Unen digidraamaa

Kiti_nukkuuHeräsin viime yönä ”kylmän hiki otsalla” –tunteeseen. Ja kyse ei ollut keskikypsän naisen lämmönsäätelyn oikuista. Uneni draaman kaari oli saavuttanut eräänlaisen kulminaatiopisteen. Ja kuten usein on kohdallani tyypillistä, herään näkemättä tarinan loppua.

Muistan unen kohdasta, jossa kuljeskelen jonkin lentokentän käytäviä pitkin. Kädessäni on äly-kännykkäni, johon olen ladannut lentokentän kartta-äpsin. Sen luvattiin vievän minut vaivatta niin ostosparatiisiin, herkulliselle aterialle osteribaariin, sushille, pulled pork hampurilaiselle, olutkapakkaan, viini- ja samppanja baareihin kuin lentoni lähtöportille. Erilaiset terminaalin huvitukset rullasivat vinhaa vauhtia näytöllä. Pian tuijotin lentokenttäkartalla pientä liikkuvaa pistettä. Se oli omansa värinen piste muitten kuin muurahaisina liikkuvien harmaitten pisteitten joukossa. Väripiste olin kaiketi minä, päättelin unessa. Älykäs ja avulias systeemi ilmoitti lähtöportin, ja kuinka kauan sinne kestää kävellä. Aikaa olisi ruhtinaallisesti! Siispä siemailin nesteitä ja haukkasin huikopalaa. Paikan osalta unessa on aukko. Muistan heilutelleeni unessa jalkojani ja ajatelleeni, että kohta lennetään.

Yhtäkkiä kaikki alkoi mennä pieleen. Olin jossain jonossa ja jonon viertä kulki pelottavan näköisiä kyttiä, jotka liikkuivat kuin robotit, vaikka olivat ihmisen näköisiä. Niillä oli koppalakit, virkamerkkejä, nahkahanskat sekä tuikea, mutta samalla tyhjä katse. En päässyt perille siitä, olivatko miehiä vai naisia vai jotain kyborgeja. Aina välillä nämä olennot pysähtyivät jonkun ihmisen kohdalle, ja niitten suu sanoi jotain. En kuullut mitä. Tässä vaiheessa unessani on jonkinlainen hyppäys. Seuraava juonenpätkä, jonka muistan, liittyy käytäviin, jotka olivat ikkunattomia, mutta valoisia – eivät mitenkään pelottavia. Ainakin seinät niissä olivat unessani pehmeän ruskean väristä puupaneelia. Kuljin loputtomalta tuntuvassa käytävässä ilmeisesti etsien lentoni lähtöporttia. Välillä kapusin rappusia ylös ja alas ja sitten taas talsin käytävässä.

Jossain vaiheessa unta, minulle käsittämättömällä tavalla, silmieni eteen ilmaantui eräänlainen näyttökangas, jossa näkyi ihminen. Kuva oli sen verran sumuisa, että en erottanut ihmisen kasvoja. Henkilö X soitteli jonnekin ja kysyi, mihin se Kiti on jäänyt. Kuulin, kuinka henkilö sadatteli kännykkäänsä: ”enää ei Kitiä odoteta. Lento lähtee 15 minuutin kuluttua. Jos ei ehdi paikalle, niin ei ehdi.”  Hätäännyin. Miten niin 15 minuutissa? Aikaahan on vielä runsaasti. Samalla tajuntaani iski unessa paniikin aiheuttava kysymys. Mitä aikaa elän? Ja jostain ilmestyi uneen järisyttävä oivallus: Talviaika! Onko nyt talviaika? Minulla ei olekaan yksi tunti ja 15 minuuttia aikaa löytää lähtöportti.

Nyt tarvitaan lentokentän karttanavigaattoria ja äkkiä, mietin unessa. Paniikin vallassa hamuilin taskusta kännykkääni. Ei löytynyt. Olinko ajatuksissani sujauttanut kännykkäni reppuuni? Mustan, nahkaisen selkäreppuni olkain ei osunut sormiini. Reppu oli poissa! Repussa olivat tabletti, luottokortit, passi, meikit, silmälaput, migreenipillerit.

Mihin reppu ja kaikki välttämättömät tavarat olivat joutuneet? Paniikissa ajatus löi tyhjää. En pystynyt unessa palauttamaan mieleeni kulkureittiäni ja kaikkia tekemisiäni. Lähdin juoksemaan eteenpäin pitkin sitä loputonta käytävää: kulmasta kaarsin vasemmalle, sitten yhdet puurappuset jälleen ylös ja saavuin aulaan. Sen toisessa päässä oli tiski ja lähtöportti. Minuutit kuluivat. Jalkapohjat tarttuivat tahmeaan lattiaan. En enää muista, oliko minulla kengät. Vihdoin olin virkailijan luona. ”Vieläkö pääsen koneeseen? ”huohotin.  ”Joo, näytä vaan äkkiä digilippusi tuolle laitteelle.” ”Digilippu! Se on mun kännykässä ja tabletissakin, mutta ne eivät ole mulla mukana”. ”No voi voi, sitten ei voi mitään”, pahoitteli virkailija, joka oli pukeutunut Pan Amin vanhaan lentoemäntien asuun. Viime hetkellä sain unessa älynväläyksen: ”Mullahan on taskussa paperinen printtilippu! Käykö se?” ”Kyllä, jos siinä on viivakoodi.” Kaivoin pieneksi taitetun lipun esille. Taitosten sisältä paljastui koodiviivasto, jonka skanneri hyväksyi. Juoksin rappuset ylös ja ehdin viime hetkellä sisälle lentokoneeseen sen perässä olevan oven kautta.

Lentokoneen takaosassa oli valkoiset nahkatuolit ja upottava ruskea matto. Mutta ei ihmisiä. Olenko sittenkään oikeassa paikassa? Mihin tämä lento vie? Mitä teen, kun ei ole kännykkää, ei luottokortteja, ei passia? Miten todistan, kuka olen? Jospa minut sekoitetaan johonkin toiseen ihmiseen? Heräsin.

Usein uneni naurattavat. Ne ovat mukavalla tavalla jännittäviä. Aina välillä jopa ajattelen unessani, että en halua vielä herätä. Meneillään on niin hauska tarina. Tällä kertaa siltä ei jostain syystä tuntunut. Unisen mieleni sopukoissa oli punoutunut aikamoinen digiajan tarina – joka voisi jopa olla totta. Tämä ajatus pysäyttää.

This entry was posted in Aivot, Suomeksi, Tarina, Teknologia, uni and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.