Kesällä muutuin vanhasta viiskymppisestä tosi nuoreksi kuuskymppiseksi.
© kuva: Michael Müller
Minulle ikäkriisi on tuntematon. Nyt vähän on tytisyttänyt. Syy on ristiriita henkilökohtaisesti koetun iän ja kalenteri-iän välillä, joka kilpistyy seuraavaan — yllättäen ja toistuvasti — esitettyyn kysymykseen: Joko olet päättänyt, milloin jäät eläkkeelle? Kun olen vastannut, että enpä ole miettinyt, saan ohjeen: ”kyllä pitäisi? Miksi pitäisi? Että olet varautunut. Mihin? Vanhuuteen! Että ehdit oloneuvoksettarena tehdä kaikkea kivaa, kun vielä jaksat. Ennen kuin kolotukset ja raihnaisuus sinua jarruttavat. Jäykkyys valtaa jäsenet ja mielen. Tai sairaus vie ennenaikaiseen hautaan.
Koen olevani parhaassa iässä. On kertynyt kokemusta. Minua on kiehautettu ja muhitettu monenlaisissa liemissä. Pari kertaa olen pidättänyt henkeä ja hypännyt tuntemattomaan. On tullut tehtyä monenlaista hommaa, josta kaikesta on, rohkenen väittää, kertynyt osaamista, julkilausuttavaakin, kokonaisuuksien tarkastelun taitoa. Ja kuitenkin, kuin yhden yön ihmeenä, siirryinkin hoksaamattani ikätilaan, jossa päälleni sovitellaan painavaa, yhteiskunnan huollettavan hoidokin, viittaa.
Kieltämättä työhöni kuuluva lukemattomien raporttien loputtomana jatkuva väännön kierre syö välillä naista. Silloin mieleen putkahtelee ajatus pistää hanskat naulaan ja pensselit santaan. Tässä iässä kuitenkin alkaa vihertää kyky olla luovasti laillinen. Snaju siitä, että jokaista ohjetta ja ohjeen alaohjetta, ei tarvitse ottaa vakavasti. Jos niiden mukaan toimii, pensselit ovat kyllä pian niin hiekassa, että töiden teko yskii kaikilla.
Kesälomaa olen viettänyt käden ympärillä. Sen avulla olen nenälleni vaihdellut eri linssivahvuuksien silmälaseja, jotta akkomodaatioon kykenemättömät, eripariset, silmäni ovat nähneet lukea käsittämättömän monia polveilevia polkuja etenevää Käsikirjaa (Panelius, Santti Tuusvuori, Teos 2013). Työteliäs ihminen on vahvasti esillä kirjan sivuilla — aika onnellinen sellainen.
Omin käsin olen erinäisiä asioita itsekin tehnyt. Talon ulkoseiniä maalatessa tuli mieleen monia hommia, joissa tekemisen jälki on käsin kosketeltavan näkyvää. Kieltämättä iän karttuminen pistää katsomaan erilaisia hommia uusin silmin. Kun kerta yhytetään, on lista 1.0 tulevaisuudessa siintävän mummokauden ammattihaaveita. Voisin:
1) mennä maalarimestarin oppiin ja ryhtyä mummomaalariksi. Rikastaisin nuhjaantuneitten talojen seiniä uudella, iloisella maalipinnalla ja väriraikastaisin interiöörejä. Saisin luomuliikuntaa, tasapainoharjoitteita, silmä-käsiyhteistyö-treeniä. Välillä keikkuisin turvavaljaissa korkeuksissa hienossa pääkypärässä ja turvavaljaissa. Katselisin elämänmenoa lintuperspektiivistä. Olisin tietysti nuorempia hitaampi pensselöijä, mutta voisin töiden ohessa olla kuuntelevana mummokorvana ja ehkä muutamia “elämä on opettanut” yleisohjeitakin antaa, jos niitä pyydetään. Työmaatauoilla käsieni luomisvoimilla voisin auttaa lounasruokalassa smoothien ja salaattien teossa. Opettelisin keittiöveitsen ja blenderin käytön mestariksi.
2) ryhtyä mummo -työpaikka nomadiksi. Minulla olisi kokoon taitettava 3 D printterillä tulostettu keinutuoli ja samalla vempaimella väkästetyt uniikkitöppöset. Keinuilisin eri työpaikoilla kutoen ja jutustellen. Kertoisin, mitä kaikkea ikäiseni kääkät haluaisivatkaan palveluina saada. Ujuttaisin mukaan tositarinoita työelämän historiasta 50 vuoden ajalta. Pyörittäisin firmojen ideariihien tarinapiiriä ja testailisin työnteon lennokkaita pelillisiä ratkaisuja. Keinutuolillani saisivat muutkin heijailla itselleen mielenrauhaa. Kudin varmistaa, että käsillä on muutakin tekemistä kuin peukaloiden pyörittäminen tai jonkinlaisen teknisen vempaimen sormeilu. Voisin samalla opettaa erityistaitoni: oikea- ja vasenkätisen vuorottaiskutomisen.
3) käydä päiväkodeissa ja leikkipuistoissa leikkimässä lasten kanssa kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla ja polttopalloa. Askartelisin lapsosten kanssaan käpylehmiä, rakentelisin majoja ja olisin kotileikkien ja kahvikutsujen mummovieras ja hoivaleikkien hoivattava. Keksisin omasta päästä lepohetkiin tarinoita.
4) käydä kouluissa eri oppitunneilla pitämässä keskustelu- ja juttutuokioita. Miettisimme maailmanmenoa muovailuvahan äärellä. Historiatunneilla aikamatkailtaisiin ja kertoisin, miten minä asioita muistan 1950-luvulta 2020-luvulle. Kuuntelisin ilot ja surut ja kertoisin, että elämä kantaa ja voittaa.
5) toimia talkkarimummona, joka ratkoo eri-ikäisten lasten ja miksei aikuistenkin arkisia pulmia. Taikoisin toimimattomasta nettiyhteydestä toimivan. Putsaisin ja laastaroisin lapsen naarmuuntuneen polven ja ratkoisin pihaleikkien erimielisyyksiä. Tekisin lasten kanssa välipaloja, hiekka- ja lumilinnoja. Pyörittäisi hyppynarua. Toimisin pallopelien maalivahtina. Siinä sivussa opetan siivouksen ja siivon käytöksen arvostusta.
6) ryhtyä hissimummoksi, joka hämmästyttää ajelijat, jotka luulivat, ettei hisseissä ole enää ihmisen kosketusta. Tässä toteuttaisin lapsuuden unelmani, joka oli saada töitä hissityttönä. Konseptoisin tämän “mummo liikuttaa sinua” palveluksi. Hissipuhe, jolla ainakin koeaika työhön toivottavasti irtoaisi, on tekeillä.
7) järjestää metsien risusavottoja. Opettelin tätä ajatellen tänä kesänä jo pokasahan käyttöä. Tässä konsepti olisi: Matkaile koukkupolvisen, käppyräsormisen ja kouraisen mummon matkassa, kasaa risuja ja kuule iltaisin leiritulella uskomattomat mummotarinat.
8) kulkea mummona automaattikassoitetuissa hypermarketeissa. Tuunatussa 3D -printatussa keinussani keinuen jutustelisin niitä näitä ylläni viitta “myyjät kadoksissa, mummo paikalla ja juttutuulella”. Pikkupuotien yrittäjille tarjoan “pidä tauko, palkkaa tunniksi mummotuuraaja” avuksi -palvelua.
Kuten ehkä huomaatte, kaikki oman arkielämän pyörityksen ulkopuoliset, mummokauden, urasuunnitelmat ja mummoyrittäjyyden ideani liittyvät ihmisten kanssa yhdessä tekemiseen. Olen tekniikkafriikki, nuori kuuskymppinen, joka uskoo, että kaikkien härpäkkeiden keskelläkin kätevä ihminen, arkisine ideoineen, hoivaa, huolehtii, ansaitsee huomion ja huolenpidon; pitää rattaat pyörimässä.
Mutta älkää luulkokaan, että lopettaisin kirjoittamisen. Mummoblogisti jatkaa maailmanmenon kommentointia. Ja ehkä, jos sille päälle satun, olisin ajoin tutkijamummonakin. Ehkäpä pyrin sairaalan mummo lääkäriamanuenssiksi, joka verestää itseään 30 – 40 vuotta nuoremman lääkärin ohjauksessa tohtoroinnin taitojaan. Yhdessä pohdimme aikaa ja teknistä kehitystä kestäviä kysymyksiä liittyen potilaiden ja omaisten kohtaamisiin.
Ja voi olla, että kaikenlaisiin paneelikeskusteluihin ilmestyy yleisön joukkoon tutkiva mummotoimittaja penkomaan kaikenlaisten asioitten taustoja ja niihin liittyviä puolitotuuksia. Erityisesti seuraisin myös sitä, jatkuuko erilaisten “tarttis tehdä” raporttien ja muistioitten liukuhihnatuotanto sillä ainoalla erolla menneeseen maailmaan, että aiemmin ne pölyttivät paperiarkistoja, nyt ne upotetaan digitaivaaseen. Uudessa elämänvaiheessani hykertelisin tyytyväisenä; tietoisena siitä, että itse en noihin talkoisiin enää ns. virkatyöni puolesta joudu.
Kourat rasvassa, kädet savessa, sormet välillä erilaisia teknisiä vempaimiakin tökkimässä olisin mummo sekatyöläinen – välillä palkkatöissä, välillä muuten vaan, muitten seassa elämää eläen.
