Vuonna 2013 Tieteen päivien aiheena oli Kriisi – uhka ja alku. Silloin pidin esityksen Mieli informaation pyörityksessä – tieto ahdistaa ja vapauttaa. Tätä aihetta olen viimeisen vuoden aikana päivittäin pohtinut maailman kärvistellessä koronaviruspandemian aiheuttaman kriisin keskellä. Verkossa toteutettujen, vuoden 2021 Tieteen päivien aiheena oli Hyvä ja paha tieto. Ajan hermoon osuva otsikko, mietin, kun seuraan ihmisten reaktioita COVID-19 uutisiin.
Jo vuonna 2013 ristiriitaista informaatiota vyöryi ihmisten silmien ja korvien ohi jatkuvalla syötöllä. Nopeus, jolla informaatio kulkee ympäri maapallon sen kuin kasvaa. Siitä pitävät huolen aina vain tehokkaammat tietoverkot. Niinpä kyky ajatella – käsitellä ja analysoida tietoa – on mielestäni tärkein taito, jota ihminen tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa.
Informaation joukossa on tieteellisesti tutkittua tietoa, tiedon kaapuun verhottua näennäistietoa, mielipiteitä ja uskomuksia. Salaliittoteoriat leviävät kuin rikkaruohot digi-informaation viidakoissa. Se, mikä yhdelle on täyttä totta, on toiselle kiero yritys manipuloida ja pelotella ihmisiä uskomaan uskomattomalta kuulostavia tieteistarinoita.
Otsikko ilman huomiokoukkua hukkuu informaation digivirtaan
Viesti ei voi olla neutraali, on väite, jonka olen usein kuullut. Uutisotsikossa pitää olla koukku. Tunnustan: Mietin itsekin, mikä blogiotsikko houkuttelisi informaatioliemissä marinoituja lukijoita klikkaamaan juuri minun blogini auki luettavaksi. Miten teen tieteestä kiinnostavaa jo otsikkotasolla? Klikkikisa käy kuumana.
Koronapandemia, lääketiede, ilmastonmuutos, ympäristöön, teknologian kehitykseen ja talouteen liittyvät asiat ovat hyviä esimerkkejä monimutkaisista aiheista, joista löytyy jatkuvasti uusia näkökulmia uutisiksi. Informaatiovirran äärellä ihmisillä on varaa valita, mitä mediaa seurata ja mihin uskoa.
Klikki-matka uutisotsikoissa voi pistää ajatukset pahimmillaan umpisolmuun. Samankaltaisten uutisotsikoitten takaa voi löytyä hyvinkin erilaista tietoa. Eräs syy tähän on se, että jutun laatija on jo tehnyt valintoja sen suhteen, minkälainen uutispala tietystä informaatiosta tiettyyn mediaan tuotetaan. Toinen ihminen olisi laatinut erilaisen jutun samoista aineksista.
Tiedon matka faktasta fiktioksi
Uutisia seuraavat ihmiset tekevät omia päätöksiä siitä, mikä tieto on tärkeätä ja mistä syystä. He jakavat muokkaamaansa tietoa eteenpäin. Tieto elää ja muuttuu tulkintojen myötä. Tietoon voi tulla mukaan tärkeitä, uusi näkökulmia. Se voi myös värittyä ja vääristyä; muuttua faktasta fiktioksi.
Ihmisen rooli tiedonkulun eri vaiheissa on keskeinen. Mielestäni jokaisen ihmisen on hyvä omata perustiedot siitä, mistä ajattelussa on kysymys. Se auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten käsitykset asioiden tilasta voivat tiedotustilaisuuden jälkeen olla hyvin erilaisia. Viestintä ei koskaan tuota kaikille samanlaista tilannekuvaa.
Yhteinen ja erilainen todellisuus
Ajattelu on aivoissa tapahtuvaa tiedonkäsittelyä; työmuistin, tarkkaavuuden ja muistirakenteissa jo olevan tiedon yhteispeliä. Etulinjassa, vastaanottamassa aisti-informaatiota, ovat tarkkaavuus ja työmuisti, joiden toimintavarmuutta heikentää sotkuinen ”sillisalaatti” informaatioympäristö. Ihmisen on pakko valita, mihin asioihin kiinnittää huomiota ja jakaa tarkkaavuuttaan. Kyse on välttämättömästä informaation suodatuksesta, jolla taataan ajattelun sujuminen.
Ihmiset aina käsittelevät tietoa valikoiden ja tekevät siitä erilaisia johtopäätöksiä. Jaamme yhteisen todellisuuden vain osittain. Tämä johtuu siitä, että jokaisella ihmisellä on erilainen tietovaranto aivojensa muistirakenteissa. Sitä ihminen hyödyntää, tietoisesti ja tiedostamatta, kun navigoi informaatiovirrassa, jossa on aina enemmän tietoa, kuinka minkä ihminen pystyy havaitsemaan, saati sulattamaan.
Aiemmin opittu ja koettu vaikuttaa siihen, mitä havaitaan ja mikä merkitys tiedolle annetaan: faktaa, fiktiota, vanhentunutta, turhaa sälää.
Mikä on minulle tärkeätä?
Kun ihminen tekee päätöksiä siitä, mikä tieto on itselle tärkeätä, hän katsoo usein menneisyyteen ja luottaa varsin pitkälle aiemmin oppimaansa. Ihminen, joka ei muista, koska on viimeksi sairastanut nuhakuumeen, päättelee tästä, että hänen vastustuskykynsä pitää koronaviruksetkin loitolla. Häntä eivät päivittäiset koronauutiset kiinnosta. Ihminen, joka on sairastanut rajun keuhkokuumeen influenssan jälkitautina, seuraa tarkkaan uutisointia rokotuksista.
Tunnetilat vaikuttavat siihen, mitä uutisia seurataan ja kuinka reagoidaan. Ihminen, jonka työpaikka on uhattuna seuraa ahdistuneena uutisia yhteiskunnan sulkutilasta ja kasvavista työttömyysluvuista. Etätyön hehkutus sekä ärsyttää että innostaa. Uutisointi voi myös turruttaa. Jokapäiväiset koronaluvut uutislähetyksissä muuttuvat vähitellen nippelitiedon pakkosyötöksi. Taasko niitä lukuja!
Lisääkö tieto ymmärrystä vai tuskaa?
Tieto monipuolistuu ja muuttuu myös siitä syystä, että asioita on tutkittu enemmän. Koronapandemia on tehnyt näkyväksi tieteen perustehtävän, joka on pitkäjänteinen tutkimus, johon tuodaan uusia näkökulmia. Tuloksena on monipuolisempi käsitys siitä, mistä COVID-19 pandemiassa on kyse. Me emme elä mustavalkoisessa – joka tai – maailmassa, vaikka tällainen käsitys syntyy helposti, kun julkinen koronakeskustelu käydään minuuttiaikataulutetulla kysymys-vastaus-tyylillä.
Informaation jatkojalostus tietopaketeiksi on hyvä keino hillitä liiallista informaatiotulvaa. Liian tiivis tiedonvälitys eri medioissa herättää kuitenkin ihmisissä usein enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Yhteenveto siitä, mistä tieto on peräisin ja mistä näkökulmasta tiivistelmä on laadittu, auttaa ihmisiä oivaltamaan, että viestin sisällön erot voivat johtua erilaisesta tavasta käsitellä informaatiota. Omaa mielipidettä ei kannata muodostaa yhden median uutisoinnista.
Ajattelun taidoissa keskeistä on kyky monipuolisesti käsitellä tietoa ja ymmärtää, että tiedon pohjalta voi tehdä erilaisia päätelmiä. Vaikka liiallinen informaatio haittaa tiedonkäsittelyä, ajattelun taitojen kehittämiselle informaatio on välttämätön raaka-aine. Liian virikkeettömässä ympäristössä ajattelu rapistuu.
Ajatellaan yhdessä
Yhdessä ääneen ajatteleminen on ikivanha ja edelleen paras tapa kehittää omaa ajatteluaan. Asioihin saa uusia näkökulmia. Keskustelua voi käydä kasvotusten, puhelimessa tai näyttöruudun välityksellä. Menetelmät eroavat toisistaan siinä, miten hyvin ne välittävät muuta kuin puhuttua viestiä. Kasvotusten, samassa tilassa tapahtuvassa keskustelussa äänensävyt, kasvojen ilmeet, eleet ja kehon kieli ovat vahvemmin mukana. Tässä moodissa on helpompi havaita, kuka porukassa kohteliaasti odottaa suunvuoroa, kuka ei malta kuunnella muita, kuka heittää kommentteja kieli poskessa, kuka on paikalla, mutta ajatukset ovat hänellä ihan muualla.
Yhteiskunnalle ihmisten yksilölliset aivojen tietopankit ja niiden avulla syntyvät erilaiset näkökulmat tietoon ovat rikkaus. Ajattelevat ihmiset pyörittävät, rakentavat ja kehittävät kaikkia yhteiskunnan toimintoja. Pandemian keskellä eläminen ei ole syy kaivautua omiin infopoteroihin ja laittaa yhdessä ajattelua jäihin.
