Täällä blogissani on viime aikoina ollut hiljaisempaa. Ajatukseni ja näppini ovat olleet muualla. Olen nimittäin täysin hurahtanut palmikoihin. Sellaisiin silmukoituihin, apupuikon avulla, erilaisilla neulelangoilla, kudottuihin. Olen koukussa myös erivärisiin ja –suuntaisiin neuleraitoihin.
Noin vuosi sitten olin pienessä leikkauksessa. Sen jälkeen piti olla muutamia viikkoja hissukseen. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja aloittaa jotakin sellaista, mikä on aina välillä, työn ja arjen touhujen keskellä, hetken mielessä viivähtänyt. Olisiko nyt oikea aika tehdä eikä vain jahkailla – kokeilisinko?
Olen vasenkätinen ja kieltämättä, oikeakätisten maailmassa ja työvälinein, välillä aikamoinen tumpelo. Silti olen sitä mieltä, että peukaloni ovat oikeilla (tässäkin oikea on oikea!), eivät väärillä paikoillaan. Kun maltan keskittyä, olen aika näppärä sormistani. Tavarat eivät vain aina pysy näpeissä: Teetä esimerkiksi läikkyy, koska oikeakätisten maailmassa (ihan oikeasti!) vasurin ei pitäisi antaa ajatusten harhailla, kun on vasurillaan tarttunut oikeakouraisten kupin korvaan.
Koululaisena olin vasenkätisenä käsityötunneilla täysin oman onneni varassa. Silloin oli suurta edistystä, ettei minua pakotettu oikealla kirjoittamaan, toisin kuin isääni. Vääräkätinen ei voi olla kykeneväinen käsitöihin oli opettajani vankka mielipide. En (silloinkaan) malttanut olla hiljaa, kun vääryyttä koin. Ääneen mutisin: ”Kuka järjissään oleva nuori ihminen haluaa nykyaikana virkata pitsikaulusta villapuseroonsa tai opetella tekemään vaaleanpunaiselle kankaalle ompelukoneella napinläpeä?”. Seiskan sain käsitöistä – armosta ja ajoittaisesta yrittämisestä. Olisin kuulemma ansainnut kuutosen ”tunneilla puhumisesta” kun olisi pitänyt käsiinsä tuijottaa.
Koulussa opin kuitenkin kutomisen ja virkkaamisen ”oikeaoppiset” alkeet. Opiskeluaikana liityin luentosalin takapenkin kutojaporukkaan vaatimattomia taitojani hiomaan. Sukkapuikot putoilivat sujuvasti käsistäni kilahtaen lattialle. Olin luennoitsijan pitkän ja merkitsevän katseen kohteena.
Mitään kovin vaikeita neuleita en opiskeluaikana kokeillut. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin osaavani kutoa sekä oikea- että vasenkätisesti. Sepä olikin näppärää: neuloa aina vain oikeata työtä välillä kääntämättä. Oikeakätiset ovat kateellisia, kun vääräkätisen ei tarvitse kutoa nurjaa, hykertelin mielessäni. Koulussa opin virkkaamaan oikealla kädellä – ihan itsekseni vasemmalla. Sitten neulelangat jäivät muiden hommien jalkoihin.
Palataan viime kevääseen. Päätin toipilaspäivieni ratoksi antaa käsilleni uutta tekemistä. Ryhdyin kudinpuikkoja heiluttelemaan ja tartuin virkkuukoukkuunkin.
Löysin lankojen maailman. Nettisurffailun myötä innostuin taitavien käsien loihtimista neuleista, jotka olivat syntyneet ohjeista, joista en parillakaan lukemalla saanut selkoa. Neuleohjeiden kaavioiden merkkijonot olivat melkein yhtä käsittämättömiä kuin matikan kaavat. Koulussa selvitin puurtaen pitkän matematiikan teoreettiset osiot keskinkertaisesti. Lukiossa selvisi, että olen hyvä matikan soveltaja. Neurologina ja tutkijana olen tämän saman ilokseni huomannut. Niinpä ajattelin nyt, että neuleohjeiden arvoitukselliset merkkijonot avautuvat kutomisen myötä – tekemisen kautta.
Näen kutomisessa ja matematiikassa todellakin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kädet sormeilevat lankoja ja kiepauttavat puikkoja ja niiden silmukoita monin eri tavoin nostaen ja kiertäen. Kyllä siinä touhussa tarvitaan kolmiulotteista hahmottamista. Kutomisessa lasketaan silmukoita ja erilaisia pintoja syntyy, kun silmukoita yhdistellään, lisätään, kavennetaan, niiden yli hypätään, niitä kierretään edestä ja takaa. Silmukoita tehdään monin eri tavoin nurin ja oikein päin. Matikasta ja geometriasta on apua yllättävän monessa. Miksi tätä ei ymmärretä riittävästi koulussa painottaa. En ymmärrä, miksi moni taitava käsitöiden tekijä – useimmiten XX-kromosomien haltija – väittää olevansa matemaattisesti täysin lahjaton!
Miten neuloa siisti ja oikean kokoinen kaula-aukko? Mittanauhan ja oman hahmotuskyvyn avulla on pääteltävä kutomisen lomassa, milloin ja miten kaventaa silmukkalukua pienemmäksi, jotta lopputulos on kauniisti kantajan päällä istuva ja laskeutuva pusero tai hame. Jokainen käsinkudottu vaate tai asuste on todella uniikki. Kyllä tässä on mukana aimo annos arjen matematiikkaa ja estetiikka.
Kutovana neurologina en malta olla mainostamatta liki intohimoksi muodostunutta harrastustani erinomaisena ”aivo” treeninä ja -lepona. Tarkkaavuus ei saa herpaantua. Ajatusten on pysyttävä kasassa. Samalla on mietittävä – suunniteltava – jo seuraavaa siirtoa. Jos ajatukseni vahingossa välillä harhailevat työasioihin, ovat palmikot kohta vinksallaan. Kun on pari kertaa purkanut useamman sentin valmista neuletta, ajatukset eivät enää harhaile väärille urille. Minulle kutominen on irtiotto työmoodista
Kutoessa kädet koskettelevat lankoja ja hivelevät silmukoista syntyvää pintaa. Sively on varsin rauhoittavaa, näinkin. Vähitellen tuntoaisti ja tieto langan ominaisuuksista yhdistyvät toisiinsa. Hieromalla lankaa sormiensa välissä tai pintaa kämmenellään, pystyy vähitellen tunnistamaan, vaikka silmät kiinni, onko kyse puuvillasta, villasta, sekoitelangasta; nimeämään jopa langan merkin tai valmistajan. Voisiko minusta kehittyä lankojen tunnistaja samalla tavalla kuin joku toinen tunnistaa eri viinejä maun ja tuoksun perusteella? Kuka tietää. Jos tämä kutomisvimma jatkuu, ehkäpä.
Sormeni ovat kutoneet ideoitani ja ajatuksiani palmikoiksi ja erilaisiksi väripinnoiksi. Olen niin koukussa kutomiseen, että joka päivä pitää löytää ainakin tunti tälle – lähes intohimoksi muodostuneelle – harrastukselle. On jotenkin palkitsevaa saada omin käsin aikaan konkreettista, käsin kosketeltavaa. On myös palkitsevaa nähdä oma kehittyminen silmiensä edessä. Neljännen palmikkoviitan erilaisten palmikoitten letitys sujui ihan eri vauhtia kuin alussa.
Kutomisen lomassa olen tehnyt myös oivalluksia. Muuttamalla hieman kutomistekniikkaa homma joko helpottuu tai syntyy jälleen vähän erilaista neulepintaa. Olen myös kehitellyt mielestäni mainioita tapoja kuljettaa mukana useita eri värisiä lankoja ilman, että lankakerät ovat pian yhtensä spagettimöykkynä. Ehkä se, että kutominen on tekniikkalaji, omalta osaltaan minua koukuttaa. Jotenkin se puikkoista syntyvät keveän suhahtavan kilkahtava äänikin on niin kovin viehättävä!