Saako potilaaseen panna paikannuslaitteen? Älysairaala herättää eettisiä kysymyksiä uutisoi YLE 3.2.2016. Esineiden internetissä on kyse esimerkiksi siitä, että sängyt, pyörätuolit ja erilaiset laitteet voidaan nopeasti paikantaa tietokoneohjelmalla, joka tunnistaa laitteisiin asennetut pienet paikantimet. Uutisessa korostetaan esineiden internetin tehostavan sairaanhoitoa. Tehostaminen on latautunut sana ja niinpä uutisen viestion monille negatiivinen. Ajatusta siitä, että paikantimia eli tägejä voitaisiin kiinnittää myös potilaisiin ja henkilökuntaan ja näin saada tietoa siitä, missä ihmiset kulloinkin ovat, lähinnä kauhisteltiin. Tietosuojavaltuutettu toteaa uutisen mukaan, että potilaiden seuranta voi olla jopa loukkaavaa ja potilaan oikeuksien vastaista. Järjestelmän katsottiin esineellistävän potilaita. Heitä pitää kohdella inhimillisesti ja ihmisoikeuksien mukaisesti, ripitti tietosuojavaltuutettu. Hoitoalan järjestö Tehy taas perää yt-neuvotteluja ennen kuin tällaista paikannusta voi edes ajatella harkittavan. Järjestön mielestä henkilöseurannassa on kyse hoitajien kyttäyksestä.
Lääkärinä olin peräti tyrmistynyt tavasta, jolla tämä asia uutisoitiin ja miten siihen reagoivat viranomainen ja terveydenhuollon ammattilaisten edustaja. Kommenttien antajilla ei ole uutisen perusteella mitään käsitystä potilastyön arjesta. Kaikista tärkein asia eli potilasturvallisuus oli älysairaala-uutisessa täysin unohdettu. Uutinen toi nimittäin välittömästi mieleeni useita eri tilanteita, joissa paikantamisesta on varmasti potilastyössä todellista hyötyä.
Kerronpa teille joitakin tosielämän tilanteita, joissa ihmisen (ja miksei hänen käyttössään olevan laitteenkin) paikantaminen olisi ollut avuksi: 1980-luvulla työntelin vauvaa vaunuissa ja kohtasin Helsingin Töölössä miehen pyörätuolissa. Hänellä oli päällään vain vaaleansininen pyjama, jollaisia tiesin sairaaloissa käytettävän. Jaloissa oli töppöset. Pyörätuoliin kiinnitetyssä telineessä roikkui tippapullo. Mies yritti sinnikkäästi saada pyörätuolia jalkakäytävältä suojatielle. ”Mihis olet menossa?”, kysyin. ”Kotio”, vastasi mies. ”Mites sitä nyt pyörätuolilla kuljet?” jatkoin. ”Ei ollut muuta keinoa. Tällä tuon mäen alas huristelin”, hän jatkoi ja katsoi taakseen Topeliuksenkadun mäkeä, joka vie Meilahteen. Miehellä oli ranteessa ranneke, josta selvisi sairaala ja vuodeosasto. Soitin osastolle. Miehen katoamista ei oltu vielä huomattu. ”Hyvänen aika, hänenhän pitäisi olla tutkimuksissa muistiongelmien takia!”. Selvisi, että mies asui Kampissa ja oli ilmeisesti matkalla sinne. Kärräsin miehen kotitaloni sisäpihalle. Ambulanssin tuloa odotellessa jouduin sulkemaan portin, koska mies yritti koko ajan karata omille teilleen. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, että pelkässä pyjamassa kylmettyy nopeasti marraskuun viimassa.
Myöhemminkin sairaalavaatteissa olevia potilaita, joilla on voinut olla tippapullokin matkassa, on silloin tällöin näkynyt, milloin raitiovaunussa, milloin kävelemässä Meilahdessa. Olen parikin tällaista potilasta vuosien varrella saattanut takaisin sairaalaan. Viime syksynä eräs tuttava kysyi, miten pitää toimia, kun hän on parikin kertaa nähnyt potilaan kadulla sairaalavaatteissa Meilahden sairaalan liepeillä. Mihin numeroon soittaa? Kuka osaa sairaalassa neuvoa? Kehotin soittamaan vaikka ensiapuun.
Ollessani töissä Meilahden Tornisairaalassa omille teille lähteneitä potilaita etsittiin usein. Yleensä sairaalan sisältä; ei onneksi ulkoa. Muistan monta kertaa seisseeni potilaan vuoteen äärellä toteamassa hänelle ja omaisilleen: ”Vuodeosastolta ei saa lähteä pois ilmoittamatta asiasta hoitajille”. Silti kahvilasta heitä kävin usein itsekin hakemassa tutkimuksiin. Joittenkin muistisairaitten ja harhailevien potilaiden selässä oli lappu, jossa luki: ”Tuokaa potilas osastolle X, kiitos!”. Potilaita löytyi vääriltä osastoilta ja vääristä sängyistä. Niin hoitajilta kuin välillä lääkäreiltä meni aikaa potilaita etsiessä. Päivystyspoliklinikalla sekavat, mutta kävelykykyiset ja omille teilleen karkailevat potilaat, olivat välillä vaaraksi sekä itselleen että muille. Yksi heistä löytyi tien risteyksestä ohjaamasta liikennettä. Eräs autoilija toi hänet päivystyspoliklinikalle ja kysyi, kuuluuko mies ehkä teidän hoteisiin? Potilaiden köyttäminen kiinni sänkyyn tai tuoliin ei ole inhimillistä hoitoa. Hintana sille, että tähän turvauduttiin vain harvoin, olivat mm. karkailut ja harhailut. Miten paljon helpompaa olisi, jos näissä potilaissa olisi kiinni jonkinlainen hälytin, joka reaaliajassa kertoo, että potilas on lähtenyt omille teilleen.
Potilaan saadessa yllättävän sairaskohtauksen ei aina suinkaan ollut tietoa siitä, missä on lähin hoitaja tai lääkäri. Päivystäjän hakua kantava lääkäri saattoi olla kaukana toisella osastolla. Asiantuntevaa apua saattoi olla paljon lähempänä, mutta tästä ei tiedetty. Itse makasin kymmenen vuotta sitten vastakalvon tulehduksen kourissa henkihieverissä sairaalan vuodeosastolla. Meno ei ollut tasaista toipumista. Kerrankin tiukassa tilanteessa hoitovastuussa oleva lääkäri oli tekemässä toimenpidettä ja haun päästä tavoitettu päivystäjä toisessa talossa kiireellisissä hommissa. Tunnustan pelänneeni, että kalliita minuutteja tuhrautuu sellaisen lääkärin etsimiseen, joka voi jättää sen hetkiset tehtävänsä – vaikka sairaskertomuksen sanelun – ja tulla katsomaan, mikä kehossani mättää, kun vointi yhtäkkiä huononi. Mitä jos apua olisi viereisellä osastolla, mutta kukaan ei tätä tiedä?
Nämä erilaiset tositilanteet putkahtivat muistoista mieleeni, kun kuulin, että entisessä työpaikassani, Meilahden sairaalassa, on otettu käyttöön esineiden ja laitteiden paikannusjärjestelmä, jonka avulla voitaisiin saada myös tieto siitä, missä potilas tai hoitaja kulloinkin on. Ilahduin. Paikannus parantaisi merkittävästi potilasturvallisuutta. Omille teilleen lähteneet potilaat, havaitaan paremmin. Lähin vapaa sairaanhoidon ammattilainen, joka voi yllättävissä tilanteissa auttaa, löytyy nopeasti. Tämä voi pelastaa henkiä. Myös sairauksien tutkimus- ja hoitovälineiden nopea paikannus on todella tervetullut parannus. Aikaa ei tuhraannu välineiden etsimiseen. Ei jokaisen potilaan lähellä voi olla esimerkiksi akuutin sydänkohtauksen varalta ensiapuvälineitä.
Niinpä olin todella hämmästynyt, kun samassa uutisessa tietosuojavaltuutettu, piti paikannusta lähinnä ongelmallisena. Potilaiden yksityisyyden suojahan tässä vaarantuu! Ja eihän ihmisiä saa tällä tavalla vahtia ja seurata. Jutussa TEHY:n edustajan mielestä hoitohenkilökunnan vahtiminen ei ole asiallista. Paikannusjärjestelmä voi johtaa työntekijöiden hiostamiseen. Jokaista kahvihetkeä ja hengähdystaukoa kytätään.
Hyvät hyssykät sanon minä. Menkää kauhistelijat katsomaan sairaalan arkea. Kyllä potilasturvallisuus on sairaalassa ykkösasia. Jokainen tietosuojaongelmia murehtiva ja paikannusjärjestelmää kyttäyksenä pitävä, miettiköön, haluaako itsensä tai omaisensa harhailevan vakavasti sairaana ja avuttomana pitkin sairaalan käytäviä tai katuja. Entä, jos sairaskohtaus iskee yllättäen? Haluaako ihminen saada asiantuntevan avun heti vai käytetäänkö kalliita minuutteja mieluummin siihen, että joku säntää etsimään jostain lääkäriä, hoitajaa ja välineitä? Ei väliä vaikka ehtii kuolla – yksityisyyden suojaan ei kosketa. Ja onko peräti niin, että hoitajien hengähdystaukoihin ei nykyisin ole aikaa, kun pitää kulkea ympäriinsä etsimässä kadoksissa olevia potilaita tai tavaroita tai apuvoimia. Väitän, että toimivan paikannusjärjestelemän ansiosta, aikaa voi jäädä enemmän sekä lepotaukoon että varsinaiseen potilaiden hoitotyöhön.
Pahimmillaan yletön yksityisyyteen ja tietosuojaan tuijottaminen estää potilasturvallisuuden parantamisen. Omien kokemusteni pohjalta minä ainakin annan ilomielin kiinnittää itseeni sekä lääkärinä että potilaana paikantimen. En usko, että olen ainoa näin ajatteleva. Lääkärinä pidän epäeettisenä ja epäinhimillisenä sitä, jos tällaisia digitaalisuuden mukanaan tuomia mahdollisuuksia parantaa potilasturvallisuutta ja hoitoa ei oteta käyttöön.
