Tietokoneeni uumenista löytyi teksti, jonka olen kirjoittanut joulukuussa 2014. Hätkähdin, miten hyvin se on mielestäni kestänyt aikaa. Alla on kyseinen teksti alkuperäisessä muodossaan.
Näen punaista eikä se liity joulun odotukseen. Korvissani soi, vaan ei suinkaan joululaulujen helisevä helinä. Mantramaisiet tuomiopäivän lausumat vilistelevät silmissäni ja rummuttavat korvieni tärykalvoja. Totuuksiksi väitetyt sanat tuovat mieleeni rahisevan, rikkonaisen levyn, joka junnaa paikoillaan. Se vaikertaa loputtomasti Suomi-laivan surkeata kuntoa. Pohja vuotaa. Ihan kohta upotaan globaalitalouden myrskyisellä merellä.
He, joilla oma palkkapussi repeilee liitoksistaan tulovirtansa ähkyssä, julistavat kuorossa: Köyhyyden tiellä ollaan, jyrkkenevässä alamäessä. Tuottavuus on nollassa, vienti ei vedä. Ihmisten ostointo on hiipunut. “Lisää työtunteja palkka-alen kera” on ainoa resepti, jonka nämä kovapalkkaiset ovat muille kuin itselleen keksineet. Hyvinvointivaltio kun on tehnyt Suomen työteliäästä kansasta laiskan ja vaativan. Kyllä huonomissakin työoloissa voi töitä tehdä. Kääntäkääpä katseenne niin itään kuin Atlantin yli länteen, sinne työpaikkanne valuvat kiihtyvään tahtiin.
Kameroiden loisteessa kansalle kerrotaan naama vakavana seminaarin anti: Kestävyysvaje natisuttaa hyvinvointivaltion. Rönsyjä on leikattava miljardien edestä. Silmätikkuna on julkinen hallinto. Sepä vasta käenpoikana tämän maan vararikkoon ajaa. Päätäni alkaa harmituksesta kivistää, kun ajattelen, mitä korkeita palkkoja maksetaan tällaisten tyhjien ja sisällöttömien latteuksien sanomisesta. Saman laulun toistamisesta.
Vallan kabineteissa viihtyvien heristeleviä sormia katsellessa mietin, onko käsien omistajilla mitään todellista käsitystä työn arjesta.
Vuosi sitten julkisuudessa rummutettiin positiivisuuden ilmapiirin ja toisistamme välittämisen tärkeydestä. Duuri-laulun piti pistää Suomeen vipinää, ruokkia poreilevaa toimeliaisuutta, aikaansaada muutos. Suomalaisia syyllistettiin synkkyyteen vaipumisesta, näköalattomuudesta, innottomuudesta. Hengen nostatusta tarvittiin, koska päättäjät päättelivät, että suomalaisilta puuttuu sisukas ja samalla rento yrittäminen. Me emme uskalla ottaa riskejä ja epäonnistua iloisesti. Kyvyttöminä kadehdimme menestyjiä. Emme ole valovoimaisia tarinaniskijöitä, ärhäköitä ja samalla lupsakkoja Suomi-tuotteiden ja osaamisen myyntitykkejä. Vajavaisuuksien lista oli loputon. Ihmisiä haluttiin oikein urakalla nujertaa. Kirsikkana vajavuuksien keossa oli huono itsetunto. Siinäpä hiiva itsetunnon kohotukselle.
Reilu vuosi sitten päättäjät päättivät ponnekkaasti valaista Suomea ja pakkoistuttaa kansalaisiin itsetunnon ja innostuksen kipinän. Pistettiin pystyyn Suomi 2030 –hankkeita. Visioitiin, ennakoitiin, paneloitiin. Erilaisissa selkäranka-seminaareissa ruodittiin maan ja mailman tilaa. Suomi-navan ympärillä pyörittiin ja hyörittiin. Puhuttiin yhteiskuntasopimuksesta – yhteiskunnasta, jossa ihmisen on hyvä elää ja tehdä työtä. Se rakennetaan yhdessä, arvostavassa ja kannustavassa ilmapiirissä. Suomi on vuonna 2030 osaamisen kärjessä! Jo vuonna 2020 Suomessa on Euroopan paras työelämä!
Loputtomasti rönsyilevä puhe rönsyjen miljardiluokan leikkaustarpeista on tyhjänpäiväistä viisastelua, kun vastaus siihen, miten tämä toteutetaan on: “Rönsyt leikataan rakennemuutoksilla.”
Mielessäni salamoi, kun näillä samoilla suilla heti kohta hehkutetaan juhlapuheissa Suomen menestykselle toista reseptiä. Tarveaineiksi luetellaan niitä toimia, joita juuri käenpoikana tikun nokkaan nostettu julkinen sektori mahdollistaa: Koulutus, korkea osaaminen, tutkimus, elinvoimainen kulttuuri, kielitaito, turvallisuus, huoltovarmuus, puhdas ympäristö, hyvä terveydenhoito, toimivat sosiaalipalvelut, liikkumisen helppous, kansalaisten tasavertainen kohtelu lain edessä sekä köyhistä, heikommista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen. Toista ei jätetä. Näistä vakaaseen sivistysvaltioon kuuluvista eduista hyötyvät mitä suurimmassa määrin myös talouden yksityissektorin pienet ja suuret yritykset.
Reilu vuosi sitten yhteiskunnan kellokkaat lauloivat kilpaa positiivisuuden mantraa. Nyt veisataan kurjuuden mollia. Mielestäni julkinen keskustelu Suomessa on yksiäänistä. Keskustelun tunneilmastoa määräävät ihmiset, jotka ovat äänekkäimpiä. He pitävät itseään suorapuheisina totuuden torvina – katsovat tehtäväkseen kasvattaa kriisitietoisuutta. Niin kuin kansalaiset eivät yt-aaltojen keskellä tajuaisi, että tiukkoja aikoja eletään.
Yhdessä asiassa päättäjät kyllä ovat johdonmukaisia. Syy ongelmiin on kansalaisissa. Joko me ihmiset emme ole tarpeeksi positiivisia tai kriisitietoisia. Aina löytyy vajavuuksia kansalaisista. Äänekkäitä päättäjiä vaivaa vakava-asteinen sosiaalinen sokeus.
Yhteiskuntaa rakentavat ihmiset, joita ei ole jatkuvilla lamapuheilla lyöty lyttyyn tai eri tavoin vajavaisiksi moitittu. He jaksavat unelmoida. Tulevaisuuden usko ruokkii unelmaa paremmasta, tekee siitä totta. Tuomiopäivän kellojen soitto tuhoaa nämä unelmat. Se on inhorealismia, josta realistinen optimisti näkee punaista.
