Saan henkisiä näppylöitä jälkiviisastelusta

Viimeiset pari vuotta ovat olleet täynnä julistuksia, klikkiotsikoita, kaikenlaisia väittämiä. ”Minä tiedän parhaiten”. ”Näin pitäisi, olisi pitänyt toimia”. Korona-aika on ollut jälkiviisastelun kulta-aikaa. Hyvät kysymykset ovat kuitenkin huutomerkki-julistuksia parempia. Ne pistävät miettimään, ovat minulle mieluista ajatusruokaa.

Hyvän kysymyksen esitti noin viikko sitten Mika Pantzar Facebookissa. Hänen luvallaan lainaan sitä blogissani. Kysymys kuului: ”Mitä pitäisi ajatella kavereideni postauksista, joissa he kertovat jo aikaa sitten ennen päätöksentekijöitä ymmärtäneensä maskien, vilkkujen ja passien merkityksen tai rokotusten haitallisuuden tai vaihtoehtoisesti hyödyllisyyden?”

Kysymys kirvoitti varsin pitkän viestiketjun. Minä jäin sen äärellä miettimään sanoja AIKAA SITTEN ja YMMÄRTÄÄ. Jos Mikan kaveripostaajat ovat lähiaikoina sanoneet em. sanat, voi kyse olla jälkiviisaudesta. Koska kyse on mutkikkaasta asiasta, johon ei kaikilta osin ole olemassa oikeata/väärää ratkaisua, on kaiketi niin, että kaikki voisivat itsetyytyväisyyttä uhkuen väittää olevansa/olleensa oikeassa.

Sana jälkiviisaus palautti mieleeni tositarinan elävän elämän tilanteesta neurologiurallani yliopistosairaalan päivystyksessä. Tapahtuma on muovannut ajatteluani. Jälkiviisaus nostattaa herkästi minussa henkisiä allergianäppylöitä.

Olin päivystyksen vastuuneurologina. Hoidettavana oli potilas, joka oli mennyt yllättäen tajuttomaksi eräässä toisessa sairaalassa leikkauksen jälkeen. Sain soiton aamupäivällä potilaan leikanneelta lääkäriltä. Kyse oli potilaasta, jolta oli leikattu harvinainen syöpä ja lääkärit tekivät hartiavoimin töitä, jotta potilas selviäisi tästä syövästä. Kehotin lähettämään potilaan pikimmiten päivystyksenä Meikkuun, jonne hän saapuikin tunnin sisällä.

Tutkin potilaan ja määräsin aivokuvauksen samalle päivälle aivoverenvuodon epäilyn vuoksi. Tietysti syövän etäispesäke aivoissa kävi myös mielessä. Erilaisten tapahtumien seurauksena aivokuvaus tehtiin päivystysaikana. Olin päivystämään tulleelle apulaislääkärille antanut tehtäväksi huolehtia siitä, että kuvaus tehdään ASAP.

Seuraavana aamuna potilaan aivokuvat olivat neurologien röntgenkokouksessa esillä. Kuvia esitellyt röntgenin seniorilääkäri totesi: ”Potilaan aivoissa ei ole mitään poikkeavaa”. Onneksi mietin minä. ”Ei siis mitään neurokirurgista päivystysleikkausta vaativaa”, jatkoi röntgenlääkäri. ”Miksi piti aiheettomasti kuormittaa röntgeniä tällä asialla illalla? Täysin turhaa!!” Röntgenlääkäri katsoi syyttävästi iltapäivystäjää, neurologiaan erikoistuvaa. Eräs, lähinnä hallintotehtävissä oleva seniorineurologi myötäili nyökytellen röntgenlääkäriä. Kaiken itsehillintäni kehiin laittaen totesin kaikkien kuullen röntgenlääkärille: ”Minä olin neurologina etulinjassa vastaamassa potilaan tutkimuksista ja hoidosta. Olen edelleen sitä mieltä, että tajuttomuuden syyn selvittely vaati aivojen päivystyskuvausta, vaikka elimistön suolatasapainokin vaati korjaamista. Täällä, seuraavan päivän röntgenkokouksessa, on potilaan normaalien aivokuvien äärellä helppoa jälkiviisastella. Minä tein päätöksen kuvauksen tarpeesta tilanteessa, jossa potilas oli tajuton ja aivovuoto/iso infarkti mahdollinen syy. Pidän kohtuuttomana meidän kliinikkolääkäreitten arvostelua ja syyttelyä. Me olemme hoitovastuussa potilaasta. Sellaista vastuuta ei sinulla, joka kuvia täällä katsot ja tulkitset, ole.”

Kliinikkolääkärin työ on hyvin usein tätä sairaaloissa. Lääkärin ammattitaitoon kuuluu varautua pahimpaan ja poissulkea vaaralliset potilaan oireiden syyt, jotka usein voidaan hoitaa, aina ei. Olen urani aikana lukemattomia kertoja joutunut kliinikkokollegojeni kanssa tekemään vaikeita päätöksiä. Kuka kolmesta tehohoitoa vaativasta potilasta siirtyy teholle, kun paikkoja on vain yksi? Ketkä näistä potilaista pystytään hoitamaan päivystyksessä odottamassa tehohoitopaikkaa? Tehon neurologina olen seissyt vakavasti sairaiden potilaiden vuoteen äärellä ja pohtinut, voisiko potilaan siirtää jatkohoitoon, vaikka valvontayksikön kautta, vuodeosastolle, kun päivystyksessä on akuutisti tehohoitoa tarvitseva potilas.  

Koronaviruspandemia on pitänyt yhteiskuntaa tiukasti otteessaan. Tilanteessa on paljon sekä lääketieteellisiä että yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Olen neurologina työurani aikana ollut useita kertoja eturintamassa, vaikeiden hoitopäätösten äärellä. Ihmisen henkikulta on kuvaannollisesti ollut kämmenelläni. Olen samalla nähnyt konkreettisesti resurssien rajallisuuden ja tiedostanut hyvin, että yhteiskunnan ja talouden rattaiden on pyörittävä, jotta on rahaa, jonka avulla ihmisten perusturvallisuuden elementeistä huolehditaan.

Tosielämän kokemusten karaisemana, totean nöyränä, että en lähde etu- tai jälkiviisastelemaan koronaepidemia-ajan päättäjien päätöksiä. En edes, vaikka voisin jälkiviisaana todeta, että joitakin asioita olisi voinut tehdä toisin. Toisaalta sitä, mihin tämä ”tehtiin toisin” olisi johtanut, emme voi tietää.

This entry was posted in Suomeksi and tagged , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.