Yksin vai yhdessä? Etä- vai lähitöissä? Liukuva työaika joustavilla tauoilla vai tarkkoihin työjaksoihin sidottua tekemistä? Ei ole olemassa reseptiä, jonka avulla leipoa työ, joka maistuu ja sopii kaikille ja toimisi kaikissa töissä. Sopivien ratkaisujen löytyminen on luovimista erilaisten tarpeiden, toiveiden ja välttämättömyyksien välillä. On ymmärrettävä työtä, työelämää, taloutta, yhteiskuntaa – ja ihmistä. Ihmiset viime kädessä päättävät, haluavatko he puhaltaa yhteen hiileen, vaikka ihan kaikki ei ole ”miun maun mukaista”.
Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan kuin se olisi uusi asia. Sitä se ei ole. Myöskään kuvio, jossa työtä voi tehdä eri paikoissa, eri aikoihin ja liikkuvassa moodissa, ei ole uutta. Sain ensimmäisen kannettavan tietokoneeni jo 1990-luvun alussa. Kuvio, jossa moni ihminen siirtyi etätyöhön kylmiltään, on uusi.
Kun puhutaan työelämän ja opetuksen digiloikasta etämoodiin kyse on koronapandemian synnyttämästä eristäytymisen pakosta, vaihtoehdottomuudesta. Kotiinsa näyttöruutujen ääreen ovat jumiutuneet myös ihmiset, joiden työssä perinteinen kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, ilman välissä olevaa näyttöruutua ja (edelleen) takkuavia nettiyhteyksiä, on tärkeässä roolissa.
Uuden työvälineen totuuden hetki
Työn historiassa muutos on alati läsnä. Se koskettaa työvälineitä, työtapoja, erilaisten töiden sisältöjä ja ympäristöjä, joissa töitä tehdään. Ammatteja tulee ja menee. Kätevällä, idearikkaalla ihmisellä on aina ollut sormensa pelissä. Sähkölampun keksiminen toi päivänvaloon vuorotyön. Keskustelu ihmisen terveydelle parhaista vuorotyöratkaisuista jatkuu edelleen. Tietoteknologia ja digitalisaatio toi lähes kaikkiin töihin tietotyön piirteitä ja työympäristöihin informaatiovirrat. Teollistumisen alkumetreistä lähtien on mietitty, kestääkö ihmisen päänuppi jatkuvia muutoksia.
Uusien työvälineiden ja -tapojen totuuden hetki koittaa, kun ne jalkautetaan työn arkeen. Sujuuko työ vai onko kaikki yhtäkkiä sekavaa säheltämistä? Kun hommat takkuavat, on oltava aikaa yhdessä työkaverien kanssa miettiä, mitä pitää työtavoissa muuttaa, jotta asiat jälleen rullaavat. Pitää tarkastella niin omia kuin toisten työtapoja. Jokainen ihminen tekee työtä omalla tavallaan. Tämä on vahvuus, ei haitta. Eri työtapojen yhteensovittaminen on tiimityön ytimessä. Oivaltava ihminen löytää ratkaisut. Onnistumisen vihollinen on kiire ja kuvitelma, että uutteen työmoodiin solahdetaan hetkessä.
Etätyökö pelastaa työnteon yhteiskunnan sulkutilassa?
Etätyöhön siirtyminen ei tarkoita sitä, että napataan kainaloon kannettava tietokone, kännykkä sujautetaan taskuun ja avataan nettiyhteydet etätyöpisteestä työpaikalle ja ryhdytään tekemän töitä digimoodissa.
Tiukassa tilanteessa, koronapandemian keskellä, jäi huomaamatta, että yhtäkkinen siirtyminen etätyömoodiin, ei suinkaan tarkoita sitä, että töitä voidaan jatkaa entiseen malliin. Nyt vain koronaturvallisesti näyttöruutujen ääreltä. Ihminen ei noin vain ”sormiaan napsauttamalla”, yhdessä yössä, kykene pistämään työtapojaan uusiksi. Nekin ihmiset, kuten minä, jotka ovat jo vuosia tehneet töitä työpaikkansa tiloissa ja etänä, milloin missäkin, olivat uudessa tilanteessa. Ei ollut mahdollisuutta miettiä, missä tilanteessa ja keiden kanssa etätyö toimii ja milloin on parempi hoitaa asiat fyysisellä työpaikalla.
Voiko äkkinäinen digiloikka viedä ojasta allikkoon?
Loikka synnyttää helposti mielikuvan siitä, että toivottu kehitys vauhdittuu, vie asioita rysäyksellä eteenpäin. Samalla kun koronapandemia eristi ihmiset toisistaan, nähtiin digitaalisuuden ja tietoteknologian tarjoavan monille mahdollisuuden etätöihin. Vihdoin, johan tätä on vuosia odotettu ja toivottu! Silti, onko loikka aina kohti parempaa? Loikkimisen innossa hyviä asioita voi jäädä jalkoihin.
Kylmiltään näyttöruudun äärelle joutuneen mieleen ponnahtaa monia kysymyksiä: Mitä etätyö tarkoittaa minulle ja toisille? Saanko nyt keskittyä, etäällä muista, omiin hommiin? Pitääkö etätöissä koko ajan olla ”linjoilla”? Pitääkö kaikkiin virtuaalikokouksiin osallistua? Miten järjestää oma työpäivä, jos tilaisuus jutella muiden ihmisten kanssa siitä, mitkä työt pitää saada tehtyä, tapahtuu ainoastaan näyttöruudun välityksellä? Taas näyttää työkaverin kalenteri olevan tupaten täynnä virtuaalikokouksia. Mihin väliin minä mahdun?
Ihminen tarvitsee ajatuskumppaneita, joitten kanssa yhdessä miettiä, miten priorisoida töitä ja mikä olisi hyvä tapa työskennellä yhdessä etäällä. Etätyössäkin tarvitaan yhteen hiileen puhaltamista. Ihmiset tarvitsevat suunnan ja merkityksen työlleen. Sen löytäminen ei onnistu kunnolla pelkässä etätyömoodissa virtuaalikokouksissa.
”Kansakoulun luokkahuone”
Avokonttorissa käytin ”ei saa häiritä” kuulokkeita, kun piti keskittyä. Nyt istun ne päässä ja tihrutan näyttöruutua virtuaalipalaverissa. Katselen kokoukseen osallistuvien ihmisten kuvakkeita – joskus videoita, joissa ihmiset, siellä jossain, tuijottavat ruutua. Kuulokkeissa särisee. ”Muut kuin puhuja, sulkekaa mikit”, kehottaa kokouksen vetäjä. Kansakoulun luokkahuone lukee muistivihossani. Tämän kirjoitin, kun opettelin käyttämään digitaalisten kokoussovellusten käsimerkkejä, kuten käden ylös nostamista. Mieleeni putkahti muisto 1960-luvun alun kansakoululuokasta, jossa piti viitata, jos halusi jotain sanoa.
Virtuaalikokoukset ovat monesti kuin paneelikeskusteluja. Niissä on vaikeata spontaanisti, ilman että ikävällä tavalla keskeyttää puhujan, tuoda esille aiheeseen liittyvää uutta näkökulmaa tai ottaa esille mieltä askarruttava ongelma. Ideointi ja ajatusten pallottelu jää vähälle. Kokoukset ovat jopa latteampia kuin esimerkiksi television poliitikkojen tai asiantuntijoiden ohjatut paneelikeskustelut. Niissä katsoja sentään näkee ainakin vilaukselta mukana olijoiden kehon kieltä, eleitä, kasvojen vaihtuvia ilmeitä, ryhtiä, jalan naputtelua. Saamme jotain vihjeitä keskustelijoiden tunnetiloista.
Ruokapöydän työ- ja arkipuoli – ajatus- ja lihasjumit
Liki tauoton, lennossa yhdestä ruutukokouksesta toiseen hyppääminen on monen arkea. Hengähdystauko ruutuun tuijottelun lomassa unohtuu, jos ei ole valppaana. Ajatusten tuuletus ja kropan ojentaminen kyyryasennosta hyvään seisomaryhtiin vaatii taukoja töiden lomassa. Ilman niitä vireys, valppaus ja ajattelu sekä keho kärsivät. Työpaikalla käveleminen kokoustilasta toiseen on usein sopiva, luonteva minitauko. Nyt matka voi olla ruokapöydän toisesta päästä toiseen. Miten sinä tauotat työsi etämoodissa? Tämä on hyvä konkreettinen aihe virtuaalikokoukselle. Lukijani jakakaa vinkkejänne muille!
Ikävä työkavereita – niitä jääräpäitäkin
On lukuisia työtehtäviä, joissa on tärkeätä makustella yhdessä ääneen ideoita, heitellä ilmaan ajatuksia. Kun ollaan yhteisessä kokoustilassa, on helpompaa havaita, kuka nappaa ajatuspallon seuraavaksi. On myös helpompi pitää huolta siitä, että tietyt henkilöt eivät kaappaa puheareenaa itselleen. On ihmisiä, jotka haluavat punnita sanojaan pitempään ennen kuin osallistuvat keskusteluun. Nämä mietiskelijät jäävät virtuaalikokouksissa puheliaitten jalkoihin.
Ihmiset luovat työpaikan ilmapiirin. Luottamus rakentuu vähitellen yhdessä tekemisestä. Ongelmien ratkaisut ja uudet oivallukset syntyvät usein spontaanissa kohtaamisessa; kahvihuoneessa, taukotilassa, käytävällä tai vaikka kävellessä yhdessä bussipysäkiltä tai auton parkkihallista työpaikalle. Virtuaalitila, väitän, on inspiraation lähteenä kalpea korvike luomulle, vaikka voisikin valita itselleen avatarin ja kokouksen leiritulilla tai laiturilla liplattavan veden äärellä. Yhdessä ajatteleminen kuviossa, jossa yksi toisensa jälkeen nostaa kuvansa/avatarinsa keltaisen käden pystyyn, ei ole erityisen luovaa.
”Minulla on ikävä työkavereita, jopa heitä, joitten jutut ja tapa tehdä asioita aina välillä minua ärsyttävät”, totesi ystävä jokin aika sitten. Hän jatkoi: ”Etätyö on nimensä mukaisesti etäällä olemista. Joihinkin työpaikan ihmisiin on ollut tuskin ollenkaan suoraa kontaktia yli vuoteen. Monikohan on vielä työkaverina? Montako uutta henkilöä on tullut töihin, joita en ole vielä ollenkaan tavannut?” Ystävä otti esille tärkeän asian. Työpaikoilla on monenlaisia ihmisiä. Etämoodissa ja virtuaalitiloissa sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat vajaakäytössä. Nekin voivat ruostua. Kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa on mielestäni tärkeimpiä työelämän taitoja. Se voi tällä hetkellä on jossain määrin ruosteessa itse kullakin.