Otteluni myskikurpitsan kanssa

Posted on January 1, 2025 by Kiti Müller

Uuden vuoden alkajaisiksi olen muistellut oman elämäni viime vuoden tapahtumia; erityisesti tilanteita, jotka nyt ajattelen voivani vuosienkin päästä palauttaa mieleeni. Ajan kulku ja uudet kokemukset väistämättä ripottelevat mausteita myös aiemmin koettuun. Erityisesti ajankohta (jopa vuosi), jolloin asian koki, ei useinkaan muistu mieleen. Niinpä päätin tässä blogissa kertoa vuoden 2024 syksyni eräästä huippuhetkestä: ottelustani myskikurpitsan kanssa. Heti näin tuoreeltaan.

Pienikätinen vasuri tuumailee…

Syksy on kurpitsa-aikaa. Herkullista kurpitsakeittoa on tarjolla monin eri variaatioin. Mies toi kotiin ison myskikurpitsan ja ehdotti keiton tekoa. Siitä saisi herkkua moneksi päiväksi. Osaankohan pienikätisenä vasurina tuollaista järkälettä kuoria, pohdin ääneen. Mieheni tarjoutui hoitamaan kuorimisen. ”Lähde sinä vain melomaan, kyllä minä tämän hoidan”, totesin päättäväisesti.

Alkoi otteluni myskikurpitsan kanssa. Tuloksena reilun tunnin mittelöstäni myskikurpitsan kanssa kesämökkimme keittiössä Jääsjärven rannalla oli kaaos. Eri kokoisia veitsiä lojui pöydällä ja useilla leikkuulaudoilla. Niillä olin yrittänyt kuoria, viipaloida ja paloitella myskiä. Osittain kuoritut, säälittävän näköiset kurpitsan palat ja jyrsityt, hujan hajan pöydällä olevat kurpitsan kuoret olivat tuore todiste siitä, että kurpitsakeittoa ei taida olla tarjolla ainakaan lounaalla.

Otteluni myskikurpitsan kanssa on kestänyt yli tunnin.
Kamppaluväsymystä nähtävissä.

Mittelön aikana kävin kiivassanaista keskustelua kurpitsan kanssa. Jupisin, jurnutin, manailin, sadattelin. Yritin tyylillä ”yrityksen ja erehdyksen kautta” löytää ratkaisun, jossa oikealle kädelläni saan pidettyä kurpitsapaholaista paikoillaan ja vasemmalla kuorimaveitsen sellaiseen kulmaan, että se kuorii pitemmän matkan kerralla kuin sentin. Kun mies saapui paikalle kotiin melontareissulta ja näki keittiön kamppailun jäljet, vetosin – jälleen kerran -vasenkätisyyteen.

Väitän edelleen, että veitset on tehty oikeakätisille. Molempikätinen mieheni on useita kertoja näyttänyt, että kuoriminen onnistuu kummallakin kädellä. Pysyn kannassani. Sen verran monta sormien viiltohaavaa on tullut. On ollut muutama pahempikin läheltä piti tilanne. Saattaisin olla 9-sorminen. Minusta ei ole kehittynyt erilaisten juuresten taitavaa kuorijaa. Maa-artisokkaan en suin surmin koske veitsellä.

Pitikin luvata miehelle, että sesonkiruoka kurpitsakeitto odottaa kotiin palaava melojaa. Pitikin kokemattoman itsevarmana todeta miehelle, joka tarjoutui kuorimaan kurpitsan ennen melontareissuaan, ”kyllä minä siitä selviän”.  Mies oli epäilevän näköinen. Hänen ilmeensä viesti: veitsien käyttö ei ole sinulla hanskassa. ”Minun on 70 v ikäisenä aika ryhdistäytyä ja opetella tämä kuorimishomma”, totesin oppimisen motivaatiota uhkuen.

Jälkiviisastelevat ajatukseni

Nyt tiedän, että ilman kokemusta ja ohjausta, en millään veitsellä olisi onnistunut kuorimaan sitä. Olisi pitänyt kiitollisena ottaa vastaan tarjottu apu. Vasenkätisyys, veitset, pieni käden koko (hansikaskoko 6.5, monesti oikea koko löytyy 150–160 cm lasten osastolta) ja stereonäön puute yhdistettynä ikänäköön, ei todellakaan ole optimaalinen ihmisen ominaisuuksien yhdistelmä myskikurpitsan taltuttamiseen.

Olen vuosia sitten (jälleen yksin maalla) kaksi tuntia äheltäen perannut pienen keon Jääsjärven muikkuja YouTube opetusvideon avulla. Silloin ajattelin, että tätä haastavampaa tuskin tulee ruuanlaitossa eteen. Olin väärässä. Myskikurpitsan kanssa kamppailuun verrattuna muikkujen perkaus oli, jos ei ihan lasten leikkiä, niin kohtuu helppoa. Miksi en myskikurpitsan kanssa kinastellessa ottanut esille Youtubesta ”näin kuorit näppärästi myskikurpitsan” opetusvideota? Tunnekuohussani tämä järkevä tapatoimia ei tullut mieleen. Ei myöskään viisas neuvo ”maltti on valttia”.

Tervehdykseni melontareissulta hyväntuulisena palaavalle miehelle oli: ”Aamupäiväni on ollut hirveä! Tähän perheeseen on turha ostaa jatkossa myskikurpitsaa. Tämä on ainoa ja viimeinen kerta kun siitä keiton teen. Tämä aamupäivä jää mieleeni ruoanlaiton katastrofina, jota lienee vaikea ylittää. Kesti kaksi tuntia, että sain jonkinlaiset kurpitsan palat keittokattilaan ja soseutussauvan sinkoamia keiton pisaroita taitaa löytyä vieläkin eri puolilta keittiötä.”

Täytyy antaa tunnustus miehen tyyneydelle ja rohkeudelle. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vaimo manailee, että keittiövälineet eivät taatusti ole VIELÄKÄÄN molemmilla käsillä yhtä sujuvasti käytettäviä. ”Siinä ’Treeniä varttuneelle keholle ja mielelle’ kirjassanne tuotte esille, kuinka arkielämä on treenien aarreaitta. Ja korostatte käsien voiman ja sorminäppäryyden tärkeyttä. Silmä-käsi yhteistyö ja tarkkaavuus ovat tärkeitä, kirjoitatte.” Harmitukseni sekaan ilmestyy syyllisyyden pisaroita. Onko nyt kyse siitä, että ”tee niin kuin opetan, älä tee niin kuin minä nyt olen tekemässä – luovuttamassa”.

Lempilauseitani on: uuden oppimiselle ei ole parasta ennen päivää. Voiko raja oppimiskyvyssä tulla vastaan. Onko sen osoittanut myskikurpitsa? ajattelen ääneen.

Mies, joka on kuukausia kuunnellut treenikirjan kirjoittajien ajatuksia ja lukenut kirjan eri versioita, toteaa, että eikös tässä nyt ole erinomainen arkitreeni käsien käytölle ja mahdollisuus oppia uutta. Mieheni on aikoinaan saanut minut opettelemaan marjapoimurin käyttöä muistuttamalla minua ”teeseistäni”: koskaan ei ole liian vanha oppimaan uutta.

Yhteistyön voimannäyte – myskikurpitsa kohtaa voittajansa

Ihmisen pitää tehdä kuten muita neuvoo. Niinpä ostin vihannestorilta suurimman myskikurpitsan.

Uusi matsi myskikurpitsan kanssa alkaa.

Aviomies kuori lappeellaan olevan myskikurpitsan ja halkaisi sen pituus suunnassa kahtia. En edes ollut ajatellut tuollaista ratkaisua. Vuosien varrella minulle on kehittynyt suuri kunnioitus ruoan laitossa käytettäviä veitsiä kohtaan. Sen verran monta laastaria on sormissa ollut. Jos minulle olisi etukäteen sanallisesti vinkattu mieheni käyttämä myskikurpitsan kuorimistapa, olisin katsonut leikkuulaudalla lepäävää kurpitsaa ja kehittänyt mielessäni tapahtumaketjun, jonka lopputulos olisi matka sairaalan päivystykseen tikattavaksi; pahimmassa tapauksessa amputaatiovamma, kun veitsi on vihanneksen sijaan leikannut palan pois sormesta. Vilkas mielikuvitukseni vei minut pillit soiden ambulanssilla sairaalaan irronnut sormi vedenpitävässä pussissa mahdollisimman kylmään veteen upotettuna. (Kuten lukija huomaa, olen etukäteen varautunut katastrofiin ja toivon, että se on kuin sateenvarjo. Kun varjo on mukana, ei sada.)

Mies kuorii kokenein ottein myskikurpitsaa.

Nyt opin konkreettisesti vierestä katsomalla, miten mies homman hoiti. Olen edelleen sitä mieltä, että hän saa puolittaa kurpitsan. Minä harjoittelen seuraavalla kerralla tuota kuorimista. Tapahtuman jälkeen rupesin näkemään myskikurpitsoja ruokakaupoissa. Kassajonossa huomasin myskikurpitsat ihmisten ostoskoreissa. Tiedätköhän, mihin olet ryhtymässä, mietin. Herkullista kurpitsakeittoa olen itsekin syönyt ja aikaisemmin kuvitellut sen valmistuksen olevan helppoa. Nyt tiedän paremmin, sen valmistus on taitolaji.

Harmitus haihtui – onnistumisen iloksi muuttui

Onneksi mittelöni myskikurpitsan kanssa ei lannistanut. Pari viikkoa myöhemmin poimin niistä isoimman ruokavaunuun. Ja sain henkilökohtaisesti kokea, että olin sittenkin oppinut uutta kokkauksesta. Toisen yrityksen myötä muistikuvani taistelusta kurpitsan kanssa sai tummien värien rinnalle valoisampia värejä.

Nyt sujuu jo paremmin.

Ruoanlaitto on monin tavoin taitolaji. On tiedettävä minkälaista veistä käytetään missäkin vaiheessa aterian valmistusta. Ja kurpitsakeiton kohdalla kurpitsan palojen ja veden määrän pitää olla oikeassa suhteessa. Pitää tietää, milloin on aika soseuttaa ja kuinka käyttää sauvasekoitinta niin ettei jälkisiivouksesta tule koko keittiön kattava pesu ja omat vaatteet tarvitsevat pyykkäyksen. Ja sitä kannattaa valmistaa yhdessä henkilön kanssa, joka tietää, mitä tekee.

Nyt kiertelen ruokakauppojen vihannesosastoilla hypistelemässä erilaisia kurpitsalajikkeita. Päivien lyhetessä erilaisia oranssinvärisestä kurpitsasta koverrettuja valolyhtyjä on ilmestynyt ympäristöön. Ne virnistelevät ja nauravat. Joillakin on ilkikurinen tai tuimempi katse. Silmiini osui myös myskikurpitsasta tehdyn kasvis joulukinkun resepti, jonka otin talteen. Ehkä joskus sitä kokeilen. Tämä tarina on myös arjen esimerkki siitä, miten jokin kokemus vaikuttaa tapaamme tarkkailla ympäristöä sekä siihen, mitä havaitsemme. Toivottavasti käytännön tieto siitä, miten myskikurpitsasta valmistaa herkullista keittoa, löytyy jatkossa myös muististani.

En ole koskaan kovertanut oranssia kurpitsaa lyhdyksi. Ehkäpä ensi syksynä? Ja aika näyttää, miten vuosien kuluttua muistan myskikurpitsaotteluni.

Kaikki valokuvat ovat Kiti Müllerin kotiarkistosta.

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, käsi, Motoriikka, Ruoka, Suomeksi, Tarina, Uncategorized, Vasuri | Tagged , , , , | Leave a comment

Pehmolelut vierailivat seniorijumpassa

Posted on May 11, 2024 by Kiti Müller

Reipas musiikki raikaa. Hanna Viertiö-Ojan Move4Life kuntosalin seniorit lämmittelevät viikoittaisen treeninsä aluksi. Hanna oli kutsunut minut pitämään lukupiirin Treeniä varttuneelle keholle ja mielelle kirjasta varsinaisen treenin jälkeen. Tulin seuraamaan viikkotreeniä: innokasta ja liikuntasuorituksiinsa keskittyvää porukkaa. Määrätietoinen ja hyväntuulinen, toisiaan kannustava joukko. Ryhmän keski-ikä on 74 vuotta. Joukossa on pari alle 70-vuotiasta ja kaksi jo 80 vuotta täyttänyttä.

Lämmittelyjakson jälkeen osallistujat kiertävät laitteesta toiselle. Tilanne muistuttaa ympäri maailman tunnettua musiikki ja tuolit leikkiä, jossa musiikin soidessa osallistujat kiertävät tuolien ympäri. Tuoleja on aina yksi vähemmän kuin leikkijöitä. Kun musiikki loppuu, leikkijät ryntäävät vapaalle tuolille ja yksi jää ilman tuolia. Kuntosalissa kaikille riittää laitteita. Kun Hannan soittama musiikki loppuu, jokainen vaihtaa toiselle laitteelle.

Hanna tarkkailee tilannetta ja pistää musiikin soimaan, kun kaikki ovat uuden laitteen luona valmiita treenaamaan. Ihmisessä on yli 600 lihasta, joista yli 300 on luista tukirankaa eri tavoin liikuttavia poikkijuovaisia lihaksia. Sileitä lihaksia on mm. sydämessä, verisuonissa, hengitysteissä ja suolistossa. Hanna on kehittänyt ohjelman senioreille niin, että jokaisen laitteen kohdalla vietetty aika on lyhyt. Vastus laitteissa huomioi myös kuntoilijan iän. Eri lihakset ja lihasryhmät joutuvat tunnin treenin aikana sopivassa mitassa töihin.

Pienikin liike pistää hermoverkkoihin vipinää

Lukupiirille yksi kuntoilijoista oli aamulla leiponut pullia. Niiden ympärille olivat keittiössä jo kerääntyneet pehmolelut ja lukupiirissä käsiteltävä kirja.

Loppuverryttelyjen jälkeen istuimme kaikki rinkiin. Kerroin kirjan ideasta: liike, pienikin, aikaansaa aivojen eri hermoverkoissa aikaiseksi vipinää. Erilaisten liikkeiden suunnittelu ja toteutus vaatii myös ajattelua ja liikemuistiin tallennettuja taitoja.

Aistitietoa hyödynnetään monipuolisesti. Hannan soittama musiikki rytmittää, samalla kuullaan laitteen liikkeet. Näköaisti antaa osaltaan tuntoaistin lisäksi ”missä mennään” palautetta aivoille. Asentotunto auttaa tasapainon hallinnassa. Juttelimme siitä, miten monipuolisesti ihmisen eri aistit ja liikkeisiin vaikuttavat hermoverkot saavat harjoitusta. Lisäksi ihmisen pitää kyetä keskittymään ja toisaalta havainnoimaan ympäristöä. Pitää muistaa, miten eri laitteita käytetään oikein. Keskittyminen liikuntasuoritukseen on tärkeätä ja samalla pitää olla valppaana, ettei satu vahinkoja tai yhteentörmäyksiä jumppakavereiden kanssa. Tilannetajun pitää toimia, kun salissa on useita kuntoilijoita.

Käsijumppaa lukupiirissä

Käsien puristusvoimaa ja esimerkiksi peukalon ja etusormen pinsettiotetta tarvitaan lukuisissa arjen puuhissa. Kädellä tartumme päivittäin erilaisiin esineisiin, avaamme korkkeja ja paketteja. Taikinan vaivaaminen käsin ja pullien pyörittely on hyvää arkitreeniä. Sitä on myös kaikenlainen nikkarointi ja erilaiset kotityöt.

Käden tuntoaisti tunnistaa kupin pinnan lämpötilan ja varoittaa juojaa liian kuumasta juomasta. Silmät kiinnikin ihminen tunnistaa kädessään olevan tutun esineen. Tämä onkin aika kiva seuraleikki. Onko ympäristössä esineitä, jotka eivät ole kaikille tuttuja, jolloin vastaus ei tule kuin apteekin hyllyltä. Kun uutta esinettä on pari kertaa kädessään pyöritellyt, syntyy aivoihin muistijälki ja esineen tunnistaa seuraavan kerran silmät kiinni.

Käden lukuisten pienten lihasten voima heikkene monilla huomaamattakin, kun ikää karttuu. Siihen havahtuu, kun tavarat alkavat tipahdella näpeistä. Niinpä lukupiirissä teimme yhdessä treenikirjassa esiteltäviä sormien harjoituksia: sormien haritusta sekä yksittäisten sormien vuoronostoja, käsien ollessa vaakatasossa kämmenpuoli ylöspäin. Tästä syntyi muistitreeni, kun piti muistaa, missä järjestyksessä sormia nostetaan.

Käsien pikkulihasten voimaharjoituksena teimme sormien kuminauhajumppaa, jossa parin millimetrin paksuinen, napakka kuminauha on esimerkiksi peukalon ja pikkurillin välissä. Kuminauha on vastuksena, kun sormia loitonnetaan kauemmaksi toisistaan. Iän myötä monille tulee sormien nivelrikkoa. Sormijumppien liikesarjat vetreyttävät niveliä ja samalla lukuisat käden pikkulihakset pistetään töihin. Pyörittelimme ranteita, jolloin myös käsivarren lihakset saavat kyytiä. Edellisessä blogissani Varttunut vaali arjen taitojasi on kuva, jossa kirjan kirjoittajat tekevät sormien kuminauhajumppaa.

Omin jaloin

”Onhan teillä kunnon kengät ja kävelette joka päivä?” kysyi yli 90-vuotias anoppini, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014. Joskus jalkapatikka on ainoa vaihtoehto päästä eteen päin. Kerran automme päätti aloittaa lakon mökkitiellä – aikana, jolloin kännyköitä ei vielä ollut. Onneksi ihmisellä on aina mukana oma kulkuväline – jalat. Mökkitietä kävellen löytyi talo, jossa oli puhelin, jolla soittaa apua.

Jalkojen ja nilkkojen on kestettävä ihmisen koko paino. Kuten käsissä, jaloissa on lukemattomia pieniä lihaksia, joitten voima heikkenee, ellei niitä pistetä töihin. Arjen askareet ja erilaiset kävelyalustat, joilla ihminen liikkuu – joskus paljain jaloinkin – ylläpitävät jalkaterien ja nilkkojen lihasvoimaa. Niiden hyvä kunto on tärkeää myös tasapainolle. Lukupiirissä puhuimme myös yhdellä jalalla seisomisesta, jota voi treenata päivittäin lukuisia kertoja. Kuntosalin seniorit olivatkin jo tehneet treenitunnin loppuvenyttelyjä myös yhdellä jalalla seisten.

Ihmisen jalat kaipaavat liiketreeniä, mutta yhtä lailla rentoutusta. Lapsuuden kesistä muistan, kuinka toimelias mummuni laulaa luritteli puuhellan äärellä rypyttäessään näppärin sormin karjalanpiirakoita. Illalla hän sitten istui tuolille, kipristeli varpaitaan, pyöritteli nilkkoja ja pisti ruistaikinan pulikkakaulimen lattialle poikittain. Hän pyöritteli sitä paljaalla jalkapohjalla. ”Ai että tämä pulikkahieronta tekee hyvää”, mummuni huokaisi.

Tapin lempikirja

Kerroin lukupiiriläisille, että treenikirja tuottaa perheessäni paljon iloa. ”Missä on Tapin lempikirja?” huudahtaa kuvan pikkupoika heti, kun ulkovaatteet on riisuttu. Hän kipittää olohuoneeseen.

Kirjan löydettyään hän istahtaa lattialle sitä tutkailemaan. Kohta Tapi on pystyssä ja hihkaisee: ”musiikki, laulu, tanssi, jumppa”. Yhdessä laitetaan musiikki soimaan. Sitten lattialle matolle makaamaan ja jalkoja kohti kattoa heiluttelemaan musiikin tahdissa. ”Mummeli ja Ukki myös”, poika huudahtaa. Kohta kolme jalkaparia jumppaa. Ja sitten tanssitaan ja hypellään.

Alkuvuoden kokemus on osoittanut, että kirja sopii kaikenikäisille liike- ja aivotreeniksi. Jumppahetket Tapin kanssa ovat isovanhemmille päivän parhaita hetkiä. Minä olen aina ollut lihasteni osalta jäykempää sorttia. Eräänä päivänä huomasin kerääväni taaperon kanssa palikoita laatikkoon ns. syväkyykky asennossa. Oli iloinen yllätys huomata, että 69-vuoden iässä notkistuin kuin huomaamatta Tapin kanssa touhutessa.

Tasapainoharjoitus pehmolelun kanssa

Lopuksi lukupiiriläiset saivat valita itselleen pehmolelun. Lelu laitettiin säärten päälle. Sitten tuolilla istuen nostimme jalat irti lattiasta. Treenissä pehmolelun pitää pysyä säären ja nilkan päällä. Tässä jumppaliikkeessä tarvitaan alaraajojen nostovoimaa ja hyvää istumatasapainoa. Liike vaatii myös vartalon hallintaa. Tätä jumppaliikettä voi tehdä kaikenkäisten ryhmissä. Siitä saa aikaiseksi leikkimielisen kisan: kenellä pehmolelu pysyy pisimpään säärten päällä ja jalat irti lattiasta. Harjoittelun myötä ihminen huomaa varsin nopeasti kuinka lihaskunto ja istumatasapaino paranevat.

Lukupiirin lopussa pehmolelut liittyivät joukkoon auttamaan tasapainoharjoituksessa. Kuvassa toisena oikealta istuu vieressäni Hanna Viertiö-Oja, joka on suunnitellut senioreille oman treenisarjan.
Posted in Aistit, Aivot, Ihminen, Ikääntyminen, jalat, Käsi, Kävely, Kognitio, Liikunta, Mieli, Motoriikka, Suomeksi, Terveys, Uncategorized | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Varttunut, vaali arjen taitojasi

Posted on January 15, 2024 by Kiti Müller

Liike huoltaa aivoja läpi elämän

Kasper, tyttärenpoikani, ilmestyy viereeni. Utelias ja tarkkaavainen taapero on huomannut, että mummeli on innostunut postin tuomasta ruskeasta paketista. Jännitystä on ilmassa. Paketista löytyy Treeniä varttuneelle keholle ja mielelle kirjoja. Kirjoitin tämän Bazarin kustantaman kirjan viime vuonna yhdessä Kristina Laaksosen ja Ulla Bromsin kanssa. Se ilmestyi 10.1.

Kasper kurkottaa katsomaan paketin sisällä olevia kirjoja. Hän painaa etusormensa keskelle kirjan kantta. ”Jumppa, mummu”, hän sanoo. ”Aivan oikein”, vastaan. ”Tanssi”, Kasper toteaa seuraavaksi. ”Kyllä, tanssi on oikein hyvää jumppaa koko keholle, mielelle ja aivoille”, jatkan. Avaan kirjan ja näytän Kasperille kuvia erilaisista liikesarjoista, joista kirjassa on kuvia.

Kasper nappaa kirjan ja menee istumaan olohuoneen lattialle sitä selailemaan. Kohta hän tulee uudestaan luokseni ja sanoo ”laulu, tanssi”. Pian hyppelehdimme musiikin tahdissa. Kohta olemme molemmat lattialla ja nostamme jalkoja musiikin rytmissä kohti kattoa. Kasper katsoo minua ja vie molemmat jalat suorassa puolelta toisella. Huomaan ilokseni, että tämä jalkajumppa onnistuu minultakin.

Työikäisille on tarjolla runsaasti kirjallisuutta, jolla opastetaan, miten pitää huolta toimintakyvystä, aivoterveydestä ja jaksamisesta. Hyvä toimintakyky on yhtä tärkeätä jo eläkkeellä oleville seniorikansalaisille. Kirjamme onkin erityisesti suunnattu vanhemmalle väelle. Siinä esitetyt oman kehon tai kotoa löytyneiden esineiden avulla suoritetut harjoitteet on laadittu niin, että ihminen voi itse muokata harjoituksia helpommista vaikeammiksi. Niitä voi tehdä kotona arjen askareiden lomassa. Vaikka mielessämme ovat olleet erityisesti ikääntyvät, kirjan harjoitukset sopivat kaiken ikäisille.

Liike – muistitreeni

Liike on muutakin kuin motoriikkaa. Sen tuottamiseen tarvitaan niin aivoja, ajattelua eli tiedonkäsittelyä, muistia, aistihavaintoja, tuki- ja liikuntaelimistöä, sydän ja verenkiertoelimistöä, keuhkoja sekä keskus- ja ääreishermoston toimintaa. Ilman omaehtoista liikettä ja tekemistä eri osa-alueiden toimintakyky heikkenee. Niiden kuntoa ja toimintavarmuutta voi paitsi ylläpitää pienin askelin, myös parantaa monin eri tavoin. Tärkeintä on liike.

Kirja on kokoelma erilaisia liikesarjoja, joista lukija voi valita itselleen mieluisia. Niitä yhdistelemällä löytyy joka päivälle erilaiset liikesarjat. Ne treenaavat samalla muistia ja niiden äärellä voi oivaltaa uutta. Liikesarjojen rakentelu on luovaa puuhaa. Viereisessä kuvassa on esimerkki kirjan Tasapainon tuoliharjoituksesta, jossa alaraajoja nostetaan polvet lähekkäin ja nilkat yhdessä ja säärien päällä on pehmolelu. Tavoite on pitää papukaija säärten päällä samalla kun nostan ja lasken alaraajojani pitäen ne irti lattiasta.

Arkesi on treenien aarreaitta

Kirjan kirjoittamisen aikana olen voinut seurata, kuinka pieni Kasper harjoittelee arkielämän taitoja. Ruoka pysyy lusikassa, kun hän on oivaltanut, miten päin lusikka pitää viedä suuhun. Ruokailu onkin hyvä arkinen esimerkki siitä, miten jokainen meistä treenaa syödessä mm. käsien yhteistyötä ja koordinaatiota, silmäkäsi yhteistyötä ja käsien hienomotoriikkaa. Ilman riittävää yläraajan ja käden lukuisten lihasten voimaa ja niiden välistä yhteispeliä ei ruokailuvälineiden käyttö onnistu. Ruokailun aikana on riittävän hyvä istumatasapaino tärkeätä samoin kyky arvioida etäisyyksiä: kuinka pitkälle pitää kädellä kurottaa, jotta saa otteen ruokapadan kauhasta. Kirjasta löytyy lisää arjen esimerkkejä.

Elämä on oppimista

Ihminen oppii päivittäin, usein huomaamattaan uusia asioita. Kasper on oppimisensa alussa. Minä, hänen mummelinsa, olen saanut opetella erilaisia juttuja jo yli 69 vuotta. Olen jo saanut huomata, että taito, mitä ei jatkuvasti monipuolisesti käytä, ruostuu. Kirjan kirjoituksen aikana tein kirjaan tulevia harjoitteita. Huomasin, että mm. taaksepäin kävely oli alussa hyvin varovaista ja yhtä viivaa myöten kävellyssä huomasin, että tasapainoni oli vuosien varrella huomaamattani huonontunut. Aloin tehdä kirjan seisoma- ja kävelytreenejä päivittäin ja ilokseni huomasin, että tasapaino parani varsin pian. Lumesta muhkuraisilla kävelyteillä parantuneesta tasapainosta on ollut apua.

Kävely itsessään treenaa toimintakykyä monipuolisesti. Viime viikkoina on ollut sakeata lumipyryä, kovia pakkasia, nuoskakelejä, sadetta ja räntää. Suomen talvi on oikukas. Hyviä ulkoilusäitä – aurinkoisia päivä, pienessä pakkasessa ilman liukkaan kelin varoituksia – voi olla harvassa. Kirjamme treenien avulla ihminen voi sisätiloissa huolehtia toimintakyvystään. Näin ihminen pitää yllä lihaskuntoa, tasapainoa ja raajojen välistä yhteistyötä.

Ihminen ei aina ole sopivassa mielen- tai vireydentilassa tekemään erilaisia harjoituksia. Tarvitaan joustoa ja vaihtelevuutta treeneihin. Kirjassa painotamme sitä, että ihmisen toimintakyvylle voivat sopia lyhytkestoiset harjoitukset pitkin päivää eri ajankohtiin sijoitettuina. Joskus on into päällä tehdä tunnin pituinen treenikokonaisuus.

Aikaa tehdä asioita itse

Kaikki ymmärtävät, että pieni lapsi syö hitaasti ja sotkeekin, kun opettelee taitoja. Annetaan hänelle aikaa opetella. Ja kun lapsi on oppinut perustaitoja, hän haluaa tehdä niitä itse ilman, että aina autetaan.

Ikääntynytkin tarvitsee aikaa. Halusimme kirjassa tuoda esille sen, että vanhemmiten ihminen tekee asioita usein vähän hitaammin kuin nuorempana, vaikka taidot ovat tallella ja hyvin hanskassa. Tässä kiivastahtisessa ympäristössä on tärkeätä antaa vanhemmalle ihmiselle aikaa tehdä asiat omaan tahtiin. Hyvää tarkoittava ihminen voi ajatella, että asioiden tekeminen on ikääntyneelle näköjään vaikeata. Teenpä asian hänen avuksensa suit sait valmiiksi. Tällainen hyvää tarkoittava avuliaisuus voi kuitenkin johtaa siihen, että ikääntyneen taidot todellakin alkavat heikentyä ja unohtua, kun hän ei saa mahdollisuutta niitä treenata.

Näin syntyi kirjoittava kolmikko – ja tämä kirja

Kirjan siemen alkoi ensimmäisen kerran itää mielessäni, kun Ulla Bromsin kutsusta kävin Foibekartanon Foibe Akatemiassa lokakuussa 2020 puhumassa Aivoista ja käsitöistä.  Keväällä 2022 palasin keskustelemaan aiheesta Aivot ja Kulttuuri.

Ullan kanssa keskustelimme yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ihmiset eri taitoineen ja kiinnostuksineen parhaimmillaan innostavat toisiaan kokeilemaan uusia asioita.

Neurologi Kristina Laaksoseen tutustuin tutkimustyön puitteissa vuonna 2015. Kahden neurologin ajatusmaailmat kohtasivat. Meitä molempia kiehtoo se, kuinka kokonaisvaltaisesti aivot ja muu hermosto ovat mukana kaikessa tekemisessä. Toisaalta kaikki tekemisemme vaikuttaa aivojen hermoverkkoihin. Tämä pätee kaikenikäisiin.

Kristinan ja Ullan ajatukset toivat täydentävää näkökulmaa ihmisen toimintakykyyn vaikuttaviin tekijöihin. Kirjan tekeminen molempien kanssa kiehtoi, joten tutustutin heidät toisiinsa. Kahvittelun äärellä löytyi nopeasti yhteinen sävel. Totesimme yhdessä, että ikääntyvät ihmiset ansaitsevat oman treenikirjan ja tietoa pitää jakaa myös toimintakykyyn vaikuttavista eri tekijöistä.

Foibekartanossa tapasin monia seniorikansalaisia, joiden kanssa keskustelut osaltaan innoittivat tarttumaan kirjahankkeeseen. Kaikki tapaamani henkilöt painottivat sitä, että arjessa pitää olla erilaista tekemistä, joka pitää liikkeessä ja tuo mielen virkeyttä. Puhuimme myös siitä, kuina tärkeätä riittävä fyysinen ja henkinen toimintakyky on elämän laadulle. Moni seniori kertoi omia vinkkejään, joilla toimintakyvystä huolehtia. Useita heistä on haastateltu kirjaamme.

Kirjoitustyön tuoksinnassa

Kirjan sisältö alkoi hahmottua ja Bazar Kustannuksen tietokirjojen kustannuspäällikkö Ilpo Jäppinen innostui asiasta. Vuoden 2023 aikana kirjoittajakolmikkomme hioutui yhteen niin, että pala palalta kirjan lopullinen sisältö ja rakenne alkoi muotoutua yhdessä ajattelun pohjalta. Kirjaprojekti oli vahvasti läsnä arjessamme ja saimme hyviä ideoita ja kommentteja monilta ihmisiltä. Iloksemme aihe kiinnosti. Myös virkeät ja aktiiviset seniorit jakoivat auliisti kokemuksiaan ja kertoivat toiveitaan kirjan sisältöön liittyen.

Kirjan kuvitus pohjautuu valokuviin, joissa eri seniorit tekivät kirjassa kuvattuja liikkeitä. Valokuvia kertyi satoja, joista piti valita kuvitettavat harjoitukset, sijoittaa ne oikeisiin kohtiin kirjaa ja varmistaa että kuvat ja teksti tukevat toisiaan.

Nyt kirja on valmiina, uunituoreena teoksena. Kuinka odotinkaan päivää, jolloin voin sitä käpistellä. Nyt kirjoittajakolmikko odottaa lukijapalautetta ja heiltä tulevia uusia ideoita, joilla toimintakykyään haastaa ja kehittää.

Oheisessa kuvassa kirjoittajakolmikko harjoittelee yhdessä kirjaan tulevia sormien kuminauhatreenejä. 

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, Ikääntyminen, Kävely, Liikunta, Mieli, Motoriikka, Suomeksi, Terveys | Tagged | Leave a comment

Koukuttava halonhakkuu on muutakin kuin kirveen heiluttamista

Posted on October 21, 2022 by Kiti Müller

Tätä blogia kirjoittaessa mietin epävarmana, osaanko halkojen teon yhteydessä käyttää oikeita sanoja. Rauhoituin, kun löysin Metsälehden helmikuussa 2021 ilmestyneen artikkelin. Lehdessä kysytään: ”Mitä eroa on halolla, pilkkeellä, klapilla ja pölkyllä?”? Mottimestari Antti Ticklén vastaa: ”Polttopuusta käytetään eri nimityksiä eri puolella Suomea”. 

Ihmisten arkisiin askareisiin liittyy monia yksityiskohtia. Jo ennen kuin vakavan energiakriisin uhka tuotti ”puuklapit loppuvat myyjiltä” klikkiotsikoita, olin usein pohtinut halonhakkuuta. Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen kuin halkopino seisoo komeana pihapiirissä tai liiterissä? Vuosien varrella olen halonhakkuusta puhunut monien kanssa; tänä kesänä mm. Timo Ali-Vehmas ja Janne Kilpeläinen jakoivat kanssani ajatuksia aiheesta. Mitä ihmisen pitää taitaa, muistaa ja ottaa huomioon? Halkojen teko on oiva esimerkki kehon, mielen, aivoihin tallennetun tiedon ja käytännön kokemuksen sekä ihmisen kognitiivisen toiminnan eri osien yhteispelistä. Kyse ei ole vain silmäkäsi -yhteistyön tarkkuudesta, jota tarvitaan, jotta halko halkeaa sopivasti kirveen iskusta.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna mieheni viritti jätkänkynttilän (kuva kotiarkisto) kolmesta, metrin mittaisesta, kuusen halosta. Sen äärellä, pimenevässä illassa, tyynen järven äärellä, jätimme hyvästit kesälle. Kuusen pihka ritisi ja rätisi.

Ruska oli jo saapunut. Päivällä kuljeskelin punertavien mustikkavarvikkojen keskellä. Vaahtera, koivu, haapa ja pihlaja olivat ruskapuvuissaan. Katselin eri tavoin sammaloituneita puiden kantoja.

Moottorisahalla aikoinaan kaadetut ja oksista vapaiksi riisutut puut on ensin sahattu noin metrin mittaisiksi haloiksi, myöhemmin kirveellä pienemmiksi pilkottu, liiteriin kuivumaan siirretty. Lopulta puut poltetaan mökin takassa tai saunan kiukaassa antamaan lämpöä, luomaan tunnelmaa. Nuotiotulilla on grillattu ruumiin ravintoa ja sen äärellä on tarinoilla tarjoiltu ajatusruokaa.

Sukupolvelta toiselle siirtyvä taito

Puuklapien teko ja halkopinojen kokoaminen on sukupolvesta toiseen jälkipolville siirtynyt taito, jonka moni suomalainen taitaa ainakin joiltain osin. Sain viisitoistakesäisenä käytännön esimerkin siitä, että me suomalaiset ovat ”metsän kansa”. Olin vanhempieni ystäväperheessä kielikylvyssä Englannissa Oxfordissa. Perheen tytär oli partiossa ja pääsin mukaan viikonloppuretkelle. Vieläkin muistan hämmästykseni, kun partioleiri oli koulun urheilukentällä, jonka reunalla kasvoi peräti pari puuta. Nuotiopuut kaivettiin esille linja-auton tavaratilassa majailleesta säkistä. Halonhakkuu ei ollutkaan englantilaisille partiolaisille tuttua, ei myöskään nuotion teko. Ihmettelivät, miten minä sain sellaisen aikaiseksi, vaikka en ole partiolainen. ”Isältä opin”, vastasin.

Tulentekijöitä ymmärsivät jo esi-isämme arvostaa. Suomessa monelle nykyihmisellekin halkojen teko on tapa irrottautua omasta työstä ja arjen päivittäisistä rutiineista. Mökkikansa rentoutuu halkopinoja rakentaen. Kun polttopuiden teko ja siihen liittyvät monet eri vaiheet ovat hallussa ei tarvitse murehtia, loppuvatko puuklapit kaupoista.

Metsässä muistot heräävät

Kesällä istuin mustikkavarvikossa. Samalla kun marjat kopsahtelevat poimuriin, mietin lapsuuskesiä. Ensin mieleeni pompahti mummoni hiivalla nostatettuun pullataikinaan tehty mustikkapiirakka. Puun kannolla istuessa muistojen filmi kulki eteenpäin: Mummoni pilkkoi kirves kädessä pikkupuita puuhellan lämmittämistä varten. Ilman niitä ei paistunut mustikkapiirakka eivätkä karjalanpiirakat. Homma oli siinä määrin aikaa vievää, että mummu ryhtyi paistopuuhaan vain pari kertaa kesässä. Hän, Venäjän valloittamasta Karjalasta evakkona Suomeen tullut, oli hellan valtiatar.

Pikkutyttönä istuin keittiön pöydällä ja seurasin puuhellan lämmittämistä. Toimitukseen sisältyi lukuisia niksejä. Mummo vuoli puukolla sopivan kokoisia puusytykkeitä ja oli tarkka tulipesään laitettavien puuklapien koosta. Ne takasivat hyvät paistolämmöt ja savuttamattoman keittiön. Piti olla tarkka ja järjestelmällinen. ”Kokemus opettaa taitavaksi, jos on intoa oppia”, sanoi ihailemani mummo. ”Seuraapa tyttö nyt tarkasti, mitä teen ja paina mieleesi”. Ei ole eteen tullut vanhanajan puuhellaa, jolla testata saanko muistin syövereistä mummon opit, liki 60 vuoden takaa, esiin kaivettua.

Halkojen tekoon hurahtaa

Järvenselän yli ja metsän takaa on pitkin kesää kantautunut moottorisahan ääni ja metsäkoneen moottorin hyrinä. Tyynessä illassa korvani nappaa myös äänen, joka syntyy siitä, kun kirves osuu puupölliin.

Tiedän monia, joille halonhakkuu on sekä koukuttavaa että rentouttavaa. Omakohtaiset kokemukseni ovat tässä lajissa vaatimattomat. Minulla on suuri kunnioitus kirvestä ja puupöllejä kohtaan. Minulle, vasurille, jolla ei ole syvyysnäköä, ei kirvestä käteen anneta. Sivusta olen puuhaa lapsesta asti seurannut.  Halkopinon rakentamiseen olen päässyt osallistumaan. Ei taida olla kahta samanlaista pinoa. Estetiikka ja käytännöllisyys lyövät parhaimmillaan kättä keskenään.

Jakaessaan kanssani kokemuksiaan halkojen teosta Janne Kilpeläinen ja Timo Ali-Vehmas totesivat, että vaihe, jossa kirves osuu pölliin, on vain pieni osa paljon suuremmasta asiasta. Halkojen tekemiseen liittyy monia eri vaiheita.

Ennen kuin kirves osuu pölkkyyn, moni on käynyt metsässä tarpomassa ja pohtimassa, montako puuta kaadan tänä vuonna? Koivua, mäntyä, kuusta, vaiko jotain muuta? Viereinen kuva on omasta kotiarkistosta.

Monelle kataja ja visakoivu jäävät metsään. Puiden kasvua seurataan vuodesta toiseen. Minullakin on lähimetsässä tuttuja puita. Yhden syysmyrsky kaatoi metsäpolun poikki. Siinä se nyt lepää, kun pohdimme, jätetäänkö se siihen kaikessa rauhassa maatumaan vai pätkitäänkö sahalla pölleiksi ja kirveellä haloiksi.

Olisiko hyvä hoitaa puunkaato talvella? Puun kaataminen on vaarallista puuhaa, jos ei ole malttia miettiä. Mihin suuntaan puu on parasta kaataa? Nykyiset moottorisahat ovat kevyitä ja käteviä, mutta tämän ei pidä antaa hämätä. Kohta, mihin moottorisahalla kaatolovi puun tyveen tehdään, on tarkka paikka. Pitää löytää paras kaatosuunta ja malttaa odottaa oikean suuntaista tuulta tai tyyntä säätä. Saako puun kaatumaan niin ettei se jää nalkkiin toiseen puuhun? Nalkkiin jääneen puun kohdalla piilee vaaramomentti. Puu voi hallitsemattomasti rojahtaa ihan muualle kuin mihin kaataja tähtäsi. Ihmisellä pitää olla muistissa paljon tietoa puista, metsästä, sääoloista, turvavarusteista, jotta homma pelittää turvallisesti. Tieto on nivottava yhteen ja poimittava aktiivikäyttöön, kun tehdään tilannearviota kaadettavan puun äärellä. Jokainen puun kaataminen on uusi tilanne, johon aiempaa kokemusta pitää soveltaa. Rutiinityöstä ei ole kyse.

Halkojen halkaisemisessa ei riitä, että kirves osuu pölliin

Jokainen pilkottava halko on omansalainen yksilö. Kokemus opettaa, miten päin puupölli hakkuualustalle kannattaa asettaa ja mihin kohtaan puuta kirvestä tähdätä, jotta pölli halkeaa sopivasti kahtia ensilyönnillä. Minkä kokoinen puu on sopiva saunan kiukaaseen tai takkaan? Miten puut kannattaa pinota kuivumaan, jotta niitä voi aikanaan vaivatta ottaa käyttöön niin, että pino edelleen säilyttää ryhtinsä. Jos tieto oikeaoppisesta tavasta ottaa pinosta puita puuttuu, koko komeus voi pahimmassa tapauksessa nopeasti hajota ja puiden hakija jäädä puuröykkiön alle.

Mihin tarkoitukseen halkoja tehdään? Lämmitetäänkö takkaa, leivinuunia vaiko grilliä? Istutaanko tarinoimassa nuotion tai jätkänkynttilän äärellä. On oltava tietoa siitä, minkä sorttinen ja kokoinen puuklapi sopii mihinkin tarkoitukseen. Puita kiukaan suuluukusta pesään latoessa puita pilkkoneen käteen voi osua halko, jonka olemus palauttaa mieleen, miten kyseisen yksilön kanssa sai töitä tehdä ennen kuin se sopivan kokoiseksi taipui.

Hänelle, joka kävelee metsässä, josta puita on kaatanut, kannot tuovat mieleen tilanteen, jossa puu kaadettiin. Mitä siitä kerrasta oppi? Kokemus karttuu.

Tekeminen palauttaa mieleen monia muistoja ja nykyisyys voi kietoutua osaksi halonhakuun muistojen ketjua. Halkotalkoissa jaetaan käytännön oppeja ja niksejä. Nuotion äärellä moni intoutuu muistojaan muille kertomaan.

Puita halkoessa ajatus ei saa harhailla omille teilleen

Halonhakkuu on monelle keino ”nollata mieli”. Tämä ei tarkoita sitä, että homma hoituu sen kummemmin miettimättä. Päinvastoin hommaan pitää keskittyä ja tarkkaavuus pitää aisoissa sillä hetkellä, kun kirves heilahtaa ja puuhun osuu. Pitää myös olla valppautta. Minulle mustikoita poimiessa ajatuksia tulee ja ideoita pukkaa mieleen. Ajatusten harhaillessa riski mustikoiden poimimisessa on se, että astuu harhaan, kompastuu kantoon, kippo kaatuu. Halonhakkuussa keskittyminen ei saa herpaantua. Kuten moni muukin fyysinen toiminta, halkojen teko voi kirvoittaa mieleen monenlaisia ajatuksia. Niitten pitää ymmärtää antaa virrata, tulla ja mennä, ilman, että niihin tarttuu. Jos mieli ryhtyy harhailemaan, on aika ajatustauolle.

Jos ei pidä ajatuksiaan kurissa, voi kirveen isku olla kohtalokas. Päivystäessäni nuorena lääkärinä sairaalaan tuli parikin kertaa mies, jolla kirves oli osunut sääreen. Toinen heistä selvisi haavan putsauksella ja tikeillä, toinen tarvitsi kirurgista luunmurtumien hoitoa. Neurologina tutkin potilaan, jota halko löi päähän ja silmävammankin olen nähnyt.

Halkopinon teko voi kertoa ihmisestä paljonkin. Sen toteutus vaatii suunnittelua. Miten pino pitää kasata, jotta siitä pystyy vaivatta ottamaan eri tarpeisiin puita, pienempiä ja suurempia, kunnolla kuivuneita. On osattava sekä rakentaa että purkaa pinoa. Tämä on asia, joka minullekin on opetettu.

Käytäntö ja kauneus lyövät kättä

Olen nähnyt kuvia lukuisista halkopinoista. Ne ovat usein hyvin kauniita. Halkojen tekeminen on myös taidetta. Siinä vaaditaan tarkkaa silmä-käsi yhteistyötä, työvälineen hallintaa, taiteellista silmää ja kolmiulotteista hahmotuskykyä. Viereisen kuvan on ottanut Michael Müller. Halkopinon taiteilijaa en tiedä.

Kokeneet halkojen tekijät ovat avanneet silmäni sille, miten tämänkin työn voi jakaa osiinsa. Halkojen tekeminen on sekä arkista toimintaa että usein myös meditatiivista. Silmä lepää kätten töitä katsoessa. Olen kirjoittanut siitä, miten monin tavoin käsillä tekeminen virittää niin mieltä kuin aivojen hermoverkkoja ja ylläpitää sekä kehittää monia motorisia ja kognitiivisia toimintoja. Käsillä tekeminen koukuttaa myös siitä syystä, että näkee, kuinka lopputulos syntyy. Itse olen koukussa marjojen poimimiseen, virkkaamiseen sekä kutomiseen. Oppimisen ja onnistumisen iloa olen kokenut myös halkopinon rakentamisen äärellä. Erityisen tyytyväinen olen, kun ensiyrittämällä saan sytytettyä takkapuut loimuamaan.  

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, Järki, Käsi, Liikunta, Metsä, Motoriikka, Suomeksi, Taide, Tarina | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Jalkojen varassa aistit valppaina

Posted on April 13, 2022 by Kiti Müller

”Pitää hetki miettiä, mikä olikaan paras kävelyreitti teille”, vieressäni seisova nainen juttelee maskin takaa korvanapit korvissa (ilmeisesti) minulle näkymättömissä olevaan kännykkäänsä. ”Ahaa, nyt muistan”, hän jatkaa. Elävän elämän tuore esimerkki siitä, että kävely on muutakin kuin jalkojen liikuttelua. Se on monipuolinen yhdistelmä motorisia ja kognitiivisia toimintoja sekä aistinvaraista ympäristön tarkkailua.

Hikiliikuntaa välttelevä hurahti kävelyyn

Liikkumattomuus rapistuttaa kehoa. Huonossa kunnossa ajatus ei liukkaasti liiku ja mielialakin kärsii. En pidä hikiliikunnasta. Pitkään ajattelin, että kohdallani endorfiini-mielihyvähormonini eivät ala liikunnasta pirskautella kehoon ja mieleen pirteyttä. Pakko hoitaa vanhenevaa kroppaa on nostanut minut sohvalta ylös liikkeelle.

Kyykkyjä (oma kuva)

Nyt on tapahtunut kummia. Kävely on koukuttanut. Monelle kävely on ihan arkinen juttu. Minulle muutakin ­– harrastus, josta on moneksi.

Sen lisäksi, että happihyppy kävellen piristää mieltä, ajatusjumit tuulettuvat ja lihaskrampit sulavat, kävely on oivallista ja monipuolista aivotreeniä. Kävelyssä sekä tarvitaan että hiotaan kognitiivisia ja motorisia kykyjä sekä aistienvaraista havaitsemista. Aina löytyy uusia maisemia ja maastoja. Vuodenajat ja vaihtuvat säät tekevät tutuistakin reiteistä uudenlaisia. Monipuoliselle treenille on liki loputtomia vaihtoehtoja.

Hurahdettuani kävelyyn, olen alkanut kotona treenailemaan tasapainoa paljain jaloin: keikun paikallani seisomalla vuorotellen kantapäillä ja varpailla. Lisää vaikeutta treeniin saa, kun tekee saman seisoen yhdellä jalalla. Tasapainoni on tässä vielä siinä määrin lujilla, että tuoli, josta voin ottaa tarvittaessa tukea, on vieressä. Tämä treeni on tehnyt tasapainotaidoilleni hyvää. Kehityksen huomaa nopeasti.

Askeleita vaihtuvissa maastoissa – aistit valppaina

Oikukkaat talvisäät ovat tarjonneet lukuisia erilaisia luonnon kävelyalustoja aivotreenille ja uuden oppimiselle. Helsingin upeassa keskuspuistossa jalkojen alla voi olla hyvin hiekoitettu, lumen peittämä kulkureitti, pakkasyön jäljiltä jäätynyttä nuoskalunta, narskuvaa pakkaslunta. Tuoreen lumipeitteet alla voi piileskellä liukas yöllä jäätynyt vesilätäkkö.

Miten askeltaa? (oma kuva)

Jäisellä alustalla päkiäni herkästi liukuvat. Isovarpaan tai kantapään merkityksen sujuvalle kävelylle huomaa, kun kivulias ihohankauman haava estää normaalin askelluksen.  Kävellessä pystyn liki palauttamaan mieleeni sen, miltä paljaissa jalkapohjissani tuntuu nurmikolla tai rantahietikolla tepastellessa. Kesää odotellessa.

Parhaillaan kevät hiipii hiljalleen esiin. Lintujen laulukuorot jo raikaavat pihoilla, kujilla ja Helsingin keskuspuistossa. Jalkojen alla on lumesta vapautuneita hiekkakäytäviä, mutavelliä ja lätäköitä. Vähän matkan päässä, puiden varjossa, on vielä lunta ja jäätä. On muistettava tarkkailla maata jalkojen alla ja vähän kauempanakin. Kokemus on opettanut, että vaikka jalkojen alla narskuu hiekka estämässä liukastelua jäisellä pinnalla, välissä voi olla jäisiä saarekkeita tai ne lymyävät tuoreen lumihiutalepeiton alla. Jalat voivat mennä kirjaimellisesti alta, jos kävellessä unohtuu liian pitkäksi aikaa katselemaan maisemaa. Reaktionopeus ei riitä pitämään kehoa pystyssä, kun askel osuu jäänliukkaaseen alustaan. Yhtäkkiä sitä katseleekin makuuasennossa pilviä taivaalla, toivottavasti luut ja jänteet ehjinä ja pääkoppa kunnossa.

Kävely ei vain ole motorinen suoritus, jossa trimmataan tasapainoa, käsien ja jalkojen yhteistyötä, koordinaatiota ja hyödynnetään aistihavaintoja, joitten pohjalta esim. kävelyvauhti ja -tyyli sopeutetaan maaston mukaan. Se vaatii mitä suurimmassa määrin tarkkaavuuden ylläpitoa ja kohdentamista. Edessä saattaa olla kuoppa, lätäkkö, kivenmurikka tai valitettavasti myös maahan viskattu juomatölkki tai korjaamatta jätetty koiran jätös. Kokenut kävelijä tietää, että esteitä, joihin voi kompastua, ellei niitä ajoissa huomaa ja onnistu sujuvasti kiertämään.

Kävelyllä kuuntelen minkälaisia ääniä erilaiset kävelyalustat tuottavat. Kun kiinnitän huomion jalkapohjiini, tunnen miten jalkani rullaavat alustalla. Tämä rullaus tuntuu jalkapohjassa erilaiselta, kun kävelee hiekkatiellä tai kovaksi pakkautuneen lumen päällä.

Kävelyssä yläraajojen tasaisella, eteen taakse – heiluriliikkeellä on iso merkitys. Se rytmittää ja vauhdittaa kävelyä. Kävelytasapaino on – ainakin minulla – huterampi, jos pidän kädet tiukasti kiinni vartalossa. Kävely muuttuu myös silloin, kun pitää käsistään kiinni selän takana. Jalkaterän ja nilkan tunto- ja asentoaistit välittävät salamannopeasti aivoille tietoa kaltevasta tai epätasaisesta maastosta. Oman lisänsä tuo näköaistin ja usein myös kuuloaistin antama tieto kävely-ympäristöstä. Emme edes huomaa, miten monipuolinen aistitieto käsitellään aivoissa ja ihminen muuttaa kävelyään, kun maasto vaihtuu. Matkan varrella aivojen muistirakenteisiin tallentuu kokemusperäistä tietoa siitä, miten tietyn tyyppisessä maastossa kannattaa kävellä.

Muistiin tallentuvat reittikartat

Usein puhutaan siitä, että kävellessä ajatukset lentävät, ongelmat ratkeavat, uudet ideat näkevät päivänvalon. Kävelijän ei kuitenkaan kannata omiin ajatuksiin niin vahvasti uppoutua, että unohtaa ympäristön tarkkailun. Kävely vaatii tarkkaavuutta, sen kohdentamista ja jakamista. Mieleen on painettava tietoa ympäristöstä. Tiettyjen kiinnekohtien havaitseminen kävelyreittien varrelta auttaa muistamista. Esimerkiksi erikoisen muotoinen puu, kanto tai juurakko, kivimuodostelma, ojanpiennar, penkki, kyltti teiden risteyksessä, aita, infotaulu, talorivistö, juurtuvat muistiin tallennettuun reittikarttaan. Ne auttavat matkalaista suunnistamaan ja pysymään oikeasti kartalla sen suhteen, missä hän kulloinkin kulkee.

Tarkkaavaiselle ihmiselle syntyy muistiin tallentuva sisäinen kartta, kuin filmin pätkä kuljetusta reitistä. Tätä reittikarttaa vieressäni seissyt nuori nainen haki muististaan miettiessään edessä olevaa kävelymatkaa kaverin luo.

Kävely on kognitiivista toimintaa

Kävelyreittien valinnassa kaivan säilömuististani esille reittivaihtoehtoja. Mieleni silmillä näen itseni kävelemässä tietyllä alueella Helsingin keskuspuistossa tai kaduilla. Samalla kaivan esille muistista ”mielen videoiden” viereen perinteisempiä karttoja, joita olen selannut kävelyreittien suunnitteluvaiheessa. Seuraavaksi kerään aistien avulla tietoa päivän kävelysäästä. Kurkkaan myös kännykästä meteorologien tekemää sääennustetta ja katson sadekarttoja. Kävelyyn liittyy siis varsin monipuolista tiedonkeruuta ja sen käsittelyä. Työmuistille on haastetta yllin kyllin.

Tunnetilani vaikuttaa päätöksentekoon. Jos kaipaan rauhallista ympäristöä, kartan maastoja vilkkaiden autoteiden lähellä.

Tilannetajuakin tarvitaan. Onko juuri flunssasta toipuneena järkevää lähteä tarpomaan sitä mieluisinta, monen tunnin lenkkiä? Olisiko fiksumpaa aloittaa puolen tunnin rauhallisemmalla kävelyllä, joka alkaa ja päättyy kotiovelle. Väsymys lisää tapaturmariskiä, kun tarkkaavuus herpaantuu. Siispä lyhyet päiväunet alle. Jos olo on sen jälkeen virkistynyt, voi lähteä kävelylle, ehkä kuitenkin tavanomaista lyhyemmälle. Oikea mitoitus ja annostelu on tässäkin mielestäni tärkeätä.

Osana aivojumppaani vältän kännykkäni navigaattoriohjelman käyttöä. Tunnustan kuitenkin, että se on auttanut kiperissä tilanteissa. Taannoin tuttu kävelypolku vei aivan vieraaseen maisemaan. Vasta älypuhelimen avulla selvisi, että vieras maisema oli uusi asuinalue, joka harvemmin käyttämäni reitin varrelle oli noussut.

Kävelyvauhdissa havaitsee enemmän – jaetut kokemukset

Aviomies on usein mukana kävelylenkeillä. Hän kiinnittää huomiota lintujen ääniin ja havainnoi niiden touhuja. Hänen muistiinsa tallentuvat paikat, joissa pesii kanahaukkapariskunta, touhuaa peippoporukka, lurittelee laulurastas, laulaa tikli. Minä taas ihastelen vaihtuvia valoja ja varjoja, painan muistiini yksityiskohtia metsämaisemien luonnon tauluista. Keskustelemme näkemästämme ja kuulemastamme. Meillä kahdella on siis yhteisiä ja erilaisia muistikuvia kävelyreiteiltä.

Aikahyppyjä menneeseen

Kävelyn lomassa teen eripituisia aikahyppyjä menneeseen. Edesmennyt isänikään ei pitänyt hikiliikunnasta. ”Urheilija ei tervettä päivää näe”, oli yks hänen hokemiaan. Isäni teki kuitenkin iltakävelyjä. Muistan, kuinka lapsena lähdin usein kaveriksi, erityisesti kevät- ja kesäiltoina. Isäni lauloi silloin välillä, vaikka ei ollut laulumiehiä. Muistan myös erään tilanteen, jossa teini-ikäinen, tunnekuohussa oleva minä yritti saada tahtoaan lävitse. Neuvottelut (asiasta, jota en muista) eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Nostin äänen voimakkuutta ja julistin maailman ja elämäni epäoikeudenmukaisuutta. Yhtäkkiä isä totesi: ”Asia on loppuun käsitelty, nyt me kaksi lähdetään iltakävelylle”. Lähdin suu mutrulla mukaan. Ajattelin, että voin jatkaa vänkäämistä. Ulkona isä sanoi. ”Nyt kävellään ihan hiljaa ja rauhoitutaan molemmat.” Kävelimme pitkin Munkkiniemen ja Munkkivuoren katuja. Hiljaa, puhumatta mitään. Kun palasimme kotiin, olin rauhoittunut ja mietin, miten ihmeessä tilanne pääsi eskaloitumaan. Kysyin tätä isältä, joka sanoi, että joskus vain kuppi menee nurin. Silloin kannattaa lähteä kävelylle.

Onhan kaikilla hyvät kengät?

Vuonna 2014 Venäjän vallattua Krimin yli 90-vuotias anoppini soitti: ”Onhan teillä kaikilla hyvät kengät? Ei mitään ohutpohjaisia ja korkokenkiä, vaan kunnon paksupohjaiset ”sisään ajetut” ja laadukkaat nahkakengät, joilla voi kävellä pitkiä matkoja, jos tulee lähtö kodista”. Hän kertoi nähneensä omin silmin, kuinka kengättömyys koitui erään kyläläisen kohtaloksi toisen maailmansodan aikana. Pitäkää huoli kävelykunnosta, hän jatkoi. Anoppi teki päiväkävelyn vielä liki 95-vuotiaana.

Amerikkalainen Henry David Thoreau (1817–1862) kirjoitti pitkän esseen kävelystä, joka oli alun perin laadittu luennoksi. Hän aloittaa kirjoituksensa toteamalla, että on tavannut vain muutamia henkilöitä, jotka ovat ymmärtäneet kävelemisen taitoa, patikoimisen henkisen luonteen. Vuonna 1862 julkaistu teksti on saanut tuoreen suomennoksen (Antti Immonen, Basam Books Klassikko, 2021). ”Jalkoja ei ole tehty istumista vaan seisomista ja kävelemistä varten”, Thoreau kirjoittaa. Hyvin kiteytetty!

Posted in Aistit, Aivot, Ajattelu, Ihminen, jalat, Kävely, Kognitio, Liikunta, Mieli, Motoriikka, Suomeksi, Terveys, Tunteet | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Saan henkisiä näppylöitä jälkiviisastelusta

Posted on February 4, 2022 by Kiti Müller

Viimeiset pari vuotta ovat olleet täynnä julistuksia, klikkiotsikoita, kaikenlaisia väittämiä. ”Minä tiedän parhaiten”. ”Näin pitäisi, olisi pitänyt toimia”. Korona-aika on ollut jälkiviisastelun kulta-aikaa. Hyvät kysymykset ovat kuitenkin huutomerkki-julistuksia parempia. Ne pistävät miettimään, ovat minulle mieluista ajatusruokaa.

Hyvän kysymyksen esitti noin viikko sitten Mika Pantzar Facebookissa. Hänen luvallaan lainaan sitä blogissani. Kysymys kuului: ”Mitä pitäisi ajatella kavereideni postauksista, joissa he kertovat jo aikaa sitten ennen päätöksentekijöitä ymmärtäneensä maskien, vilkkujen ja passien merkityksen tai rokotusten haitallisuuden tai vaihtoehtoisesti hyödyllisyyden?”

Kysymys kirvoitti varsin pitkän viestiketjun. Minä jäin sen äärellä miettimään sanoja AIKAA SITTEN ja YMMÄRTÄÄ. Jos Mikan kaveripostaajat ovat lähiaikoina sanoneet em. sanat, voi kyse olla jälkiviisaudesta. Koska kyse on mutkikkaasta asiasta, johon ei kaikilta osin ole olemassa oikeata/väärää ratkaisua, on kaiketi niin, että kaikki voisivat itsetyytyväisyyttä uhkuen väittää olevansa/olleensa oikeassa.

Sana jälkiviisaus palautti mieleeni tositarinan elävän elämän tilanteesta neurologiurallani yliopistosairaalan päivystyksessä. Tapahtuma on muovannut ajatteluani. Jälkiviisaus nostattaa herkästi minussa henkisiä allergianäppylöitä.

Olin päivystyksen vastuuneurologina. Hoidettavana oli potilas, joka oli mennyt yllättäen tajuttomaksi eräässä toisessa sairaalassa leikkauksen jälkeen. Sain soiton aamupäivällä potilaan leikanneelta lääkäriltä. Kyse oli potilaasta, jolta oli leikattu harvinainen syöpä ja lääkärit tekivät hartiavoimin töitä, jotta potilas selviäisi tästä syövästä. Kehotin lähettämään potilaan pikimmiten päivystyksenä Meikkuun, jonne hän saapuikin tunnin sisällä.

Tutkin potilaan ja määräsin aivokuvauksen samalle päivälle aivoverenvuodon epäilyn vuoksi. Tietysti syövän etäispesäke aivoissa kävi myös mielessä. Erilaisten tapahtumien seurauksena aivokuvaus tehtiin päivystysaikana. Olin päivystämään tulleelle apulaislääkärille antanut tehtäväksi huolehtia siitä, että kuvaus tehdään ASAP.

Seuraavana aamuna potilaan aivokuvat olivat neurologien röntgenkokouksessa esillä. Kuvia esitellyt röntgenin seniorilääkäri totesi: ”Potilaan aivoissa ei ole mitään poikkeavaa”. Onneksi mietin minä. ”Ei siis mitään neurokirurgista päivystysleikkausta vaativaa”, jatkoi röntgenlääkäri. ”Miksi piti aiheettomasti kuormittaa röntgeniä tällä asialla illalla? Täysin turhaa!!” Röntgenlääkäri katsoi syyttävästi iltapäivystäjää, neurologiaan erikoistuvaa. Eräs, lähinnä hallintotehtävissä oleva seniorineurologi myötäili nyökytellen röntgenlääkäriä. Kaiken itsehillintäni kehiin laittaen totesin kaikkien kuullen röntgenlääkärille: ”Minä olin neurologina etulinjassa vastaamassa potilaan tutkimuksista ja hoidosta. Olen edelleen sitä mieltä, että tajuttomuuden syyn selvittely vaati aivojen päivystyskuvausta, vaikka elimistön suolatasapainokin vaati korjaamista. Täällä, seuraavan päivän röntgenkokouksessa, on potilaan normaalien aivokuvien äärellä helppoa jälkiviisastella. Minä tein päätöksen kuvauksen tarpeesta tilanteessa, jossa potilas oli tajuton ja aivovuoto/iso infarkti mahdollinen syy. Pidän kohtuuttomana meidän kliinikkolääkäreitten arvostelua ja syyttelyä. Me olemme hoitovastuussa potilaasta. Sellaista vastuuta ei sinulla, joka kuvia täällä katsot ja tulkitset, ole.”

Kliinikkolääkärin työ on hyvin usein tätä sairaaloissa. Lääkärin ammattitaitoon kuuluu varautua pahimpaan ja poissulkea vaaralliset potilaan oireiden syyt, jotka usein voidaan hoitaa, aina ei. Olen urani aikana lukemattomia kertoja joutunut kliinikkokollegojeni kanssa tekemään vaikeita päätöksiä. Kuka kolmesta tehohoitoa vaativasta potilasta siirtyy teholle, kun paikkoja on vain yksi? Ketkä näistä potilaista pystytään hoitamaan päivystyksessä odottamassa tehohoitopaikkaa? Tehon neurologina olen seissyt vakavasti sairaiden potilaiden vuoteen äärellä ja pohtinut, voisiko potilaan siirtää jatkohoitoon, vaikka valvontayksikön kautta, vuodeosastolle, kun päivystyksessä on akuutisti tehohoitoa tarvitseva potilas.  

Koronaviruspandemia on pitänyt yhteiskuntaa tiukasti otteessaan. Tilanteessa on paljon sekä lääketieteellisiä että yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Olen neurologina työurani aikana ollut useita kertoja eturintamassa, vaikeiden hoitopäätösten äärellä. Ihmisen henkikulta on kuvaannollisesti ollut kämmenelläni. Olen samalla nähnyt konkreettisesti resurssien rajallisuuden ja tiedostanut hyvin, että yhteiskunnan ja talouden rattaiden on pyörittävä, jotta on rahaa, jonka avulla ihmisten perusturvallisuuden elementeistä huolehditaan.

Tosielämän kokemusten karaisemana, totean nöyränä, että en lähde etu- tai jälkiviisastelemaan koronaepidemia-ajan päättäjien päätöksiä. En edes, vaikka voisin jälkiviisaana todeta, että joitakin asioita olisi voinut tehdä toisin. Toisaalta sitä, mihin tämä ”tehtiin toisin” olisi johtanut, emme voi tietää.

Posted in Suomeksi | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Atlas taidenäyttely – löytöretki maalausten kiehtoviin tarinoihin

Posted on November 8, 2021 by Kiti Müller

Nautin paikallaan pysyvien kuvien äärelle pysähtymisestä. Minulle taidenäyttelyt ovat rauhoittumisen paikkoja. Tällä hetkellä Galleria Heinossa Helsingissä on esillä kuvataiteilija Samuli Heimosen näyttely Atlas. Olen jo pari kertaa käynyt siellä hengähtämässä. Maalaukset ovat sisällöllisesti rikkaita. Voin seistä pitkään saman taulun äärellä. Olen kiertänyt näyttelyn teokset samalla käynnillä useamman kerran. Jokaisella uudella pysähdyksellä yksittäisen maalauksen edessä näen siinä uusia asioita. Rakennan mielessäni tarinoita maalausten innoittamana.

Atlas novus (uusi kartasto) on näyttelyn keskusteos (Kuva Samuli Heimonen) Linkin takana on video teoksesta.

Pidän hitaasta katsomisesta maalauksiin eläytyen. Jaettu katsomisen kokemus toisen ihmisen kanssa niin, että olemme samaan aikaan näyttelyn tilassa maalauksen äärellä, on myös erinomaista ajatusherkkua.

Välkkyvien valotaulujen keskeltä taidegalleriaan rauhoittumaan

Elämyskeskuksiksi muuttuneissa tavarataloissa, kaupungin kaduilla ja kujilla, busseissa, ratikoissa ja junissa monen kokoiset näyttöruudut suoltavat jatkuvalla syötöllä mainoksia, korona-ajan käyttäytymisohjeita, uutispaloja sekä musiikki ja muita videoita – usein levottomina sillisalaatteina aiheesta toiseen hyppien. Sanat, kuvat, videot, äänet pyörivät ympärilläni jatkuvina virtoina. On suorastaan hätkähdyttävä kokemus astua tästä ympäristöstä taidegallerian ovesta sisään.

Kun aistini ja aivoni ovat juuri altistuneet jatkuvalle ärsyketulvalle ja olo on levoton, galleriassa minua tervehtivät paikalleen asettuneet maalaukset, jotka suorastaan kutsuvat katsomaan, ajattelemaan, miettimään. Mitä näen ja minkälaisia tunteita maalaus minussa herättää?

Luovuus jää multimediaähkyn jalkoihin

Multimedia on rantautunut voimalla ryydittämään erilaisia uutisia ja kuvauksia menneistä ja nykyhetken tapahtumista. En aina suinkaan koe, että saan niitten kautta monipuolisempaa ja ymmärrystä lisäävää tietoa erilaisista asioista. Interaktiivisuus tuo parannusta vain, jos minulla on mahdollisuus myös hidastaa kerronnan vauhtia ja palata kätevästi takaisin jo ohi vilahtaneeseen kohtaan esityksessä.

Tarina, joka on lastattu täyteen tekstiä, kuvaa, videota, musiikkia ja muita ääniefektejä vyöryttää päänuppiini sulatettavaksi niin paljon informaatiota, että tilaa omalle mielikuvitukselle, jolla luo näkemästään ja kuulemastaan jatkotarinaa, ei ole. Luovuus jää multimediaähkyn jalkoihin

Erilaiset tulkinnat kiehtovat

Minua kiehtoo jatkuvasti se, kuinka eri tavalla ihmiset tulkitsevat näkemäänsä ja kuulemaansa. Kun juttelen ihmisten kanssa siitä, mitä he ovat ärsykevirran uutispätkästä tai musiikkivideosta huomanneet ja miten he ovat niitä tulkinneet, tuntuu välillä siltä, että kyse ei ole ollenkaan samasta uutispätkästä tai videosta, joka kuin silmänräpäyksessä tuli ja meni ohitsemme. Niin erilaisia ovat niistä syntyneet mielikuvat ihmisten mielissä; silloinkin, kun olemme yhtä aikaa, samassa paikassa, keskellä samaa multimediavirtaa niitä katsoneet.

Erityisesti liikkuvien kuvien ja erilaisten äänien ympäristössä ihminen pystyy havainnoimaan ja sulattamaan vain osan ympärillä olevista ärsykkeistä. Ajatusten vaihto jää helposti näyttöruudulla vilistävien aistiärsykkeiden jalkoihin, ellei ole valtaa juuri tietyllä hetkellä hidastaa virran nopeutta tai peräti pysäyttää se ja kelata takaisin: katsoa ja kuunnella uudelleen – yhdessä.

Pidän hitaasta katsomisesta, jossa on aikaa miettiä ja pohtia näkemäänsä. Siksi taidenäyttelyt ovat sydäntäni lähellä. Maalauksen äärellä rauhoitun. Stressi jää näyttelytilaan. Erityisesti kuitenkin nautin siitä, kun taulujen äärellä voin kiireettömästi toisen ihmisen kanssa yhdessä ääneen miettiä, mitä kaikkea teoksessa näemme. Olemme samaan aikaan samassa paikassa, jossa ajattelua kutkuttavat kuvat pysyvät paikoillaan.

Samuli Heimosen taidenäyttelyssä näen ensi katsomalla teoksissa usein eri asioita kuin esimerkiksi aviomieheni. Yhdessä äänen ajattelun myötä näemme kumpikin enemmän. Minusta on erityisen kiinnostavaa tutkailla sekä omaa että aviomieheni tapaa tarkkailla asioita. Taulujen äärellä syntyy välillä kiinnostavia keskusteluja muittenkin ihmisten kanssa. Kuin luomme yhdessä katsellessa ja äänen ajatellen taululle tarinaa. Samuli Heimosen teokset kertovat monia tarinoita ja kutkuttavat mielikuvitusta. Oheiseen ”Maiseman sisällä” -tauluun voi silmillään zoomata lukuisia kertoja aina uutta löytäen.

Vasemmalla “Lupa” ja oikealla “Maiseman sisällä” (Kuvat Samuli Heimonen)

Kun ajatus on kuva

Ihmisen ajattelussa on monia tasoja. Kaikkia ajatuksia me emme pysty sanoiksi pukemaan. Olen monta kertaa huomannut, että ajatus on mielessäni ensin kuva. Kun yritän muuttaa sen sanoiksi, tämä ei aina suinkaan onnistu. Palasia ajatuksesta jää puuttumaan. Samuli Heimosen näyttelyn maalausten äärellä olen tätä ihmisen ajattelun puolta voinut pohtia.

Blogiini olen taiteilijalta saanut luvan liittää kuvia maalauksista, myös teoksesta Lupa, jonka äärelle olen palannut monta kertaa. Taiteilija kertoo Atlaksen esittelytekstissä pohtineensa näyttelyn keskusteoksessa Atlas Novus (uusi kartta) juuri ajattelua. Miltä ajatukset voisivat näyttää ja minkä muodon ne voisivat saada? Maalauksissa on mukana kirjaimia, joista ei muodostu sanoja.

”Kiinnostuin maalaamaan nimenomaan sitä, miten kuvasta tulee kirjain. Teoksessa näkyvät kirjaimet eivät muodosta varsinaisia sanoja, vaan ne ovat osa kuvioita; sanat ovat juuri syntymässä”, hän kirjoittaa.

Galleriassa maalauksien sijoittelu on onnistunut. Jokaisella teoksella on tilaa hengittää. Avarassa ympäristössä niitä voi katsella läheltä, kauempaa ja siivuilta. Samuli Heimosen Atlas -näyttelyssä Helsingissä voi sekä lumoutua, ajatella että hengähtää 14.11. asti.

Posted in Ajattelu, Ajatus, Mieli, Suomeksi, Taide, Tarina, Tunteet, Uncategorized | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Etätyön ja virtuaalikokousten digiloikka – jäikö jotain jalkoihin?

Posted on September 7, 2021 by Kiti Müller
etätöissä kotona

Yksin vai yhdessä? Etä- vai lähitöissä? Liukuva työaika joustavilla tauoilla vai tarkkoihin työjaksoihin sidottua tekemistä? Ei ole olemassa reseptiä, jonka avulla leipoa työ, joka maistuu ja sopii kaikille ja toimisi kaikissa töissä. Sopivien ratkaisujen löytyminen on luovimista erilaisten tarpeiden, toiveiden ja välttämättömyyksien välillä. On ymmärrettävä työtä, työelämää, taloutta, yhteiskuntaa – ja ihmistä. Ihmiset viime kädessä päättävät, haluavatko he puhaltaa yhteen hiileen, vaikka ihan kaikki ei ole ”miun maun mukaista”.

Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan kuin se olisi uusi asia. Sitä se ei ole. Myöskään kuvio, jossa työtä voi tehdä eri paikoissa, eri aikoihin ja liikkuvassa moodissa, ei ole uutta. Sain ensimmäisen kannettavan tietokoneeni jo 1990-luvun alussa. Kuvio, jossa moni ihminen siirtyi etätyöhön kylmiltään, on uusi.

Kun puhutaan työelämän ja opetuksen digiloikasta etämoodiin kyse on koronapandemian synnyttämästä eristäytymisen pakosta, vaihtoehdottomuudesta. Kotiinsa näyttöruutujen ääreen ovat jumiutuneet myös ihmiset, joiden työssä perinteinen kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, ilman välissä olevaa näyttöruutua ja (edelleen) takkuavia nettiyhteyksiä, on tärkeässä roolissa.

Uuden työvälineen totuuden hetki

Työn historiassa muutos on alati läsnä. Se koskettaa työvälineitä, työtapoja, erilaisten töiden sisältöjä ja ympäristöjä, joissa töitä tehdään. Ammatteja tulee ja menee. Kätevällä, idearikkaalla ihmisellä on aina ollut sormensa pelissä. Sähkölampun keksiminen toi päivänvaloon vuorotyön. Keskustelu ihmisen terveydelle parhaista vuorotyöratkaisuista jatkuu edelleen. Tietoteknologia ja digitalisaatio toi lähes kaikkiin töihin tietotyön piirteitä ja työympäristöihin informaatiovirrat. Teollistumisen alkumetreistä lähtien on mietitty, kestääkö ihmisen päänuppi jatkuvia muutoksia.

Uusien työvälineiden ja -tapojen totuuden hetki koittaa, kun ne jalkautetaan työn arkeen. Sujuuko työ vai onko kaikki yhtäkkiä sekavaa säheltämistä? Kun hommat takkuavat, on oltava aikaa yhdessä työkaverien kanssa miettiä, mitä pitää työtavoissa muuttaa, jotta asiat jälleen rullaavat. Pitää tarkastella niin omia kuin toisten työtapoja. Jokainen ihminen tekee työtä omalla tavallaan. Tämä on vahvuus, ei haitta. Eri työtapojen yhteensovittaminen on tiimityön ytimessä. Oivaltava ihminen löytää ratkaisut. Onnistumisen vihollinen on kiire ja kuvitelma, että uutteen työmoodiin solahdetaan hetkessä.

Etätyökö pelastaa työnteon yhteiskunnan sulkutilassa?

Etätyöhön siirtyminen ei tarkoita sitä, että napataan kainaloon kannettava tietokone, kännykkä sujautetaan taskuun ja avataan nettiyhteydet etätyöpisteestä työpaikalle ja ryhdytään tekemän töitä digimoodissa.

Tiukassa tilanteessa, koronapandemian keskellä, jäi huomaamatta, että yhtäkkinen siirtyminen etätyömoodiin, ei suinkaan tarkoita sitä, että töitä voidaan jatkaa entiseen malliin. Nyt vain koronaturvallisesti näyttöruutujen ääreltä. Ihminen ei noin vain ”sormiaan napsauttamalla”, yhdessä yössä, kykene pistämään työtapojaan uusiksi. Nekin ihmiset, kuten minä, jotka ovat jo vuosia tehneet töitä työpaikkansa tiloissa ja etänä, milloin missäkin, olivat uudessa tilanteessa. Ei ollut mahdollisuutta miettiä, missä tilanteessa ja keiden kanssa etätyö toimii ja milloin on parempi hoitaa asiat fyysisellä työpaikalla.

Voiko äkkinäinen digiloikka viedä ojasta allikkoon?

Loikka synnyttää helposti mielikuvan siitä, että toivottu kehitys vauhdittuu, vie asioita rysäyksellä eteenpäin. Samalla kun koronapandemia eristi ihmiset toisistaan, nähtiin digitaalisuuden ja tietoteknologian tarjoavan monille mahdollisuuden etätöihin. Vihdoin, johan tätä on vuosia odotettu ja toivottu! Silti, onko loikka aina kohti parempaa? Loikkimisen innossa hyviä asioita voi jäädä jalkoihin.

Kylmiltään näyttöruudun äärelle joutuneen mieleen ponnahtaa monia kysymyksiä: Mitä etätyö tarkoittaa minulle ja toisille? Saanko nyt keskittyä, etäällä muista, omiin hommiin? Pitääkö etätöissä koko ajan olla ”linjoilla”? Pitääkö kaikkiin virtuaalikokouksiin osallistua? Miten järjestää oma työpäivä, jos tilaisuus jutella muiden ihmisten kanssa siitä, mitkä työt pitää saada tehtyä, tapahtuu ainoastaan näyttöruudun välityksellä? Taas näyttää työkaverin kalenteri olevan tupaten täynnä virtuaalikokouksia. Mihin väliin minä mahdun?

Ihminen tarvitsee ajatuskumppaneita, joitten kanssa yhdessä miettiä, miten priorisoida töitä ja mikä olisi hyvä tapa työskennellä yhdessä etäällä. Etätyössäkin tarvitaan yhteen hiileen puhaltamista. Ihmiset tarvitsevat suunnan ja merkityksen työlleen. Sen löytäminen ei onnistu kunnolla pelkässä etätyömoodissa virtuaalikokouksissa.

”Kansakoulun luokkahuone”

Avokonttorissa käytin ”ei saa häiritä” kuulokkeita, kun piti keskittyä. Nyt istun ne päässä ja tihrutan näyttöruutua virtuaalipalaverissa. Katselen kokoukseen osallistuvien ihmisten kuvakkeita – joskus videoita, joissa ihmiset, siellä jossain, tuijottavat ruutua. Kuulokkeissa särisee. ”Muut kuin puhuja, sulkekaa mikit”, kehottaa kokouksen vetäjä. Kansakoulun luokkahuone lukee muistivihossani. Tämän kirjoitin, kun opettelin käyttämään digitaalisten kokoussovellusten käsimerkkejä, kuten käden ylös nostamista. Mieleeni putkahti muisto 1960-luvun alun kansakoululuokasta, jossa piti viitata, jos halusi jotain sanoa.

Virtuaalikokoukset ovat monesti kuin paneelikeskusteluja. Niissä on vaikeata spontaanisti, ilman että ikävällä tavalla keskeyttää puhujan, tuoda esille aiheeseen liittyvää uutta näkökulmaa tai ottaa esille mieltä askarruttava ongelma. Ideointi ja ajatusten pallottelu jää vähälle. Kokoukset ovat jopa latteampia kuin esimerkiksi television poliitikkojen tai asiantuntijoiden ohjatut paneelikeskustelut. Niissä katsoja sentään näkee ainakin vilaukselta mukana olijoiden kehon kieltä, eleitä, kasvojen vaihtuvia ilmeitä, ryhtiä, jalan naputtelua. Saamme jotain vihjeitä keskustelijoiden tunnetiloista.

Ruokapöydän työ- ja arkipuoli – ajatus- ja lihasjumit

Liki tauoton, lennossa yhdestä ruutukokouksesta toiseen hyppääminen on monen arkea. Hengähdystauko ruutuun tuijottelun lomassa unohtuu, jos ei ole valppaana. Ajatusten tuuletus ja kropan ojentaminen kyyryasennosta hyvään seisomaryhtiin vaatii taukoja töiden lomassa. Ilman niitä vireys, valppaus ja ajattelu sekä keho kärsivät. Työpaikalla käveleminen kokoustilasta toiseen on usein sopiva, luonteva minitauko. Nyt matka voi olla ruokapöydän toisesta päästä toiseen. Miten sinä tauotat työsi etämoodissa? Tämä on hyvä konkreettinen aihe virtuaalikokoukselle. Lukijani jakakaa vinkkejänne muille!

Ikävä työkavereita – niitä jääräpäitäkin

On lukuisia työtehtäviä, joissa on tärkeätä makustella yhdessä ääneen ideoita, heitellä ilmaan ajatuksia. Kun ollaan yhteisessä kokoustilassa, on helpompaa havaita, kuka nappaa ajatuspallon seuraavaksi. On myös helpompi pitää huolta siitä, että tietyt henkilöt eivät kaappaa puheareenaa itselleen. On ihmisiä, jotka haluavat punnita sanojaan pitempään ennen kuin osallistuvat keskusteluun. Nämä mietiskelijät jäävät virtuaalikokouksissa puheliaitten jalkoihin.

Ihmiset luovat työpaikan ilmapiirin. Luottamus rakentuu vähitellen yhdessä tekemisestä. Ongelmien ratkaisut ja uudet oivallukset syntyvät usein spontaanissa kohtaamisessa; kahvihuoneessa, taukotilassa, käytävällä tai vaikka kävellessä yhdessä bussipysäkiltä tai auton parkkihallista työpaikalle. Virtuaalitila, väitän, on inspiraation lähteenä kalpea korvike luomulle, vaikka voisikin valita itselleen avatarin ja kokouksen leiritulilla tai laiturilla liplattavan veden äärellä. Yhdessä ajatteleminen kuviossa, jossa yksi toisensa jälkeen nostaa kuvansa/avatarinsa keltaisen käden pystyyn, ei ole erityisen luovaa.

”Minulla on ikävä työkavereita, jopa heitä, joitten jutut ja tapa tehdä asioita aina välillä minua ärsyttävät”, totesi ystävä jokin aika sitten. Hän jatkoi: ”Etätyö on nimensä mukaisesti etäällä olemista. Joihinkin työpaikan ihmisiin on ollut tuskin ollenkaan suoraa kontaktia yli vuoteen. Monikohan on vielä työkaverina? Montako uutta henkilöä on tullut töihin, joita en ole vielä ollenkaan tavannut?” Ystävä otti esille tärkeän asian. Työpaikoilla on monenlaisia ihmisiä. Etämoodissa ja virtuaalitiloissa sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat vajaakäytössä. Nekin voivat ruostua. Kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa on mielestäni tärkeimpiä työelämän taitoja. Se voi tällä hetkellä on jossain määrin ruosteessa itse kullakin.

Posted in Ajattelu, Etätyö, Ihminen, Informaatio, Kokous, Suomeksi, Teknologia, Tiimi, Tulevaisuus, Työ, Virtuaali, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment

Brain-mind-body training – in the blueberry forest

Posted on July 22, 2021 by Kiti Müller

I am often asked for brain training tips. The most important thing to grasp is that the brain is not an isolated organ island above the neck. The physiological brain-body-mind connection is constantly in play. When well-rested I am vigilant and notice things I miss when fatigued. A human’s physiological state affects all activities. In addition, motor, and cognitive functions, as well as mental and emotional states interact. I often think of this entity as a kaleidoscope that changes form and colors in response to a wide range of a person’s internal, complexly intertwined functional states and surrounding environmental factors.

Concerning brain training, honing the brain-mind-body connection is essential. Doing different types of everyday life activities is a cheap and always at-hand-way of keeping fit and on the side, life-long learning takes place. To demonstrate this in practice I share in this blog my everyday life experiences by looking at them from the neurocognitive perspective.

A few days ago, I was in the forest picking blueberries. I predicted beforehand that the berries will be small, but sweet, due to the over one-month long summer heat wave reaching record high values of +32oC meaning 90oF (yes from the Finnish perspective air temperatures over +25oC / 77oF are defined as hot weather) without much rain. I was able to predict this because I already had in my brain’s long-term memory experience knowledge on how weather affects berry size. I also had the taste memory: small berries are often sweeter than the big ones of rainy summers.

A crude map of brain lobe areas under the skull. (Personal photo album)

Before heading into the woods, I tapped into my brain’s memory bank and activated an earlier stored mental map on the best blueberry sites in the near-by forest. With my “mind’s eyes” I was soon looking at a set of memory films of my last year’s berry picking trails. For this to happen, I had to (of course) remember that I was picking berries also last summer. With the help of this mental map, I navigated up a rather steep hill to last year’s best berry bushes. My prediction of berry size was spot on. Bushes were blue with small, sweet tasting berries, but not all yet ripe.

During navigation my brain’s parietal and occipital lobes’ neural networks taking part in visuospatial skills were getting fitness training. I also needed the activity of the frontal lobes’ neural networks as they are important for fine-tuning my behaviour in the forest and making sure that I am aware of what I am doing and where I am. This is called situational awareness. (On the photo of me I have drawn a crude site map of the different brain lobes).

Combining motor, cognitive and memory functions

Before I reached the berries, I had to try to focus on the forest floor. The terrain is rocky and lurking under moss, ferns, fallen tree branches and berry bushes there are holes that can be quite deep. Adding old fallen tree trunks and tree roots into the mixture provides a natural challenging environment for maintaining and further developing walking skills and doing balance exercises. Body bending and squatting, some leaping over tree stumps, balancing on top of stones, using arms to pull aside low-hanging branches and at the same time carrying the bucket for berries, all these activities require the ability to fine-tune and combine a wide range of different types of motor functions. They require activation of not only brain parietal lobe motor functions, but also the neighboring sensory cortex receives information via the sensory nerves of limbs and body on how I am positioned in the 3 D environment at a certain moment. The cerebellum (small brain) and brain stem also have an important role in ensuring balance and coordination of movements. Cognitive effort is needed to adjust movement accordingly to environmental, as well as task goal demands.

All senses must be in alert mode. Eyes and ears capture important features from the berry picking environment: Information of terrain features, visual scanning of bushes is needed to find the best berry picking sites.

Nature is full of sounds. The wind rustling tree leaves, symphonies of bird songs, the sound of moss squashing under the boot. This year I hear the typical crunchy sound of the forest floor indicating extreme dryness. My father taught me the meaning of the sound when I was a little girl and that fire spreads in a dry forest fast as lightning. So, while hunting for the best berry bushes I also scanned the ground for any signs of recent campfires or cigarette stumps. Luckily there were none.

The skin senses wind and its direction, tells of air humidity. Are there signs of a thunderstorm approaching? In a dry forest I consciously do some sniffing: Do I smell smoke? I use my finger pressure sensation and mouth taste buds to decide if berries are ripe for picking.

The upper arms from fingers to shoulder get a lot of good exercise. Nimble and agile fingers are needed in a wide range of everyday activities. Training dexterity of both hands during berry picking is something I always do.

Let’s not forget feet and ankles. Their sensing systems are important for identifying characteristics of walking ground and help to adjust stepping and balance. Feet are our always available transportation system, so berry picking is also a great feet-ankle drill.

Planning, decisions and picking strategy in the blueberry bushes

At the berry picking site I had to make a lot of decisions that might seem trivial, especially to the person who has some experience in berry picking. I had to decide what route to use to achieve the best harvest outcome. Again, I used knowledge I’d stored in my long-term memory: I first have a look at the bushes to learn which way the branches bow. As the berries are heavy for the little twigs, I bend down and look under the nodding twigs to see the berries in more detail. Keeping this picking strategy in mind, I already had my blue trousers on as squatting, sometimes even sitting, as well as crawling in the bushes is my picking style. It gives the best berry harvest and prevents back pain. Quite a buzz in the crisscrossing neural networks transferring information from one brain area to another is needed for carrying out a wide variety of different body, leg, and arm positions. In this working mode I concretely observe how my hand-eye-leg co-ordination skills improve. As the hours go by the speed with which berries drop into my bucket quickens.

In the berry bushes. (Photo Michael Müller, Family album)

This summer, I had to do a lot of berry hunting in the bushes to find berries that despite the lack of rain were big enough for picking. I am still optimistic that we will get some rain and it is smart to wait a few more weeks for bigger blueberries. So, I added information on promising forest sites to check in a week or so into my long-term memory, thus upgrading it.

I had to do a lot of arms flinging and hand slapping to keep mosquitoes from biting me. This meant dividing my visual and auditory attention to the insects following me. They were a distraction affecting my real-time cognitive performance. I was reminded of this with a concrete example: I was already heading back to the summer cottage and had weird crawling sensations on my back. My interpretation was, that I was perspiring heavily due to exercise in hot weather and sweat was dripping down my back.

At the cottage my husband said: “Kiti, your back is full of ants. You have probably been either sitting on or near an ant nest!” I had not seen any nest. Considering the army of ants on my back side it had to be in plain sight. I had “glued” my attentional resources to blueberries and missed the ant nest. This inability to perceive something relevant in the surroundings is called inattentional blindness. I also forgot to consider information I already had: the forest has many impressive examples of ants as home builders.

As I wait for the blueberries to further ripen and hopefully also grow bigger, I have been taking leisure walks in the forest. This also provides a lot of opportunities to train the brain-mind-body connected activities. I also let my attention wander in the forest and my eyes and ears capture a lot of activities going on. Again, this summer I have spotted a mother duck and eight chicks walking with waddling steps in the bushes eating blueberries. It might be my old friend from last year with her new chick litter as the ducks are using the same route as last summer. Seeing the ducks again this summer was a happy moment. It is also joyful to hear newly hatched hungry chicks twittering in nests and I enjoy watching woodpeckers busily drilling holes on tree trunks while hunting for tree larvae goodies.

Those of you who know Finnish (or rely on a translator app): I recently wrote in my Tiede-lehti Tiedekokki (Science Cook) blog on how Cooking Vegetable Soup trains Brain-Mind-Body. Have a read!

Posted in brain, cognition, emotion, English, hand, Health, Joy, Learning, memory | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

AJATELLA!

Posted on May 7, 2021 by Kiti Müller

Vuonna 2013 Tieteen päivien aiheena oli Kriisi – uhka ja alku. Silloin pidin esityksen Mieli informaation pyörityksessä – tieto ahdistaa ja vapauttaa. Tätä aihetta olen viimeisen vuoden aikana päivittäin pohtinut maailman kärvistellessä koronaviruspandemian aiheuttaman kriisin keskellä. Verkossa toteutettujen, vuoden 2021 Tieteen päivien aiheena oli Hyvä ja paha tieto. Ajan hermoon osuva otsikko, mietin, kun seuraan ihmisten reaktioita COVID-19 uutisiin.

Kuva: Michael Müller

Jo vuonna 2013 ristiriitaista informaatiota vyöryi ihmisten silmien ja korvien ohi jatkuvalla syötöllä. Nopeus, jolla informaatio kulkee ympäri maapallon sen kuin kasvaa. Siitä pitävät huolen aina vain tehokkaammat tietoverkot. Niinpä kyky ajatella – käsitellä ja analysoida tietoa – on mielestäni tärkein taito, jota ihminen tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa.

Informaation joukossa on tieteellisesti tutkittua tietoa, tiedon kaapuun verhottua näennäistietoa, mielipiteitä ja uskomuksia. Salaliittoteoriat leviävät kuin rikkaruohot digi-informaation viidakoissa. Se, mikä yhdelle on täyttä totta, on toiselle kiero yritys manipuloida ja pelotella ihmisiä uskomaan uskomattomalta kuulostavia tieteistarinoita.

Otsikko ilman huomiokoukkua hukkuu informaation digivirtaan

Viesti ei voi olla neutraali, on väite, jonka olen usein kuullut. Uutisotsikossa pitää olla koukku. Tunnustan: Mietin itsekin, mikä blogiotsikko houkuttelisi informaatioliemissä marinoituja lukijoita klikkaamaan juuri minun blogini auki luettavaksi. Miten teen tieteestä kiinnostavaa jo otsikkotasolla? Klikkikisa käy kuumana.

Koronapandemia, lääketiede, ilmastonmuutos, ympäristöön, teknologian kehitykseen ja talouteen liittyvät asiat ovat hyviä esimerkkejä monimutkaisista aiheista, joista löytyy jatkuvasti uusia näkökulmia uutisiksi. Informaatiovirran äärellä ihmisillä on varaa valita, mitä mediaa seurata ja mihin uskoa.

Klikki-matka uutisotsikoissa voi pistää ajatukset pahimmillaan umpisolmuun. Samankaltaisten uutisotsikoitten takaa voi löytyä hyvinkin erilaista tietoa. Eräs syy tähän on se, että jutun laatija on jo tehnyt valintoja sen suhteen, minkälainen uutispala tietystä informaatiosta tiettyyn mediaan tuotetaan. Toinen ihminen olisi laatinut erilaisen jutun samoista aineksista.

Tiedon matka faktasta fiktioksi

Uutisia seuraavat ihmiset tekevät omia päätöksiä siitä, mikä tieto on tärkeätä ja mistä syystä. He jakavat muokkaamaansa tietoa eteenpäin. Tieto elää ja muuttuu tulkintojen myötä. Tietoon voi tulla mukaan tärkeitä, uusi näkökulmia. Se voi myös värittyä ja vääristyä; muuttua faktasta fiktioksi.

Ihmisen rooli tiedonkulun eri vaiheissa on keskeinen. Mielestäni jokaisen ihmisen on hyvä omata perustiedot siitä, mistä ajattelussa on kysymys. Se auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten käsitykset asioiden tilasta voivat tiedotustilaisuuden jälkeen olla hyvin erilaisia. Viestintä ei koskaan tuota kaikille samanlaista tilannekuvaa.

Yhteinen ja erilainen todellisuus

Ajattelu on aivoissa tapahtuvaa tiedonkäsittelyä; työmuistin, tarkkaavuuden ja muistirakenteissa jo olevan tiedon yhteispeliä. Etulinjassa, vastaanottamassa aisti-informaatiota, ovat tarkkaavuus ja työmuisti, joiden toimintavarmuutta heikentää sotkuinen ”sillisalaatti” informaatioympäristö. Ihmisen on pakko valita, mihin asioihin kiinnittää huomiota ja jakaa tarkkaavuuttaan. Kyse on välttämättömästä informaation suodatuksesta, jolla taataan ajattelun sujuminen.

Ihmiset aina käsittelevät tietoa valikoiden ja tekevät siitä erilaisia johtopäätöksiä. Jaamme yhteisen todellisuuden vain osittain. Tämä johtuu siitä, että jokaisella ihmisellä on erilainen tietovaranto aivojensa muistirakenteissa. Sitä ihminen hyödyntää, tietoisesti ja tiedostamatta, kun navigoi informaatiovirrassa, jossa on aina enemmän tietoa, kuinka minkä ihminen pystyy havaitsemaan, saati sulattamaan.

Aiemmin opittu ja koettu vaikuttaa siihen, mitä havaitaan ja mikä merkitys tiedolle annetaan: faktaa, fiktiota, vanhentunutta, turhaa sälää.

Mikä on minulle tärkeätä?

Kun ihminen tekee päätöksiä siitä, mikä tieto on itselle tärkeätä, hän katsoo usein menneisyyteen ja luottaa varsin pitkälle aiemmin oppimaansa. Ihminen, joka ei muista, koska on viimeksi sairastanut nuhakuumeen, päättelee tästä, että hänen vastustuskykynsä pitää koronaviruksetkin loitolla. Häntä eivät päivittäiset koronauutiset kiinnosta. Ihminen, joka on sairastanut rajun keuhkokuumeen influenssan jälkitautina, seuraa tarkkaan uutisointia rokotuksista.

Tunnetilat vaikuttavat siihen, mitä uutisia seurataan ja kuinka reagoidaan. Ihminen, jonka työpaikka on uhattuna seuraa ahdistuneena uutisia yhteiskunnan sulkutilasta ja kasvavista työttömyysluvuista. Etätyön hehkutus sekä ärsyttää että innostaa. Uutisointi voi myös turruttaa. Jokapäiväiset koronaluvut uutislähetyksissä muuttuvat vähitellen nippelitiedon pakkosyötöksi. Taasko niitä lukuja!

Lisääkö tieto ymmärrystä vai tuskaa?

Tieto monipuolistuu ja muuttuu myös siitä syystä, että asioita on tutkittu enemmän. Koronapandemia on tehnyt näkyväksi tieteen perustehtävän, joka on pitkäjänteinen tutkimus, johon tuodaan uusia näkökulmia. Tuloksena on monipuolisempi käsitys siitä, mistä COVID-19 pandemiassa on kyse. Me emme elä mustavalkoisessa – joka tai – maailmassa, vaikka tällainen käsitys syntyy helposti, kun julkinen koronakeskustelu käydään minuuttiaikataulutetulla kysymys-vastaus-tyylillä.

Informaation jatkojalostus tietopaketeiksi on hyvä keino hillitä liiallista informaatiotulvaa. Liian tiivis tiedonvälitys eri medioissa herättää kuitenkin ihmisissä usein enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Yhteenveto siitä, mistä tieto on peräisin ja mistä näkökulmasta tiivistelmä on laadittu, auttaa ihmisiä oivaltamaan, että viestin sisällön erot voivat johtua erilaisesta tavasta käsitellä informaatiota. Omaa mielipidettä ei kannata muodostaa yhden median uutisoinnista.

Ajattelun taidoissa keskeistä on kyky monipuolisesti käsitellä tietoa ja ymmärtää, että tiedon pohjalta voi tehdä erilaisia päätelmiä. Vaikka liiallinen informaatio haittaa tiedonkäsittelyä, ajattelun taitojen kehittämiselle informaatio on välttämätön raaka-aine. Liian virikkeettömässä ympäristössä ajattelu rapistuu.

Ajatellaan yhdessä

Yhdessä ääneen ajatteleminen on ikivanha ja edelleen paras tapa kehittää omaa ajatteluaan. Asioihin saa uusia näkökulmia. Keskustelua voi käydä kasvotusten, puhelimessa tai näyttöruudun välityksellä. Menetelmät eroavat toisistaan siinä, miten hyvin ne välittävät muuta kuin puhuttua viestiä. Kasvotusten, samassa tilassa tapahtuvassa keskustelussa äänensävyt, kasvojen ilmeet, eleet ja kehon kieli ovat vahvemmin mukana. Tässä moodissa on helpompi havaita, kuka porukassa kohteliaasti odottaa suunvuoroa, kuka ei malta kuunnella muita, kuka heittää kommentteja kieli poskessa, kuka on paikalla, mutta ajatukset ovat hänellä ihan muualla.

Yhteiskunnalle ihmisten yksilölliset aivojen tietopankit ja niiden avulla syntyvät erilaiset näkökulmat tietoon ovat rikkaus. Ajattelevat ihmiset pyörittävät, rakentavat ja kehittävät kaikkia yhteiskunnan toimintoja. Pandemian keskellä eläminen ei ole syy kaivautua omiin infopoteroihin ja laittaa yhdessä ajattelua jäihin.

Posted in Aivot, Ajattelu, Ajatus, Ihminen, Informaatio, Pandemia, Suomeksi, Teknologia, Tiede, Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment