Sitä voi puhua paljon sanomatta mitään. Tulkinta jää kuulijalle. Näin käy suurimmassa osassa päivänpolttavia, monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ruotivissa keskusteluissa. Puhuja ei joudu vastuuseen puheistaan, koska itse asiaan ei keskusteluissa yleensä päästä. Aika kun on niin kovasti kortilla. Ja demokratian nimissä pitää kaikkien saada äänensä kuuluville, olipa sanottavaa tai ei.
Tyhjänpäiväistä puhetta höystetään sanoilla, joiden kuvitellaan lisäävän sanomisen painavuutta. Kuten: Ratkaisukeskeinen kärkihanke mahdollistaa innovaatioloikan. Enää en saa henkisiä näppylöitä tällaisista sanomisista. Välillä kyllä pitää ihmetelellä ja välillä hihitellä. Eipä aikaakaan, kun nämä medianäkyvyydestä nauttivat lauseet on ammattipuhujien suussa korvattu uusilla mitättömyyksillä. Täytyyhän sitä uudistua. EVVK – ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen jo saanut sellaisen yliannoksen hype -sanoja, että minut on siedätyshoidettu.
Olen vuosien varrella istunut lukuisissa Suomen tilaa ja tulevaisuutta ruotivissa tilaisuuksissa. Siedätyshoidon seurauksena tapani reagoida puheisiin, joihin en saa mitään otetta, on muuttunut. Paneelikeskusteluja seuratessa ovat silmäni pari kertaa kostuneet, kun olen naurunpyrskähdystäni katsomossa estellyt. Ehkä en lopulta ole tiennyt, nauraako vaiko itkeä. Useampi puhuja ehdottaa, naama vakavana ja syvällä rinta äänellä, lama-Suomen yskivän talouden ja puuttuvien työpaikkojen lääkkeeksi tuottavuus-, digi- tai innovaatioloikkaa – mieluiten kolmiloikkaa. Loikilla kurotaan umpeen, milloin kestävyys-, milloin osaamisvaje. Loikka on ihmelääke lamaan. Kukaan ei vielä ole kuitenkaan osoittanut loikka-lääkkeen parantavaa voimaa.
Sanojen virran keskellä minulta menee kieltämättä paljon ohi silmien ja korvien. Virrassa on kuitenkin myös sanallisia huomiokaappareita. Kun niitä bongaan, mielikuvitukseni alkaa laukata. Ajatukseni rientävät omille teilleen. Huomaan yhtäkkiä olevani myös yhtä kysymysmerkkiä. Näin se ihmisen päänuppi toimii.
Kun kuulen sanan loikka, näen sieluni silmillä loikkivan, pitkäkoipisen sammakon, joka ilmalennon aikana iskee kielensä salaman nopeasti ja tarkasti ötökkään. Loikka-sanan kaverina on usein innovaatio. Loikkimallako Suomi napsii innovaatioita? Viekö loikkiminen Suomea harppauksin eteenpäin? Onko mahdollista, että loikkien lomassa jää huomaamatta monia tarttumisen arvoisia asioita? Loikka-sana on tämänhetkinen mieleni ”korvamato”.
Loikkimisen pauloissa ei juurikaan mietitä, viekö loikka ylös ja eteenpäin, vaiko kenties alas ja taaksepäin? Ehkäpä loikka kuljettaa sinne ja tänne, milloin minnekin päin. Ehkä se pitää loikkijan loppujen lopuksi tiukasti paikoillaan. Onko kyse mahtiloikasta vai pikkuruisesta sellaisesta? Hartaasti ja pitkään neuvoteltu työajan pidennys vaikuttaa varsinaiselta mikroloikalta. Kilpailukykysopimukseen liittyvä hehkutus on superjargonia. Muutamilla ilmaisilla lisäminuuteilla luodaan työtä ja synnytetään hyvinvointia.
Loikka -sana ja sen kanssa paritetut etuliitteet innovaatio, tuottavuus ja kilpailukyky, vievät ajatukseni lapsuuteni leluun, vieteriukkoon. Muistan, kuinka pyöritin ukon selässä olevaa avainta. Kun vieteri ei enää kiristynyt, päästin avaimesta irti ja ukko alkoi pomppia sinne tänne. Kun vieterin veto loppui, ukko otti viimeisen loikkansa ja kaatui rähmälleen. Kerran sitten kiristin liikaa ja vieteri napsahti poikki. Enää ei ukko hyppinyt. Äärimmilleen viritetty ja kiritetty ihminenkin voi napsahtaa. Silloin ollaan kaukana innostuksen spiraalista.
Loikkien aikakaudella kiiruhda hitaasti on OUT. Loikka puheiden lomassa mietin Aisopoksen satua jäniksestä ja kilpikonnasta. Tarina sisältää opetuksen, joka sopii tähänkin päivään. Sadussa loikkija-jänis häviää kilpajuoksussa itseään paljon hitaammalle, mutta sitkeälle kilpikonnalle.
Jokin aika sitten Suomessa oltiin ihan liekeissä. Vähäisempi hehkuminen ei riittänyt kuvaamaan innostuksen tunneastetta. Joka puolella oli säkenöivää tekemisen meininkiä ja mahdollisuuksien mahtavuutta. Puhujat, itsekin täpinöissään kaikesta pöhinästä, vannoivat tunteen palon nimiin. Nyt jo hiipuneet kielikuvat toivat mieleeni erilaiset tuliroihut, joissa voi polttaa näppinsä, jos ei hehkun ja hekuman keskellä ole kanttia muistaa maltti. Hiljaisella lämmöllä voi muhia ideaherkkuja, jotka liian kuumassa palavat karrelle, ennen kuin ovat kunnolla kypsyneet. Joskus taas taito piilee kyvyssä liekittää idea juuri sopivasti puolikypsäksi. Tulisilla hiilillä pomppiminen tuskin on kestävä ratkaisu menestykseen.
On vaikeata ottaa innovaatioloikka, jos ponnistuksen H-hetkeen on ajoitettu ”rakentava palaute”, joka vie loikkavoimasta tehot. Keksintöjä ja ideoita osataan Suomessa tehokkaasti rusikoida monipuolisella arsenaalilla: Onko tuossa ideassa mitään omaperäistä? Miten se erottuu massasta? Eikö kukaan ole aiemmin tullut ajatelleeksi noin simppeliä juttua? Löytyyköhän näin omintakeiselle ja ihmeelliselle idealle markkinoita? Missä on liiketoimintasuunnitelma? Onko tehty markkina- ja kuluttajatutkimusta? Onko tuotteella riittävää kaupallista, globaalia ja ylöspäin skaalautuvaa potentiaalia? Onko aika oikea näin disruptiiviselle ratkaisulle? Näissä tilanteissa mieleeni pyrkii väkisin eräs kesämuisto. Nöpö-kissamme halusi mukaan souturetkelle. Se seisoi laiturin reunalla ja keräsi rohkeutta hypätä veneeseen. Pienet tassut hypähtelivät laiturin reunalla. Loikata vaiko ei? Välimatka soutuveneen ja laiturin välillä kasvoi. Viimein empivä kissa päätti loikata ja molskahti veteen. Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Hilkulla se kyllä oli. Uitettu kissa kiskottiin veneeseen. Vene ei ollut vielä ennättänyt liian kauas.
Höttöpuhe on kuin liukasta saippua. Sanojen seasta ei löydy mitään, mihin voisi tarttua. Ote lipsuu, askel hapuilee. Ehdotan sanahelinän siivoustalkoita. Odotan innolla, mitä bling bling –puheen alta paljastuu. Ja ennustan: näkyviin tulevat ne ihmiset, jotka tälläkin hetkellä tekevät mieluummin kuin puhuvat.