Ajatusviiva on kutkuttava merkki. Sanojen äärellä se putkahtaa usein mieleeni.
Kotimaisten kielten keskuksen nettisivulla (www.kotus.fi) kerrotaan, miten ajatusviiva tuotetaan windows ja mac -koneiden näppäimistöillä huomioiden numero- ja merkkistandardin SFS 4175 suositus. Kielenhuoltajien sivustolla on myös määritelty merkin käytötarkoitusta: “Ajatusviivalla osoitetaan päätelmä, toinen näkökulma, merkitään rajakohta ja poisto.” Minulle tämä on kalpea kuvaus merkistä. Joka liittyy monella tavalla ihmisen ajatteluun ja viestintään.
Minä pidän enemmän eläväisen oloisesta, aina hieman erilaisesta, käsin kirjoitetusta viivasta. Se kuvastaa paremmin ihmisen ajattelun dynamiikkaa kuin kylmä SFS 4175. Mitä kaikkea onkaan ihmisen mielessä ehtinyt tapahtua ennen kuin merkki on ilmestynyt sanojen joukkoon? Mitä ihminen haluaa ajatusviivallaan sanoa?
Ajatukset pyörivät mielessä ja etenevät monesti ennalta arvaamattomiakin polkuja. Erilaisten asioiden välille kudotaan yhteyksiä. Syntyyy oivalluksia. Idea on voinut vaatia viikkojen kypsyttelyn sanoiksi ja muille jaettavaksi. Itse olen huomannut, että ajatuksia kannattaa jatkokehitellä muitten kanssa. Ajatusjumeihin liittyvät solmutkin aukeavat nopeammin. Julkilausutut sanat ovatkin usein yhdessä ajattelun tulos. Ajatusten fiilailu tuottaa erilaisia viivoja.
Muitten ihmisten tekstien äärellä mietin, miksi juuri tuossa kohdassa on ajatusviiva eikä esimerkiksi puolipiste. Lähtikö ajatus rientämään uusille teille? Ottiko ihminen kenties aikalisän? Onko kyse tauosta, jolla kirjoittaja haluaa painottaa minulle sanomansa tärkeyttä?
Moni ihminen kokee, että käsin kirjoittamisen nopeus sopii parhaiten oman ajattelun vauhdille. On aikaa miettiä, tutkia asioita monelta eri kantilta. Ajatusviivojakin käytetään enemmän. Kirjoitettua tekstiä lukiessa voi keskittyä ajattelemaan. Kirjoitetussa tekstissä ajatusviivalla voi antaa puheenvuoron toiselle. Sillä voi alleviivata tärkeätä oivalluksen hetkeä – kirjoittamisen lomassa koettua. Haasta ja havahduttaa lukijansa: inspiroidu ajattelemaan kanssani.
Ajatukseni ovat viime aikoina usein pyörineet ajatusviivan ympärillä muutenkin. Maailmaanhan mahtuu aina vain enemmän puhetta. Esineet muuttuvat puheliaiksi. Luku- ja kirjoitustaito katoavat vähitellen tarpeettomina, ennustetaan. Erilaisilla porisevilla pöhinäfoorumeilla olen välillä kokenut olevani monikielisen, villinä vellovan puheen tuottaman ärsykemyrskyn silmässä. Puhetulvan hyökyaaltojen pauhatessa voimalla en välillä enää kuule omia enkä toisen ihmisen ajatuksia.
Valokeila-tapahtumissa olen seurannut myötätuntoisena, kuinka omasta asiastaan innostuneet ihmiset yrittävät puhenopeuden ennätystä. Ajan vääjäämättömästä kulumisesta kertova sekunttikello ja lavan reunalla kärppänä seisova fasilitaattori kirittävät puhujaa. Muutamassa minuutissa on ehdittävä kertoa kuulijoille mukaansatempaavan ainutlaatuinen ja uniikki tarina omasta ideasta tai tutkimuksen tuloksesta. Se on myös osattava näytellä vakuuttavasti. Ajatusviivoille ei ole tilaa näissä sprinttikisoissa. Vauhti on liian nopea yhteisille oivalluksille; ideoitten jalostukselle. Sitä varten ovat muka kaikenlaiset jälkilöylyt ja kokkarit, joissa diskovalot välkkyvät, teknomusiikki värisyttää rintakehää. Hiki virtaa. Puhetta riittää. Migreeni jyskyttää päässäni. Sujuvasanaiset brändääjät hypähtelevät drinkkilasit käsissä, intoa puhkuen ja silmät kiiluen ihmiseltä toiselle käyntikortit tai mainosesitteet ojossa. Näillä kekkereillä on vaikeata bongata heitä, joilla oikeasti on jotain sanottavaa. Kohtelias, toisellekin puhetilaa antava, on näissä geimeissä reppana tuppisuu. Pitää olla iholle tuleva ja itsevarma verkostoituja.
Toivon, että pitchaus – hissipuhe –kulttuuri on ohimenevää hörhöilyä. Se kun on uinut myös “asiaohjelmiin”. Ei ihme, että erilaisissa paneeli”keskusteluissa” latteudet ja kuluneet mielipiteet jylläävät päivästä toiseen, köyhdyttävät julkista keskustelua ja kahlitsevat ajattelua. Miten ihmeessä kukaan ehtii sanoa mitään merkityksellistä tai esittää uusia ideoita muidenkin mietittäväksi, jos puhe aikaa on 30 sekuntia per panelisti? Jos aloittaa puheenvuoronsa tauolla – ajatusviivalla – peli on menetetty. Nopeampi puhuu sinunkin puolestasi. Sitten puheenaihe jo vaihtuukin!
Taisto puheajasta rapauttaa keskustelu- ja viestintäkulttuuria. Ääneen päässy ihminen pitää väkisin kiinni puheenvuorostaan ja kaappaa puheaikaa muiltakin erilaisilla ynähdyksillä ja tota tota noi -täytesanoilla. Mielestäni ajatusviivan olemassa olo pitäisi muistaa myös puhuessa. Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella kovaäänisimmän puheautomaatin monologia? Jos ei ole sanottavaa, voisi välillä olla hiljaa, pitää tauon, hengittää syvään ja luovuttaa suosiolla puheenvuoron toiselle. Mutta kuka hölmö näin tekee, jos uutta tilaisuutta sanoa jotakin ei ole luvassa? Ajatusviivan paikka on myös kohdassa, jossa puhe poukkoilee aiheesta toiseen kuin sinne tänne säntäilevä varpusparvi.
Ajatusviivasta on moneen lähtöön. Soisi sen käytön lisääntyvän tässä sanojen ja puheen läpitunkemassa ajassa.