Digitaalisessa uutisvirrassa silmiini osui jälleen useampi peukutettu viesti positiivisuuden puolesta. Viesteissä valitettiin – aivan oikein valitettiin – sitä, että niin kovin negatiivista on maan tapa käsitellä erilaisia asioita. Jäin tätä miettimään ja ryhdyin lukemaan infovirtaa ”sillä silmällä”. Onko kaikki todellakin yhtä valitusvirttä? Minun mentaalisten silmälasien läpi katsottuna ei. Pikemminkin väitän, että ihmisten syyttämistä valittajiksi, kun aiheesta tuovat esille epäkohtia, joita pitäisi ryhtyä korjaamaan, on usein käytetty keino hiljentää heidät, jotka rohkenevat epäillä jonkin asian järkevyyttä.
Kun elää ”kaikkihan on ihan hyvin” pumpulissa, voi tyytyväisenä köllötellä ja olla tekemättä mitään. En myöskään ymmärrä vastausta: ”Verrattuna maahan se ja se, meillä on asiat hyvin”. Kyllä minäkin iloitsen Suomen menestyksestä erilaisissa maailman maiden vertailusta. Olemme top viidessä monissa asioissa. Olen ylpeä tästä ja monin tavoin samaa mieltä. Itsetyytyväisyydessä paistatellessa unohdetaan kuitenkin helposti se, että on olemassa vastavoimia, jotka voivat nakertaa hyvää sijoitustamme. Ihan kuin yksittäinen ihminen voi menettää maineensa yhdessä yössä, niin voi yksittäinen maakin. Ei tarvita kuin pari maailman ympäri leviävää Youtube videota.
Päätin kuitenkin tehdä kokeen. Kirjoitan viimeisimmän blogini uudestaan, kaikin tavoin positiivisesti. Lukijani, voitte sitten lukea tämän version ja aiemman version samasta aiheesta ja makustella. Kumpi tyylilaji teitä miellyttää? Meneekö viestini kummallakin tavalla perille?
Aloitetaan otsikosta
Raporttien virrasta löytyy tekstillisiä helmiä (vai pitäisikö sanoa timantteja). Olin nimittäin eilen miettinyt, että vaihdan edellisen blogini otsikoksi: Raportti tsunami huuhtoi alleen työnilon. Kirjoitin ensin tiedollisia, mutta en vain pysty sellaista otsikkoa laittamaan.
Ensimmäinen uuden blogin kappale on minulle helppo ”kerro positiivisia asioita” –haaste: Minulle erityinen ilo todellakin on käydä puhumassa eri työpaikoilla Aivojen ja mielen hyvinvoinnista. Kuulijoina on ihmisiä, jotka arvostavat ihmistä – itseään ja toisiaan. Luentojeni jälkeiset yhteiset keskustelut ovat myös työni suolaa vai pitäisikö sanoa sokeria, kun olen positiivisuus-moodissa. Keskusteluista saa elämänmakuista näkymää ihmisten arkeen. Niiden aikana esitetyt kysymykset ovat myös ajatusruokaa seuraaville esityksilleni.
Sitten tullaankin vähän kimurantimpaan vaiheeseen blogia. Yritän parastani. (Sulut) tekstissä kertovat sanoista, jotka minun oli läpiluvun yhteydessä pakko poistaa. En vain pystynyt psyykkaamaan itseäni vielä positiivisempaan kirjoitusmoodiin. Rajansa kaikella.
Jatkan tarinaani:
Luentojeni jälkeisissä keskusteluissa ihmiset puhuvat usein raporteista. Niitä tulee tehtyä jatkuvasti. (On se aika mahtavaa), että raportointirutiinia saa jatkuvasti kehittää. Ja kyllä ihmiselle tulee hyvä olo, kun voi työpäivän jälkeen iloita siitä, että päivässä oli peräti kaksi kertaa viisitoista minuuttia aikaa tehdä sitä varsinaista työtä, josta jatkuvasti raportoi. Ja ei hätää, kun visiot, strategiat ja tavoitteet onneksi jatkuvasti muuttuvat, ei tarvitse kantaa huolta siitä, että aloitettu työ jää kesken. On upeata aloittaa jatkuvasti uutta ilman huolta siitä, että jotain pitäisi saada valmiiksikin.
Nämä ihmisten elämänmakuiset, arjen kertomukset raporttien (hurmaavasta) työnilon voimasta sykähdyttävät ja inspiroivat minua (mahtavalla tavalla). Mieleni muistisopukoista ponnahtaa pintaan kokemus, jonka aikana sain kahden kuukauden ajan kokea uudestaan raportoinnin iloja. Tein aikahypyn kevääseen 2014, jolloin intoa puhkuen siivosin työhuonettani. Oli aika siirtyä oman työhuoneen yksinäisyydestä jakamaan työtila työkavereiden kanssa. Ajatus paperittomasta toimistosta antoi innostavan sysäyksen käydä läpi yli kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneitä paperimappeja. Iloitsin jo etukäteen mahdollisuudesta lehteillä ja lueskella vielä kaikkea sitä kirjallista materiaalia, jota yli kahdenkymmenen esimiesvuoden aikana olin (etuoikeutettuna) tuottanut.
Mitä löysinkään: aina vain uusiin tarpeisiin laadittuja raportteja, visiopapereita ja strategiasuunnitelmia. Minulla oli ollut onni laatia vuosittain henkilöresurssisuunnitelmia ja piirrellä aina uusia laatikkoja ja yhdistellä niitä ristiin rastiin kulkevilla nuolilla. Pääsin vielä kerran haukkomaan henkeä (ihastuksesta) lukiessani fokusalueiden, asiakasratkaisujen, palvelujen, teemojen ja toimintasalkkujen nimiä. Ja miten nerokasta olikaan tuo hallinnon tuottama tiimien ja teemojen sekä kustannuspaikkojen monimuotoinen kirjain ja numeroyhdistelmä. Siinähän oli valmis työmuistitesti päivittäiseen käyttöön! (Kertakaikkista mahtavuutta).
Tutkimus ja tiedesanojen kaikenlainen häivyttäminen pois teksteistäni oli erityisen taitavasti tehty, (ihastelin mielessäni). Siivouksen lomassa huomasin (ilokseni), että tultaessa lähemmäksi 2010 –lukua tutkimusrahoitusta myöntävät tahot olivat tehneet (erinomaisen ansiokasta) hakemusprosessin kehitystyötä. Rahoitushakemukseen tarvittavien papereiden määrä oli moninkertaistunut. (Tässäpä vasta luovuus kukki. Ah ihanuutta): oli ideapaperia, projektialoitetta, hanke- ja resurssisuunnitelmaa, riskien ja mahdollisuuksien analyysejä, selvityksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta ja liiketaloudellisesta merkityksestä, tasa-arvosuunnitelmaa, viestintä- ja tulosten raportointisuunnitelmia. (Ilahduin, kun huomasin, että) papereitten keskeltä bongasin varsinaisen tutkimussuunnitelmankin. Ajatella, se oli vielä mukana porukoissa. (Olin tästä ihan liekeissä ja intoa piukassa).
(Posket innostuksen punasta hehkuen sukelsin tekstien maailmaan. Ja lumouduin). Kylläpä olin vuosien varrella kehittynyt erilaisten raporttien kirjoittajana, totesin (onnellisena). Teksteistäni löytyivät kunkin aikakauden yhteiskunnallisen keskustelun muotisanat. Olin sujuvasti sujauttanut mukaan elämänikäistä oppimista, ongelmanratkaisua, tuottavuusloikkaa, kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, uudistamista, edistämistä, mahdollistamista, ratkaisukeskeistä toimintaotetta, kyvykkyyksiä, monitieteisyyttä, moniammatillisuutta, ekosysteemiä, verkostoitumista, innovaatioita, digitaalisuutta, tiedolla vaikuttamista, kasvustrategiaa, visioita, osaamispotentiaalia, arvoketjuja, asiakaslähtöisyyttä, yhteiskunnallista murrosta, uudistuksille optimaalista aikaikkunaa.
(Iloitsin, kun) tekstien äärellä muistin, miten olin saanut toistuvia mahdollisuuksia perustella monin eri tavoin ja oivaltavasti, miksi hyvinvoiva ihminen on suomalaisen työelämän tärkein lenkki. Olin onnistunut ujuttamaan sanan ihminen teksteihin silloinkin, kun erilaisista työelämän tulevaisuuden visioista ihminen oli siirtynyt taka-alalle teknologia- ja automaatioloikkien tieltä. (Hyvä minä.)
Huomasin, että kirjoittamani erilaiset tekstit sopisivat edelleen uusiokäyttöön, vai pitäisikö sanoa kierrätykseen. Samoista asioista oli nimittäin (onneksi) toistuvasti pyydetty uusia raportteja. Ei haitannut, vaikka aikaisemmistakaan kirjoituksistani ei ollut tullut palautetta. Saatoinhan iloita siitä, että minulta edelleen pyydettiin raportteja samoista asioista. Jotain jatkuvuutta ja pysyvyyttä oli muuttuvassa maailmassa. Mikä voisi olla turvallisempaa? (Mikä voisi tuottaa enemmän tyydytystä kuin mahdollisuus saada aina uudestaan näyttää raportointiosaamistaan?)
Kahden kuukauden siivous tuotti mahtavat 2400 litraa paperia. Hienoa, että näin konkreettisesti pääsin asian toteamaan. Paperittomassa työelämässäni tätä tilaisuutta ei enää tule. Keksin tähän asiaan nyt ratkaisun. Voin jatkossa katsella raporttien kymmeniä kuvakkeita näyttöruudullani.
Säästin mapit vuosien varrella tehtyjen tutkimusten tuloksiin liittyvistä artikkeleista ja tulosdokumenteista. Niitä jäi jäljelle pari hyllymetriä. Mutta mitäpä minä, tutkija, haikailemaan lisää noita hyllymetrejä. Olinhan monta kertaa päässyt valaistumaan tapaamisissa poliittisten päättäjien kanssa. Esittelin heille mm. työelämän tarpeisiin tehtyä aivotutkimusta. Tiedon avulla voidaan, jos tahtoa riittää, mm. edistää työikäisten aivo- ja mielenterveyttä ja luoda Suomeen vähintään Euroopan paras ja kansainvälisesti kilpailukykyinen työelämä. Poliitikkojen palaute: ”Miksi te vieläkin tutkitte, kaikkihan on jo tutkittu? Tietoa on jo ihan liikaa”. Onpa ollut onni matkassa, kun on tullut tuotettua 2400 litraa sitä oheispaperia, ajattelin työhuoneeni siivouksen päätteeksi. Olisikin pitänyt viedä kaikki nämä raportit, vaikka eduskuntaan poliitikoille jaettavaksi. No silppuri nielaisi ne aikoinaan kitaansa.