Sharing lessons learned – diversity rocks

I was starting work and looking at my computer screen calender reminder. It said: email cleaning. And there’s a lot of that to do! So I dutifully clicked open my email. My eye soon caught a yammer update and recent post by a work buddy. He wrote about learning at work. It hit a cord and triggered in me a thinking process that I just had to follow. Email cleaning for me is deleting unimportant stuff that still is hanging around creating clutter and unwanted distraction. I now wanted to grasp the moment and be positively distracted by a yammer feed. My fingers started to itch. So here goes!:

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

My work buddy wrote about bringing learning into the core of working culture – sharing lessons learned both in success and failure. So important. So needed. So often talked about when claiming that our working environment is always a learning environment. True: one learns everyday. But do we really have time to share and learn together? Is there timewise space for having a sit down to just talk and reflect out loud?

Sharing thoughts without all the time being so aware of the clock ticking away minutes is at its best a time when also unexpected solutions rise. You suddenly realize how the learnings from another matter can be further used to fix a problem at hand. Or when you really get into a thinking togther flow mode, completely new ideas can emerge. At best your learning session evolves into an exploration together into uncharted waters. That is the fantastic feature of our mind. It starts to wander. This is what is often needed, I claim, to find the unexpected. For capturing it, you need time to notice what all of a sudden is in front of you.

Divergent thinking is the road to something new. I will not get myself tangled by using the word innovation. It is a hot potato, overused and overvalued, as well as often a meaningless word. For me an innovation is something unexpected – something you didn’t see coming. But when it stares you in the face: Why didn’t I see this before? The idea can start to evolve into new forms, if you let it. You enter, together with others, a thought road that has several inspiring twists and turns. You harvest a wonderful bunch of solutions, as well as new problems to solve.

As part of my own PhD studies, long long time ago, I worked with nerve cell cultures. I spent countless hours developing a method to detect antibodies against neural structures in human blood. As a young researcher I had to learn to live with methodological failings and find optimism to start again. In order to eventually succeed, learning sessions with other researchers working at the lab and the many, often ad hoc, discussions with my supervisor, professor Leif Andersson, were a key factor in my learning process. I remember returning from these talks to my two-meter-long working desk spot in a daze. I had gotten so many different suggestions and opinions on how to solve the problem at hand that I was overwhelmed. I eventually got it: The fact that I might have so many ways out of the problem was fantastic news. It was my job to pick a few to try. I just had to stop banging my head on that same wall that would not budge. Whether the next solution to a problem works or not, I have again learned something.

If you don’t have the courage to try something new, you don’t know if it works. This has been one of the key learnings I have found to really pass the test of time. The armful of different solutions I got as a PhD student were the products of divergent thinking. One can also call it ”thinking outside the box”. My research buddies and supervisors had ”been there”. They had found themselves suddenly lost in a maze of problems. So they could relate with my frustration. Through the lessons learned from and with different people came the understanding that if one road meets a dead end, another way out can always be found. One just might have been looking in the wrong direction.

So both success and failure need to be shared with others as my Nokia Tech work buddy wrote on our yammer forum. This mindset should be tightly embedded into the working culture. However, something that works in a certain project or context doesn’t necessarily work in a new situation. It may need fine tuning or combining different solutions in a new way. Here group thinking with people who have experience from very different types of work tasks really gives added value. In learning sessions like minds think alike is, in my mind, not the best approach for figuring out what works when and where and what doesn’t. Diversity rocks.

Failure leading to discovery is also interesting. Is there space for this type of thinking in today’s often hectic working environments? Would the accidental discovery of penicillin the way Alexander Fleming did it in 1928 be possible today? It all started with Fleming noting that one of his staphylococcus bacterial cultures had been contaminated with fungi. Instead of immediately tossing the culture away as a drawback and putting his effort into making sure that this contamination doesn’t occur again, he took time to look and think. He noticed that the mould had destroyed some of the bacteria in the culture. He talked about the incident with his former assistant Merlin Price, who is reported to have said ”that’s how you discovered lysozyme”. The rest is medical history. By making a pure culture of the ”mould juice” Fleming identified the bacteria-killing mould as Penicillium genus. This is a fantastic true story on learning and finding the unexpected.

A working culture that cultivates, inspires and nurtures divergent thinking is one where there is not only trust to talk about both success and failure but also time to think – together, as well as on one’s own. Both are needed. In the current economic climate reinvention is in demand, both in business as well as research. So a working culture has to find a balance with – often contradictory approaches to leadership.

What is the recipe of the leadership cocktail to success? How many pinches should it include of the following, so often out loud said words of wisdom (?): Well planned is half done – meaning keep to your preplanned goals and milestones, don’t go wandering. Don’t be afraid to fail – meaning take risks and learn from them. Be inventive – meaning don’t invest to much time in writing detailed plans and drawing project plan boxes. Just start doing. Learn along the way. Keep your eyes open for the unexpected.

Wrapping up my thoughts I take a short stroll on memory lane from my working years as a medical doctor in a hospital to my current work at Nokia Tech: Being inventive in a hospital, at the bedside of a critically ill patient, is different from being inventive as a doctor in a R&D unit of a company like Nokia without having the primary responsibility of patient care and safety. When a patient’s life is at stake, one is in the middle of a care challenge where the possibility to immediately share learnings with other doctors and nurses is in acute demand. Here the statemet: ”if you have never failed, you haven’t explored and taken risks” has a totally different meaning. You take the risk of trying something totally new when you are covinced that this is needed because everything else you have tried so far to help the patient has failed. Sharing with colleagues the mental burden that comes with this is of utmost importance.

Posted in communication, Creativity, English, human, Learning, Working culture | Tagged , , , , | Leave a comment

Tohtorinhattu – valttikortti monenlaisiin töihin

Tiedepolitiikka kuohuttaa. On hallinnon uudistusta, määrärahojen leikkauksia, yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten toimintaa ravistelevia yt –uutisia. Polemiikkia tieteen tasosta riittää. On liikaa perustutkimusta tai ainakin väärää sellaista. Tutkimustieto ei tuota innovaatioita, eikä käytännön sovelluksia, huokaillaan ja hoetaan. Voivottelijat eivät näe malkaa omassa silmässään? Missä on heidän kykynsä hyödyntää tutkimustietoa? Jos sitä ei ole, kannattaisiko palkata apuun vaikka – tohtoreita?

© Michael Müller

© Michael Müller

Akateeminen työttömyys lisääntyy. Tohtoreita koulutetaan työttömiksi. Näin käy, kun tohtorintutkinto ei anna valmiuksia selvitä yliopiston ulkopuolella, viisastelevat liian monet. Apurahojen varassa pätkätöitä yliopistoissa tekeviä tutkijoita syytetään laiskoiksi. Menisivät oikeisiin töihin! Karuja otsikoita, tylyä puhetta. Oppineisuus ei todellakaan ole tällä hetkellä kovassa kurssissa, jos yhteiskunnallista keskustelua on uskominen.

Jo 1980-luvulla kuulin ns. valistuneita väitteitä siitä, että tohtoriksi kouluttautuminen ei kannata kuin ehkä lääkäreillä, jos he mielivät urallaan ylilääkäreiksi. Toinen väite, jota on koko, liki 40-vuoden mittaisen työurani aikana ihan väsymiseen asti toitotettu, on että tohtorin tutkinto työhakemuksen cv:ssä on haitta, ei ansio. Jos sellaisen olet typerys hankkinut, älä ihmeessä ainakaan kerro siitä! Et pääse edes haastatteluun. Yritykset eivät palkkaa tohtoreita, joilla ei ole mitään muuta taitoa hallussaan kuin jokin teoria. Näitä mielipiteitä esittivät yleensä henkilöt, jotka eivät itse ole juurikaan palkanneet työntekijöitä. Ja he eivät tietenkään itse ole yleensä olleet maistereita, saati tohtoreita.

Vuosikaudet on toisaalla hehkutettu Suomen olevan korkean osaamisen yhteiskunta, jonka menestyksen tae on väestön hyvä koulutustaso. Nyt puhaltavat uudet, laman kylmät tuulet. Kyllä siinä elämänikäisen oppimisen mantra alkaa puistattaa.

Professori Göte Nyman peräänkuulutti Helsingin Sanomissa 2.1. 2016 toimenpiteitä tohtorityöttömyyden hoitoon. Ei ole yhdentekevää, miten maa kohtelee henkistä pääomaansa, kirjoitti Nyman ”Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä” otsikoidussa mielipidekirjoituksessaan. Miia Kosonen jatkaa 3.1. 2016 aiheesta toteamalla, että tutkimustiedon ja yleissivistyksen arvostaminen on yhteiskunnan kivijalka. Hän tuo esille verkostoitumisen tärkeyden ja onkin perustanut Tohtoriverkoston sosiaaliseen mediaan. Liitynpä siihen saman tien.

Haluan tässä blogissani omalta osaltani oikaista virheellistä käsitystä siitä, että tohtori valmistuu vääjäämättä työttömyyskortistoon, jos ura yliopiston professoriksi ei ankarassa kilpailussa urkene. Jatkuvat kiistelyt siitä, mille alalle milloinkin koulutetaan liikaa, voisi lopettaa. Mitä on nykypäivänä oman alan työ? Jos se tutkijalle on vain tutkimus- ja opetustyötä yliopistossa, kyllä sillä ajatusmallilla elämä on helposti pätkätöitä ja kortistoa. Tahot, jotka väittävät, että kulttuuriantropologiasta väitellyt yrityksen henkilöstöhallinnossa tapaamani, työhyvinvointiasioita edistävä työntekijä, ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, eivät elä nykypäivässä. Tässä vain yksi esimerkki elävästä elämästä. Tohtorinhattu antaa monenlaisia valmiuksia, joita voi soveltaa työelämän eri aloilla. Jos tätä ei ymmärretä, kyse on mielikuvituksen puutteesta ja käsitykset työelämästä melkein kivikautiset.

Työskentelin liki 25 vuotta Työterveyslaitoksella. Tämä tarjosi näköalapaikan niin yksityisen kuin julkisen sektorin työelämään. Eräs työni parhaita puolia oli säännölliset käynnit eri työpaikoilla ja siellä käydyt keskustelut eri alojen ja eri asemassa olevien työntekijöiden kanssa. Monien uralta löytyi – yllätys yllätys – väitöskirja. Väitelleitä työskentelee hyvin monenlaisissa työtehtävissä. He ovat usein siirtyneet työtehtävästä toiseen, koska taidoille on kysyntää monissa eri tehtävissä. Osa oli välillä työskennellyt yliopistotutkijana tai -opettajana ja siirtynyt sen jälkeen taas muihin töihin yliopiston ulkopuolelle. Monilla yhteydet yliopistomaailmaan säilyvät mm. yliopiston dosenttina toimimisen muodossa. Itse siirryin reilu vuosi sitten yritykseen töihin – kuusikymppisenä. Olen edelleen Helsingin ja Aalto yliopistojen dosentti. En ole mikään kummajainen. Meitä pitkän uran tutkimuksessa tai ns. julkishallinnon puolella tehneitä, joka tällaisen uratempun ovat tehneet, löytyy muitakin.

Tohtorintutkinto on valttikortti monille työelämän aloille, ei hidaste. Väitöskirjan teosta voi toki tulla hidaste ns. tohtoriputki-koulutuksessa, jossa eräs tärkeimpiä tulosmittareita edelleen on mahdollisimman lyhyt tutkintoaika: tutkijan on väiteltävä viimeistään 3 ­– 4 vuodessa sietäen samalla epävarmuutta siitä, onko rahoitusta koko ajalle. Eipä siinä puristuksessa välttämättä ehdi kunnolla hankkia niitä työelämän valttikortti –taitoja, joista kirjoitan alla. Jos tutkimusryhmän johtajan tärkein motiivi työssään on kasvattaa omaa julkaisuluetteloa ja edistää omaa uraa, tohtorikoulutettavan ns. oma tutkimus voi pahimmillaan olla niin valmiiksi suunniteltu ja ohjelmoitu, että putkesta putkahtaa ulos ylikoulutettu tutkimusapulainen, joka on vain tehnyt, mitä käskettiin. Eräs parhaita keinoja ehkäistä tohtorien ja dosenttien työttömyyttä on mielestäni luoda sellainen tutkimusympäristö, jossa tutkimustyötä tekevä ihminen saa monipuolisen koulutuksen ja työkokemuksen, jolla on työmarkkina-arvoa myös yliopiston ulkopuolella. Tästä pitää palkita, ei siitä kuinka nopeasti nuori tutkija saadaan väitöspönttöön.

Monipuolisen tohtorikoulutuksen saanut henkilö on oppinut myymään tutkimusideansa rahoittajalle. Hän on oppinut tekemään realistisen ja toteuttamisenkelpoisen tutkimussuunnitelman. Hän on myös oppinut arvioimaan tutkimustyön laatua, tunnistamaan virhelähteitä ja löytänyt tapoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Koska tutkimusta on nykypäivänä vaikeata tehdä yksin, tohtori on oppinut team-työtä tutkijakoulutuksensa aikana. Omassa väitösprojektissa pitää myös saada muita tutkijoita mukaan ja innostumaan aiheesta. Tutkimuksessa jylläävät erilaiset paradigmat ja ajatussuunnat. Erimielisyyksiäkin toimintatavoista on väitöstyön aikana täytynyt ratkaista. Tieteelliset julkaisut ja niissä esitettyjen tulosten puolustaminen kirjallisesti ja suullisesti on tärkeä osa tutkimusta. Tässä argumentointien liemessä tutkija karaistuu jo paljon ennen julkista tutkimustyönsä käsittelyä väitöstilaisuudessa. Kyky kriittiseen ajatteluun on taito, jota ei pidä väheksyä. Vallanpitäjät voivat siitä kyllä saada näppyjä, mutta saakoot.

Tieto on valtaa, data pelkkiä bittejä. Tohtorit osaavat tuottaa datasta tietoa. Luulisi tämän taidon kiinnostavan kaikkia työnantajia. Tutkimustulosten raportointiin liittyy kiinteästi tutkimustiedon yleistajuistaminen eri medioitten tarpeisiin. Nykyään pitää jo tutkimusrahoitusta anottaessa esittää ideoita ja ajatuksia siitä, mihin tutkimuksen tuottamaa tietoa ja hankkeessa hankittua osaamista voi jatkossa soveltaa. Tutkijoitten pitää siis esittää niitä yhteiskunnallisten päätöksentekijöitten kiihkeästi kaipaamia tulevaisuuden visioita – jopa scifimäisen lennokkaita. Mielestäni kaikki edellä mainitut taidot, joita tutkija voi tutkimustyönsä aikana kehittää, ovat niitä, joita suomalainen työelämä ja yhteiskunta tarvitsevat – alaan katsomatta.

Tiede on kansainvälistä ja verkottunutta. Niinpä tohtoreilla on usein käytännön kokemusta siitä, minkälaista on toimia kuvioissa, joissa pitää huomioida vaikkapa eri maiden työkulttuurien eroja. Vieraita kieliäkin on tullut treenattua eri foorumeilla. Ja koska, toisin kuin mitä julkisen keskustelun luoma mielikuva väittää, eri alojen tohtoreita työskentelee paljon myös akateemisen maailman ulkopuolella, uusilla tohtoreilla tai dosenttivaiheessa olevilla tutkijoilla on usein jo valmiina myös yrityskontakteja. Monet yritykset panostavat nimittäin myös tutkimukseen. Tästäkään asiasta ei julkisuudessa tänä voivottelun aikana juurikaan puhuta positiivisena asiana.

Tutkijat eivät pölyty kammioissaan vaan tekevät työtään mobiilissa moodissa. Tässäkin ominaisuudessa he ovat esimerkkejä modernin työelämän työntekijöistä. Tutkijoita voi bongailla kahviloissa, lentokoneissa, junissa, erilaisista odotustiloista. Kunpa joskus olisikin kunnolla aikaa istua kammiossa ajattelemassa! Ajatteluaikaa syövä ainainen kiire jonnekin on myös tohtoreiden arkea.

Tutkimustyössä on paljon (startup) -yrittäjyyden piirteitä. Tutkijan pitää osata myydä ideansa ja saada rahoittajat innostumaan. Epäonnistumisista ei saa lannistua, vaan parannetaan esitystä ja yritetään uudestaan. Hyvin monissa yrityksissä työtä tehdään erilaisina projekteina. Tästähän on kyse myös tutkimustyössä: Tutkija miettii hankkeen tavoitteita ja keinoja, joilla ne saavutetaan. Hänen pitää suunnitella realistisesti projektin vaatimat resurssit, aikataulut, väli- ja lopputuotokset. Hän on välillä tiimin jäsen, välillä sen johtaja. Hänen pitää neuvotella yhteistyöstä ja ratkoa siinä ilmeneviä ongelmia. Tohtori osaa hankkia tietoa muullakin tavalla kuin googlaamalla. Ja mikä tärkeintä, hän pystyy arvioimaan myös sitä, mikä tieto on uutisankka ja missä on tiedon aukkoja.  Projektityö on tohtorilla monin tavoin hanskassa ja tietotaitoa voi hyvin soveltaa yrityksissä.

Monella tutkijalla pysyy myös pipetti ja kolvi kädessä ja erilaisia mittalaitteita sekä tutkimusasetelmia on matkan varrella tullut testattua ja käytettyä. Ilman vuorovaikutustaitoja ei voi tehdä tutkimusta, jossa mukana on vapaaehtoisia tutkimushenkilöitä. Tutkijat joutuvat myös miettimään työnsä eettisyyttä. Moni yritys väittää panostavansa toimintansa eettisyyteen. Luulisi näitä asioita pohtinut työnhakija kiinnostavan. Sormi ei myöskään mene tohtorilta suuhun erilaisten tietojärjestelmien ja –välineiden keskellä. Kaikenlaisia käyttöliittymiä on tullut eteen mm. rahoitushakemuksia tehdessä ja rahoituksen käytöstä raportoidessa. Tieteellisten lehtien julkaisufoorumeiden käyttöliittymät ne vasta oikeita pulmapähkinöitä ovat!

Toivon tämän blogikirjoitukseni omalta osaltaan innostavan tutkijoita miettimään, mitä kaikkia erilaisia taitoja sitä onkaan tullut opittua tutkimustyön yhteydessä. Nämä taidot ja esimerkit niistä tulee kirjoittaa työhakemukseen. Toivon kirjoitukseni myös kannustavan ihmisiä rohkeasti käyttämään mielikuvitustaan ja löytöretkeilevän: Mitä kaikkea kiinnostavaa tekemistä löytyy työelämästä myös yliopistojen ja oman väitösaiheen ulkopuolelta?

Päättäjiltä odotan rohkeutta poistaa tutkimuksen tulosten mittaroinnista nahistuneen porkkanan – kilpailun siitä, kuka saa nopeimmin ja eniten tohtoreita ulos tutkimusryhmästään. Monet ajan hermolla olevat työnantajat tietävät tohtoreiden kyvyistä ja etsivät heitä töihin. Toivon, että kirjoitukseni innoittaa myös uusia työnantajia metsästämään tohtoreita, joista monilla on juurisitä kokemusta, jota modernissa työelämässä tarvitaan. Työelämässä on kyse taidoista ja niiden soveltamisesta eri tarpeisiin; ei siitä, onko hakijalla ”oman alan koulutus”.

Posted in Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Leijuuko terveydenhoidon tulevaisuus pilvissä?

Kuukausi sitten päivälämpötila ulkona kipusi aurinkoisessa Kaliforniassa + 25 – 27 asteeseen.

© Kiti Müller

© Kiti Müller

Suomalainen hikoili. Santa Claran Kongressikeskuksen isossa, pimeässä ja ikkunattomassa kokoussalissa taas hieroin kananlihalla olevia käsivärsiani, pyörittelin nilkkojani ja kipristelin varpaitani. Olin jälleen unohtanut, että sisätiloissa ilmastointi takaa kirpeän pohjoismaisen alkusyksyn tai –kevään sään. Hytisin viluani ja yritin pysyä kärryillä esiintymislavan tapahtumista. Valokeilaan ponnahti hetkeksi yhä uusia start up –yrittäjiä pitämään nopetempoisia palopuheita. Juuri heidän yritysideansa tulee

mullistamaan terveydenhuollon.

Health 2.0  Summit oli täydessä vauhdissa. Sponsoroidut puheenvuorot maalailivat bittien aikakauden digitaalisen terveydenhuollon upeaa tulevaisuutta. Silmieni verkkokalvoilta siirtyi mielen sulateltavaksi niin monta erilaista ja osittain samanlaista ihmisen terveyteen, hyvinvointiin ja terveyspalveluihin eri tavoin liittyvää teknologiaa ja kännykkään ladattavaa sovellusta, että ne ovat nyt iloisesti sekoittuneet keskenään. En aio ottaa tästä paineita. Hyvinvointiteknologioita ja erilaisia appsejä nimittäin tulee ja menee jatkuvana virtana, ruuhkaksi asti. Monet eivät selviä protovaihetta pitemmälle.

Pikkuruisille –pian paperiarkin litteille ja taipuisille – näyttölaitteille ladattavien sovellusten ansiosta ihmisillä on käsissään terveytensä avaimet, lavalla julitettiin. Ihmiset itse kun ovat terveytensä ja sairauksiensa parhaita asiantuntijoita. Kevyt kämmenellä lepäävän tai ranteessa keikkuvan älylaitteen hipaisu tai napautus vain ja henkilökohtaiset tiedot terveydestä ja elämäntavoista lennähtävät pilveen. Yhtä helpolla ihminen imaisee datat takaisin laitteensa uumeniin: Trendikäyrä terveyden suunnasta on valmis.

Mittaa, jaa, vertaa. Kuulijoita heräteltiin: Eri puolilla maailmaa terveystietoisten edelläkävijoiden joukko murtaa digitaalisen ajan hoitokulttuuria tavalla, jota voimme vain aavistella. Nämä ihmiset haluavat jakaa muiden kanssa ravintotottumuksensa, energiankulutuksensa, liikuntasaavutuksensa, mielialapäiväkirjansa, unensa, arkiset puuhansa, kehonsa toimintojen mittaustulokset, stressin lähteensä, voimaannuttavat kokemuksensa ja jopa sairaskertomuksensa.

Tuotteitten erinomaisuuteen vannovia hissipuheita ryyditettiin pysähdyttävillä tarinoilla ihmisistä, jotka olivat joutuneet terveytensä kanssa tavalla tai toisella pulaan. Lääkärinä pystyin hyvin myötäelämään potilaitten ja heidän läheistensä hätää hädän hetkellä. Mistään ei näyttänyt löytyvän apua. Juuri nämä elämän kipeät vaiheet olivat usein kimmokkeena yritysten markkinoimille ratkaisuille. Lääkärinä olisin kuitenkin kaivannut tarinoiden oheen tutkittua tietoa siitä, parantavatko mukana kannettavat terveysmittarit ja niiden oheen kehitetyt elämäntaparemonttiin houkuttelevat valmennusohjelmat ihmisten terveyttä.

Entä riittääkö vertaistuki kroonisen sairauden käytännön hoitopulmien äärellä? Jo opiskeluaikana, monta vuosikymmentä sitten, opin, että ei ole olemassa ns. keskiverto-potilasta. Sairaudet ja niiden hoidot vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Nykyään, kiitos pitkäjänteisen lääketieteellisen tutkimuksen, tiedämme, että useimpien tavallistenkin sairauksien (kuten vaikkapa sokeri- tai verenpainetaudin) taustalla on hyvin erilaisia ihmisen aineenvaihduntaan ja fysiologiaan liittyviä tekijöitä. Sairaudet aiheuttavat eri potilailla erilaisia oireita. Yksilöllinen ja räätälöity hoito, jota aiheellisesti nykyään peräänkuulutetaan, edellyttää paitsi ihmisen elämäntilanteen ja arjen tuntemista, myös monipuolista tietoa itse sairaudesta ja sen taustalla olevista syistä sekä hoitovaihtoehdoista. Kuinka moni ihminen haluaa loppujen lopuksi ottaa omille harteilleen kaiken vastuun omasta tai läheisten hoidosta? Lääkäreitten ja muun hoitohenkilökunnan on syytä olla aktiivisesti mukana muokkaamassa ja muuttamassa digiajan terveydenhoitoa.

Summitissa esitetyt kännykkäsovellukset, jotka etsivät ihmiselle lähimmän hoitopaikan, tarjoavat samalla autoilijalle nopeimman reittivaihtoehdon kohteeseen ja samalla reaaliaikaiset ruuhkatiedot, huomioivat myös amerikkalaisen terveydenhoidon maksupolitiikan. Sovellukset kertovat, mikä sairausvakuutus potilaalla tulee olla, jotta hoitopaikassa pääsee ulko-ovesta kynnystä pitemmälle. Hoitoalan ammattilaisille tähtiä jakavat sovellukset ovat myös yleistyneet. Annetaanko tähdet ystävällisestä palvelusta vai oikeasta diagnoosista ja hoidosta vai molemmista, ei esityksistä selvinnyt. Miten maalikko ylipäätään pystyy arvioimaan sitä, oliko sairauden hoito oikea? Ystävällisyys yhdistettynä väärään diagnoosiin ei ainakaan minua pitemmän päälle lämmitä.

Digiterveyden hypen äärellä ei voinut välttyä ajatukselta, että aikamoisessa kuplassa aurinkoisessa Kaliforniassa eletään. Esitettyjen ratkaisujen käyttö edellyttää jo itsessään aikamoista elämänhallintaa ja teknologista kyvykkyttä. Harva pitchatuista tuotteista oli “plug and play”. Kaikenlaisia virittelyjä ja personointeja tarvitaan mittalaitteiden ja palvelujen käyttöönotossa.

Health 2.0 Summitissa olikin kaiken hypetyksen lomaan onnistuneesti ripoteltu vähän toisenlaisia luentoja. Yhdysvaltojen ylin terveysviranomainen, pääjohtaja Vivek H. Murthy pitää yksinäisyyttä ja sosiaalista huono-osaisuutta keskeisinä kansalaisten terveysriskeinä. Asuinpaikan postinumero voi olla tärkein terveysongelma: Ihminen ei voi liikkua ulkona, koska riski joutua pahoinpidellyksi tai ryöstön uhriksi on iso. Raha riittää vain halpaan pikaruoakaan. Paitsi rahan, myös taitojen puute on esteenä tuoreitten vihannesten ostoon ja terveellisen ruoan valmistamiselle. Murthy toivoi terveystalkoisiin tiimihenkeä ja ihmisille yhteisiä kokoontumispaikkoja.

The Unmentionables – seminaari käsitteli kipeitä ihmisen hyvinvointiin liittyviä aiheita, joille ihmiset usein hanakasti ummistavat silmänsä. Tilaisuuden puheenjohtaja Alexandra Drane (www.EngageWithGrace.org) puhui Ostrich indexistä. Strutsi pistää päänsä hiekkaan ja luule näin hoitaneensa ongelman. Me Suomessa pistämme pään pensaaseen, kun emme halua käsitellä vaikeata asiaa.

Työstressi on liki epidemia USA:ssa, Drane kertoi huolestuneena. Yli puolet lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta potee stressiä ja työmotivaatio on hiipunut peräti 90%:lla lääkärikunnasta. Jatkuva kiire kelvottoman tietotekniikan ikeessä haittaa potilastyötä. Työkuormitusta lisäävät sairaaloissa ja lääkärikeskuksissa päivystävät juristit, joiden leipä tulee hoitovirhe-epäilyjen oikeudenkäynneistä. Lääkärit ja hoitajat äksyilevät toisilleen ja potilailleen. Dranen huoli on aiheellinen: hoitohenkilökunnan hyvinvointi ja jaksaminen on hyvin tärkeätä potilastyön laadulle.

Mark Ganz Cambia Health Solutions –yrityksen johtaja halusi tietää, miksi yritykset eivät kehitä terveysratkaisuja, joita potilaat itse haluavat ja pystyvät ostamaan. Miksi asiakas on aina vakuutusyhtiö? Yhtiöissäkö asuu paras terveydenhoidon viisaus? Karin Van Zant (CareSource) muistutti, että säännöllinen palkkakuitti on köyhälle tärkein terveyttä edistävä asia. “Älä saarnaa minulle terveellisistä elämäntavoista. Anna minulle sen sijaan töitä”.

Tohtori BJ Miller (Zen Hospice), jonka YouTube Ted talk What really matters at the end of life on jo kerännyt yli 2 miljoonaa katsojaa, muistutti, että elämä on arvokasta silloinkin, kun ihminen on parantumattomasti sairas. Inhimillisyys mitataan elämän lopun hoidon laadulla. Hän puhui myötäelämisestä ja läsnäolosta, ihmisten välisestä kasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Puheenvuoro oli vahva muistutus hoitotyön inhimillisestä ytimestä kaiken teknologisen hypetyksen keskellä mieheltä, joka itse on elävä esimerkki modernin lääketieteen teknologian mahdollisuuksista liikkuessaan lavalla luontevasti alaraajaproteesiensa kanssa.

Health Summit 2.0 onnistui samanaikaisesti olemaan sekä ylisanoin kuorrutettu digitaalisen terveydenhuollon mahdollisuuksien herätyskokous että kuulijat pilvistä maanpinnalle pudottava realiteetti-pläjäys nostaessaan valokeilaan myös ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä kipeitä aiheita.

 

 

 

 

Posted in Ihminen, Suomeksi, Teknologia, Terveys, Tulevaisuus, Tunteet, Työ, Yhteiskunta, Yksinäisyys | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Health Hype and Unmentionable Reality Bites

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

In early October, in sunny and warm California, I am sitting in a darkened conference hall. I once again hadn’t remembered that there where people enjoy (at least from a Finn’s perspective) year-round summer, one shivers indoors. Air-condition cooled air swirls around me goose-bumping my skin as I try to follow the fast talking people popping up into the spotlight on the podium for a few minutes.

The Health 2.0 Summit at Santa Clara Convention Center is in full swing. Digital era hype is high. Sponsored pitch-runs paint a bold new future of health care and wellness that is driven by endless cool opportunities. Consumers master their health and diseases with apps that snatch data from data-clouds effortlessly, accurately and with lightning speed. People tap and swipe their handhelds to share their health data and willingly want to be a part of the globally spread health conscious community. These enthusiastic early adapters get kicks from measuring all possible bodily functions and performance parameters. They share their calorie intake, exercise achievements, daily activities and feelings diaries. Measure, share and compare. The possibilities are endless pitchers preach. Take you pick! Just one thing – or a couple – has still to be made right for the prototype to work.

During the cavalcade of pitched solutions – many still near idea stage – I hear several emotionally strong personal stories. A mother’s, friend’s, daughter’s, patient’s or the pitcher’s own struggle with a health problem had presented a so far unmet need, which now is addressed with the new healthcare business solution. As a doctor and a person who has been worried about family members’ and friends’ health and treatments I can really relate to the strong stories. At the same time I find myself wanting. In medical conferences presentations of new technological advances are always linked to research. Data is presented from clinical trials, validation studies and research that address safety, usability, reproducibility, accuracy, efficacy and other benefits of new innovations to health. It’s about medical credibility. This issue is not addressed in the pitches.

In the consumer space of health and wellness, one cannot dismiss the fact that people are sometimes sick – temporally or from a certain time point onward chronically. Illness changes how our body reacts, how we behave and are able to cope. And there is no such thing as a “typical patient”. We are in many ways individual. So in the middle of all the health hype I find myself thinking how medical and other healthcare professionals can raise these important issues without being seen as devil’s advocates.

Reflecting back on the intensive early October Health 2.0 Summit days:

A strong claim was made that consumers are the best experts of their own health. When it comes to medical issues, this statement is bold and can add an extra heavy burden to the shoulders of many people. When does one know that everything is not as it may seem to a layperson? In the end it is the health care professionals that have to fix wrong gone things and take responsibility.

Mixing hype with reality bites on societal and public health issues gave spicy depth to the event: Enthusiastic pitches on how the future of heath care looks bright for all through digitization were challenged by some thought provoking keynotes that were scattered throughout the Health 2.0 Summit. I congratulate the organizers on this – well planned!

The 19th United States Surgeon General Vivek H. Murthy addressed social inequalities: A person’s zip code is often the most important health factor: If your neighborhood is unsafe, how to exercise outdoors? If you are short on money, how to provide healthy and tasty food for your family as fast food greasy hamburgers are so much cheaper than fresh vegetables? Murthy pointed out that loneliness and social isolation are leading causes of poor health. He urged people to invest in building communities that enable making pursuit of a healthy life a team sport.

The Unmentionables session moderated by Alexandra Drane challenged us to take a look at the Ostrich index: What is blinding us and making us narrow and short-sighted because we are putting or keeping our head in the sand – not talking about psychosocial factors that affect health? Work stress is becoming an epidemic was a worrying claim. It inflicts health care professionals resulting in job dissatisfaction and increasing the risk of burnout. Worn-out doctors and nurses behave badly towards patients and each other.

Health service providers are under tight scrutiny as several apps provide customer satisfaction stars. They do not define if satisfaction is related to friendliness or success of treatment. Other apps give online, real time info on where to find the nearest available care center, tips on how to navigate to the sites, commuting time estimates, as well as information on what health care insurance you need to have to get help. In the Unmentionables session Mark Ganz CEO of Cambia Health Solutions criticized the current US system where who pays and what in healthcare is always the main issue. “Why doesn’t someone for once develop a meaningful care solution that people themselves are willing to and afford to pay?” he asked. “Do health insurance companies really know what’s best?”

Dr. BJ Miller of Zen Hospice whose thought provoking YouTube Ted talk on What really matters at the end of life has been viewed for over 2 million times reminded us that dying people are still alive. In a hospital incurably sick people often feel like a piece of meat Miller claimed. Doctors are more tuned to making sure “you don’t dare die on my shift” than helping people to live gracefully to the end of their lives. Dying is an unfixable, too often unmentionable fact of life. Miller talks about the importance of the human touch for alleviating suffering and helping people to heal. At the same time he himself is living testimony to medical technology advances as he walks smoothly on the podium with his artificial legs having lost his own in an accident.

Karin Van Zant (CareSource) tries to mend the broken welfare system. For low-income people a monthly paycheck is the best medicine for improving health. “Don’t lecture me about health, help me get a job!”

I also learned some disturbing statistics: Only 5 % of doctors working in the US feel satisfied with their work and most would now choose their profession differently if given a new chance. In a survey from 2013 nearly 80% of Finnish doctors are motivated and mostly pleased with their work. Crashing healthcare information technology systems and often user-hostile interfaces of patient monitoring systems hijacking time from patient-doctor interaction are a pain in the neck on both sides of the Atlantic. Perhaps one fact explaining the differences in job satisfaction is that doctors in the US have to constantly look out for lawyers lurking nearby and scanning for potential malpractice lawsuit cases. Whereas in Finland doctors still can concentrate on taking care of their patients without all the time worrying about being sued.

In the midst of health hype and reality bites it is clear that our basic human need to communicate face-to-face needs protection now and in the future. In the digital era the human touch, showing compassion and empathy is very much in the center of good and meaningful care. I predict that technology that provides time and space for this will be a big hit.

Posted in communication, English, Health, human, society, Work | Tagged , , , , , | Leave a comment

Cultivating ideas ripe – just right for consumer bite

While walking my mind raced
How are economic battles fought I thought

© Michael Müller

© Michael Müller

Transparency, being open and true
Golden thumb rules for company success
I’ve been often told

Those who claim they know the secrets to success also say

Leaders of business winners inspire
Let minds fly sky high
Put people on mental fire
Make them burn with desire to
Dream big
Dig deep
Aim for the moon
Explore and soar
Create, participate, dare to innovate

But I’ve also been warned

Big leaps don’t come cheap
Grasping for diamonds is risky
Best to put an end to dreaming
Reality bites
Time to execute
Change mental mode
Play it safe
Do the obvious
Focus
Put out the intangible fires still burning in peoples’ hearts
Extinguish dreams that only few seem to see

Time to motivate anew
Dazzle new ripe minds to
Create, participate, dare to innovate
Dream and hope once more

Preach the gospel of transparency, of being true

Smooth talk – sugarcoated words
People matter
Trust, loyalty, honesty, sharing and caring
Cultivates innovations
Voilà – a blender crunches a smoothie on values
Fix it
Mix it
Stardust the road to success

But

Beware of mental fire and creative flames
Big leaps don’t come cheap
Best to play it safe at pitch
Snip the budding idea
Quench the fire to create
Just do the obvious

How to stay afloat in times of change?
Is it time to
Publish or perish?
Bring to market or perish?
Do the obvious or perish?
Reinvent, create, innovate or perish?

Wicked problems, hiding answers

Human creativity is a conundrum
A mystery pickle that tickles the mind
Should it be lead or allowed to find its own way?

Seeing is believing
Believing is seeing

Who give ideas wings?
Let champions fly?
Find joy in helping dreams come true?
Place the bet when the stakes are high?
Take the leap to the unknown?
Have the guts to trust gut feeling?
Have courage to let market surveys be?

I claim

The winners in economic battles
Have leaders who
Believe in people
Don’t preach empty words of success
Have patience for mutual exploration to gain clarification
Cultivate humane cultures that endure the test of time
Persevere in all winds

Winners know not knowing the HOW now
Is how the future should be embraced

Winners hit unexpected home runs
While having fun
Playing with ideas
Cooking them al dente
Just ripe for the consumer bite
At the bakery of success

Posted in communication, Creativity, English, human, society, Uncategorized, Work | Tagged , , , | Leave a comment

Brewing coffee and tea at the pulsing heart of the work site

KitiJuly2015

© Kiti Müller

You, my dear reader may have noticed that there has been a bit of a dry spell in my blogging. Also the next chapter of my diary “The adventures of a neurologist at Nokia” has been in waiting. I’ve been busy exploring my new working environment, finding my feet in my new work role; getting a hang of things.

I decided to take a new road in my career at a phase where I was already so into things that nothing really surprised me. I had the feeling that I am in charge no matter what – almost. I knew how to pull the ropes and make things happen. So when leaving FIOH (Finnish Institute of Occupational Health) I took a deep breath and jumped into unknown waters with butterflies fluttering in my stomach. Of course I had a general idea of what I will be doing and what is expected of me. At the same time I was a pioneer – the first MD working full-time at Nokia Technologies. Will I stay afloat? Can I swim? I was entering (for me) uncharted waters with a cultural map with only a few beacons to aid in navigating. So I really felt like an explorer ready to meet and discover the unknown. I have now sailed these new seas for nine months. It’s finally time to share.

I’ll start with a couple of memories from my first week: I am thankful for the old-style espresso coffee machine pictured in this blog. It sat proudly in the center of the Otaniemi site 4th floor open space office facilities. On my first workday I noticed a small group of people hovering around something. Curiosity walked me there. I smelled the aroma of coffee, saw the funny gadget and asked the guys what it is. “An old style multifunctional espresso gadget”, was the proud answer. The ice was broken. A conversation on the eccentric inner life of this coffee machine and how to keep it happily brewing led to introductions both ways and exchange of information also on what kind work different people are doing. So a big thank you to shared “coffee-break” spaces. Now, at Karaportti site I miss this machine, but have – with my left-handed coffee cup – found my way to the new get-together areas.

The cool magical coffee machine. © Kiti Müller

The cool magical coffee machine. © Kiti Müller

On that same week, TBD was indicated as the meeting room for my first group working session. Considering myself a person with good info-tech skills, I decided to be self-sufficient. So I logged into intra and started my “learning-by-doing” session. Click, click, I jumped from page to page and back trying to locate this TBD room. Being a neurologist my mind re-played over and over: TBD – Traumatic Brain Disease, even though I knew that is now not the solution to this three-letter-riddle. Maybe keywords would come to my rescue? They didn’t.

Time was running short for figuring out where to go. First impressions are important. Wondering helplessly around in look for the TBD -room and arriving late was not an option. So finally – after an hour or so of intra-hunting – I asked my new team-mate sitting next to me: “Do you know where this TBD room is?” “It’s not a room”, he answered and continued: “It means To Be Determined”. The guy organizing the meeting is sitting over there, just walk up to him and ask where you’re going”. Asking is smart. Being shy about not knowing in-house jargon is not. One would think I had in my life learned this by now.

In the hospital, as a young doctor on call at the ER, I often literally felt like having a person’s life in my hands and was grateful for the possibility to consult and share the burden of decisions with those clinically more experienced. Also during my PhD research I sometimes found myself at a dead end and learned with the help and example of my supervisor and others that there is always an alternative, a way forward. And at the end of the path you may find something truly amazing that boosts the research in a new way. As a senior doctor and leader of research groups I hopefully have given something back and have also discovered how consultation and mentoring often also was a learning process for me.

So at this ripe age of sixty, I am rather well marinated both career- and otherwise. I have been there, done that, and have encountered the unexpected and predictable. I have had to improvise and give structure. I have made decisions that have been sometimes easy; as a leader often the harder ones. I have had to find space and give space, show where boundaries lie. I’ve been the messenger of good and bad news. I’ve also been at the receiving end of emotional outbursts of frustration, but have also had the privilege to share peoples’ joys.

As you can read, during this new work phase I have also taken trips in my mind on memory lanes as far as my first jobs as a medical doctor in different hospitals and care centers. For fifteen years I jumped from workplace to another while treating patients. I then had the opportunity to pursue a career of 25 years at FIOH, of which the last ten years as the director of the BrainWork Research Center. Then as a next step I joined Nokia where I have now reached the young nine-month old age as a Nokia Tech person.

As a summary of my journey so far I claim: Ultimately it’s all about people and communication.

People build the working culture. Their ways of working define how things are in reality done. People are responsible for the flavor of dialog: Is there freedom of speech, courage to speak up? People decide what type of leaders are just tolerated and who are the leaders worthy of one’s commitment. From this human-centered viewpoint I claim with my nearly 45 years of experience that the private and public sector work places do not differ in things that really matter.

In every work place there are people who say everything is possible and some who are afraid of making mistakes and decide “better not to do anything”. There are those who speak their mind openly, but constructively and those who criticize for the sake of opposing. There are workers that are quiet when asked to respond and challenge, but enthusiastically give pointers unofficially – too often finding fault. There are those individuals that constantly voice new ideas that just seem to pop up randomly in their minds but which, in their hands, rarely mature to a riper stage because these idea-generators have become thrilled by a yet new idea. The idea catchers that make dreams come true are often the more quiet doers who are really good at coming up with solutions while working on a problem. In this noisy I-me-myself world these doers, not just talkers, are really valuable. They keep the wheels running.

People have different unofficial roles and different styles of communicating as well as doing. From this flowers the shared working culture. It thrives or withers depending on how people do the gardening. Success comes with people who are willing to share ideas and work loads. I also hold onto my belief that freedom of speech for all at the work place is important. A company with a working culture that does not foster this is not worth working for. So far during my career this, for me a fundamentally important aspect of wellbeing at work, has not been challenged in a negative way. This blog is one testament of this.

In all work places, also now at Nokia, I have mainly encountered people willing to help. People who like to pitch ideas and solve wicked problems together. In energetic, inspiring working cultures coffee and tea areas are in some sense the pulsing heart, core and soul of the work site. It is by the coffee machine and tea pot that magic happens: ideas see light and people spontaneously find common interests and goals. Even in this era of working remotely and globally and coming together in teleconferences from different time zones and continents, face-to-face meeting and sharing a common space and time, hanging around, talking about this and that, is important.

Posted in age, communication, Creativity, English, human, Work, Working culture, Working culture | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mustikkameressä käsillä on muutakin tekemistä kuin näyttöruudun näpyttely

Tätä hommaa varten ihmisellä on kädet, mietin.

© Michael Müller

© Michael Müller

Kykin varvikossa. Niin kauas kuin silmä kantaa näkyy sinistä. Niin pitkälle kuin oma muistini ulottuu, 2015 on kaikkien aikojen mustikkavuosi. Mustikan himo on saanut minut valtaansa. Marjapoimuri on kuin kasvanut kiinni käteeni. Kuka ties idea poimurista on syntynyt metsän keskellä – kuten niin monen ihmisen työkalun. Plop, plop – pulleat ja mehukkaan makeat marjat tipahtelevat astiaan. Päästyäni poimimisen vauhtiin ja rytmiin ajatukseni alkavat mustikkameren keskellä harhailla ja hyppiä aiheesta toiseen. Tämä kesäblogi on siis mustikoiden ja metsässä kuljeskelun ansiota tai syytä.

Joka päivä eri medioissa ihmetellään Suomen epävakaista säätä ja haikaillaan Keski- ja Etelä-Euroopan helteiden perään. Ihmiset karkaavat Suomesta aurinkorannoille valohoitoon uutisoidaan. Mitähän turistit tuumaavat kylmästä Pohjolan kesästä? Kun Helsingissä ei ole vielä edes Guggenheimin museota vetonaulana. Tapaamani ulkomaalaiset ovat ihastelleet Suomen sään raikkautta ja ilman puhtautta. Joo joo, turistin on helppo saada pari päivää kicksejä tästä koleudesta, narisevat suomalaiset. Mutta että koko KESÄloma on kuljettava villasukat jalassa.

Kesällä ei myöskään välty “viinauutisilta”. Vuosittain toistuva kesto-otsikko “Helleaalto kansoittaa terassit ja alkoholiongelmat väijyvät lomalaisia” ei tänä kesänä ainakaan vielä ihan toimi. Niinpä median piti keksiä aiheeseen uusi tulokulma: “Ankea kesä voi johtaa alkoholisoitumiseen – lääkärit näkevät jo vaaran merkit” uutisoi Helsingin Sanomat heinäkuun lopulla. Lehtiartikkeli varoittaa, että huonojen lomasäiden tuottama pettymys ja ihmisen mieltä kalvava pelko yt-neuvottelujen mahdollisuudesta synnyttävät vaarallisen mielen stressi-coctailin, jota sitten lääkitään viinalla. Tätä pelätään ja tähän varaudutaan. Tapauksia ei vielä ilmeisesti ole lääkäreiden vastaanotoilla juurikaan näkynyt.

“Pullotetaan kyyneleet, myydään ne Baden Badeniin, missä Suomen murheet pumpataan suihkulähteisiin….niissä kylpee turisti ja toinenkin”, laulaa Chisu Baden Baden –kappaleessa. (https://www.youtube.com/watch?v=Yu19IWuIArY). “Tässä ratkaisu ois vientiongelmiin. Tuotanto halpaa ois, on Suomi varsin masentunut maa”, jatkaa Chisu. Uidessani sinisessä mustikkameresssä tämän laulun sanat pyörivät mielessäni. Laulussa potkut töistä saanut rahaton sai itkunsa lomassa oivalluksen, josta kiinnostui itse presidenttikin.

Nyt ei ole juuri tilaa positiivisille uutisille. Taloushan on kuralla. Poliitikot ja kovapalkkaiset, kohtuuttomista eläke-eduista nauttivat yritysjohtajat ovat liittoutunet yhteen vaatimaan jotain epämääräistä yhteiskuntasopimusta, jossa menettäjiä ovat lähinnä ahkerat, asiansa hoitavat, pienipalkkaiset rivikansalaiset. Heihin tiukka talouskuri iskee samalla, kun johtajat kuusikymppisinä karkaavat etelän lämpöön ja veroparatiiseihin. Eihän mikään asia voi meillä olla hyvin. Näkeehän sen, kun ulos katsoo: Sääkin rankaisee. Taivaalla on mustia sadepilviä, lämpömittari nousee juuri ja juuri 15 ja 20 plus asteen välille. Meitä kylmäävät muutkin asiat kuin talousnäkymät.

Vaikka media kuinka lietsoo surkeutta väitän, että tämäkin kesä säineen on upea. Harvoin on luonto ollut heinäkuun lopulla yhtä vihreän vehreä. En heti muista vuotta jolloin niittyjen kukkaloisto olisi ollut yhtä lumoava kuin tänä vuonna. Villiruusut ja suojellut kämmekkäkasvit kukkivat lehdoissa. Varvikot notkuvat pulleita isoja mustikoita. Mökkiteiden varret, niityt ja kedot ovat punaisina metsämansikoita. Popsin villivadelmia välipalaksi marjoja täynnä olevista pensaista. Kanttarellit jo kurkistelevat sammalten lomasta. Tatteja pukkaa. Nämä luonnon tarjoamat elämykset ja sato ovat ilmaisia, kaikille tarjolla. Lähin viheralue tai metsä löytyvät usein kävelymatkan päästä. Luonnon antimia alkaa löytyä, kun malttaa tutkailla maastoa.

Ajatukseni aikamatkaavat 1960-luvulle, lapsuuteni kesämaisemaan. Näen vanhan Heikki-setäni kumaran selän ja vikkelät kädet, kun hän aamusta iltaan, usean viikon ajan, poimi talteen kaikki pihapiirin varvikoitten mustikat. Niitä kertyi kymmeniä litroja. Yhtään mustikkaa ei varpuihn jäänyt. Iltaisin hän istui kuistilla itse kehittelemänsä marjaliukumäen äärellä ja poimi pois liki roskattoman marjasaaliin muutamat mustikanraakileet ja –lehdet.

Ajatukseni karkaavat vielä kauemmaksi; aikaan jolloin asiat hoituivat, kun oli hyvät kengät, joilla kävellä metsässsä, naapuriin, kirkonkylälle, kyläkauppaan. Omin jaloin taittuivat pitkätkin matkat. Matkanteosta ja kengistä kuulin lapsena tarinoita Karjalasta kotoisin olevalta mummoltani. Viime vuosina niitä on kertonut 93-vuotias anoppini muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa.

Hypähdän mietteissäni takaisin tähän hetkeen. Historia ja nykyisyys sekoittuvat ajatuksissani; arvuuttelen ketkä tässä havumetsäisessä ja kallioisessa sammalikossa ja varvikossa ovat vuosisatojen saatossa käyskennelleet. Ovatko kenties poimineet satoa talteen juuri tästä paikasta, missä minä nyt kykin? Ja mitä kaikkea ovatkaan osanneet ruoaksi kerätä? Entä millaisia kesäsäitä on koettu ja millä keinoin perheet ovat selvinneet entisajan huonoista viljavuosista? Huono viljasatohan on nyt monin paikoin tulossa. Viimeisimmät nälkävuodet koettiin Suomessa ja Länsi-Euroopassa vuosina 1866-1868. Silloin kuoli nälkään Suomessa arviolta 8 % väestöstä. Sellainen kohtalo ei meitä nyt uhkaa. Tästäkin kannattaisi muistaa iloita.

Miksiköhän suomalaiset, työtä tarvitsevat, eivät innostu marjojen tai sienien poimimisesta? On sekä Suomen talouden kannalta että ekologisesta näkökulmasta järjetöntä lennättää tähän maahan marjanpoimijat Aasiasta. Pitäisikö marjastamista ja sienestämistä työnä markkinoida uudella tavalla? Vaikkapa näin: Tervetuloa lähiruoan asiantuntijatyöhön. Työpäiväsi eivät kulu laitteiden näppäimiä näpytellen. Keräät luonnosta marjoja ja sieniä olet lähiruokaketjun avainhenkilö. Sinun tarkat silmäsi ja näppärät sormesi ovat varmistamassa suomalaisen lähiruoan houkuttelevuutta ja kilpailukykyä. Annat ruoalle ihmisen käden jäljen. Vaikka työ on sesonkiluontoista, työjakson aikana voit ahkeruudella saada kokoon sievoisen rahasumman. Työssä opit jatkuvasti uutta keräilystä ja erilaisissa sääoloissa toimimisesta. Eräs tämän kesän niksi liittyy ravisteluun: Sateen jälkeen kannattaa esimerkiksi mustikan varvusta ensin ravistaa pois vesipisarat ja vasta sitten napsia siitä marjat poimurilla.

Metsän keskellä sormenpäitten tuntoaistimus palauttaa minut mitteistäni tarkkailemaan jälleen ympäristöä. Kanervatkin ovat näemmä jo kukassa. Poimin niitä kimpun ja painan samalla mieleeni maamerkkejä, joitten avulla suunnistaa aikanaan puolukoitten luo. Miten ihanaa onkaan lampsia kumppareissa täällä puskissa virkistävän pohjoistuulen pitäessä itikat poissa niskasta. Pilvien lomasta pilkahtelee aurinko. Muutama pilvi suihkuttaa ajoittain lyhyen hetken sadepisaroita niskaani. Sateenkaari näkyy järven vastarannalla. Kuikka huutelee järvenselällä. Kyllä Suomen kesä on upea – viileänäkin.

Suomen luonto ei myöskään ole hullumpi työympäristö. Tekemistä riittää. Töitä löytyy monenlaisille käteville käsille. Alkuun pääsee, kun vain tarttuu toimeen.

 

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tarina, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , | Leave a comment

Mielettömissä puheen sprinttikisoissa

Ajatusviiva on kutkuttava merkki. Sanojen äärellä se putkahtaa usein mieleeni.

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Kotimaisten kielten keskuksen nettisivulla (www.kotus.fi) kerrotaan, miten ajatusviiva tuotetaan windows ja mac -koneiden näppäimistöillä huomioiden numero- ja merkkistandardin SFS 4175 suositus. Kielenhuoltajien sivustolla on myös määritelty merkin käytötarkoitusta: “Ajatusviivalla osoitetaan päätelmä, toinen näkökulma, merkitään rajakohta ja poisto.” Minulle tämä on kalpea kuvaus merkistä. Joka liittyy monella tavalla ihmisen ajatteluun ja viestintään.

Minä pidän enemmän eläväisen oloisesta, aina hieman erilaisesta, käsin kirjoitetusta viivasta. Se kuvastaa paremmin ihmisen ajattelun dynamiikkaa kuin kylmä SFS 4175. Mitä kaikkea onkaan ihmisen mielessä ehtinyt tapahtua ennen kuin merkki on ilmestynyt sanojen joukkoon? Mitä ihminen haluaa ajatusviivallaan sanoa?

Ajatukset pyörivät mielessä ja etenevät monesti ennalta arvaamattomiakin polkuja. Erilaisten asioiden välille kudotaan yhteyksiä. Syntyyy oivalluksia. Idea on voinut vaatia viikkojen kypsyttelyn sanoiksi ja muille jaettavaksi. Itse olen huomannut, että ajatuksia kannattaa jatkokehitellä muitten kanssa. Ajatusjumeihin liittyvät solmutkin aukeavat nopeammin. Julkilausutut sanat ovatkin usein yhdessä ajattelun tulos. Ajatusten fiilailu tuottaa erilaisia viivoja.

Muitten ihmisten tekstien äärellä mietin, miksi juuri tuossa kohdassa on ajatusviiva eikä esimerkiksi puolipiste. Lähtikö ajatus rientämään uusille teille? Ottiko ihminen kenties aikalisän? Onko kyse tauosta, jolla kirjoittaja haluaa painottaa minulle sanomansa tärkeyttä?

Moni ihminen kokee, että käsin kirjoittamisen nopeus sopii parhaiten oman ajattelun vauhdille. On aikaa miettiä, tutkia asioita monelta eri kantilta. Ajatusviivojakin käytetään enemmän. Kirjoitettua tekstiä lukiessa voi keskittyä ajattelemaan. Kirjoitetussa tekstissä ajatusviivalla voi antaa puheenvuoron toiselle. Sillä voi alleviivata tärkeätä oivalluksen hetkeä – kirjoittamisen lomassa koettua. Haasta ja havahduttaa lukijansa: inspiroidu ajattelemaan kanssani.

Ajatukseni ovat viime aikoina usein pyörineet ajatusviivan ympärillä muutenkin. Maailmaanhan mahtuu aina vain enemmän puhetta. Esineet muuttuvat puheliaiksi. Luku- ja kirjoitustaito katoavat vähitellen tarpeettomina, ennustetaan. Erilaisilla porisevilla pöhinäfoorumeilla olen välillä kokenut olevani monikielisen, villinä vellovan puheen tuottaman ärsykemyrskyn silmässä. Puhetulvan hyökyaaltojen pauhatessa voimalla en välillä enää kuule omia enkä toisen ihmisen ajatuksia.

Valokeila-tapahtumissa olen seurannut myötätuntoisena, kuinka omasta asiastaan innostuneet ihmiset yrittävät puhenopeuden ennätystä. Ajan vääjäämättömästä kulumisesta kertova sekunttikello ja lavan reunalla kärppänä seisova fasilitaattori kirittävät puhujaa. Muutamassa minuutissa on ehdittävä kertoa kuulijoille mukaansatempaavan ainutlaatuinen ja uniikki tarina omasta ideasta tai tutkimuksen tuloksesta. Se on myös osattava näytellä vakuuttavasti. Ajatusviivoille ei ole tilaa näissä sprinttikisoissa. Vauhti on liian nopea yhteisille oivalluksille; ideoitten jalostukselle. Sitä varten ovat muka kaikenlaiset jälkilöylyt ja kokkarit, joissa diskovalot välkkyvät, teknomusiikki värisyttää rintakehää. Hiki virtaa. Puhetta riittää. Migreeni jyskyttää päässäni. Sujuvasanaiset brändääjät hypähtelevät drinkkilasit käsissä, intoa puhkuen ja silmät kiiluen ihmiseltä toiselle käyntikortit tai mainosesitteet ojossa. Näillä kekkereillä on vaikeata bongata heitä, joilla oikeasti on jotain sanottavaa. Kohtelias, toisellekin puhetilaa antava, on näissä geimeissä reppana tuppisuu. Pitää olla iholle tuleva ja itsevarma verkostoituja.

Toivon, että pitchaus – hissipuhe –kulttuuri on ohimenevää hörhöilyä. Se kun on uinut myös “asiaohjelmiin”. Ei ihme, että erilaisissa paneeli”keskusteluissa” latteudet ja kuluneet mielipiteet jylläävät päivästä toiseen, köyhdyttävät julkista keskustelua ja kahlitsevat ajattelua. Miten ihmeessä kukaan ehtii sanoa mitään merkityksellistä tai esittää uusia ideoita muidenkin mietittäväksi, jos puhe aikaa on 30 sekuntia per panelisti? Jos aloittaa puheenvuoronsa tauolla – ajatusviivalla – peli on menetetty. Nopeampi puhuu sinunkin puolestasi. Sitten puheenaihe jo vaihtuukin!

Taisto puheajasta rapauttaa keskustelu- ja viestintäkulttuuria. Ääneen päässy ihminen pitää väkisin kiinni puheenvuorostaan ja kaappaa puheaikaa muiltakin erilaisilla ynähdyksillä ja tota tota noi -täytesanoilla. Mielestäni ajatusviivan olemassa olo pitäisi muistaa myös puhuessa. Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella kovaäänisimmän puheautomaatin monologia? Jos ei ole sanottavaa, voisi välillä olla hiljaa, pitää tauon, hengittää syvään ja luovuttaa suosiolla puheenvuoron toiselle. Mutta kuka hölmö näin tekee, jos uutta tilaisuutta sanoa jotakin ei ole luvassa? Ajatusviivan paikka on myös kohdassa, jossa puhe poukkoilee aiheesta toiseen kuin sinne tänne säntäilevä varpusparvi.

Ajatusviivasta on moneen lähtöön. Soisi sen käytön lisääntyvän tässä sanojen ja puheen läpitunkemassa ajassa.

Posted in Ajattelu, Ajatus, Ihminen, Informaatio, Suomeksi, Tulevaisuus, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Winds of change – new career sailing ahead

I turned sixty in July. To my surprise many random acquaintances, after hearing of my life’s milestone and congratulating continued in the same breath by asking: “When are you planning on retiring? Made any plans yet?”

© Michael Müller

© Michael Müller

I answered: Haven’t really thought about it? “Really! Isn’t it high time!” was the surprised reply. I must confess I was somewhat annoyed. Is this, how people may end up in a life crisis? Those around you start making an issue of one’s calendar age. One night, one day – your birthday and all of a sudden you take a big leap toward old age in the minds’ of some people.

Age is a mindset. Some are born old while others are young at heart even nearing 100 years. If you don’t use it you loose it holds true for both muscles and the mind. Picking your brain with life’s various challenges may not ensure a long life, but it will make it more interesting.

I decided to stop hearing the question on retirement, as a simple “no” wasn’t a sufficient answer to those asking. As a research professor of the Finnish Institute of Occupational Health (FIOH) I was in the midst of ending the Brain and Work research program and preparing to take the lead of a new five-year one named Brainwork and Technology. Plans on aims and focus and main content had been made together with my colleagues at the institute. The Brain Work Research Centre will play a key role in carrying out the various projects of the program. Work will be done together with both research and industrial collaborators outside the Finnish Institute of Occupational Health. We were ready to go and preparing to make the final touches to work plans for the coming year.

However, fate stepped into the game and an unexpected opportunity presented itself to me when August was turning to September. After a few weeks serious thinking I took a leap to the unknown. I decided to make a career move after 25 years at FIOH, of them the last ten years as a research professor in applied cognitive neuroscience and neuroergonomics. In November I started work at Nokia Technologies. So I am now the nearly 12-week-old Medical Expert at Nokia.

There comes a time, when it is time to move on; to let go, pass the ball and make way for, competent and able people to continue the work.

At Nokia Technologies work is in full swing and at the same time I am learning the ropes of the new working environment, familiarizing myself with new working cultures, getting to know new people and how they work.

In this transitional phase between careers I feel that the most important element of my work: communication and networking with people, teaming up to plan, dream and make dreams happen is still in the core of doing – as it has always been. I also feel that by changing jobs I haven’t lost connection to those people I have worked with throughout the years. The ways of working have changed and new people are being woven into the humane web.

When I was 59 years old one could say I was an old fifty, but now I’m a young sixty. Inspired by this thought and new experiences, I am starting a new series of blogs. They will be describing the adventures of a neurologist working at Nokia Technologies as the in-house Medical Expert. Stay tuned!

 

Posted in age, English, society, Work | Tagged , , , , | Leave a comment

Liikeidea vapaaseen käyttöön – Meillä sinua palvelee ilmielävä myyjä

Istun ja katselen kuusta. Se seisoo tuuheaneulaisena ja ryhdikkäänä edelleen olohuoneessamme. Päivien hiljalleen pidetessä odotan sen kohta kukkivan minkä kerkiää vaaleanvihreitä kuusenkerkkiä. Mietin kaupantekoa ja yrittäjyyttä.

© Michael Müller

© Michael Müller

Joulun alla tuttu maanviljelijä-kuusikauppias soitti metsätöistä. “Kohdalle osui juuri teidän perheelle sopiva kuusipuu. Kiinnostaisko? Nappaan digikuvan ja lähetän kännykkään kuvaviestin”. Pling : komea 4,5 metrinen puu ilmestyi näytölle ja tehtiin kaupat. Kuusipuu ilmestyi kotipihalle ja pääsi ensin vaakalekottelemaan autokatoksesta roikuviin hihnoihin. Kohtasimme yrittäjän sattumalta kolme vuotta sitten, kun kiertelimme lumituiskussa joulukuusien pop-up toreja. Bongasimme lopulta kohtalaisen hyvän puun. Mietimme ääneen, että saisi olla vielä vähän pitempi. “Minä hommaan teille sellaisen huomiseksi”, sanoi kauppias ja teki, minkä lupasi. Kuusi intoutui kukkimaan kerkkiä tammikuussa. Meistä tuli vakiasiakkaita kauppiaalle, joka ymmärtää henkilökohtaisen palvelun ja laadun merkityksen. Hän hyödyntää digiajan mahdollisuuksia tavalla, jolla asiakaskokemus vielä paranee. Kotisohvalta pääsimme hetkeksi kuvan myötä joulukuiseen metsään, kuusen kasvuympäristöön.

Kuusen oksien kasvukärjet pullottavat jo lupaavasti. Useampi kuusensa kauppakeskuksen pihamaalta verkkokassissa ostanut on kertonut puun neulasten viikossa varisseen. Joulukuusikauppa käy hyvästä esimerkistä kaupanalan tilasta. Jos käy tuuri tai on aikaa etsiä ja kysellä tutuilta, löytää pienyrittäjän, jolta saa yksilöllistä palvelua ja kuusipuun, jonka neulaset eivät heti varise. Kun myyjällä on nimi ja tuotteen alkuperä on tiedossa, voi ryhtyä vakiasiakkaaksi tai tarvittaessa soittaa, jos puu on joulupäivänä enää pelkkä ranka.

Ennen joulua kuljin ruokahyllyjen keskellä etsien sokeroimatonta glögiä tai myyjää, joka tietäisi, onko sitä valikoimissa. Kumpikin pysyi piilossa. Joitakin vuosia sitten samaisen ruokakaupan yhdellä kassalla oli aina jono. Siinä työskenteli nuorehko mies. Lukulaitteen kirjattua ostoksen kassapäätteelle hän pakkasi tavarat taidokkaasti lajitellen kasseihin niin, että niiden nosto kaappeihin kotona oli helppoa. Nuori mies oli ilmeisen innokas kokkailija kassalla käytyjen ruokakeskustelujen perusteella.

Jonkin aikaa saman kaupan kassalla työskenteli myös toinen nuori mies, joka taidokkaasti yhden käden sormiensa välissä pyöritteli muovirahaa, heitti sen ilmaan ja koppasi kouraansa ennen kuin laittoi läpyskän kortinlukijaan. Asiakas sai kaupan päälle jonglööri-esityksen. Kysyin mieheltä, harrastaako hän sirkustemppuja. “En varsinaisesti”, oli vastaus. “Sormiharjoituksista saa näppärästi maustetta työhön. Asiakkaatkin ilahtuvat”. Samassa kaupassa oli aikoinaan juustonsa tunteva myyjä ja toinen, joka osasi pyydettäessä sormikopelolla valita mateen, jolta löytyi mätipussi. Hän nylki kalan hujauksessa ja antoi maderuokavinkkejä. Kaikilla näillä myyjillä oli ammattitaitoa ja –ylpeyttä sekä asiakastuntemusta. Kaipaan heitä. Missä lienevät nykyään?

Viime lauantaina kävin elämyskeskukseksi tituleeratussa kauppakeskuksessa, joka rakentui vähitellen ruokamarketin ympärille. Se kumisi tyhjyyttään. Harvat asiakkaat hortoilivat käytävillä. Tavarataivaasta saisi vähän kaikenlaista 50-70%:n alennuksella. Myyjiä vaan ei näkynyt juuri missään.

Mailiksen maailma -blogista nappasin Yle:n nettiuutisen joulukaupan hiipumisesta. Jutussa Kaupan liiton toimitusjohtaja Juhani Pekkala ja SAK:n kenttäjohtaja Arttu Laine puhuvat kaupan hiipumisen riskeistä. Lääkkeiksi Pekkala tarjoaa tarjoaa kolmen v:n troppeja: vastuu, verotus, verkko. Vastuu liittyy jutun mukaan ihmisten työllistämiseen. Mailis pohtii blogissaan kuluttamisen ja ostamisen ekologisia vaikutuksia. Hän haluaisi lisätä v-troppeihin 4:n veen – vihreys. Vastuu ihmisestä tarkoittaa vastuullisuutta myös kulutuksen ympäristökuormituksesta. Se merkitsee mielestäni sitä, että aina vain runsastuvan tuotevalikoiman sijaan kauppa voisi panostaa siihen, että hyllyjen äärellä on asiantuntevia myyjiä. Vähemmän, mutta mietityt tuotekokonaisuudet ja enemmän myyjiä antamassa tuotetietoutta. Pitääkö hyllyiltä löytyä jopa 15 eri merkkiä tomaattimurskaa ja kymmenittäin erilaisia hammastahnoja?

Minä lisään kaupanalan virvoittavaan lääke-cocktailiin viidennen veen, vahvan sellaisen -vuorovaikutuksen. Ihminen – myyjä – palvelee asiakasta eli toista ihmistä. Vaikka kauppoja ei heti syntyisi, siemen asiakassuhteelle on kylvetty. Tällaiseen kaupantekoon ei nettikaupan tuotehakukone, robottimyyjä, pysty. Väitän, että asiakas tekee myyjän kanssa asioidessaan usein parempia ratkaisuja ja säästää aikaa. Laskekaapa lukijani nettikauppa-surffailuun käyttämänne aika, kauanko sesonkiaikana jonotitte postissa pakettia. Usein vielä jonotatte uudestaan postissa, jotta voitte tuotteen palauttaa.

Ilmielävä myyjä tavararöykkiöiden keskellä on ostoksilla harvinaista herkkua. En ymmärrä, miksi kaupat niin hanakasti haluavat eroon myyjistä. Samalla, kun palkkarahoissa säästetään tehostamisen nimissä, valtavia rahasummia kaadetaan verkkokaupan “kehittämiseen”. Tuloksena on onnettomia käyttöliittymiä ja nettimyymälöiden hakukoneita, joitten avulla on usein mahdotonta muodostaa kunnon käsitystä siitä, mikä tuote kannattaisi hankkia. Yksisuuntainen informaatio, jonka keskiössä on kuva tuotteesta ja lyhyt tuoteseloste, ei ihmisen mieltä lämmitä ja tiedonjanoa tyydytä.

Ratkaisu asiakkaan valinnan vaikeuteen tuotemerkkien keskellä ei myöskään ole asioiden ja tavaroiden internet (IoT – internet of things). Vaikka kuinka kulkisin älylasit päällä ja silmieni edessä vilahtelisivat tuoteselosteet, ei tämä vielä helpota päätöksentekoa. Tieto pitäisi osata arvioida kulloisenkin tarpeeni kannalta. Tarvitsen ajattelukumppaniksi myyjän, jonka kanssa miettiä asiaa. Minua ärsyttää jo pelkkä ajatus siitä, että jokin minusta kuluttajatietoa keräävä järjestelmä oppisi muka ymmärtämään tarpeitani ja sitten ehdottelisi juuri minulle oikeita tuotteita. En pelkää yksityisyyteni puolesta. Haluan vain vapauden tarvita eri asioita eri aikoina; muttaa mieltäni, ilman että joku systeemi koko ajan väkisin ehdottelee sellaista, mitä en halua. En halua myöskään tuunailla ympäristöön upotettua, näkymätöntä tekoälyä vaihtuvien tarpeitteni mukaiseksi.

Minulla on tarjota kaupan alalle ihan ilmaiseksi menestysresepti, liikeidea, joka perustuu seuraavaan: “Meillä maksat tuotteista hieman enemmän. Vastineeksi sinua palvelee ihminen, myyjä, joka tuntee tuotteet ja vastaa kysymyksiisi. Asiakkaanamme vaikutat siihen, että palvelualalla on jatkossakin työpaikkoja.” Ei liene vaikeata laskea myyjän työlle hinta ja ilmoittaa se erikseen tuotteen hinnassa ja asiakkaan ostosten laskussa. He, joille riittää nettirobottimyyjä ja itsensä palvelu, surffailkoot vapaasti verkossa. En usko olevani ainoa, joka syttyy ehdottamalleni, tänä päivänä peräti vallankumoukselliselle, liiketoimintamallille: “Meillä tapaat ilmielävän myyjän”.

linkit

www.mailiksenmaailma.blogspot.fi

http://yle.fi/uutiset/joulukauppa_hiipuu_tanakin_vuonna__viimeksi_laskenut_talla_tavalla_1990-luvun_laman_aikaan/7674779

Posted in Ihminen, Suomeksi, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , | Leave a comment