Hymyä huuleen – ainako?

© kuva Michael Müller

Mietin usein hymyilemistä. Hymy on viesti, jonka tulkinta ei ole aina helppoa. Sydämellinen, spontaani hymy ilahduttaa monia. Joskus olen näkevinäni surua hymyn takana. Hymyyn pakottaminen voi olla julmaa. Mietittyäni viime kuukaudet hymyilemisen eri ulottuvuuksia siitä muotoutui uusimman blogini aihe.

Polveilevat ajatukseni hymyn ympärillä pisti liikkeelle Naamakirjan uutisvirrasta bongaamani kaverin jakama uutinen: Kauppalehti siteerasi kesäkuun lopussa The Daily Beast -nimistä julkaisua, joka kertoo monen japanilaisen työnantajan ottaneen käyttöön hymymittarin. Tuloksen tuottaa algoritmi, joka mittaa työntekijän hymyn töihin tullessa ja sieltä pois lähtiessä ja jopa – artikkelin mukaan – luokittelee hymyn voimakkuuden. Hmm, onko hymy hyytynyt työpäivän aikana? Vai olitko jo valmiiksi töihin tullessa suu mutrulla? Osaakohan algoritmi tulkita hymystä jotain muutakin kuin suun kaaren? Entä hampaat? Saavatko ne hymyillessä näkyä? Haluaisin tietää, mitä kasvojen piirteitä systeemi mittailee. Entä jos ihmisellä on luonnostaan vino hymy. Hoksaako systeemi, kun töihin tulo hymyilyttää sen takia, että kaikki on kertakaikkisen absurdia, niin kuin nyt tämä hymymittari. Onko älypeili kenties niin älyttömän tyhmä, ettei erota toisistaan aitoa ja tekohymyä. Entä kun suu nauraa ja silmät itkevät? Tulkitaanko tämä niin, että ihminen nauraa niin, että naurun kyyneleet valuvat silmistä. Entä jos kyse onkin siitä, että suu hymyilee, vaikka sydän on pakahtua murheesta?

Hymy ja mistä se viestii, on askarruttanut minua lapsuudesta asti. Jos jaksat lukea blogiani eteenpäin, selviää, miksi. Hymyillään kun tavataan. ”Ain laulain työtäs tee,” laulettiin koulussa. ”Laulain työtäs tee” tarkoitti – ainakin minulle – että työtä tehdään hymyssä suin. Kouluaikanani jaettiin hymytyttö ja -poika patsaita. Älä anna hymysi hyytyä, vaikka kuinka ärsyttää, on usein kuultu neuvo. ”Nyt sitten hymyä huuleen”, on kestokehotus kameran takaa.

En ymmärrä, miksi minun pitäisi hymyillä kuvassa, joka kuvittaa haastatteluani, joka koskettelee vakavaa asiaa. Kuten: Kun ihminen venyttää itsensä äärimmilleen duracell-pupu moodissa tekemällä töitä levotta selviytyäkseen kohtuuttomasta työkuormasta, ”palkintona” uhrautumisesta voi olla vakava sairastuminen: sydän- tai aivoinfarkti tai psykoosi. Pitäisikö hymyssä suin kertoa, että pahimmillaan täysin sekaisin olevasta vuorokausirytmistä menee paitsi ajantaju, myös terveys? Minusta se olisi väärin – ihan kuin hymyssä suin kertoisin asioista, joitten vaikutus yksittäisten ihmisten elämään voi olla liki katastrofaalinen. Silti: Jos nyt kuitenkin sinulta saataisiin vähän hymynkaretta? Jos nyt ei kuitenkaan”, pidän pääni ja jatkan: Mikä tässä hymyilyttää? Ei mikään!

Hymy ei ole aina paikallaan eikä hyvä juttu. Muistan seuraavat lapsuuden tapahtumat vieläkin: Juoksen pitkin Haartmaninkatua Helsingin Meilahdessa. Olen pakomatkalla sairaalasta. Olen noin 3 – 4 vuotias. Muistikuvissani perässäni juoksee sairaanhoitaja. Hoitajan nyrkissä olevasta kädestä sojottaa kohti ilmoja valtavan iso ruisku ja sen päässä on iso piikki. Miksikö juoksen? Minua on hymyllä huijattu. Olin luottavaisena tullut sairaalaan johonkin lääkärin tarkastukseen aika pahan silmieni karsastuksen takia. Istuin sängyn laidalla heilutellen jalkojani. Hyppäsin sängystä lattialle. Tömpsistä. Kipusin takaisin sängynreunalle. Hyppäsin uudelleen. Hymyilin hyppyleikin tuoksinassa. ”Voi, miten hienot hymykuopat sinulla on.” Niistä minua silloin tällöin kehuttiin. Ne on joskus onnistuttu valokuvaankin ikuistamaan.

Takaisin muistoissani sinne sairaalaan: Lempeästi hymyilevä sairaanhoitajatäti saapui juttelemaan kanssani. Hän juuri kehui hymykuoppiani. Yhtäkkiä hän veti esille – lapsen näkökulmasta – jättimäisen ruiskun ja sanoi lempeästi hymyillen: ”Laitetaanpa tästä ruiskusta pienen (!) neulan avulla peppuusi vähän lääkeainetta ja sitten lähdetään silmäleikkaukseen.” En aikaillut. Otin jalat alle ja juoksin huoneesta sairaalan käytävälle, rappuset alas ja ulos. Kauhu ja mielikuvitus antoivat vauhtia: Minuun iskettäisiin piikillä jotain ainetta ja sitten minulta poistettaisiin kierot silmät. Minulle oli kyllä kotona kerrottu, että ehkä jossain vaiheessa pitäisi vasenta silmää oikaista pienellä toimenpiteellä, jos silmäjumppa ja ns. peittohoito eivät auta.

Lapsuusmuistossani minut petettiin hymyillen: ”Jättiruiskun” kera sain tietää, että minut ”huumattaisiin” ja leikattaisiin. Totta kai mielikuvani esimerkiksi ruiskun todellisesta koosta oli lapsen näkökulma. Te, jotka olette joskus Heurekassa käyneet, olette varmaan vierailleet näyttelytilassa, jossa aikuinen on voinut kokea, miltä tavallinen ruokapöytä tai tuoli näyttävät pienen lapsen perspektiivistä. Vanhempani olivat raivoissaan tavasta, jolla asiat silmäleikkauksessa hoidettiin. Olivathan he jo aikaisemmin kertoneet karsastustani hoitaville, että Kitille pitää kertoa asiat asioina ilman lepertelyä. Olin nimittäin silmälääkärissä kysynyt, miksi lääkäri puhuu hassuja ja heiluttelee puputikkua.

Hymyilemisen tärkeydestä erityisesti palveluammateissa puhutaan jatkuvasti. Tätä lapsuuden tapahtumaa muistelen siksi edelleen aika usein. Minulle ei lapsuuden tapahtumasta kehittynyt hymy-, ruisku- hoitaja- tai lääkäripelkoa. Tämä lapsuuden kokemus on kuitenkin ehkä yksi syy siihen, että minua ei hymyilytä hymyilyn kaiken autuaaksi tekevä väite. Hymyileminen ja tilannetajun puute on huono yhdistelmä.

Siitä hetkestä lähtien, kun lapsi maailmaan putkahtaa, alkaa vuorovaikutus ympäröivän maailman kanssa. Pienen vauvan ensimmäinen hymy on sykähdyttävä muisto. Muistan hyvin molempien tyttärieni kohdalla tämän hetken. Se palautuu mieleen, kun näen ihmisten hymysuin kujertelevan ja jokeltelevan pienien ihmistaimien kanssa. Hymy on vahva tapa viestiä: sinusta pidetään huolta, olet tärkeä ja turvassa. Hymy merkitsee luottamusta. Niinpä minulle, pienelle tytölle, oli aikamoinen järkytys aikoinaan se, että hymyilevällä tädillä olikin ”pahat mielessä”: Iskeä piikki pyllyyn.

Hymyile oikein. Ajatus siitä, että juuri tietynlainen hymy välittää toiselle ihmiselle ystävällisyyttä ja hyviä aikeita, ei ole uusi. Jo liki 10 vuotta sitten the Guardian lehti uutisoi, kuinka japanilaisen junayhtiön työntekijät hymyilevät joka aamu peilikameralle. He odottavat järjestelmään upotetun algoritmin tuomiota: Onko hymy asiakaspalveluun oikeanlainen, vai meneekö uusiksi?

Töissä pitäisi olla jonkinlainen hymyrobotti. ”Täällä sitten muuten hymyillen tervehditään näin aamun alkajaisiksi”, kuulin vuosia sitten moitteen sanoja takaani. Huomasin, että olin ajatuksissani kulkenut tutun työkaverin ohi häntä huomaamatta. ”Anteeksi, en huomannut sinua.” ”Olisi hyvä olla vähän valppaampi ja vähemmän vakava.” ”Elämä on iloinen asia,” hihkaisi työkaveri. En pystynyt jatkamaan keskustelua, vaikka mielessäni vastasinkin: Nyt ei hymy irtoa. Sain juuri töihin puhelinsoiton: läheinen ihminen oli yllättäen kuollut. Hymyile sitten tilanteessa, jossa olin juuri saanut kammettua itseni ulos työhuoneesta. Istuin siellä puhelun jälkeen yksin pitkän tovin yrittäen tajuta tapahtuneen. Samalla mietin, miten pistää lähipäivien suunnitelmat uusiksi.

Aikoinaan seisoin kesäkandina, kauniina kesäpäivän iltana, parkkipaikan viereisellä nurmikolla. Työporukkamme oli menossa kesäretkelle. Pysähdyimme noukkimaan autoon nurmikolla punnerruksia tekevän pomon. Tämä juoksi ja hyppeli energisenä luoksemme. ”Tein vähän punnerruksia, kun olette myöhässä.” Pomo katsoi meitä tiukasti silmiin: ”Ja tänä iltana meillä kaikilla on kesäjuhlissa sitten hirveän hauskaa!” Uskallakin olla eri mieltä – viesti tuli äänenpainosta selväksi.  Sitten pomo meni seisomaan nuoren apulaislääkärin luo, tarttui tätä hartioista ja jatkoi: ”Nyt hymyä huuleen. Kuuletko! Meillä on tänä iltana hirveän hauskaa.” Seurasin tilannetta tyrmistyneenä. Hirveän hauskaa, mikä hirveä sanapari. Olin nuori lääketieteen opiskelija enkä uskaltanut pihahtaakaan. Tilanne on piirtynyt tiukasti mieleeni. Kuin olisi eilen tapahtunut. Minun iltani oli pilalla jo ennen kuin se oli alkanut. Eniten sitä pilasi se, että en uskaltanut ilmaista tyrmistystäni silloin, kun pomo tarttui työkaveria paidan kauluksesta ja esitti vaatimuksensa oikeasta tunnetilasta. Tosin työkaverit totesivat, kun asiaa heille harmittelin: ”Hyvä ettet avannut suutasi, se olisi vain pahentanut tilannetta.”

Ihmisen hymyn juuret voivat olla iloisessa asiassa. Hymy voi toisaalta kätkeä taakseen surun, josta on liian raskasta puhua. Hymyn taustalla voi myös olla pelko: Jos en hymyllä osoita, miten sitoutunut olen työhöni, saan ensimmäisten joukossa potkut.

Kesän hymymittari jutun inspiroimana painuin internettiin päivittämään tietojani digiajan suhteesta hymyilemiseen. Venäjä valmistautui ilmeisen huolella jalkapallon 2018 MM kisojen isännöintiin. Eri alojen työntekijöitä hymykoulutettiin. Oikeanlaisen hymyn avulla pyyhkiytyisi pois turistien käsitys venäläisistä epäystävällisinä ihmisinä uutisoi vuorostaan Business Insider.

Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan työpaikoilla, joissa asiakaspalvelijoilta vaaditaan hymyilyä tilanteessa kuin tilanteessa, tilanne voi johtaa kohonneeseen stressiin, jopa uupumukseen. Voisi kärjistäen sanoa, että hymyily uuvuttaa, kun siihen liittyy pakko. Lopputulos voi olla huonontunut työilmapiiri, jossa työkaverit kohtaavatkin hymyttömän kiukuttelevan työkaverin. Asiakkaana koen hymypisteiden antamisen kaksipiippuisena juttuna. Miten pisteyttää, kun jokin asia toimi ja jokin taas ei?

Hankala asiakas voi olla tyytymätön, vaikka häntä kuinka yritetään palvella. Hän voi jopa ärtyä, jos kokee että myymälätiskin takana olija vain hymyilee, vaikka esimerkiksi tuotetta, jonka pitäisi ehdottomasti olla tarjolla, ei nyt vaan ole saatavilla. Pitkä jonotusaika chat-palvelussa ei kohdallani kuittaannu: ”Hei, miten voin palvella -hymiö” -aloituksella.

Suhtaudun hymyilemiseen vakavasti. Onneksi hymy kertoo usein tyytyväisyydestä ja kaikki on hyvin. Silloin asiat eivät ole hyvin, jos ihmistä vaaditaan hymyilemään, vaikka itse asiassa häntä ei yhtään hymyilytä. Ihmisiä, jotka kuvittelevat vallassaan olevan senkin määräämisen hymyilläänkö vaiko ei, on ollut kautta historian. Yksinvaltiaat ovat pitäneet kansalaisiaan pelossa hymyn avulla. Hymyile aurinkoisen iloisesti tai sinun käy huonosti.

En tietenkään voi olla varma, onko hymymittari – ”älypeiliin” upotettu algoritmi tosijuttu japanilaisen työelämän nykypäivästä vaiko liioittelua. Kasvojen erilaiset tunnistusohjelmat ovat kuitenkin jo arkipäivää. Ne voidaan sulauttaa huomaamattomasti ympäristöön tarkkailemaan ihmisiä. Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään sitä vastaan, että kasvojeni ilmeitä analysoidaan. Haluan kuitenkin, että järjestelmä tunnistaa kasvoistani myös ne ilmeet, jotka kertovat siitä, että nyt on töissä tai muussa elämässä tiukka paikka ja ei hymyilytä.

Lääkärinä olen työurani varrella usein pohtinut sitä, miten kertoa potilaalle ikävästä asiasta. Ei siinä tilanteessa hymyily tunnu oikealta. Optimismia voi välittää hymyllä sitten, kun akuutti shokkivaihe on ohi. Toisaalta, ei potilaan kanssa voi myöskään ruveta itkemään toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Joskus on pitänyt nieleskellä kyyneliä ja vetää syvään henkeä ennen vakavasti sairastuneen potilaan tai hänen läheisensä tapaamista. En ole koskaan ajatellut, että hymyileminen pehmentäisi viestiä. ”Sinulla on laajalle levinnyt syöpä”. Kyllä siinä tilanteessa rohkaiseva käden puristus potilaan olkapäälle tai käteen tarttuminen myötätunnon osoituksena toimii paremmin. Oikea paikka hymyillä yhdessä on silloin, kun on hyviä uutisia hoidon tehosta.

Tiettyjä hymyilyn sudenkuoppia olen oppinut tunnistamaan kantapään kautta. ”Millekäs lääkäri oikein hymyilee?” ”Onko tässä huoneessa muitakin ihmisiä kuin sinä ja minä?” tivaa psykoottinen potilas ja tuijottaa minua tiukasti silmiin. ”Helvetti on ovella ja lääkäri vain hymyilee.” Entä kun palvelee ihmistä, jolla on näkyvä haitta? Hymyily voidaan tulkita myös tässä tilanteessa väärin. Olen kerran ollut sivusta seuraamassa tilannetta, jossa vastaus kassaneitokaisen kivaan, iloiseen hymyyn oli ”hittoako mulle hymyilet, vammaniko sua naurattaa?”

Some vilisee selfie-kuvia, joissa hymyillään leveästi yksin tai ryhmissä. Ehkä kasvolihaksia alkaa joskus ihan kivistää loputon hymyileminen. Huomiotalouden ajassa eri medioiden lööpit kauhistelevat kauheita tapahtumia ja elämänkohtaloita ja kuvittavat jutut hymyilevillä ihmisillä. Ikävä uutinen nappaa huomion hyvää uutista helpommin. Ihminen kohdistaa toisen ihmisen kasvoissa herkästi huomionsa suuhun. Yhdistelmä kauhea asia ja hymyilevä suu kertoo mielestäni tilannetajun puutteesta. Vakavista asiaoista ei puhuta hymyssä suin.

Pidän siitä, että ihmiset hymyilevät, kun siihen on aihetta. Kehotus ”hymyä huuleen” jähmettää huuleni ja kasvolihakseni perusilmeeseen vakavan asian äärellä.

This entry was posted in Empatia, Hymy, Ihminen, Järki, Mieli, Suomeksi, Tarina, Tunteet and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.