Näen punaista eikä se liity joulun odotukseen. Korvissani soi, vaan ei suinkaan joululaulujen helisevä helinä.
© kuva Michael Müller
Mantramaiset tuomiopäivän julistukset vilistelevät silmissäni ja rummuttavat korvieni tärykalvoja. Totuuksiksi väitetyt sanat tuovat mieleeni rahisevan, rikkonaisen levyn, joka junnaa paikoillaan. Se vaikertaa loputtomasti Suomi-laivan surkeata kuntoa. Pohja vuotaa. Ihan kohta upotaan globaalitalouden myrskyisellä merellä.
He, joilla oma palkkapussi repeilee liitoksistaan tulovirtansa ähkyssä, julistavat kuorossa: Köyhyyden tiellä ollaan, jyrkkenevässä alamäessä. Tuottavuus on nollassa, vienti ei vedä. Ihmisten ostointo on hiipunut. “Lisää työtunteja palkka-alen kera” on ainoa resepti, jonka nämä kovapalkkaiset ovat muille kuin itselleen keksineet. On nähkääs madonluvun aika. Hyvinvointivaltio kun on tehnyt Suomen työteliäästä kansasta laiskan ja vaativan. Kyllä huonommissakin työoloissa voi töitä tehdä, päättäjät toteavat. Katsokaapa vaan niin itään kuin Atlanttin yli länteen, jonne työpaikkanne valuvat kiihtyvään tahtiin.
Kameroiden loisteessa kansalle kerrotaan naama vakavana kabinetti-seminaarien anti: Kestävyysvaje natisuttaa hyvinvointivaltiota. Rönsyjä on leikattava miljardien edestä. Silmätikkuna on julkinen hallinto. Sepä vasta käenpoikana tämän maan vararikkoon ajaa. Päätäni alkaa harmituksesta kivistää, kun ajattelen, mitä korkeita palkkoja maksetaan tällaisten tyhjien ja sisällöttömien latteuksien sanomisesta; saman valituslaulun toistamisesta.
Vallan kabineteissa viihtyvien heristeleviä sormia katsellessa mietin, onko käsien omistajilla mitään todellista käsitystä työn arjesta.
Vuosi sitten julkisuudessa rummutettiin positiivisuuden ilmapiirin ja toisistamme välittämisen tärkeydestä. Duuri-laulun piti pistää Suomeen vipinää, ruokkia poreilevaa toimeliaisuutta, käynnistää muutos. Suomalaisia syyllistettiin synkkyyteen vaipumisesta, näköalattomuudesta, innottomuudesta. Hengen nostatusta tarvittiin, koska päättäjät päättelivät, että suomalaisilta puuttuu sisukas ja samalla rento yrittäminen. Me emme uskalla ottaa riskejä ja epäonnistua iloisesti. Kyvyttöminä kadehdimme menestyjiä. Emme ole valovoimaisia tarinaniskijöitä, ärhäköitä ja samalla lupsakkoja Suomi-tuotteiden ja osaamisen myyntitykkejä. Vajavaisuuksien lista oli loputon. Ihmisiä nujerrettiin oikein urakalla. Kirsikkana vajavuuksien keossa oli huono itsetunto. Siinäpä hiivaa itsetunnon kohotukselle ja intoa puhkuvan yhteiskunnan leipomiseen.
Päättäjät päättivät ponnekkaasti valaista Suomea ja istuttaa kansalaisiin innostuksen kipinän. Pistettiin pystyyn Suomi 2030 –hankkeita. Visioitiin, ennakoitiin, paneloitiin. Erilaisissa selkäranka-seminaareissa ruodittiin maan ja mailman tilaa. Suomi-navan ympärillä pyörittiin ja hyörittiin. Puhuttiin yhteiskuntasopimuksesta – yhteiskunnasta, jossa ihmisen on hyvä elää ja tehdä työtä. Se rakennetaan yhdessä, arvostavassa ja kannustavassa ilmapiirissä. Suomi on vuonna 2030 osaamisen kärjessä intoiltiin! Jo vuonna 2020 Suomessa on Euroopan paras työelämä!
Vuodenkierron jälkeen on ääni kellossa toinen. Joka tuutista tulee loputtomasti rönsyilevää puhetta valtion budjetin rahareikä-rönsyjen miljardiluokan leikkaustarpeista. Tämä on tyhjänpäiväistä viisastelua, kun päättäjien ainoa vastaus siihen, millä leikkauksilla taloussairas Suomi tervehtyy, on päätön: “Rönsyt leikataan rakennemuutoksilla.”
Mielessäni salamoi, kun näillä samoilla suilla heti kohta hehkutetaan juhlapuheissa Suomen menestykselle toista reseptiä. Tarveaineiksi luetellaan niitä toimia, joita juuri käenpoikana tikun nokkaan nostettu julkinen sektori mahdollistaa: Koulutus, korkea osaaminen, tutkimus, elinvoimainen kulttuuri, kielitaito, turvallisuus, huoltovarmuus, puhdas ympäristö, hyvä terveydenhoito, toimivat sosiaalipalvelut, liikkumisen helppous, kansalaisten tasavertainen kohtelu lain edessä sekä köyhistä, heikoimmista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen. Toista ei jätetä. Näistä vakaaseen sivistysvaltioon kuuluvista, julkisen talouden tuottamista hedelmistä nauttivat mitä suurimmassa määrin myös talouden yksityissektorin pienet ja suuret yritykset.
Reilu vuosi sitten yhteiskunnan kellokkaat lauloivat kilpaa positiivisuuden mantraa. Nyt veisataan kurjuuden mollia. Mielestäni julkinen keskustelu Suomessa on yksiäänistä. Suomen kurjuutta äänekkäimmin kauhistelevat pitävät itseään totuuden torvina. Jonkunhan pitää kasvattaa kriisitietoisuutta. Luulevatko he tosiaan, että kansalaiset eivät yt-aaltojen pyörityksessä tajua, että tiukkoja aikoja eletään?
Yhdessä asiassa päättäjät kyllä ovat johdonmukaisia. Syy ongelmiin on aina kansalaisissa. Joko me ihmiset emme ole tarpeeksi positiivisia tai kriisitietoisia. Aina meistä löytyy vajavuuksia. Aina äänessä olevia, vallan linnakkeissa viihtyviä, vaivaa vakava-asteinen sosiaalinen sokeus.
Yhteiskuntaa rakentavat ihmiset, joita ei ole jatkuvilla lamapuheilla lyöty lyttyyn tai eri tavoin vajavaisiksi moitittu. He jaksavat unelmoida. Tulevaisuuden usko ruokkii unelmaa paremmasta, tekee siitä totta. Tuomiopäivän kellojen soitto tuhoaa nämä unelmat. Se on inhorealismia, josta realistinen optimisti näkee punaista.
