Mielettömissä puheen sprinttikisoissa

Posted on April 2, 2015 by Kiti Müller

Ajatusviiva on kutkuttava merkki. Sanojen äärellä se putkahtaa usein mieleeni.

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Kotimaisten kielten keskuksen nettisivulla (www.kotus.fi) kerrotaan, miten ajatusviiva tuotetaan windows ja mac -koneiden näppäimistöillä huomioiden numero- ja merkkistandardin SFS 4175 suositus. Kielenhuoltajien sivustolla on myös määritelty merkin käytötarkoitusta: “Ajatusviivalla osoitetaan päätelmä, toinen näkökulma, merkitään rajakohta ja poisto.” Minulle tämä on kalpea kuvaus merkistä. Joka liittyy monella tavalla ihmisen ajatteluun ja viestintään.

Minä pidän enemmän eläväisen oloisesta, aina hieman erilaisesta, käsin kirjoitetusta viivasta. Se kuvastaa paremmin ihmisen ajattelun dynamiikkaa kuin kylmä SFS 4175. Mitä kaikkea onkaan ihmisen mielessä ehtinyt tapahtua ennen kuin merkki on ilmestynyt sanojen joukkoon? Mitä ihminen haluaa ajatusviivallaan sanoa?

Ajatukset pyörivät mielessä ja etenevät monesti ennalta arvaamattomiakin polkuja. Erilaisten asioiden välille kudotaan yhteyksiä. Syntyyy oivalluksia. Idea on voinut vaatia viikkojen kypsyttelyn sanoiksi ja muille jaettavaksi. Itse olen huomannut, että ajatuksia kannattaa jatkokehitellä muitten kanssa. Ajatusjumeihin liittyvät solmutkin aukeavat nopeammin. Julkilausutut sanat ovatkin usein yhdessä ajattelun tulos. Ajatusten fiilailu tuottaa erilaisia viivoja.

Muitten ihmisten tekstien äärellä mietin, miksi juuri tuossa kohdassa on ajatusviiva eikä esimerkiksi puolipiste. Lähtikö ajatus rientämään uusille teille? Ottiko ihminen kenties aikalisän? Onko kyse tauosta, jolla kirjoittaja haluaa painottaa minulle sanomansa tärkeyttä?

Moni ihminen kokee, että käsin kirjoittamisen nopeus sopii parhaiten oman ajattelun vauhdille. On aikaa miettiä, tutkia asioita monelta eri kantilta. Ajatusviivojakin käytetään enemmän. Kirjoitettua tekstiä lukiessa voi keskittyä ajattelemaan. Kirjoitetussa tekstissä ajatusviivalla voi antaa puheenvuoron toiselle. Sillä voi alleviivata tärkeätä oivalluksen hetkeä – kirjoittamisen lomassa koettua. Haasta ja havahduttaa lukijansa: inspiroidu ajattelemaan kanssani.

Ajatukseni ovat viime aikoina usein pyörineet ajatusviivan ympärillä muutenkin. Maailmaanhan mahtuu aina vain enemmän puhetta. Esineet muuttuvat puheliaiksi. Luku- ja kirjoitustaito katoavat vähitellen tarpeettomina, ennustetaan. Erilaisilla porisevilla pöhinäfoorumeilla olen välillä kokenut olevani monikielisen, villinä vellovan puheen tuottaman ärsykemyrskyn silmässä. Puhetulvan hyökyaaltojen pauhatessa voimalla en välillä enää kuule omia enkä toisen ihmisen ajatuksia.

Valokeila-tapahtumissa olen seurannut myötätuntoisena, kuinka omasta asiastaan innostuneet ihmiset yrittävät puhenopeuden ennätystä. Ajan vääjäämättömästä kulumisesta kertova sekunttikello ja lavan reunalla kärppänä seisova fasilitaattori kirittävät puhujaa. Muutamassa minuutissa on ehdittävä kertoa kuulijoille mukaansatempaavan ainutlaatuinen ja uniikki tarina omasta ideasta tai tutkimuksen tuloksesta. Se on myös osattava näytellä vakuuttavasti. Ajatusviivoille ei ole tilaa näissä sprinttikisoissa. Vauhti on liian nopea yhteisille oivalluksille; ideoitten jalostukselle. Sitä varten ovat muka kaikenlaiset jälkilöylyt ja kokkarit, joissa diskovalot välkkyvät, teknomusiikki värisyttää rintakehää. Hiki virtaa. Puhetta riittää. Migreeni jyskyttää päässäni. Sujuvasanaiset brändääjät hypähtelevät drinkkilasit käsissä, intoa puhkuen ja silmät kiiluen ihmiseltä toiselle käyntikortit tai mainosesitteet ojossa. Näillä kekkereillä on vaikeata bongata heitä, joilla oikeasti on jotain sanottavaa. Kohtelias, toisellekin puhetilaa antava, on näissä geimeissä reppana tuppisuu. Pitää olla iholle tuleva ja itsevarma verkostoituja.

Toivon, että pitchaus – hissipuhe –kulttuuri on ohimenevää hörhöilyä. Se kun on uinut myös “asiaohjelmiin”. Ei ihme, että erilaisissa paneeli”keskusteluissa” latteudet ja kuluneet mielipiteet jylläävät päivästä toiseen, köyhdyttävät julkista keskustelua ja kahlitsevat ajattelua. Miten ihmeessä kukaan ehtii sanoa mitään merkityksellistä tai esittää uusia ideoita muidenkin mietittäväksi, jos puhe aikaa on 30 sekuntia per panelisti? Jos aloittaa puheenvuoronsa tauolla – ajatusviivalla – peli on menetetty. Nopeampi puhuu sinunkin puolestasi. Sitten puheenaihe jo vaihtuukin!

Taisto puheajasta rapauttaa keskustelu- ja viestintäkulttuuria. Ääneen päässy ihminen pitää väkisin kiinni puheenvuorostaan ja kaappaa puheaikaa muiltakin erilaisilla ynähdyksillä ja tota tota noi -täytesanoilla. Mielestäni ajatusviivan olemassa olo pitäisi muistaa myös puhuessa. Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella kovaäänisimmän puheautomaatin monologia? Jos ei ole sanottavaa, voisi välillä olla hiljaa, pitää tauon, hengittää syvään ja luovuttaa suosiolla puheenvuoron toiselle. Mutta kuka hölmö näin tekee, jos uutta tilaisuutta sanoa jotakin ei ole luvassa? Ajatusviivan paikka on myös kohdassa, jossa puhe poukkoilee aiheesta toiseen kuin sinne tänne säntäilevä varpusparvi.

Ajatusviivasta on moneen lähtöön. Soisi sen käytön lisääntyvän tässä sanojen ja puheen läpitunkemassa ajassa.

Posted in Ajattelu, Ajatus, blogit suomeksi, Ihminen, Informaatio, Tulevaisuus, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Winds of change – new career sailing ahead

Posted on January 21, 2015 by Kiti Müller

I turned sixty in July. To my surprise many random acquaintances, after hearing of my life’s milestone and congratulating continued in the same breath by asking: “When are you planning on retiring? Made any plans yet?”

© Michael Müller

© Michael Müller

I answered: Haven’t really thought about it? “Really! Isn’t it high time!” was the surprised reply. I must confess I was somewhat annoyed. Is this, how people may end up in a life crisis? Those around you start making an issue of one’s calendar age. One night, one day – your birthday and all of a sudden you take a big leap toward old age in the minds’ of some people.

Age is a mindset. Some are born old while others are young at heart even nearing 100 years. If you don’t use it you loose it holds true for both muscles and the mind. Picking your brain with life’s various challenges may not ensure a long life, but it will make it more interesting.

I decided to stop hearing the question on retirement, as a simple “no” wasn’t a sufficient answer to those asking. As a research professor of the Finnish Institute of Occupational Health (FIOH) I was in the midst of ending the Brain and Work research program and preparing to take the lead of a new five-year one named Brainwork and Technology. Plans on aims and focus and main content had been made together with my colleagues at the institute. The Brain Work Research Centre will play a key role in carrying out the various projects of the program. Work will be done together with both research and industrial collaborators outside the Finnish Institute of Occupational Health. We were ready to go and preparing to make the final touches to work plans for the coming year.

However, fate stepped into the game and an unexpected opportunity presented itself to me when August was turning to September. After a few weeks serious thinking I took a leap to the unknown. I decided to make a career move after 25 years at FIOH, of them the last ten years as a research professor in applied cognitive neuroscience and neuroergonomics. In November I started work at Nokia Technologies. So I am now the nearly 12-week-old Medical Expert at Nokia.

There comes a time, when it is time to move on; to let go, pass the ball and make way for, competent and able people to continue the work.

At Nokia Technologies work is in full swing and at the same time I am learning the ropes of the new working environment, familiarizing myself with new working cultures, getting to know new people and how they work.

In this transitional phase between careers I feel that the most important element of my work: communication and networking with people, teaming up to plan, dream and make dreams happen is still in the core of doing – as it has always been. I also feel that by changing jobs I haven’t lost connection to those people I have worked with throughout the years. The ways of working have changed and new people are being woven into the humane web.

When I was 59 years old one could say I was an old fifty, but now I’m a young sixty. Inspired by this thought and new experiences, I am starting a new series of blogs. They will be describing the adventures of a neurologist working at Nokia Technologies as the in-house Medical Expert. Stay tuned!

 

Posted in age, English posts, society, Work | Tagged , , , , | Leave a comment

Liikeidea vapaaseen käyttöön – Meillä sinua palvelee ilmielävä myyjä

Posted on January 15, 2015 by Kiti Müller

Istun ja katselen kuusta. Se seisoo tuuheaneulaisena ja ryhdikkäänä edelleen olohuoneessamme. Päivien hiljalleen pidetessä odotan sen kohta kukkivan minkä kerkiää vaaleanvihreitä kuusenkerkkiä. Mietin kaupantekoa ja yrittäjyyttä.

© Michael Müller

© Michael Müller

Joulun alla tuttu maanviljelijä-kuusikauppias soitti metsätöistä. “Kohdalle osui juuri teidän perheelle sopiva kuusipuu. Kiinnostaisko? Nappaan digikuvan ja lähetän kännykkään kuvaviestin”. Pling : komea 4,5 metrinen puu ilmestyi näytölle ja tehtiin kaupat. Kuusipuu ilmestyi kotipihalle ja pääsi ensin vaakalekottelemaan autokatoksesta roikuviin hihnoihin. Kohtasimme yrittäjän sattumalta kolme vuotta sitten, kun kiertelimme lumituiskussa joulukuusien pop-up toreja. Bongasimme lopulta kohtalaisen hyvän puun. Mietimme ääneen, että saisi olla vielä vähän pitempi. “Minä hommaan teille sellaisen huomiseksi”, sanoi kauppias ja teki, minkä lupasi. Kuusi intoutui kukkimaan kerkkiä tammikuussa. Meistä tuli vakiasiakkaita kauppiaalle, joka ymmärtää henkilökohtaisen palvelun ja laadun merkityksen. Hän hyödyntää digiajan mahdollisuuksia tavalla, jolla asiakaskokemus vielä paranee. Kotisohvalta pääsimme hetkeksi kuvan myötä joulukuiseen metsään, kuusen kasvuympäristöön.

Kuusen oksien kasvukärjet pullottavat jo lupaavasti. Useampi kuusensa kauppakeskuksen pihamaalta verkkokassissa ostanut on kertonut puun neulasten viikossa varisseen. Joulukuusikauppa käy hyvästä esimerkistä kaupanalan tilasta. Jos käy tuuri tai on aikaa etsiä ja kysellä tutuilta, löytää pienyrittäjän, jolta saa yksilöllistä palvelua ja kuusipuun, jonka neulaset eivät heti varise. Kun myyjällä on nimi ja tuotteen alkuperä on tiedossa, voi ryhtyä vakiasiakkaaksi tai tarvittaessa soittaa, jos puu on joulupäivänä enää pelkkä ranka.

Ennen joulua kuljin ruokahyllyjen keskellä etsien sokeroimatonta glögiä tai myyjää, joka tietäisi, onko sitä valikoimissa. Kumpikin pysyi piilossa. Joitakin vuosia sitten samaisen ruokakaupan yhdellä kassalla oli aina jono. Siinä työskenteli nuorehko mies. Lukulaitteen kirjattua ostoksen kassapäätteelle hän pakkasi tavarat taidokkaasti lajitellen kasseihin niin, että niiden nosto kaappeihin kotona oli helppoa. Nuori mies oli ilmeisen innokas kokkailija kassalla käytyjen ruokakeskustelujen perusteella.

Jonkin aikaa saman kaupan kassalla työskenteli myös toinen nuori mies, joka taidokkaasti yhden käden sormiensa välissä pyöritteli muovirahaa, heitti sen ilmaan ja koppasi kouraansa ennen kuin laittoi läpyskän kortinlukijaan. Asiakas sai kaupan päälle jonglööri-esityksen. Kysyin mieheltä, harrastaako hän sirkustemppuja. “En varsinaisesti”, oli vastaus. “Sormiharjoituksista saa näppärästi maustetta työhön. Asiakkaatkin ilahtuvat”. Samassa kaupassa oli aikoinaan juustonsa tunteva myyjä ja toinen, joka osasi pyydettäessä sormikopelolla valita mateen, jolta löytyi mätipussi. Hän nylki kalan hujauksessa ja antoi maderuokavinkkejä. Kaikilla näillä myyjillä oli ammattitaitoa ja –ylpeyttä sekä asiakastuntemusta. Kaipaan heitä. Missä lienevät nykyään?

Viime lauantaina kävin elämyskeskukseksi tituleeratussa kauppakeskuksessa, joka rakentui vähitellen ruokamarketin ympärille. Se kumisi tyhjyyttään. Harvat asiakkaat hortoilivat käytävillä. Tavarataivaasta saisi vähän kaikenlaista 50-70%:n alennuksella. Myyjiä vaan ei näkynyt juuri missään.

Mailiksen maailma -blogista nappasin Yle:n nettiuutisen joulukaupan hiipumisesta. Jutussa Kaupan liiton toimitusjohtaja Juhani Pekkala ja SAK:n kenttäjohtaja Arttu Laine puhuvat kaupan hiipumisen riskeistä. Lääkkeiksi Pekkala tarjoaa tarjoaa kolmen v:n troppeja: vastuu, verotus, verkko. Vastuu liittyy jutun mukaan ihmisten työllistämiseen. Mailis pohtii blogissaan kuluttamisen ja ostamisen ekologisia vaikutuksia. Hän haluaisi lisätä v-troppeihin 4:n veen – vihreys. Vastuu ihmisestä tarkoittaa vastuullisuutta myös kulutuksen ympäristökuormituksesta. Se merkitsee mielestäni sitä, että aina vain runsastuvan tuotevalikoiman sijaan kauppa voisi panostaa siihen, että hyllyjen äärellä on asiantuntevia myyjiä. Vähemmän, mutta mietityt tuotekokonaisuudet ja enemmän myyjiä antamassa tuotetietoutta. Pitääkö hyllyiltä löytyä jopa 15 eri merkkiä tomaattimurskaa ja kymmenittäin erilaisia hammastahnoja?

Minä lisään kaupanalan virvoittavaan lääke-cocktailiin viidennen veen, vahvan sellaisen -vuorovaikutuksen. Ihminen – myyjä – palvelee asiakasta eli toista ihmistä. Vaikka kauppoja ei heti syntyisi, siemen asiakassuhteelle on kylvetty. Tällaiseen kaupantekoon ei nettikaupan tuotehakukone, robottimyyjä, pysty. Väitän, että asiakas tekee myyjän kanssa asioidessaan usein parempia ratkaisuja ja säästää aikaa. Laskekaapa lukijani nettikauppa-surffailuun käyttämänne aika, kauanko sesonkiaikana jonotitte postissa pakettia. Usein vielä jonotatte uudestaan postissa, jotta voitte tuotteen palauttaa.

Ilmielävä myyjä tavararöykkiöiden keskellä on ostoksilla harvinaista herkkua. En ymmärrä, miksi kaupat niin hanakasti haluavat eroon myyjistä. Samalla, kun palkkarahoissa säästetään tehostamisen nimissä, valtavia rahasummia kaadetaan verkkokaupan “kehittämiseen”. Tuloksena on onnettomia käyttöliittymiä ja nettimyymälöiden hakukoneita, joitten avulla on usein mahdotonta muodostaa kunnon käsitystä siitä, mikä tuote kannattaisi hankkia. Yksisuuntainen informaatio, jonka keskiössä on kuva tuotteesta ja lyhyt tuoteseloste, ei ihmisen mieltä lämmitä ja tiedonjanoa tyydytä.

Ratkaisu asiakkaan valinnan vaikeuteen tuotemerkkien keskellä ei myöskään ole asioiden ja tavaroiden internet (IoT – internet of things). Vaikka kuinka kulkisin älylasit päällä ja silmieni edessä vilahtelisivat tuoteselosteet, ei tämä vielä helpota päätöksentekoa. Tieto pitäisi osata arvioida kulloisenkin tarpeeni kannalta. Tarvitsen ajattelukumppaniksi myyjän, jonka kanssa miettiä asiaa. Minua ärsyttää jo pelkkä ajatus siitä, että jokin minusta kuluttajatietoa keräävä järjestelmä oppisi muka ymmärtämään tarpeitani ja sitten ehdottelisi juuri minulle oikeita tuotteita. En pelkää yksityisyyteni puolesta. Haluan vain vapauden tarvita eri asioita eri aikoina; muttaa mieltäni, ilman että joku systeemi koko ajan väkisin ehdottelee sellaista, mitä en halua. En halua myöskään tuunailla ympäristöön upotettua, näkymätöntä tekoälyä vaihtuvien tarpeitteni mukaiseksi.

Minulla on tarjota kaupan alalle ihan ilmaiseksi menestysresepti, liikeidea, joka perustuu seuraavaan: “Meillä maksat tuotteista hieman enemmän. Vastineeksi sinua palvelee ihminen, myyjä, joka tuntee tuotteet ja vastaa kysymyksiisi. Asiakkaanamme vaikutat siihen, että palvelualalla on jatkossakin työpaikkoja.” Ei liene vaikeata laskea myyjän työlle hinta ja ilmoittaa se erikseen tuotteen hinnassa ja asiakkaan ostosten laskussa. He, joille riittää nettirobottimyyjä ja itsensä palvelu, surffailkoot vapaasti verkossa. En usko olevani ainoa, joka syttyy ehdottamalleni, tänä päivänä peräti vallankumoukselliselle, liiketoimintamallille: “Meillä tapaat ilmielävän myyjän”.

linkit

www.mailiksenmaailma.blogspot.fi

http://yle.fi/uutiset/joulukauppa_hiipuu_tanakin_vuonna__viimeksi_laskenut_talla_tavalla_1990-luvun_laman_aikaan/7674779

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Muut, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , | Leave a comment

Realistinen optimisti näkee punaista

Posted on December 14, 2014 by Kiti Müller

Näen punaista eikä se liity joulun odotukseen. Korvissani soi, vaan ei suinkaan joululaulujen helisevä helinä.

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Mantramaiset tuomiopäivän julistukset vilistelevät silmissäni ja rummuttavat korvieni tärykalvoja. Totuuksiksi väitetyt sanat tuovat mieleeni rahisevan, rikkonaisen levyn, joka junnaa paikoillaan. Se vaikertaa loputtomasti Suomi-laivan surkeata kuntoa. Pohja vuotaa. Ihan kohta upotaan globaalitalouden myrskyisellä merellä.

He, joilla oma palkkapussi repeilee liitoksistaan tulovirtansa ähkyssä, julistavat kuorossa: Köyhyyden tiellä ollaan, jyrkkenevässä alamäessä. Tuottavuus on nollassa, vienti ei vedä. Ihmisten ostointo on hiipunut. “Lisää työtunteja palkka-alen kera” on ainoa resepti, jonka nämä kovapalkkaiset ovat muille kuin itselleen keksineet. On nähkääs madonluvun aika. Hyvinvointivaltio kun on tehnyt Suomen työteliäästä kansasta laiskan ja vaativan. Kyllä huonommissakin työoloissa voi töitä tehdä, päättäjät toteavat. Katsokaapa vaan niin itään kuin Atlanttin yli länteen, jonne työpaikkanne valuvat kiihtyvään tahtiin.

Kameroiden loisteessa kansalle kerrotaan naama vakavana kabinetti-seminaarien anti: Kestävyysvaje natisuttaa hyvinvointivaltiota. Rönsyjä on leikattava miljardien edestä. Silmätikkuna on julkinen hallinto. Sepä vasta käenpoikana tämän maan vararikkoon ajaa. Päätäni alkaa harmituksesta kivistää, kun ajattelen, mitä korkeita palkkoja maksetaan tällaisten tyhjien ja sisällöttömien latteuksien sanomisesta; saman valituslaulun toistamisesta.

Vallan kabineteissa viihtyvien heristeleviä sormia katsellessa mietin, onko käsien omistajilla mitään todellista käsitystä työn arjesta.

Vuosi sitten julkisuudessa rummutettiin positiivisuuden ilmapiirin ja toisistamme välittämisen tärkeydestä. Duuri-laulun piti pistää Suomeen vipinää, ruokkia poreilevaa toimeliaisuutta, käynnistää muutos. Suomalaisia syyllistettiin synkkyyteen vaipumisesta, näköalattomuudesta, innottomuudesta. Hengen nostatusta tarvittiin, koska päättäjät päättelivät, että suomalaisilta puuttuu sisukas ja samalla rento yrittäminen. Me emme uskalla ottaa riskejä ja epäonnistua iloisesti. Kyvyttöminä kadehdimme menestyjiä. Emme ole valovoimaisia tarinaniskijöitä, ärhäköitä ja samalla lupsakkoja Suomi-tuotteiden ja osaamisen myyntitykkejä. Vajavaisuuksien lista oli loputon. Ihmisiä nujerrettiin oikein urakalla. Kirsikkana vajavuuksien keossa oli huono itsetunto. Siinäpä hiivaa itsetunnon kohotukselle ja intoa puhkuvan yhteiskunnan leipomiseen.

Päättäjät päättivät ponnekkaasti valaista Suomea ja istuttaa kansalaisiin innostuksen kipinän. Pistettiin pystyyn Suomi 2030 –hankkeita. Visioitiin, ennakoitiin, paneloitiin. Erilaisissa selkäranka-seminaareissa ruodittiin maan ja mailman tilaa. Suomi-navan ympärillä pyörittiin ja hyörittiin. Puhuttiin yhteiskuntasopimuksesta – yhteiskunnasta, jossa ihmisen on hyvä elää ja tehdä työtä. Se rakennetaan yhdessä, arvostavassa ja kannustavassa ilmapiirissä. Suomi on vuonna 2030 osaamisen kärjessä intoiltiin! Jo vuonna 2020 Suomessa on Euroopan paras työelämä!

Vuodenkierron jälkeen on ääni kellossa toinen. Joka tuutista tulee loputtomasti rönsyilevää puhetta valtion budjetin rahareikä-rönsyjen miljardiluokan leikkaustarpeista. Tämä on tyhjänpäiväistä viisastelua, kun päättäjien ainoa vastaus siihen, millä leikkauksilla taloussairas Suomi tervehtyy, on päätön: “Rönsyt leikataan rakennemuutoksilla.”

Mielessäni salamoi, kun näillä samoilla suilla heti kohta hehkutetaan juhlapuheissa Suomen menestykselle toista reseptiä. Tarveaineiksi luetellaan niitä toimia, joita juuri käenpoikana tikun nokkaan nostettu julkinen sektori mahdollistaa: Koulutus, korkea osaaminen, tutkimus, elinvoimainen kulttuuri, kielitaito, turvallisuus, huoltovarmuus, puhdas ympäristö, hyvä terveydenhoito, toimivat sosiaalipalvelut, liikkumisen helppous, kansalaisten tasavertainen kohtelu lain edessä sekä köyhistä, heikoimmista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen. Toista ei jätetä. Näistä vakaaseen sivistysvaltioon kuuluvista, julkisen talouden tuottamista hedelmistä nauttivat mitä suurimmassa määrin myös talouden yksityissektorin pienet ja suuret yritykset.

Reilu vuosi sitten yhteiskunnan kellokkaat lauloivat kilpaa positiivisuuden mantraa. Nyt veisataan kurjuuden mollia. Mielestäni julkinen keskustelu Suomessa on yksiäänistä. Suomen kurjuutta äänekkäimmin kauhistelevat pitävät itseään totuuden torvina. Jonkunhan pitää kasvattaa kriisitietoisuutta. Luulevatko he tosiaan, että kansalaiset eivät yt-aaltojen pyörityksessä tajua, että tiukkoja aikoja eletään?

Yhdessä asiassa päättäjät kyllä ovat johdonmukaisia. Syy ongelmiin on aina kansalaisissa. Joko me ihmiset emme ole tarpeeksi positiivisia tai kriisitietoisia. Aina meistä löytyy vajavuuksia. Aina äänessä olevia, vallan linnakkeissa viihtyviä, vaivaa vakava-asteinen sosiaalinen sokeus.

Yhteiskuntaa rakentavat ihmiset, joita ei ole jatkuvilla lamapuheilla lyöty lyttyyn tai eri tavoin vajavaisiksi moitittu. He jaksavat unelmoida. Tulevaisuuden usko ruokkii unelmaa paremmasta, tekee siitä totta. Tuomiopäivän kellojen soitto tuhoaa nämä unelmat. Se on inhorealismia, josta realistinen optimisti näkee punaista.

Posted in Ihminen, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , | Leave a comment

Hengaillaan

Posted on December 4, 2014 by Kiti Müller

 

© Michael Müller

© Michael Müller

Kauan kauan sitten hengailin nuorena apulaislääkärinä ja tutkijan alkuna labrassa. Juttelin niitä näitä erään kirurgi-hengailijan kanssa. Yhtäkkiä hän kysyi, mitä olin ollut tekemässä. Osoitin työpöydällä olevaa neurologian oppikirjaa. Etsin vastauksia, sanoin. Kerroin kliinisessä potilastyössä juuri tapaamastani potilaasta. Nainen oli tutkimuksissa neurologian osastolla. En millään löytänyt hänen kävelyn estävälle, kuumottavalle säärikivulle neurologista syytä. Sitten palloittelimme yhdessä ajatuksia ja ideoita tapauksen ympäriltä. Patologin urasta haaveileva tutkijalääkäri bongasi meidät kahvihuoneesta. Hänkin jäi ovensuuhun hengailemaan. Lopulta kolmikkona keksimme yhdessä vaivalle mahdollisen syyn. Olisiko kyse himoliikkujan penikkataudista eli säären lihasaitio oireyhtymästä. Sehan se oli!

Liki kaksikymmentä vuotta sitten saimme työkavereitten kanssa after workillä hengaillen tutkimusidean. Piirsimme saman tien tulitikkuaskin kanteen kuvan hankesuunnitelman aihiosta. Raapustimme ranskalaisin viivoin paperiselle lautasliinalle tututkimussuunnitelman rungon. Tästä sessiosta kehkeytyi lopulta tutkimussuunnitelma, joka sai 3-vuotisen rahoituksen. Hanke poiki monia tieteellisiä julkaisuja, väitöskirjankin.

Kopiokoneen ja printterin uumenista olen yhdessä eri työkavereitten kanssa usein etsinyt jumiutunutta paperia ja tökkinyt älylaitteen älyttömän käyttöliittymän näppäimiä turhaan. Yhdessä olemme taivastelleet monitoimilaitteiden sielunelämää. Laitteitten kyljessä veistelty arkihuumori on antanut virtaa päivääni. Samalla on tullut jaetuksi tietoa vaikkapa osaavista ja mukavista ihmisistä yhteisiä työaatoksia toteuttamaan. On myös synnytetty toimivia projektitiimejä, jotka ovat viihtyneet yhdessä useita vuosia.

Yhteinen taukotila on mainioimpia hiljaisen tiedon tyyssijoja. Kahvin tippumista odotellessa ja teetä haudutellen on jaettu monia hyödyllisiä vinkkejä siitä, miten byrokratian pyörityksessä ollaan luovasti laillisia. Olen myös saanut vinkkejä hyvistä kirjoista, kiinnostavista tieteellisistä artikeleista, eri medioissa esillä olleista aiheista, hyvistä ravintoloista, musiikista. Olemme puhuneet vakavia ja vähemmän vakavia.

Yhteisellä lounaalla työpaikan ruokalassa moni työasia nytkähtää eteen päin. Hetki ylimääräistä yhdessä hengailua, niitä näitä jutellen, voi olla monessa mielessä työpäivän kohokohta. Se on tilaisuus spontaaniin ajatusten vaihtoon. Hetki, jolloin tehdään ehkäpä merkittävin osa työstä. Annetaan yhdessä työlle sisältöä ja merkitystä, mietitään elämää laajemminkin.

Hengailu ei ole vetelehtimistä, töiden välttelyä, muitten häiritsemistä, tekotyötä. Tekotöissä olijat kyllä oppii bongaamaan. He eivät nimittäin muuta teekään kuin oleilevat; eivät kanna korttansa kekoon varsinaisten töiden osalta. Heiltä ei synny muuta kuin puhetta.

Hengailu on kiireetöntä yhdessä oloa, uuden luomista, ratkaisujen löytämistä. Sopiva ripaus hengailua pistää vauhtia hommiin. Hengailu eri kukoista kiireen keskellä. Hengailuun ei voi käskeä. Hengailun kulttuuri syntyy spontaanisti, ihmisten halusta olla hetki yhdessä. Tämä hetki koetaan tärkeäksi ja sille ollaan valmiita antamaan aikaa.

Hengailijat ovat nujertaneet turhanaikaisen kiireen. Hengailun taitoa on myös sen ymmärtäminen, että aina ei ole oikea aika hengailuun. Hengailu on kukoistavan ja menestyvän yritytyksen hiiva, hengen nostattaja, työilmapiirin raikastaja. Lisää hengailua työpaikoille.

Posted in Ihminen, Muut, Tulevaisuus, Työ | Tagged , , , | 1 Comment

Töissä ollaan – uudessa moodissa

Posted on November 30, 2014 by Kiti Müller

Syksyn hiljaiselo blogirintamalla on liittynyt rajalliseen kapasiteettiini.

© Michael Müller

© Michael Müller

Syksyn korvilla alkoivat muutoksen tuulet puhallella työurallani. Takana on nyt lähes 25 antoisaa työvuotta Työterveyslaitoksessa. Uusi työnantajani on Nokia Technologies. Viime kuukausina aikani on siis mennyt työpaikan vaihtoon liittyviin siirtymäriitteihin. Työtuulien muutoksen hanskaukseen.

Uusi vaihe työurallani ei katkaise yhteyksiäni tärkeimpään työni voimavaraan eli muihin ihmisiin. Sosiaaliset verkostot ja suhteet elävät, yhteydenpito ihmisten kanssa muuttuu ja verkostoon kutoutuu mukaan uusia ihmisiä ja uudenlaista tekemistä. Toivon voivani omalta osaltani saattaa yhteen uusia ihmisiä vaihtamaan ajatuksia ja tekemään yhdessä kiinnostavia asioita.

Ihmisten väliset kontaktit luovat edellytykset menestykselle. Siksi oloni on hieman hämmentynyt. Perinteisen tiedotuksen näkökulmasta tein, ainakin joillekin ihmisille, katoamistempun. Eräs soittaja kertoi kuulleensa, että olen jäänyt eläkkeelle. Hän kysyi ajoivatko yliopistomaailmaa ja tutkimuslaitoksia ravistelevat muutoksen tuulet eläkkeelle? Vastasin, että eivät suinkaan. Päätin tarttua kiinnostavaan uuteen työhaasteeseen, kun siihen yllättäen tilaisuus tarjoutui. Oli aika antaa tilaa uusille osaaville voimille edistää aivoystävällistä työtä Työterveyslaitoksella. Heitä on siellä töissä monia.

Toinen minut radariltaan kadottanut soitti ensin aviomiehelleni. Halusi ehkä aluksi varmistaa olenko ylipäätään hengissä. Hän lähetti minulle sitten emailin, jossa kertoi kohtaamastaan radiohiljaisuudesta. Tietosuojan nimissä, nyt jo entisen työnantajani, puhelinvaihteenhoitajat eivät saa kertoa puhelinnumeroani tai sitä, mihin olen laitoksesta poistunut. “Ei oo tietoo” pitää huolta yksityisyydestäni silloinkin, kun en sitä itse halua.

Tietomuuri, johon itsekin olen eri yritysten puhelinvaihteissa törmännyt, on mielestäni osoitus siitä, että meillä on työelämässä pelisääntöjä, jotka eivät vastaa muuttuvan työelämän tarpeita. Toisaalta ihmisten liikkuvuus työelämässä on tosiasia. On epärealistista olettaa, että työnantaja, jonka palveluksessa ihminen on joskus ollut, tietää kovinkaan paljoa henkilön myöhemmistä menemisistä.

Siispä kerrotakoon näin bloginikin avulla : Olen edelleen töissä ja edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat sekä yhteiskunnan että kilpailukykyisen talouden tärkein voimavara. Ihminen ja ihmisen tarpeet mielessä työskentelen nyt Nokia Technologies nimisessä yrityksessä. Yhteydenpito puolin ja toisin on jatkuu. Ja toiminta blogissakin vilkastuu.

 

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Muut, Tarina, Työ | 1 Comment

Mummoyrittäjä ja oloneuvoksetar — kombo verevässä paketissa

Posted on August 10, 2014 by Kiti Müller

Kesällä muutuin vanhasta viiskymppisestä tosi nuoreksi kuuskymppiseksi.

© kuva: Michael Müller

© kuva: Michael Müller

Minulle ikäkriisi on tuntematon. Nyt vähän on tytisyttänyt. Syy on ristiriita henkilökohtaisesti koetun iän ja kalenteri-iän välillä, joka kilpistyy seuraavaan — yllättäen ja toistuvasti — esitettyyn kysymykseen: Joko olet päättänyt, milloin jäät eläkkeelle? Kun olen vastannut, että enpä ole miettinyt, saan ohjeen: ”kyllä pitäisi? Miksi pitäisi? Että olet varautunut. Mihin? Vanhuuteen! Että ehdit oloneuvoksettarena tehdä kaikkea kivaa, kun vielä jaksat. Ennen kuin kolotukset ja raihnaisuus sinua jarruttavat. Jäykkyys valtaa jäsenet ja mielen. Tai sairaus vie ennenaikaiseen hautaan.

Koen olevani parhaassa iässä. On kertynyt kokemusta. Minua on kiehautettu ja muhitettu monenlaisissa liemissä. Pari kertaa olen pidättänyt henkeä ja hypännyt tuntemattomaan. On tullut tehtyä monenlaista hommaa, josta kaikesta on, rohkenen väittää, kertynyt osaamista, julkilausuttavaakin, kokonaisuuksien tarkastelun taitoa. Ja kuitenkin, kuin yhden yön ihmeenä, siirryinkin hoksaamattani ikätilaan, jossa päälleni sovitellaan painavaa, yhteiskunnan huollettavan hoidokin, viittaa.

Kieltämättä työhöni kuuluva lukemattomien raporttien loputtomana jatkuva väännön kierre syö välillä naista. Silloin mieleen putkahtelee ajatus pistää hanskat naulaan ja pensselit santaan. Tässä iässä kuitenkin alkaa vihertää kyky olla luovasti laillinen. Snaju siitä, että jokaista ohjetta ja ohjeen alaohjetta, ei tarvitse ottaa vakavasti. Jos niiden mukaan toimii, pensselit ovat kyllä pian niin hiekassa, että töiden teko yskii kaikilla.

Kesälomaa olen viettänyt käden ympärillä. Sen avulla olen nenälleni vaihdellut eri linssivahvuuksien silmälaseja, jotta akkomodaatioon kykenemättömät, eripariset, silmäni ovat nähneet lukea käsittämättömän monia polveilevia polkuja etenevää Käsikirjaa (Panelius, Santti Tuusvuori, Teos 2013). Työteliäs ihminen on vahvasti esillä kirjan sivuilla — aika onnellinen sellainen.

Omin käsin olen erinäisiä asioita itsekin tehnyt. Talon ulkoseiniä maalatessa tuli mieleen monia hommia, joissa tekemisen jälki on käsin kosketeltavan näkyvää. Kieltämättä iän karttuminen pistää katsomaan erilaisia hommia uusin silmin. Kun kerta yhytetään, on lista 1.0 tulevaisuudessa siintävän mummokauden ammattihaaveita. Voisin:

1) mennä maalarimestarin oppiin ja ryhtyä mummomaalariksi. Rikastaisin nuhjaantuneitten talojen seiniä uudella, iloisella maalipinnalla ja väriraikastaisin interiöörejä. Saisin luomuliikuntaa, tasapainoharjoitteita, silmä-käsiyhteistyö-treeniä. Välillä keikkuisin turvavaljaissa korkeuksissa hienossa pääkypärässä ja turvavaljaissa. Katselisin elämänmenoa lintuperspektiivistä. Olisin tietysti nuorempia hitaampi pensselöijä, mutta voisin töiden ohessa olla kuuntelevana mummokorvana ja ehkä muutamia “elämä on opettanut” yleisohjeitakin antaa, jos niitä pyydetään. Työmaatauoilla käsieni luomisvoimilla voisin auttaa lounasruokalassa smoothien ja salaattien teossa. Opettelisin keittiöveitsen ja blenderin käytön mestariksi.

2) ryhtyä mummo -työpaikka nomadiksi. Minulla olisi kokoon taitettava 3 D printterillä tulostettu keinutuoli ja samalla vempaimella väkästetyt uniikkitöppöset. Keinuilisin eri työpaikoilla kutoen ja jutustellen. Kertoisin, mitä kaikkea ikäiseni kääkät haluaisivatkaan palveluina saada. Ujuttaisin mukaan tositarinoita työelämän historiasta 50 vuoden ajalta. Pyörittäisin firmojen ideariihien tarinapiiriä ja testailisin työnteon lennokkaita pelillisiä ratkaisuja. Keinutuolillani saisivat muutkin heijailla itselleen mielenrauhaa. Kudin varmistaa, että käsillä on muutakin tekemistä kuin peukaloiden pyörittäminen tai jonkinlaisen teknisen vempaimen sormeilu. Voisin samalla opettaa erityistaitoni: oikea- ja vasenkätisen vuorottaiskutomisen.

3) käydä päiväkodeissa ja leikkipuistoissa leikkimässä lasten kanssa kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla ja polttopalloa. Askartelisin lapsosten kanssaan käpylehmiä, rakentelisin majoja ja olisin kotileikkien ja kahvikutsujen mummovieras ja hoivaleikkien hoivattava. Keksisin omasta päästä lepohetkiin tarinoita.

4) käydä kouluissa eri oppitunneilla pitämässä keskustelu- ja juttutuokioita. Miettisimme maailmanmenoa muovailuvahan äärellä. Historiatunneilla aikamatkailtaisiin ja kertoisin, miten minä asioita muistan 1950-luvulta 2020-luvulle. Kuuntelisin ilot ja surut ja kertoisin, että elämä kantaa ja voittaa.

5) toimia talkkarimummona, joka ratkoo eri-ikäisten lasten ja miksei aikuistenkin arkisia pulmia. Taikoisin toimimattomasta nettiyhteydestä toimivan. Putsaisin ja laastaroisin lapsen naarmuuntuneen polven ja ratkoisin pihaleikkien erimielisyyksiä. Tekisin lasten kanssa välipaloja, hiekka- ja lumilinnoja. Pyörittäisi hyppynarua. Toimisin pallopelien maalivahtina. Siinä sivussa opetan siivouksen ja siivon käytöksen arvostusta.

6) ryhtyä hissimummoksi, joka hämmästyttää ajelijat, jotka luulivat, ettei hisseissä ole enää ihmisen kosketusta. Tässä toteuttaisin lapsuuden unelmani, joka oli saada töitä hissityttönä. Konseptoisin tämän “mummo liikuttaa sinua” palveluksi. Hissipuhe, jolla ainakin koeaika työhön toivottavasti irtoaisi, on tekeillä.

7) järjestää metsien risusavottoja. Opettelin tätä ajatellen tänä kesänä jo pokasahan käyttöä. Tässä konsepti olisi: Matkaile koukkupolvisen, käppyräsormisen ja kouraisen mummon matkassa, kasaa risuja ja kuule iltaisin leiritulella uskomattomat mummotarinat.

8) kulkea mummona automaattikassoitetuissa hypermarketeissa. Tuunatussa 3D -printatussa keinussani keinuen jutustelisin niitä näitä ylläni viitta “myyjät kadoksissa, mummo paikalla ja juttutuulella”. Pikkupuotien yrittäjille tarjoan “pidä tauko, palkkaa tunniksi mummotuuraaja” avuksi -palvelua.

Kuten ehkä huomaatte, kaikki oman arkielämän pyörityksen ulkopuoliset, mummokauden, urasuunnitelmat ja mummoyrittäjyyden ideani liittyvät ihmisten kanssa yhdessä tekemiseen. Olen tekniikkafriikki, nuori kuuskymppinen, joka uskoo, että kaikkien härpäkkeiden keskelläkin kätevä ihminen, arkisine ideoineen, hoivaa, huolehtii, ansaitsee huomion ja huolenpidon; pitää rattaat pyörimässä.

Mutta älkää luulkokaan, että lopettaisin kirjoittamisen. Mummoblogisti jatkaa maailmanmenon kommentointia. Ja ehkä, jos sille päälle satun, olisin ajoin tutkijamummonakin. Ehkäpä pyrin sairaalan mummo lääkäriamanuenssiksi, joka verestää itseään 30 – 40 vuotta nuoremman lääkärin ohjauksessa tohtoroinnin taitojaan. Yhdessä pohdimme aikaa ja teknistä kehitystä kestäviä kysymyksiä liittyen potilaiden ja omaisten kohtaamisiin.

Ja voi olla, että kaikenlaisiin paneelikeskusteluihin ilmestyy yleisön joukkoon tutkiva mummotoimittaja penkomaan kaikenlaisten asioitten taustoja ja niihin liittyviä puolitotuuksia. Erityisesti seuraisin myös sitä, jatkuuko erilaisten “tarttis tehdä” raporttien ja muistioitten liukuhihnatuotanto sillä ainoalla erolla menneeseen maailmaan, että aiemmin ne pölyttivät paperiarkistoja, nyt ne upotetaan digitaivaaseen. Uudessa elämänvaiheessani hykertelisin tyytyväisenä; tietoisena siitä, että itse en noihin talkoisiin enää ns. virkatyöni puolesta joudu.

Kourat rasvassa, kädet savessa, sormet välillä erilaisia teknisiä vempaimiakin tökkimässä olisin mummo sekatyöläinen – välillä palkkatöissä, välillä muuten vaan, muitten seassa elämää eläen.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Tarina, Teknologia, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | 1 Comment

Oravanpyörässä: Mikä on informaation ja ihmisen kohtalo?

Posted on July 16, 2014 by Kiti Müller
Kiti ikkunassa pieni

© Michael Müller

Yleisradio esitti 14.7. vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Median hauras maine (A Fragile Trust). Siinä käytiin läpi vuonna 2003 New York Times lehden mainetta laatujournalismin ikonina nakertanutta skandaalia: Lehden toimittaja Jayson Blair jäi kiinni siitä, että oli tehtaillut juttuja leikkaa – liimaa tyyliin. Blair oli napsinut muitten toimittajien teksteistä lauseen sieltä, toisen täältä.

Dokumentissa kuljetaan läpi New York Times – lehden toimituksen käytävän. Sen seinillä on esillä loputtomalta tuntuva kavalkadi lehden saamia journalismin Pulitzer palkintoja. Niitä vuonna 1851 perustettu lehti on saanut yhteensä 112; enemmän kuin mikään muu sanomalehti. Miten ihmeessä lehti, joka on ylpeillyt tutkivalla journalismilla ja huolellisella lähdekritiikillä ja niiden oikeellisuuden tarkastamisella, joutui perinpohjaisesti huijatuksi? Miten Blair onnistui sumuttamaan niin esimiehiään kuin toimituspäälliköitä tekeleillään? Miksi hän sai jatkaa työtään, vaikka juttujen suoranaisia virheitäkin jouduttiin toistuvasti korjailemaan? Eikö kiihtyvä juttutahti herättänyt siinä määrin epäilyjä juttujen laadusta, että niitä olisi kammattu läpi perusteellisemmin ennen niiden julkaisemista? Miksi kukaan ei reagoinut, vaan asia paljastui vasta Blairin romahdettua henkisesti ja tunnustettua itse tekonsa?

Dokumentissa tuli esille seikkoja, joihin olisi mielestäni voinut pureutua tiukemmin. Jupakka tuhosi silloisen päätoimittajan Howell Rainesin uran lehtialalla. Dokumentissa Raines kertoo, että hänet oli palkattu New York Timesiin muutosjohtajana, uudistajana. Digitaalisuuden uhatessa printtilehden asemaa ja menestymistä Raines palkattiin pistämään toimitukseen vauhtia pahenevassa media-kilpailussa. Hän toi mielipiteenään esille sen, että arvostetun lehden toimittajat tekivät omahyväisyydessään toimittajan työtään aivan liian hitaalla otteella. Hänen (Rainesin) tehtävänsä oli muuttaa työkulttuuri suorituskeskeiseksi. Muutama senioritoimittaja toteaa dokumentissa, että Rainesin tarttuminen ruoriin näkyi heti: Työtahti kiristyi huomattavasti. Kilpailu medianäkyvyydestä ajoi toimittajat tekemään aikapaineessa, lyhyellä varoituksella juttuja, joihin piti saada mukaan lisääntyvästi ”inhimillinen näkökulma”. Vaadittiin tarinoita, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin ja kaappaavat heidän huomionsa. Suoritekeskeisessä työkulttuurissa juttujen määrä alkoi viedä työtä. Laatu, johon kuului keskeisesti myös tietolähteiden tarkistaminen, kärsi.

Useampi haastateltu todisti dokumentissa, miten kaikille sattuu silloin tällöin virheitä. Näinhän se on. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Perin inhimillistä; virheitä tapahtuu silloinkin, kun ihminen on huolellinen. Asia, mitä ei mielestäni käsitelty riittävästi on kysymys siitä, milloin virheiden taustalla on vauhtisokeus; yhden ihmisen tai kollektiivinen. Dokumentista voi löytää ainekset siihen, minkälaiseen syöksykierteeseen ja laaduttomiin lopputuloksiin tässä oravanpyörässä voidaan ajautua. Eräs haastateltu toimittaja kuvasi hyvin, miten ensin jätetään yksi pikku yksityiskohta tarkistamatta, koska se ei ole jutun kannalta oleellinen. Seuraavaksi luotetaan toisen käden lähteeseen eikä ehditä tai vaivauduta itse sitä tarkistamaan. Vähitellen jutuissa on lisääntyvästi sisältöä, jota ei olekaan tarkistettu. Ensin kopioidaan toisen toimittajan työtä alkuperäinen lähde mainiten. Seuraavaksi tämä unohdetaan mainita. Alkuperäistä lähdettä lainataan vahingossa tai jopa tarkoituksella asiasisältöä hieman muunnellen. Näin saadaan aikaiseksi mehevämpi juttu, joka julkaistaan. Entiset työtoverit ja esimiehet arvioivat Blairin joutuneen tähän kierteeseen, jota ruokki myös toimittajien välinen kilpailu siitä, kenen juttu pääsee lehteen.

Dokumentissa käytiin läpi varsin perusteellisesti Blairin mielenterveyden horjuminen ja päihdeongelma. Johtivatko ne kenties valheiden kierteeseen? Useampi haastateltava toi esille sen, että Blairin käytös muuttui aina vain omituisemmaksi. Kukaan toimituksessa ei kuitenkaan reagoinut tähän. Yhtenä syynä pidettiin huonontunutta työilmapiiriä. Mietin, johtiko suorituskeskeisyys siihen, että toimittajan onnistumisen keskeisiä mittareita olivat juttujen määrä sekä nopeus, jolla tuotetaan (ainakin näennäisesti) julkaisukelpoista tekstiä. Seurasiko tästä laatulehden maineessa olevien ammattiylpeiden toimittajien kyynistyminen ja toimitusten keskinäistä kilpailua? Tähän ainakin epäsuorasti viitattiin. Merkkinä tästä voi minusta pitää toteamusta, että lehden sisällä tieto ei kulkenut eri toimitusten välillä. Erikoinen ja aika omituinen huijaritoimittaja siirrettiin toisen toimituksen murheeksi, mutta hänen työtavoistaan ei kerrottu mitään uusille lähityötovereille tai esimiehille. Tietokatkon arveltiin omalta osaltaan pitkittäneen Blairin valejutuiksi paisuneen huijauksen paljastumista.

Työtoverit eivät reagoineet. Esimiesten kynnys puuttua alaisensa työtyyliin oli korkea. Silmät suljettiin tosiasioilta, koska niiden kohtaaminen ja käsittely olisi sitonut resursseja pois suorituskeskeisestä ja tehokkaasta toimitusprosessista. Yhtäkkiä olisikin pitänyt kiinnittää huomiota ihmisiin ja työn laatuun; asioihin, jotka tehokkuuden pyörteissä olivat unohtuneet.

Toimittajien lähtökohtaisesti varsin itsenäinen työ mahdollisti myös sen, että ongelmissa oleva henkilö voi varsin pitkään sepitellä tekemisiään. Kaiken inhimillisen toiminnan pitäisi perustua luottamukseen. Tätä valitettavasti huijarikin voi hyödyntää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin luottamuksen arvoisia. Vahtimisen kulttuurin sisäänajo suorituskulttuurin aisapariksi ei ole mielestäni oikea keino kitkeä pois laaduton, valheeseen perustuva toiminta työyhteisöstä. Jälkiviisautta käyttäen olisin kaivannut dokumenttiin seuraavaa kysymystä: Olisiko New York Times voinut välttää skandaalin, jos työkulttuuriin olisi kuulunut se, että asiat otetaan kunnolla puheeksi, kun poikkeamia havaitaan. Dokumentti ei myöskään kertonut sitä, mitä tästä kaikesta opittiin. Mikä muuttui New York Times :ssa sen lisäksi että päätoimittajat saivat potkut ja Blair vietiin hoitoon mielisairaalaan.

Huijaritoimittajan toiminta kuvataan varsin päämäärätietoisena: Kiihkeä menestymisen tarve ajoi eteenpäin, keinoja kaihtamatta. Hänen väitettiin olevan lähtökohtaisesti epärehellinen ihminen, joka onnistui luikertelemaan lehtitalojen mekkaan harjoittelijaksi: Jo opiskeluaikana Blair oli jäänyt kiinni siitä, että tekaisi jutun opiskelijalehteen eikä tätä mitenkään katunut. Minua jäi dokumentissa vaivaamaan se, että Blair ei edelleenkään vuonna 2013 tehdyssä haastattelussa näyttänyt ymmärtävän tekojensa vakavuutta ja vääryyttä. Dokumentin lopussa kerrotaan Blairin toimivan nykyään elämäntapakonsulttina. Löysinkin nettisivun, jossa hän kertoo auttavansa uraongelmissa, mielenterveyden pulmissa, elämänhallinnassa. Hän on sivuston mukaan tähän certified. Tämä sana suomennettuna tarkoittaa muuten sekä tutkinnon suorittanutta, sertifioitua että ymmärrystä vailla olevaa. Huh.

Minulle dokumentti oli kokonaisuutena enemmänkin varoittava esimerkki siitä, mihin suoritekeskeisessä tehokkuuden läpitunkemassa toimintaympäristössä voidaan ajautua. Työn laatu, työn mielekkyys ja sitoutuminen yhteiseen päämäärään kärsivät. Huijarin työlle syntyy otollinen maaperä, kun välinpitämättömyys leviää. Näin voi käydä alalla kuin alalla.

Informaation suurkuluttajana arvostan ammattitoimittajien tutkivaa työotetta. Se tarkoittaa minulle asioitten monipuolista penkomista ja eri näkökulmien esittämistä. Dokumenttia katsoessani mietin, miten henkilöhaastattelut oli leikattu? Mitä jätettiin sanomatta? Minkälaisen tarinan tapahtumien kulusta eri haastattelujen yhteen liimaaminen lopulta kertoo? Tulkinta on viime kädessä katsojan käsissä. Minulle dokumentti oli kuvaus siitä, mitä tapahtuu informaatiolle ja ihmisille oravanpyörässä. Molemmat kärsivät. Jos tieto on valtaa, minkälaisen tiedon varassa sitä lopulta toimitaan? Minkälaisissa informaatiokuplissa me leijumme?

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Informaatio, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Onko arvosanoilla merkitystä?

Posted on June 9, 2014 by Kiti Müller

Nuorten kesäfiiliksiä koetellaan.

© Michael Müller

© Michael Müller

Reippaasti toistatuhatta työhakemusta ja 15 henkilöä töihin palkannut Juhani Mykkänen kehottaa NYT-lehden kolumnissaan 30.5.2014 ”hikipinkoja” iloitsemaan rohkeasti loistavista koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoituksen arvosanoistaan. Ne, kun Mykkäsen kokemuksen mukaan, auttavat työhakemusten sumasta bongaamaan lahjakkuudet niistä hakijoista, joilla työkokemus on vähäinen.

Toimittaja Esa Lilja kantoi kortensa neuvojen kekoon 3.6. Hesarin kolumnissaan ”Laiska abi, lue edes tämä!” Viimeistä lukiovuottaan aloittelevien on skarpattava ja lopetettava veltto oppitunneilla nuokkuminen. On viimeinen hetki ryhdistäytyä! Pitää opiskella tosissaan, ettei tule niitä huonon todistuksen aiheuttamia hidasteita opiskelupaikoista kisattaessa.

Metro-lehden Lukijan kolumnissaan (5.6.) Laura Mursu taas väittää, että työnhaussa maisterinpaperit ovat selviö. Niillä työpaikka ei irtoa, joten, nuori, kokeile erilaisia juttuja, osoita olevasi hyvä tyyppi. Se on Mursun ohje, koska hänen mukaansa dynaaminen tiimipelaaja voittaa eximian gradustaan saaneen kirjaviisaan.

Erilaisia elämänneuvojia riittää. On huippusuorituksiin patistavia, koulun merkityksen lyttääviä julkimoja, pärjäämistään hehkuttavia koulupudokkaita, pitkäjänteisen puurtamisen nimiin vannovia.

Elä ja koe! Älä haihattele, ole realisti! Elä unelmaasi! Toteuta itseäsi! Ole oman elämäsi sankari! Keskity opiskeluihin! Ei noilla arvosanoilla opiskelupaikkaa irtoa. Ei tuolla kokemuksella töitä löydy. Tällaisten ristiriitaisten neuvotulvien keskellä voi tulla hiki ilman kesähellettäkin.

Minun viestini on: sinä, nuori, pidä pää kylmänä. On monia vaihtoehtoisia tapoja hankkia koulutus, tehdä uravalintoja ja löytää töitä. Ole avoimin mielin ja silmin. Ennen kaikkea usko, että asiat yleensä järjestyvät. Tämän uskallan sanoa varsin pitkän elämän ja -työkokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olen 25 vuoden aikana palkannut liki vuosittain ihmisiä erilaisiin hommiin. Kesätöitä on tullut tarjottua niin lukiolaisille, tuoreille ylioppilaille kuin eri ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa opiskeleville tai ns. välivuotta pitäville. Olen rekrytoinut opinnäytetyöntekijöitä, eri opinahjoista vastavalmistuneita, pitkän työkokemuksen omaavia, alan vaihdonkin jo tehneitä, tohtoreiksi ja dosenteiksikin ennättäneitä. Työhakemuksiakin on tullut luettua aikamoinen määrä. Olen vuosien varrella henkilökohtaisesti haastatellut, rohkenen väittää, ehkä parisen sataa ihmistä. Opettajana ja lääkärinä olen kuullut tuhansia elämäntarinoita. Olen toiminut myös mentorina.

Yhteismitallisia kriteerejä arvosanoille ei ole, joten eri koulujen ja opettajien antamia numeroita ei voi suoraan verrata keskenään saman oppiaineenkaan kohdalla. Omat koulu- ja opiskelukokemuksetkin antavat perspektiiviä. Joissakin kuulusteluissa olen jakanut ajan väärin tai vastaamisen aikapaineessa unohtanut joitakin tärkeitä asioita, jotka tulevat mieleen heti, kun tenttisalista on ulos päässyt. Kyllä silloin harmitti. Välillä on käynyt tuuri tenttitärppien kanssa. Joskus on vain ollut juuri oikealla hetkellä se hyvä päivä ja kaikki on mennyt nappiin.

Minäkin tutkailen työnhakijoiden päättö- ja ylioppilastodistuksia ja opintorekisterin suoritteita. Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän aine- ja kurssivalinnat kuin se, onko paperissa tasainen rivi 4 tai 5 arvosanoja Hyviä arvosanoja saaneella ja vauhdikkaasti opiskelleella kurssipaletti voi olla yksipuolinen. Jos taas kurssivalikoima on rönsyilevän runsas ja reilusti yli tutkinnon vaatimusten, mietin onko kyse monipuolisesti tiedonjanoisesta ihmisestä, vai uhkaako kynnys valmistua ja astua opinahjosta työelämään nousta liian korkeaksi. Entä, mitä kertoo ihmisestä suoritepaperi, jossa arvosanat vaihtelevat ykkösen ja viitosen välillä? Täytyypä ottaa selvää.

Kannattaa tehdä asioita valmiiksi. Itselle tulee hyvä mieli. On parempi olla loppututkintopaperi vaihtelevilla oppiaineiden tenttinumeroilla, kuin opintorekisteri täynnä nelosia ja vitosia, mutta esim. lopputyö tai gradu puuttuu. On töitä, joissa pärjää iki-opiskelijana tai hyvillä ohjelmointi- tai sosiaalisilla taidoilla, palvelualttiudella ja reippaudella. Mutta on aika paljon myös töitä, joissa on ns. pätevyysvaatimus “alalle soveltuva tutkinto”. Kieli -“taistoa” ajatellen, on muuten opiskelijoitten huijaamista, jos heille ei kerrota, että monissa töissä pitää osata suomea ja ruotsia; broken english ei riitä.

Arvostan yritteliäisyyttä, epämukavuusalueelle menemistä: pitkän matikan a, b tai c arvosanalla kirjoittanut, jolla ei ole lähtökohtaisesti matikkapäätä, on osoittanut sitkeytensä. Arvostan tätä enemmän kuin sitä, että henkilö olisi jättänyt pitkän matikan kirjoittamatta.

Asemoidaan arvosanat osaksi ihmisen kokonaisuutta: kieli- ja matikkapäälle eximia ja laudatur on hieno juttu. Ihminen ei pidä itsestäänselvyytenä syntymälahjana saamiaan valmiuksia, vaan osaa arvostaa niitä ja opiskelee tosissaan. Heitäkin on, jotka lahjojaan eivät ymmärrä arvostaa ja kehittää. Oppimisen erityisvaikeuksien kanssa painiskeleva on usein tehnyt paljon töitä kouluvuosien varrella saadakseen kurssit kunnialla suoritettua. Tätä sitkeyttä ja uskoa itseen arvostan myös. Jos on ollut vaikea murrosikä, sairautta tai perheessä työttömyyttä ja siitä huolimatta ihminen saa käytyä koulunsa kunnialla, vaikka huonommillakin numeroilla, nostan hattua.

Tutkintopaperit ja niiden numerot ovat keskustelunavaus. Minä haluan kuulla ihmiseltä oman arvion siitä, missä hän on onnistunut ja miksi. Itseään saa kehua. Arvostan myös rohkeutta kertoa siitä, milloin on ollut vaikeata ja miten vaikeuksista selvittiin. Jos elämän on aina hymyillyt, haluan kuulla pohdintaa sitä, miten ihminen arvelee selviävänsä, jos eteen tulee kiperiä tilanteita ja hommat eivät mene ns. putkeen.

Osa ihmisistä löytää lahjakkuutensa ja kykynsä sekä itselle sopivan opiskelualan ja ammatin varsin myöhään. Tätä etsikkoaikaakin ymmärrän. Haluan kuulla, miten se oma juttu vihdoin löytyi. Kun huomaan, että joku haastattelussa jännittää, ajattelen: tuolta ihmiseltä vaati rohkeutta tulla paikalle, upea juttu; minun silmissäni pelkkää plussaa.

Jos työnhakija vastaa johonkin kysymykseen, en tiedä, sekin on usein hyvä vastaus. Minä palkkaan mieluummin henkilön, joka tietää, milloin ei tiedä. Se on mielestäni tärkeä työelämän taito. Pitää osata kysyä neuvoa oikeassa kohdassa ja hoksata, milloin pitää hankkia lisää tietoa.

Sen sijaan kaikkitietäväinen asenne “osaan, tiedän, pystyn, ymmärrän kaiken, no problems”, laukaisee hälytyskelloni soimaan. Yhdistelmästä itsetuntoa, itsetuntemusta, itseluottamusta ja nöyryyttä syntyy hyvä kokonaisuus ja kasvualusta ihmisenä kasvamiselle.

Minua harmittavat haastattelut, joissa julkkikset toteavat, että koulunkäynnistä ei muuten ole ollut mitään hyötyä. Kuinka joku voi näin väittää. Eihän hänellä ole vertailukohteensa siitä, minkälaista elämä olisi ilman koulussa opittuja asioita. On älyllistä laiskuutta ja näkökulman kapeutta, jos ei näe arjen elämässään niitä lukuisia tilanteita, joissa myös koulussa opetettuja taitoja sovelletaan.

Koulu tarjoaa mahdollisuuksia hankkia yleissivistystä. Sen merkitystä ei pidä vähätellä. Itsensä kannattaa laittaa likoon eli opiskella myös sellaista, joka tuntuu vaikealta ja ei ihan heti tule omaksuttua.

Onko arvosanoilla merkitystä? Totta kai niillä on. Arvosanat ja niiden metsästys eivät kuitenkaan saa ole itsetarkoitus ja tärkein opiskelun motiivi. Toivon ihmisiltä tiedonjanoa, rohkeutta ylittää itsensä ja opiskella myös sellaista, josta ei välttämättä tutkintopapereihin tule niitä parhaita arvosanoja. Näin voi yllättää itsensä – löytää uinumassa olleen taidon, jota ei tiennytkään omaavansa. Kyky mennä omalle epävarmuusalueelle on tärkeä taito niin arki- kuin työelämässä. Kiperiä paikkoja tulee eteen – itse kullekin – jossain vaiheessa. ”Tästäkin selvisin” – on kokemus, joka auttaa elämässä.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Päättämätön päättäjä – päättymätön päätöksenteko

Posted on May 25, 2014 by Kiti Müller

Viime viikkoina poliittista keskustelua ovat ryydittäneetcropped-Kiti_Huumori_blogiin1.jpg meppi-ehdokkaitten ”hissi-puheet” ja puolueiden puheenjohtajille tehdyt yhden lauseen kysymys-vastaus salama- ja ryhmähaastattelut. Tässä pikaruokamaisessa vaalipaneloinnissa on hiillytty, riidelty, puhuttu päälle, naureskeltu, väännetty vitsiä, heristelty sormea, viittailtu, sanottu harvakseltaan joku mielipidekin asiasta tai sen vierestä. En kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet tämän kaiken mediatohinan hyvänä viihteenä. En kaipaa tällaista tosi-TV:tä. Olen yhteiskunnallinen tosikko.

EU-vaalipäivän kunniaksi päätin kokata kysymys-vastaus haastattelun politiikan kuumista ikivihreistä ajankohtaisuuksista. Hypätkää lukukyytiin. Nyt seuraa ajatusfiilailua ja fiilistelyä yksinoikeudella.

Kysymys: Monikanavaisesta mediasta saatu tieto päivänpolttavasta asiasta on hyvin ristiriitaista. Miten te, päättäjänä ja ammattihaastateltavana, näette tilanteen? Mistä oikein on kysymys?

Vastaus: Meillä täällä Suomessa on erinomaiset edellytykset päästä asioitten ytimeen. Olemme ratkaisukeskeinen kansa, joka kykenee toimimaan – oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. On kuitenkin tärkeätä edetä asiassa kuin asiassa toimijoiden välillä sovitun työnjaon mukaisesti. Meillä on viranomaiset, joiden tehtävänä on nyt ihan aluksi tutkia tämä asia. Vasta sitten on johtopäätösten aika. Tällä hetkellä on liian aikaista arvioida, kuinka kauan esiselvityksessä menee. Ei ole syytä hutkia vaan ensin tutkia. Vielä ei ole selvää, mikä taho juuri tätä asiaa tutkii. Jokainen tilanne arvioidaan tapauskohtaisesti. Kun tutkiva viranomaistaho on selvinnyt ja tästä vallitsee yksimielisyys, aloitetaan selvitystyö. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tutkivan tahon tunnistaminen voi viedä hieman aikaa. Tiedotamme, kun on tiedotettavaa.

Kysymys: Eikö tässä tuhraannu tarpeettoman paljon aikaa. Huipputärkeä asiahan ehtii tässä monta kertaa happamoitua.

Vastaus: En minä tässä nyt vielä mitään huippu -määreitä ryhdy jakelemaan. Tähän kysymykseen ei liity huippuvirkoja eikä muitakaan huippuja. Pikemminkin on syytä huomata, että tässä, kieltämättä kimurantissa tilanteessa piilee myös mahdollisuus.

Kysymys: Mikä se näkemyksenne mukaan on?

Vastaus: Mahdollisuuksia tunnistellaan, tunnustellaan ja punnitaan. On tehtävä huolellinen tilanneanalyysi ja harkinta. Siitä meidät suomalaiset erityisesti tunnetaan. Kyse on maa-brändimme maineesta. Sitä ei ole syytä ryvettää. Haluan kuitenkin korostaa, että tilanne on haastava

Kysymys: Voisitteko kuitenkin antaa yhden mahdollisen esimerkin mahdottoman muuttumisesta mahdollisuudeksi?

Vastaus: Nyt ei ole vielä aika ryhtyä tällä asialla spekuloimaan. Minulla ei ole kristallipalloa tulevaisuuteen. Me päättäjät olemme toimineet ja koonneet työryhmän aivoriiheen. Työ on kesken ja tuloksia arvioidaan aikanaan.

Kysymys: Viime viikolla toinen työryhmä luovutti mietintönsä toisesta asiasta. Joko sen osalta on tekojen aika?

Vastaus: Työryhmä on tehnyt todella hyvää taustatyötä. Johtopäätösten osalta on todettava, että asia on monimutkainen. Tästä johtuen meillä on nyt edessä useita, jopa vastakkaisia vaihtoehtoja, ratkaisuiksi. Tilanne ei ole ollenkaan yksiselitteinen. Maailma ympärillämme muuttuu vinhaa vauhtia. On mahdollista, että esille tulee vielä uusia seikkoja, jotka on huomioitava päätöksenteossa. Vielä ei ole tekojen aika.

Kysymys: Mitä nämä uudet huomioitavat asiat voisivat olla?

Vastaus: Maailmantilan reaaliaikainen tulevaisuuspainotteinen analyysi kuuluu toiselle instanssille. Siellä ollaan kyllä tietoisia tämän toisen työryhmän mietinnöstä. Täytyy muistaa, että työryhmän aloittaessa työnsä vuosi sitten, elimme aivan erilaisessa todellisuudessa. Itse pyrin tässä uudessa tilanteessa monipuolisesti verkostoituneena toimimaan tiedon siltana eri työryhmien välillä.

Kysymys: Mitä tällä tarkoitatte?

Vastaus: Meille on tullut yllätyksenä se, että asia, jonka päätöksenteon tarpeisiin valmisteluryhmä pari vuotta sitten nimettiin, ei enää ole ajankohtainen. Tämä on konkreettinen ja selvä osoitus siitä, että asioita tulee ja menee. Niinpä seuraava tehtävämme on käynnistää prosessi, joka tarkastelee, oliko asia, joka globaalissa viitekehyksessä ei enää olekaan tärkeä asia, tärkeä Suomelle. Meillä on tätä analyysiä varten hyväksi todettu malli ja kokemusta sen käytöstä. Olemme vuosien saatossa päässeet testaamaan sitä lukuisia kertoja. Teemme myös syväanalyysiä siitä, kuinka hyvin yhteiskunnassamme tämä monille osa-alueille rantautunut toimintamalli, jossa nyt on tullut näkyväksi se, että kyvykkyytemme ytimessä oleva kyvyttömyytemme nopeaan reagointiin, voikin olla itse asiassa maamme menestyksen salaisuus. Toistan: Tässä kiihkeässä elämänrytmissä asioita tulee ja menee, mutta Suomi ei hötkyile. Konsensus Suomessa ja maailman turuilla maltti on valttia.

Kysymys: Miten määrittelette menestyksen?

Vastaus: Teemme parhaillaan eri toimijoiden kanssa yhteistyötä sen selvittämiseksi, miten menestyminen tulisi virallisesti määritellä. Pyrimme myös löytämään laatukriteerit epäkohdille. Kansalaisten esille ottamien yhteiskunnallisten kehittämiskohtien kannalta on tärkeätä kyetä luokittelemaan huonolla tolalla olevia asioita laadullisesti ainakin kahden, kilpailukykymme kannalta keskeisen pääulottuvuuden – menestystekijä, epäkohta – kannalta. Asioita on siis pisteytettävä sekä epäkohdan vakavuuden että sen suhteen, miten tärkeätä on tarttua kehittämiskohtaan ns. menestymisulottuvuuden näkökulmasta.

Kysymys: Suomessa istuu parhaillaan useita laatumittarikomiteoita. Joko tuloksia alkaa näkyä epäonnistumisen ja menestymisen mittarointia ajatellen?

Vastaus: Meillä on ammattimaisten kokoustajien kokenut armeija, mutta työ on edelleen alkusenteillä. Se on rehellisesti todettava, että työhön liittyy hidasteita. Komiteoissa on haamuhenkilöitä, jotka eivät ole niissä koskaan edes viuhahdelleet. Heiltä tulee viime hetken peruutuksia jatkuvasti monibuukkausten takia. Osalla komiteoihin nimetyistä toimeksianto on hiljainen tuolinvaltaus ja he hoitavatkin tämän roolinsa hyvin. Poikkeamia heidän osaltaan ei juuri ole kirjattu pöytäkirjoihin. Konsensus Suomessa kansalaisten kuuleminen on toimintamme ytimessä, joten hiljaiseen tuolinvaltaukseen neuvottelupöydässä on oltava mahdollisuus. Mietimme juuri ratkaisua, jolla komiteoiden haamujäsenet saataisiin näkyviksi ja raportit kirjoitettua ja kierrätettyä lausunnoilla. Tämän prosessin jälkeen tiedämme kriteerit, joilla pisteyttää ja luokitella epäonnistumiset ja menestystekijät. Seuraavaksi määrittelemme kriteereille myös painokertoimet. Tämä voi edellyttää vielä uutta komiteaa, koska asia ei ole kuulunut minkään nykyisen mittarikomitean toimeksiantoon. Kaiken lopputulemana laadimme matemaattisen mallin päätöksenteon tueksi. Kyse on ainutlaatuisesta, suomalaisesta innovaatioprosessista, jolla asioihin pistetään vauhtia.

Kysymys: Onko vielä jotain, mitä haastattelun lopuksi haluatte tuoda esille?

Vastaus: Päättämätön päättäjä ei tee päättömiä ratkaisuja.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Yhteiskunta | Leave a comment