehdotti, että tekisin väitöskirjani tutkimushommia parina iltana viikossa laboratoriossa tai kirjastossa. Eräänä iltana osuin hissiin tuntemani keski-ikäisen mieslääkärin kanssa. ”Kukas vauvaa hoitelee, kun sinä täällä hiippailet?” ”Vauvan isä tietysti ja hyvin hoitaakin”, vastasin närkästyenkin moisesta typerästä kysymyksestä. ”Kyllä vauva tarvitsee äitiä. Mitähän tästäkin lapsellesi seuraa.” Lasten ollessa pieniä sain kuulla voivottelua lasteni kohtalosta. Äidille näyttää väitöskirja olevan lapsia tärkeämpi. Ihan kuin nämä kaksi asiaa olisivat toisiaan poissulkevia. Väitöskirjaohjaajani professori Leif Andersson oli aviomiehen ja oman isäni lisäksi onneksi tärkeä vastavoima. Leifin mukaan pienten lasten äidit vasta hyviä väitöstutkijoita ovatkin. He tekevät päivät hommansa keskittyneesti turhia jaarittelematta, koska tietävät, että kotona odottaa ruokittavia suita.

Ennen väitöstilaisuuteni alkua, kustos katsoi minua ja tokaisi: ”Sinulla on punaiseksi lakatut kynnet. Yritätkö niillä hämätä (mies) vastaväittäjääsi. Ja vielä mustat sukat ja polvipituinen pikkumusta, hän jatkoi hissikatseensa päätteeksi. Karonkassa kustos kysyi jo aiemmin väitelleeltä aviomieheltäni, kumpi on perheen mies, Kiti vai sinä. Siinä sai aviomieskin julkisesti juhlan keskellä osansa ennakkoluuloista.

Työurani edetessä ja iän karttuessa muistojen laariin kertyi toisenlaisia kokemuksia. Eräässä tiukassa neuvottelussa en ollut valmis antamaan periksi johtamani yksikön resursseista, vaan vaadin parempia perusteita punakynän käytölle. ”Kuule, Kiti, sinun pitää kyllä vähän varoa. Tapasi väittää vastaan, on kovin miehinen piirre. Se ei oikein sovi naiselle. Tämä on minun isällinen neuvoni sinulle”. Erään kokouksen jälkeen sain positiivista palautetta mieskolleegalta: ”kymmenen pistettä”. ”Kiitos, minustakin kokous meni hyvin ja lopputulos oli erinomainen”, vastasin. ”Tarkoitin kyllä sukkahousujasi. Niitten kuvio on nappikymppi!”.

Työmaakokouksessa, joka koski lääketieteellisen yksikön tilojen remonttia, urakoitsija yritti sivuuttaa ja hiljentää minut, jo keski-ikäisen naisen, katselmuskokouksessa sanoen: ”Älä sinä tyttönen siinä puhu asioista, joista et mitään kuitenkaan ymmärrä.” ”Oli miten oli, minä istun rahakasan päällä ja jos en ole tyytyväinen työn tuloksiin rahaa ei tipu”, vastasin. ”Ollaanpas sitä nyt herkkiä”, murahti mies. Ikäni puolesta minua olisi voinut kutsua ärhäkkääksi akaksi. Eräs uusi kollegani taas totesi aikoinaan: ”Keskustelummehan sujui oikein hyvin, vaikka minua varoitettiinkin etukäteen siitä, että olet pelottavassa maineessa”. ”Siis mitä?” kysyin. ”Et kuulemma anna periksi ja ylitsesi ei noin vain kävellä”. Enpä usko, että miestä, joka pitää omiensa puolta olisi näin luonnehdittu.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorina olin panelistina monissa eri tilaisuuksissa etenkin 2000-luvulla. Usein ainoana naisena. ”Heh heh, oletkos sinä nyt se kiintiönainen”, veistelivät vitsiniekat. Aloin oikein odotella, kuka tällä kertaa asiasta kuittailee.

Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt monia keskusteluja minua huomattavasti nuorempien, fiksujen, osaavien ja esiintymiskykyisten naisten kanssa. Heillä on ajatuksia ja hyvä kyky perustella esimerkiksi kehittämisehdotuksiaan. He tunnistavat erilaisia työntekoon liittyviä älyttömyyksiä ja ovat valmiita nostamaan kissan pöydälle. Naisista useampi on kertonut minulle tilanteista, joissa he käyttävät puheenvuoron kokouksessa ilman vastakaikua. Jos seuraavaksi puhuu mies jokseenkin saman asian kuin, minkä nainen edellä jo sanoi, sitten nyökytellään ”noin se on”. Nämä naiset kokevat, että miehen piti varmistaa naisen mielipide ennen kuin se otetaan vakavasti ja siihen reagoidaan. Naisten kokemusten havahduttamana ryhdyin tarkkailemaan omaa tilannettani. Ja todellakin, törmäsin itsekin tähän tapaan silloin tällöin. Kerran sitten avasin sanaisen arkkuni ja kysyin mieheltä: ”Miksi toistat, mitä minä juuri sanoin?”  Vastaus oli, että puhuja tiivisti ja kiteytti sanomani ymmärrettävään muotoon. ”Jos kerta sinä ymmärsit, mitä minä sanoin, millä perusteella väität, että nämä muut paikalla olevat miehet eivät ymmärtäneet?” Jonkunhan on vedettävä yhteen, kiteytettävä asiat”. Kokemukseni mukaan naiset useimmiten avaavat puheella kuulijoille ajatteluprosessiaan. He kertovat taustatekijöitä ja syitä sekä perusteluja sille, miksi ovat tiettyä mieltä tai ovat tunnistaneet ongelman, joka vaatii ratkaisun. Se on toisten arvostamista. Ei pelkkiä heittoja ilman perusteluja. Klisee, jonka mukaan naiset aina vaan urputtavat, mutta eivät ole rakentavia, ei pidä paikkansa. ”Jälkikiteytyksiä” viljelevät miehet nappaavat mielestäni itselleen heille kuulumattoman kunnian. Onko tässä jäännettä työkulttuurista, jossa naiset valmistelevat taustalla asioita valmiiksi ja miehet sitten esittävät naisten tekemän työn julkisesti? Tämä on todella ikävä ilmiö, jota edelleen esiintyy.

Kun nainen esittää tomerasti asiansa ja tuo perustellusti esille ongelman, joka vaatii ratkaisua, hän on usein hankala, jääräpää, yhteistyökyvytön, ymmärtämätön, tiukkapipo tai naivin sinisilmäinen. Suorapuheinen mies taas on pikemminkin rohkea, sitoutunut ja idearikas kehittäjä. Kun naisella silmät kostuvat, hän ei kestä stressiä ja kerää sympatiapisteitä, kun ei muutakaan keksi. Hän ei sovi johtajaksi. Alatyylistä ”on se aika kuukaudesta” tai kuumat aallot vaivaavat kuittailu on edelleen joissain piireissä voimissaan. Kosteasilmäinen mies taas uskaltaa näyttää tunteensa. Perheellinen nainen, joka luo uraa on varmaan pirttihirmu. Miesparan täytyy olla tossun alla ja lasten hunningolla. Kun aikoinaan, 1990-luvulla toin työpaikalle leipomani kakun, sitä tultiin oikein miesporukalla ihmettelemään. ”Leivotko sinä, ei olisi uskonut, et ole ollenkaan sitä tyyppiä”.

On hienoa huomata, että tänä päivänä perheen, yksityiselämän ja työelämän yhteensovittaminen keskusteluttaa. Asiaa tarkastellaan niin miesten kuin naistenkin kannalta. Silti löytyy heitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että kun ammatit naisistuvat, niitten arvostus laskee. Miehet hakeutuvat kiireen vilkkaa muihin töihin. On pysähdyttävää huomata, että edelleen esiintyy kuittailua ja ”hyväntahtoista vitsailua” naisten kyvykkyyksistä. Moni nainen kertoo saavansa enemmän palautetta työtavastaan kuin työnsä tuloksesta.

Juhlapuheissa julistetaan, kuinka naisten älypotentiaalia, tunnekyvykkyyttä ja johtajuutta tarvitaan kaikilla elämän osa-alueilla. Perään kerrotaan tutkimuksista, joissa todetaan, että yritykset, joissa johtoasemissa on myös naisia menestyvät muita paremmin. Silti naiset yltävät yleensä lähinnä keskijohtoon. Ylin johto niin politiikassa, akateemisissa piireissä kuin myös yrityksissä on kovin keski-ikäisen harmaata pukumiestä. Tiedän työpaikkoja, joissa keskijohdon tehtävissä on joukko väitelleitä naisia ja heidän pomonaan ei-väitellyt mies.

Erityisesti työelämässä menestyneet naiset toteavat haastatteluissa usein, että sukupuoli ei ole ollut heidän kohdallaan mikään ongelma tai asia, johon erityisesti olisi tartuttu. En usko, että omat kokemukseni yli 40 vuoden uran varrelta, ovat poikkeus säännöstä. Ymmärrän hyvin, jos kykenevä nainen ei halua tienraivaajaksi ”miesten alueelle” (13.6. 2016 HS:n alaotsikkoa lainatakseni), jos kokee naisena joutuvansa toistuvasti silmätikuksi, koska jo naisena erottuu joukosta. Minulta on kysytty, miksi haluan puhua näistä asioista. ”Sinähän olet edennyt urallasi hyvin. Mikä siis mättää?” Minusta on tärkeätä, että näistä työelämän käytännön arjen tositilanteista, joita ns. uranaiset kohtaavat, puhutaan. Niissä pulpahtelevat pintaan piintyneet ennakkoasenteet. Ei pidä antaa nuoremmalle naissukupolvelle liian ruusuista kuvaa. Tarvitaan oikeasti kylmäpäisyyttä, paksua nahkaa ja huumorintajua ettei ota kuittailua itseensä. Kyllä tässä on pitänyt kovettaa itseään matkan varrella.

Nämä tositarinat omalta uraltani auttavat toivottavasti osaltaan naisia henkisesti etukäteen varautumaan esimerkiksi vitsin muotoon puettuun vähättelyyn ja pitämään puoliaan. Blogini toivottavasti havahduttaa miehet, jotka eivät itse naisia työelämässä vähättele, havainnoimaan ympäristöä uusin silmin ja korvin. Minut on uusin tehtäviin muuten palkannut aina mies. Miksi ei koskaan nainen? Eivät naisjohtajat sentään niin harvinaisia ole. Tämäkin pistää ajattelemaan.

Minulta kysytään, mikä sai minut ottamaan vastaan uusia urahaasteita. Vastaan, että sain jo kotona isältäni monia vinkkejä siitä, miten pärjätä ”miesten maailmassa”. Isäni oli jo 1960-70 luvulla todellinen ”feministi”. Vastaus on poikinut kommentin: ”Isälläsihän on vain tyttäriä. Ehkä hän piti sinua vähän niin kuin poikana! Kun ei ollut sitä omaa poikaa.” Mitä tuohon vastaisi?!

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori -urani ajalta on ensitapaaminen erään yritysjohtajan kanssa jäänyt erityisesti mieleen. Hän tervehti hissikatseella ja totesi: ”Olettepas te värikäs!”. Vähän harmittaa, että kohteliaisuuteni esti minua vastaamasta: Ja olettepas te, herra, kovin harmaa.

 

 

This entry was posted in Ihminen, Nainen, Suomeksi, Terveys, Tulevaisuus, Työ, urapolku, Yhteiskunta and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *