Bling bling puheita laman hoidosta

Kiti_MVSitä voi puhua paljon sanomatta mitään. Tulkinta jää kuulijalle. Näin käy suurimmassa osassa päivänpolttavia, monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ruotivissa keskusteluissa. Puhuja ei joudu vastuuseen puheistaan, koska itse asiaan ei keskusteluissa yleensä päästä. Aika kun on niin kovasti kortilla. Ja demokratian nimissä pitää kaikkien saada äänensä kuuluville, olipa sanottavaa tai ei.

Tyhjänpäiväistä puhetta höystetään sanoilla, joiden kuvitellaan lisäävän sanomisen painavuutta. Kuten: Ratkaisukeskeinen kärkihanke mahdollistaa innovaatioloikan. Enää en saa henkisiä näppylöitä tällaisista sanomisista. Välillä kyllä pitää ihmetelellä ja välillä hihitellä. Eipä aikaakaan, kun nämä medianäkyvyydestä nauttivat lauseet on ammattipuhujien suussa korvattu uusilla mitättömyyksillä. Täytyyhän sitä uudistua. EVVK ­–  ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen jo saanut sellaisen yliannoksen hype -sanoja, että minut on siedätyshoidettu.

Olen vuosien varrella istunut lukuisissa Suomen tilaa ja tulevaisuutta ruotivissa tilaisuuksissa. Siedätyshoidon seurauksena tapani reagoida puheisiin, joihin en saa mitään otetta, on muuttunut. Paneelikeskusteluja seuratessa ovat silmäni pari kertaa kostuneet, kun olen naurunpyrskähdystäni katsomossa estellyt. Ehkä en lopulta ole tiennyt, nauraako vaiko itkeä. Useampi puhuja ehdottaa, naama vakavana ja syvällä rinta äänellä, lama-Suomen yskivän talouden ja puuttuvien työpaikkojen lääkkeeksi tuottavuus-, digi- tai innovaatioloikkaa – mieluiten kolmiloikkaa. Loikilla kurotaan umpeen, milloin kestävyys-, milloin osaamisvaje. Loikka on ihmelääke lamaan. Kukaan ei vielä ole kuitenkaan osoittanut loikka-lääkkeen parantavaa voimaa.

Sanojen virran keskellä minulta menee kieltämättä paljon ohi silmien ja korvien. Virrassa on kuitenkin myös sanallisia huomiokaappareita. Kun niitä bongaan, mielikuvitukseni alkaa laukata. Ajatukseni rientävät omille teilleen. Huomaan yhtäkkiä olevani myös yhtä kysymysmerkkiä. Näin se ihmisen päänuppi toimii.

Kun kuulen sanan loikka, näen sieluni silmillä loikkivan, pitkäkoipisen sammakon, joka ilmalennon aikana iskee kielensä salaman nopeasti ja tarkasti ötökkään. Loikka-sanan kaverina on usein innovaatio. Loikkimallako Suomi napsii innovaatioita? Viekö loikkiminen Suomea harppauksin eteenpäin? Onko mahdollista, että loikkien lomassa jää huomaamatta monia tarttumisen arvoisia asioita? Loikka-sana on tämänhetkinen mieleni ”korvamato”.

Loikkimisen pauloissa ei juurikaan mietitä, viekö loikka ylös ja eteenpäin, vaiko kenties alas ja taaksepäin? Ehkäpä loikka kuljettaa sinne ja tänne, milloin minnekin päin. Ehkä se pitää loikkijan loppujen lopuksi tiukasti paikoillaan. Onko kyse mahtiloikasta vai pikkuruisesta sellaisesta? Hartaasti ja pitkään neuvoteltu työajan pidennys vaikuttaa varsinaiselta mikroloikalta. Kilpailukykysopimukseen liittyvä hehkutus on superjargonia. Muutamilla ilmaisilla lisäminuuteilla luodaan työtä ja synnytetään hyvinvointia.

Loikka -sana ja sen kanssa paritetut etuliitteet innovaatio, tuottavuus ja kilpailukyky, vievät ajatukseni lapsuuteni leluun, vieteriukkoon. Muistan, kuinka pyöritin ukon selässä olevaa avainta. Kun vieteri ei enää kiristynyt, päästin avaimesta irti ja ukko alkoi pomppia sinne tänne. Kun vieterin veto loppui, ukko otti viimeisen loikkansa ja kaatui rähmälleen. Kerran sitten kiristin liikaa ja vieteri napsahti poikki. Enää ei ukko hyppinyt. Äärimmilleen viritetty ja kiritetty ihminenkin voi napsahtaa. Silloin ollaan kaukana innostuksen spiraalista.

Loikkien aikakaudella kiiruhda hitaasti on OUT. Loikka puheiden lomassa mietin Aisopoksen satua jäniksestä ja kilpikonnasta. Tarina sisältää opetuksen, joka sopii tähänkin päivään. Sadussa loikkija-jänis häviää kilpajuoksussa itseään paljon hitaammalle, mutta sitkeälle kilpikonnalle.

Jokin aika sitten Suomessa oltiin ihan liekeissä. Vähäisempi hehkuminen ei riittänyt kuvaamaan innostuksen tunneastetta. Joka puolella oli säkenöivää tekemisen meininkiä ja mahdollisuuksien mahtavuutta. Puhujat, itsekin täpinöissään kaikesta pöhinästä, vannoivat tunteen palon nimiin. Nyt jo hiipuneet kielikuvat toivat mieleeni erilaiset tuliroihut, joissa voi polttaa näppinsä, jos ei hehkun ja hekuman keskellä ole kanttia muistaa maltti. Hiljaisella lämmöllä voi muhia ideaherkkuja, jotka liian kuumassa palavat karrelle, ennen kuin ovat kunnolla kypsyneet. Joskus taas taito piilee kyvyssä liekittää idea juuri sopivasti puolikypsäksi. Tulisilla hiilillä pomppiminen tuskin on kestävä ratkaisu menestykseen.

On vaikeata ottaa innovaatioloikka, jos ponnistuksen H-hetkeen on ajoitettu ”rakentava palaute”, joka vie loikkavoimasta tehot. Keksintöjä ja ideoita osataan Suomessa tehokkaasti rusikoida monipuolisella arsenaalilla: Onko tuossa ideassa mitään omaperäistä? Miten se erottuu massasta? Eikö kukaan ole aiemmin tullut ajatelleeksi noin simppeliä juttua? Löytyyköhän näin omintakeiselle ja ihmeelliselle idealle markkinoita? Missä on liiketoimintasuunnitelma? Onko tehty markkina- ja kuluttajatutkimusta? Onko tuotteella riittävää kaupallista, globaalia ja ylöspäin skaalautuvaa potentiaalia? Onko aika oikea näin disruptiiviselle ratkaisulle? Näissä tilanteissa mieleeni pyrkii väkisin eräs kesämuisto. Nöpö-kissamme halusi mukaan souturetkelle. Se seisoi laiturin reunalla ja keräsi rohkeutta hypätä veneeseen. Pienet tassut hypähtelivät laiturin reunalla. Loikata vaiko ei? Välimatka soutuveneen ja laiturin välillä kasvoi. Viimein empivä kissa päätti loikata ja molskahti veteen. Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Hilkulla se kyllä oli. Uitettu kissa kiskottiin veneeseen. Vene ei ollut vielä ennättänyt liian kauas.

Höttöpuhe on kuin liukasta saippua. Sanojen seasta ei löydy mitään, mihin voisi tarttua. Ote lipsuu, askel hapuilee. Ehdotan sanahelinän siivoustalkoita. Odotan innolla, mitä bling bling –puheen alta paljastuu. Ja ennustan: näkyviin tulevat ne ihmiset, jotka tälläkin hetkellä tekevät mieluummin kuin puhuvat.

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Unen digidraamaa

Kiti_nukkuuHeräsin viime yönä ”kylmän hiki otsalla” –tunteeseen. Ja kyse ei ollut keskikypsän naisen lämmönsäätelyn oikuista. Uneni draaman kaari oli saavuttanut eräänlaisen kulminaatiopisteen. Ja kuten usein on kohdallani tyypillistä, herään näkemättä tarinan loppua.

Muistan unen kohdasta, jossa kuljeskelen jonkin lentokentän käytäviä pitkin. Kädessäni on äly-kännykkäni, johon olen ladannut lentokentän kartta-äpsin. Sen luvattiin vievän minut vaivatta niin ostosparatiisiin, herkulliselle aterialle osteribaariin, sushille, pulled pork hampurilaiselle, olutkapakkaan, viini- ja samppanja baareihin kuin lentoni lähtöportille. Erilaiset terminaalin huvitukset rullasivat vinhaa vauhtia näytöllä. Pian tuijotin lentokenttäkartalla pientä liikkuvaa pistettä. Se oli omansa värinen piste muitten kuin muurahaisina liikkuvien harmaitten pisteitten joukossa. Väripiste olin kaiketi minä, päättelin unessa. Älykäs ja avulias systeemi ilmoitti lähtöportin, ja kuinka kauan sinne kestää kävellä. Aikaa olisi ruhtinaallisesti! Siispä siemailin nesteitä ja haukkasin huikopalaa. Paikan osalta unessa on aukko. Muistan heilutelleeni unessa jalkojani ja ajatelleeni, että kohta lennetään.

Yhtäkkiä kaikki alkoi mennä pieleen. Olin jossain jonossa ja jonon viertä kulki pelottavan näköisiä kyttiä, jotka liikkuivat kuin robotit, vaikka olivat ihmisen näköisiä. Niillä oli koppalakit, virkamerkkejä, nahkahanskat sekä tuikea, mutta samalla tyhjä katse. En päässyt perille siitä, olivatko miehiä vai naisia vai jotain kyborgeja. Aina välillä nämä olennot pysähtyivät jonkun ihmisen kohdalle, ja niitten suu sanoi jotain. En kuullut mitä. Tässä vaiheessa unessani on jonkinlainen hyppäys. Seuraava juonenpätkä, jonka muistan, liittyy käytäviin, jotka olivat ikkunattomia, mutta valoisia – eivät mitenkään pelottavia. Ainakin seinät niissä olivat unessani pehmeän ruskean väristä puupaneelia. Kuljin loputtomalta tuntuvassa käytävässä ilmeisesti etsien lentoni lähtöporttia. Välillä kapusin rappusia ylös ja alas ja sitten taas talsin käytävässä.

Jossain vaiheessa unta, minulle käsittämättömällä tavalla, silmieni eteen ilmaantui eräänlainen näyttökangas, jossa näkyi ihminen. Kuva oli sen verran sumuisa, että en erottanut ihmisen kasvoja. Henkilö X soitteli jonnekin ja kysyi, mihin se Kiti on jäänyt. Kuulin, kuinka henkilö sadatteli kännykkäänsä: ”enää ei Kitiä odoteta. Lento lähtee 15 minuutin kuluttua. Jos ei ehdi paikalle, niin ei ehdi.”  Hätäännyin. Miten niin 15 minuutissa? Aikaahan on vielä runsaasti. Samalla tajuntaani iski unessa paniikin aiheuttava kysymys. Mitä aikaa elän? Ja jostain ilmestyi uneen järisyttävä oivallus: Talviaika! Onko nyt talviaika? Minulla ei olekaan yksi tunti ja 15 minuuttia aikaa löytää lähtöportti.

Nyt tarvitaan lentokentän karttanavigaattoria ja äkkiä, mietin unessa. Paniikin vallassa hamuilin taskusta kännykkääni. Ei löytynyt. Olinko ajatuksissani sujauttanut kännykkäni reppuuni? Mustan, nahkaisen selkäreppuni olkain ei osunut sormiini. Reppu oli poissa! Repussa olivat tabletti, luottokortit, passi, meikit, silmälaput, migreenipillerit.

Mihin reppu ja kaikki välttämättömät tavarat olivat joutuneet? Paniikissa ajatus löi tyhjää. En pystynyt unessa palauttamaan mieleeni kulkureittiäni ja kaikkia tekemisiäni. Lähdin juoksemaan eteenpäin pitkin sitä loputonta käytävää: kulmasta kaarsin vasemmalle, sitten yhdet puurappuset jälleen ylös ja saavuin aulaan. Sen toisessa päässä oli tiski ja lähtöportti. Minuutit kuluivat. Jalkapohjat tarttuivat tahmeaan lattiaan. En enää muista, oliko minulla kengät. Vihdoin olin virkailijan luona. ”Vieläkö pääsen koneeseen? ”huohotin.  ”Joo, näytä vaan äkkiä digilippusi tuolle laitteelle.” ”Digilippu! Se on mun kännykässä ja tabletissakin, mutta ne eivät ole mulla mukana”. ”No voi voi, sitten ei voi mitään”, pahoitteli virkailija, joka oli pukeutunut Pan Amin vanhaan lentoemäntien asuun. Viime hetkellä sain unessa älynväläyksen: ”Mullahan on taskussa paperinen printtilippu! Käykö se?” ”Kyllä, jos siinä on viivakoodi.” Kaivoin pieneksi taitetun lipun esille. Taitosten sisältä paljastui koodiviivasto, jonka skanneri hyväksyi. Juoksin rappuset ylös ja ehdin viime hetkellä sisälle lentokoneeseen sen perässä olevan oven kautta.

Lentokoneen takaosassa oli valkoiset nahkatuolit ja upottava ruskea matto. Mutta ei ihmisiä. Olenko sittenkään oikeassa paikassa? Mihin tämä lento vie? Mitä teen, kun ei ole kännykkää, ei luottokortteja, ei passia? Miten todistan, kuka olen? Jospa minut sekoitetaan johonkin toiseen ihmiseen? Heräsin.

Usein uneni naurattavat. Ne ovat mukavalla tavalla jännittäviä. Aina välillä jopa ajattelen unessani, että en halua vielä herätä. Meneillään on niin hauska tarina. Tällä kertaa siltä ei jostain syystä tuntunut. Unisen mieleni sopukoissa oli punoutunut aikamoinen digiajan tarina – joka voisi jopa olla totta. Tämä ajatus pysäyttää.

Posted in Aivot, Suomeksi, Tarina, Teknologia, uni | Tagged , , , , , | Leave a comment

Uranainen purkautuu

Uranainen. Ladattu sana. Miksei kukaan puhu uramiehestä?

© Michael Müller

© Michael Müller

Paavo Teittinen kirjoittaa 13.6. 2016 Helsingin Sanomissa ajatuksia herättävän tekstin naispoliitikkojen kohtelusta. Sen kimmokkeena lienee ollut tapa, millä mm. Elina Lepomäkeä on piikitelty ja samalla vähätelty mm. medioissa ja poliittisissa piireissä. Jutussa käydään läpi naispoliitikkojen kohtelua parin vuosikymmenen ajalta. Poliittiseen johtajuuteen liittyvissä keskusteluissa politiikan kokenut ja pätevä Hilary Clintonkin on edelleen, 68 vuotiaana, samanlaisen riepottelun kohteena kuin häntä yli puolet nuoremmat Elina Lepomäki ja Li Andersson täällä koto-Suomessa. Nämä uutiset aktivoivat omia muistikuviani työuraltani. On aika antaa sormien tanssia näppäimillä ja kertoa valittuja paloja tositarinoita muualta kuin poliittisista kiemuroista yli neljänkymmenen vuoden ajalta.

Lukiossa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa halusin osallistua konekirjoituskerhoon oppiakseni kymmensormijärjestelmän. Edesmennyt fyysikkoisäni (Teknillisen korkeakoulun Kylmälaboratorion perustaja ja johtaja Olli Lounasmaa) vastusti ajatusta ja neuvoi: Älä opettele konekirjoitusta – äläkä keittämään kahvia. Olen monesti nähnyt, kuinka miehet yrittävät töissä valjastaa naisen sihteerikseen ja kahvinkeittäjäksi. Kun näin kohdallasi aikanaan käy, voit tyynesti todeta, että et osaa kirjoittaa koneella tai keittää kahvia. Sinisilmäisenä teininä en ollut uskoa korviani. Voiko Suomi, naisten äänioikeuden pioneerimaa, todella olla tällainen takapajula?

Meni muutamia vuosia ja suomut putosivat kertaheitolla silmistäni. Minä ja kaksi lääketieteen miesopiskelijaa aloittelimme kesäamanuenssin hommia sairaalassa. Esittäydyimme ylilääkärille, joka sanoi: ”Ennen kuin jatketaan, keitäpäs Kiti meille kahvit”. ”En osaa keittää kahvia”, vastasin. Ylilääkärin kulmakarvat nousivat. En keittänyt. Muutama vuosikymmen myöhemmin kysyin niitä näitä juttelevilta miehiltä ”koska tämä kokous oikein alkaa?” ”Sitten kun ylilääkärisi suvaitsee saapua”. ”Minä olen ylilääkäri”, vastasin. ”Luulimme, että olet hänen sihteerinsä. Sulla on muuten hienot korvakorut”.

Jotkin muistot lääkärinuralta liittyen siihen, että olen nainen naurattavat, toiset eivät. Päivystyspoliklinikalla tunnustelin kuumeisen ja sekavan potilaan selän ihoa lannenikamien korkeudella löytääkseni oikean kohdan, josta lannepistoneulan avulla saisin otettua steriilisti näytteen selkäydinnesteestä. Lääkintävahtimestari piti potilaasta kiinni, jotta oikea asento säilyy ja potilas ei pääse pistoshetkellä riuhtomaan niin, että syntyy vahinkoa. Omaiset ihmettelivät ääneen. Onpas erikoista touhua. Lääkäri pitää potilaasta kiinni ja hoitaja ottaa näytettä.

Apulaislääkärinä ollessani klinikkajohtaja ilmoitti, että olen hänen urallaan ensimmäinen naisalainen, joka on yhtäkkiä raskaana ja työjärjestelyjä pitäisi miettiä. Kysyin nimittäin, onko mahdollista raskausajan jatkaa senhetkistä sijaisuuttani erikoislääkärin tehtävässä, jossa ei ole elimistön fysiologiaa rasittavia ilta- ja yöpäivystyksiä. Edellisen raskauden aikana olin kesken potilastyön joutunut itse päivystyksenä useaksi viikoksi hoitoon vuodeosastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin takia ja klinikka oli yhtäkkiä vajaamiehitetty. Kuvittelin olevan kaikkien etu ottaa päivystysasia puheeksi hyvissä ajoin ja ennakoivasti. Totesin samalla, että jos nykyinen järjestely ei onnistu, jään suosiolla (voitteko kuvitella tämän päivän perspektiivistä!) lähiaikoina pois sairaalatyöstä tutkimusvapaalle. ”Mitä oikein ajattelit tulemalla tuolla raskaushistorialla uudestaan raskaaksi sairaalapalvelusi aikana?” Muistan vieläkin, miten järkyttynyt olin pomon vastauksesta. Nielin kyyneleitä. Tapaamisen jälkeen purin pahaa mieltäni sairaalan ruokalassa. En saanut ymmärrystä ainakaan vastapäätäni istuneelta vanhemmalta naislääkäriltä: ”Minulla on neljä lasta. Kävin synnyttämässä töiden lomassa ja jo kolme päivää myöhemmin olin taas töissä. Kuulepas Kiti, eivät naiset ennenkään lomailleet. Kesken maatilan töiden käytiin puskassa synnyttämässä ja sitten jatkettiin hommia. Nainen, joka ei samaan täällä pysty, ei sovi ainakaan sairaalalääkäriksi. Puuhastelkoon yksityisvastaanotolla”.

1980-luvulla lääkäreillä oli vielä ylipitkiä työvuoroja: Ensin tehtiin päivätyö ja sitten jatkettiin ilta- ja yöpäivystyksellä ja vielä seuraavakin päivä tehtiin töitä. 32 tunnin työputken lopussa, väitän, ei kukaan ole terävimmillään. Samalla vuosikymmenellä ryhdyttiinkin keskustelemaan muutoksista tähän systeemiin. Eräässä lääkärien kokouksessa totesin ääneen, että yövuoron jälkeen pitää päästä lepäämään. ”Minä ainakin olen yön valvottuani kuin zombie seuraavana päivänä”. Takanani pomppasi mieslääkäri välittömästi ylös: ”Tämän siitä saa, kun lääkärikunta naisistuu. Heti valitetaan, että ei jakseta.”

Äitiyslomillani aviomies ehdotti, että tekisin väitöskirjani tutkimushommia parina iltana viikossa laboratoriossa tai kirjastossa. Eräänä iltana osuin hissiin tuntemani keski-ikäisen mieslääkärin kanssa. ”Kukas vauvaa hoitelee, kun sinä täällä hiippailet?” ”Vauvan isä tietysti ja hyvin hoitaakin”, vastasin närkästyenkin moisesta typerästä kysymyksestä. ”Kyllä vauva tarvitsee äitiä. Mitähän tästäkin lapsellesi seuraa.” Lasten ollessa pieniä sain kuulla voivottelua lasteni kohtalosta. Äidille näyttää väitöskirja olevan lapsia tärkeämpi. Ihan kuin nämä kaksi asiaa olisivat toisiaan poissulkevia. Väitöskirjaohjaajani professori Leif Andersson oli aviomiehen ja oman isäni lisäksi onneksi tärkeä vastavoima. Leifin mukaan pienten lasten äidit vasta hyviä väitöstutkijoita ovatkin. He tekevät päivät hommansa keskittyneesti turhia jaarittelematta, koska tietävät, että kotona odottaa ruokittavia suita.

Ennen väitöstilaisuuteni alkua, kustos katsoi minua ja tokaisi: ”Sinulla on punaiseksi lakatut kynnet. Yritätkö niillä hämätä (mies) vastaväittäjääsi. Ja vielä mustat sukat ja polvipituinen pikkumusta, hän jatkoi hissikatseensa päätteeksi. Karonkassa kustos kysyi jo aiemmin väitelleeltä aviomieheltäni, kumpi on perheen mies, Kiti vai sinä. Siinä sai aviomieskin julkisesti juhlan keskellä osansa ennakkoluuloista.

Työurani edetessä ja iän karttuessa muistojen laariin kertyi toisenlaisia kokemuksia. Eräässä tiukassa neuvottelussa en ollut valmis antamaan periksi johtamani yksikön resursseista, vaan vaadin parempia perusteita punakynän käytölle. ”Kuule, Kiti, sinun pitää kyllä vähän varoa. Tapasi väittää vastaan, on kovin miehinen piirre. Se ei oikein sovi naiselle. Tämä on minun isällinen neuvoni sinulle”. Erään kokouksen jälkeen sain positiivista palautetta mieskolleegalta: ”kymmenen pistettä”. ”Kiitos, minustakin kokous meni hyvin ja lopputulos oli erinomainen”, vastasin. ”Tarkoitin kyllä sukkahousujasi. Niitten kuvio on nappikymppi!”.

Työmaakokouksessa, joka koski lääketieteellisen yksikön tilojen remonttia, urakoitsija yritti sivuuttaa ja hiljentää minut, jo keski-ikäisen naisen, katselmuskokouksessa sanoen: ”Älä sinä tyttönen siinä puhu asioista, joista et mitään kuitenkaan ymmärrä.” ”Oli miten oli, minä istun rahakasan päällä ja jos en ole tyytyväinen työn tuloksiin rahaa ei tipu”, vastasin. ”Ollaanpas sitä nyt herkkiä”, murahti mies. Ikäni puolesta minua olisi voinut kutsua ärhäkkääksi akaksi. Eräs uusi kollegani taas totesi aikoinaan: ”Keskustelummehan sujui oikein hyvin, vaikka minua varoitettiinkin etukäteen siitä, että olet pelottavassa maineessa”. ”Siis mitä?” kysyin. ”Et kuulemma anna periksi ja ylitsesi ei noin vain kävellä”. Enpä usko, että miestä, joka pitää omiensa puolta olisi näin luonnehdittu.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorina olin panelistina monissa eri tilaisuuksissa etenkin 2000-luvulla. Usein ainoana naisena. ”Heh heh, oletkos sinä nyt se kiintiönainen”, veistelivät vitsiniekat. Aloin oikein odotella, kuka tällä kertaa asiasta kuittailee.

Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt monia keskusteluja minua huomattavasti nuorempien, fiksujen, osaavien ja esiintymiskykyisten naisten kanssa. Heillä on ajatuksia ja hyvä kyky perustella esimerkiksi kehittämisehdotuksiaan. He tunnistavat erilaisia työntekoon liittyviä älyttömyyksiä ja ovat valmiita nostamaan kissan pöydälle. Naisista useampi on kertonut minulle tilanteista, joissa he käyttävät puheenvuoron kokouksessa ilman vastakaikua. Jos seuraavaksi puhuu mies jokseenkin saman asian kuin, minkä nainen edellä jo sanoi, sitten nyökytellään ”noin se on”. Nämä naiset kokevat, että miehen piti varmistaa naisen mielipide ennen kuin se otetaan vakavasti ja siihen reagoidaan. Naisten kokemusten havahduttamana ryhdyin tarkkailemaan omaa tilannettani. Ja todellakin, törmäsin itsekin tähän tapaan silloin tällöin. Kerran sitten avasin sanaisen arkkuni ja kysyin mieheltä: ”Miksi toistat, mitä minä juuri sanoin?”  Vastaus oli, että puhuja tiivisti ja kiteytti sanomani ymmärrettävään muotoon. ”Jos kerta sinä ymmärsit, mitä minä sanoin, millä perusteella väität, että nämä muut paikalla olevat miehet eivät ymmärtäneet?” Jonkunhan on vedettävä yhteen, kiteytettävä asiat”. Kokemukseni mukaan naiset useimmiten avaavat puheella kuulijoille ajatteluprosessiaan. He kertovat taustatekijöitä ja syitä sekä perusteluja sille, miksi ovat tiettyä mieltä tai ovat tunnistaneet ongelman, joka vaatii ratkaisun. Se on toisten arvostamista. Ei pelkkiä heittoja ilman perusteluja. Klisee, jonka mukaan naiset aina vaan urputtavat, mutta eivät ole rakentavia, ei pidä paikkansa. ”Jälkikiteytyksiä” viljelevät miehet nappaavat mielestäni itselleen heille kuulumattoman kunnian. Onko tässä jäännettä työkulttuurista, jossa naiset valmistelevat taustalla asioita valmiiksi ja miehet sitten esittävät naisten tekemän työn julkisesti? Tämä on todella ikävä ilmiö, jota edelleen esiintyy.

Kun nainen esittää tomerasti asiansa ja tuo perustellusti esille ongelman, joka vaatii ratkaisua, hän on usein hankala, jääräpää, yhteistyökyvytön, ymmärtämätön, tiukkapipo tai naivin sinisilmäinen. Suorapuheinen mies taas on pikemminkin rohkea, sitoutunut ja idearikas kehittäjä. Kun naisella silmät kostuvat, hän ei kestä stressiä ja kerää sympatiapisteitä, kun ei muutakaan keksi. Hän ei sovi johtajaksi. Alatyylistä ”on se aika kuukaudesta” tai kuumat aallot vaivaavat kuittailu on edelleen joissain piireissä voimissaan. Kosteasilmäinen mies taas uskaltaa näyttää tunteensa. Perheellinen nainen, joka luo uraa on varmaan pirttihirmu. Miesparan täytyy olla tossun alla ja lasten hunningolla. Kun aikoinaan, 1990-luvulla toin työpaikalle leipomani kakun, sitä tultiin oikein miesporukalla ihmettelemään. ”Leivotko sinä, ei olisi uskonut, et ole ollenkaan sitä tyyppiä”.

On hienoa huomata, että tänä päivänä perheen, yksityiselämän ja työelämän yhteensovittaminen keskusteluttaa. Asiaa tarkastellaan niin miesten kuin naistenkin kannalta. Silti löytyy heitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että kun ammatit naisistuvat, niitten arvostus laskee. Miehet hakeutuvat kiireen vilkkaa muihin töihin. On pysähdyttävää huomata, että edelleen esiintyy kuittailua ja ”hyväntahtoista vitsailua” naisten kyvykkyyksistä. Moni nainen kertoo saavansa enemmän palautetta työtavastaan kuin työnsä tuloksesta.

Juhlapuheissa julistetaan, kuinka naisten älypotentiaalia, tunnekyvykkyyttä ja johtajuutta tarvitaan kaikilla elämän osa-alueilla. Perään kerrotaan tutkimuksista, joissa todetaan, että yritykset, joissa johtoasemissa on myös naisia menestyvät muita paremmin. Silti naiset yltävät yleensä lähinnä keskijohtoon. Ylin johto niin politiikassa, akateemisissa piireissä kuin myös yrityksissä on kovin keski-ikäisen harmaata pukumiestä. Tiedän työpaikkoja, joissa keskijohdon tehtävissä on joukko väitelleitä naisia ja heidän pomonaan ei-väitellyt mies.

Erityisesti työelämässä menestyneet naiset toteavat haastatteluissa usein, että sukupuoli ei ole ollut heidän kohdallaan mikään ongelma tai asia, johon erityisesti olisi tartuttu. En usko, että omat kokemukseni yli 40 vuoden uran varrelta, ovat poikkeus säännöstä. Ymmärrän hyvin, jos kykenevä nainen ei halua tienraivaajaksi ”miesten alueelle” (13.6. 2016 HS:n alaotsikkoa lainatakseni), jos kokee naisena joutuvansa toistuvasti silmätikuksi, koska jo naisena erottuu joukosta. Minulta on kysytty, miksi haluan puhua näistä asioista. ”Sinähän olet edennyt urallasi hyvin. Mikä siis mättää?” Minusta on tärkeätä, että näistä työelämän käytännön arjen tositilanteista, joita ns. uranaiset kohtaavat, puhutaan. Niissä pulpahtelevat pintaan piintyneet ennakkoasenteet. Ei pidä antaa nuoremmalle naissukupolvelle liian ruusuista kuvaa. Tarvitaan oikeasti kylmäpäisyyttä, paksua nahkaa ja huumorintajua ettei ota kuittailua itseensä. Kyllä tässä on pitänyt kovettaa itseään matkan varrella.

Nämä tositarinat omalta uraltani auttavat toivottavasti osaltaan naisia henkisesti etukäteen varautumaan esimerkiksi vitsin muotoon puettuun vähättelyyn ja pitämään puoliaan. Blogini toivottavasti havahduttaa miehet, jotka eivät itse naisia työelämässä vähättele, havainnoimaan ympäristöä uusin silmin ja korvin. Minut on uusin tehtäviin muuten palkannut aina mies. Miksi ei koskaan nainen? Eivät naisjohtajat sentään niin harvinaisia ole. Tämäkin pistää ajattelemaan.

Minulta kysytään, mikä sai minut ottamaan vastaan uusia urahaasteita. Vastaan, että sain jo kotona isältäni monia vinkkejä siitä, miten pärjätä ”miesten maailmassa”. Isäni oli jo 1960-70 luvulla todellinen ”feministi”. Vastaus on poikinut kommentin: ”Isälläsihän on vain tyttäriä. Ehkä hän piti sinua vähän niin kuin poikana! Kun ei ollut sitä omaa poikaa.” Mitä tuohon vastaisi?!

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori -urani ajalta on ensitapaaminen erään yritysjohtajan kanssa jäänyt erityisesti mieleen. Hän tervehti hissikatseella ja totesi: ”Olettepas te värikäs!”. Vähän harmittaa, että kohteliaisuuteni esti minua vastaamasta: Ja olettepas te, herra, kovin harmaa.

 

 

Posted in Ihminen, Nainen, Suomeksi, Terveys, Tulevaisuus, Työ, urapolku, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Virtuaalinen Eduskunta, Kansanedustajarobotit ja Kansalaispalkka – Kolmen kohdan pelastussuunnitelma Suomelle

Tämä on tarina kaamoksen ja yöttömien öiden maasta. Sinä lukijani päätät, onko tämä tarua vai totta. Voisiko tarinan loppu olla totta?

© Michael Müller

© Michael Müller

Tarinani kertoo maasta, jonka suo ja kuokka – uudisraivaajat olivat sitkeitä kuin katajat – viimaisten säiden ja talven pimeyden karaisemia. Tässä maassa on osattu rakentaa säiden kestäviä asumuksia, keksitty ratkaisuja lyhyen kasvukauden ruoan tuotannolle. Säiden armoilla on tarvittu hoksottimia ja propellipäisyyttä. Kun on osannut katsoa ja verkkaisesti kiiruhtaa, on maassa voinut nauttia revontulien taiteesta taivaalla, kesän valoisista öistä, vuodenkierron suomista luonnon antimista; vapaan ihmisen luontoa kunnioittavasta vaelteluoikeudesta. Tässä maassa ihmiset olivat tottuneet sinnikkäästi ja sisukkaasti sekä kohtuullisen sopuisasti elelemään ja toisilleen hyvää elämää rakentamaan.

Pohjoisen maan kansalaiset menestyivät toisiaan seuraavien teollisten vallankumousten aiheuttamien yhteiskunnallisten ja taloudellisten sekä teknologisten muutosten keskellä. Kansan hyvinvointi lisääntyi, terveys parani. Toimeliaisuus kukoisti. Tehtiin enemmän kuin höpöteltiin niitä näitä. Suo ja kuokka -kansa opiskeli, teki lapsia ja töitä, huolehti jälkikasvusta ja vanhuksista, jota maan hyvinvointia aiemmin olivat olleet mukana rakentamassa. Välillä huviteltiin kukin omalla tyylillään.

Aluksi, pikkuhiljaa, ja sitten kiihtyvään tahtiin maapalloa alkoi kiertää ja pyörittää aina vain tiheäsilmäisempi, sinne tänne risteilevä näkymätön verkko – internet. Mystiset bittijonot, joita myös datavirroiksi kutsuttiin, alkoivat kulkea aina vain nopeammalla vauhdilla. Kohta kaikki pääsivät käsiksi erikokoisiin älylaitteiksi mainittuihin vempaimiin. Maan asukkaiden ihmetys ja innostus oli aluksi suurta, kun ihan bussissa ja kadulla kävellessä voi näytöiltä katsella ja kuulokkeiden kautta omin korvin kuulla, mitä juuri nyt maailmassa tapahtuu. Digitaalinen vallankumous oli alkanut ja tuppisuiksi väitetty kansa innostui sormenpäitten välityksellä somettamaan, tekstailemaan, visertelemään ja kommentoimaan.

Sitten tapahtui kummia. Erilaiset sähköiset tieto- ja viestintäjärjestelmät vyöryivät hyökyaallon lailla ihmisten arkea ”helpottamaan”. Töissä ihmiset naputtelivat puolen tunnin tarkkuudella tekemisiään ajanseurantajärjestelmään. Toiseen järjestelmään suunniteltiin tekemiset ja raportoitiin, tuliko niitä tehtyä vai mitä lopulta tehtiin. Sähköiset kokouskalenterit täyttivät asiantuntijoiden päivät tupla- ja tripla varauksilla. Sähköposti sotki lopullisesti monen elämän. Tärkeitä viestejä jäi huomaamatta. Napin painalluksella viestejä lähti vahingossa heille, joille ei pitänyt. Samalla joku, jolle se piti lähettää, jäi vastaanottajien joukosta pois. Toisaalla erilaisia toimeentulotukia tarvitsevat raportoivat mihin rahat riittivät ja mihin eivät. Vanhusten ja sairaiden hoitokin kellotettiin sähköisillä ajanvarausjärjestelmillä.

Eripura alkoi levittää ilkeitä, empatiaa ja luovuttaa tuhoavia lonkeroitaan aina vain laajemmin maan asukkaisen keskuuteen. Tietojärjestelmät nimittäin väittivät, että ihmisten työn tuntihinta on liian suuri ja tuottavuus liian alhainen globaalitaloudessa, jossa muut maat ihmistensä työtä halvemmalla myyvät. Toimeentulotuetkin ovat liian suuria ja työ ei näytä työttömille maittavan.

Alkoi riitely, selittely ja syiden selvittely. Syyttävät sormet heiluivat kaikkiin ilmansuuntiin, kun hyvinvointivaltion turvaverkon rapauttajia etsittiin. Syyllisiä löytyi joka puolelta, korjaamaan kykeneviä ei mistään. Päivittäisten verbaalikamppailujen ja erilaisten numeroiden pöytään lyöntien tuoksinassa kukaan hoksannut, että ehkä tietojärjestelmien suoltama tieto ei olekaan ihan käypää kamaa. Kukaan ei ollut laskenut, kuinka paljon tehottomia tunteja syntyy siitä, kun ihan muihin töihin palkatut ihmiset askartelevat päivittäin kaatuvien ja ihmisjärjen vastaisesti käyttäytyvien tietojärjestelmien kanssa ja aika on pois varsinaisesta työstä. Vallanpitäjien syyttävät sormet eivät koskaan löytäneet omaa napaa, vaikka juuri ”yhteiskuntapoliittisen ja talouden päätöksenteon tueksi” oli kehitetty täysin solmuun mennyt digitaalinen tietojärjestelmien verkkospagetti. Niiden uumeniin syötetty tieto oli parhaimmillaankin jotain ”sinne päin” ja katosikin usein bittiavaruuteen.

Voiko katajainen, sisulla maatansa rakentanut kansa ja kansalainen mitenkään olla ketterä uudisraivaaja tässä maailman muutosvauhdissa, kyseltiin paneeleissa päivästä toiseen otsa kurtussa? Robotit ja automaatio kun ovat neljännen teollisen vallankumouksen ytimessä. Siinä loputkin tunnetut ammatit ja työtehtävät katoavat. Nyt tarvitaan uutta ajattelua, uudet pelurit ja tropit, julistivat pukumiehet ja pari mukaan kelpuutettua naista. Troppien ainekset jäivät hämäriksi.

Kansa kuunteli aikansa poliitikkojen ja työmarkkinajärjestöjen puheita palkkamaltista, säästötalkoista, innovaatioiden tehotuotannon tarpeista ja kvanttiluokan tuottavuusloikista, joilla laman suohon vajonnut maa nousee jälleen kansainvälisen kilpailukyvyn kärkikaartiin. Puhetta tuli joka tuutista. Tekojen edessä leviteltiin käsiä, kun se fiksummin tekemisen keksiminen kuuluu ihan muille tahoille.

Pitkämielisten kansalaisten mitta alkoi täyttyä. Digiajan onnekas ominaisuus koitui lopulta pelastukseksi. Kansalaiset pääsivät erilaisten näyttölaitteittensa kautta seuraamaan eduskunnan täysistuntoja ja paneelikeskustelujen puhevirtaa, josta ei tolkkua saanut. Kansalaisdemokratian nimissä kansalaiset kutsuivat joukon kielitieteilijöitä, tulkkeja ja viestinnän tutkijoita avuksi. Asiantuntijajoukkokaan ei saanut avattua täysistuntojen koodikieltä. Se vaikuttaisi olevan kuin toiselta planeetalta, oli loppupäätelmä. Kiistelevien kehonkieli sen sijaan viittasi vahvasti siihen, että täysistuntosalissa oli hapokasta ja kitkerää myrkkyä tihkuva ilmasto-ongelma. Ilmastoasiantuntijoiden mukaan tällaista tunnepitoisista elementeistä koostuvaa sisäilmaongelmaa ei voida parhaillaan paketissa olevan Eduskuntatalon peruskorjauksessa millään ilmastointiratkaisuilla korjata.

Uudisraivaajakansa päätti panna töpinäksi ja tehdä todellisen digitaalisen vallankumouksen. Sen avulla hoidetaan kuntoon kestävyysvaje ja kilpailukyky ja vielä niin, että kansa on tyytyväinen. Tehdään se, mihin konsensuksen ja kansanvallan nimiin vannovat, mutta kansansa unohtaneet, keskinäiseen kinasteluun juuttuneet vallanpitäjät eivät pysty.

Kansalaiset järjestivät digiajan vaalit: Eduskunta, ministerit ja kaiken maailman edunvalvojien toisiaan nokittelevat nokkamiehet ja -naiset erotettiin. Tilalle tuli virtuaalinen eduskunta. Politiikkapeli, johon kuului 200 virtuaalista kansanedustajahahmoa – robottia, koodattiin ripeästi. Juuri sopivasti paketoituna oleva Eduskuntatalo muutettiin nopeasti superhyperälytietokoneiden datakeskukseksi. Kaikki kansalaiset saivat pelikonsolit ja pantiin tuulemaan.

Kansalaisten parviäly pullautti viikossa ulos politiikkaratkaisut:

Kestävyysvajetta kurottiin välittömästi umpeen, kun kansanedustajarobottien –ministerien sekä tekoälyn avulla valtion menoista katosi iso kuluerä – kansanedustajien ja ministerien palkat ja kaikki kulukorvaukset. Päätöksen teon tehokkuus parani, kun virtuaalinen eduskunta teki töitä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Valtiopäivien avajaisten ja lopettajaisten tarjoilutkin voitiin lopettaa. Jälleen säästyi euroja.

Jokaiselle kansalaiselle (vauvasta vaariin, muksusta mummoon) avattiin pilvitili, jonne kuukausittain napsahtaa 500 €:n kansalaispalkka. Kansalaisen pilvitilille maksetaan suoraan muukin palkka päivän työstä. Ostovoimakin sai piristettä, kun pankeille ei tarvitse enää maksaa palvelumaksuja rahan tilillä pitämisestä ja ottamisesta. Rahat käytännön menoihin otetaan suoraan pilvitililtä ilman välistävetoja ja laskutuslisiä

Supertietokone rouskutti kansalaisten päätökset palkkatulojensa verojen käytön kohteista: 20 – 25 % napsittu veroa palkkatuloista käytetään hyvinvointiyhteiskunnan hyväksi. Hyvän elämän rakennuspalikat pitivät tässä kärkisijoja: Katto pään päällä, ruokaa pöydässä, hoivaa, terveyttä, oppia, turvaa, puhdasta elinympäristöä, sujuvaa liikkumista. Elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja uudenlaisen työn luomiseksi tutkimusta. Luotettavaa tiedon välitystä villinä verkossa rehottavan huuhaan vastavoimaksi.

Supertietokoneen uumenista rouskutettiin ilmoille myös kansalaisten tahtotila valinnanvapaudesta: Kun sovittu prosentti palkkatuloista on siirretty veroina yhteisen hyvän rakentamiseen, tehköön ihminen lopuilla pilvitilinsä euroilla, mitä haluaa. Käyköön teatterissa, oopperassa, konsertissa, jalkahoidossa, urheilukilpailuissa. Istukoon kahvilassa, kylpylän porealtaassa, saunan lauteilla, lekotelkoon hiekkarannalla, sohvan nurkassa, riippumatossa, kesäheinikossa, halailkoon puita, katselkoon kumpupilviä. Opiskelkoon mitä huvittaa, kiertäköön maailmaa. Ostakoon kenkiä, vaatteita, koriste-esineitä, erilaisia härpäkkeitä ja menopelejä. Syököön etanoita, vegaaniruokaa, maistelkoon viinejä tai Himalajan terveysvettä. Tai tehköön töitä, minkä ehtii ja kasvattakoon digi-rahakassinsa kokoa. Saa olla pihi, saa tuhlata, kunhan omasta rahasäkistä on kyse.

Toimeentulotukiaisten viidakossa rämpiminen loppui. Kansalaispalkka lopetti tukiaisten paperinpyörityksen ja näiden töiden palkkamenot kutistuivat liki olemattomiin. Ei tarvinnut asiakkaan enää selitellä ja asiakaspalvelijan kuunnella, miksi rahat loppuivat kesken. Ei tarvinnut enää laskea, pitääkö opintotukia maksaa takaisin, jos on erehtynyt opiskelujen ohessa tekemään vähän töitä tai leikataanko tukia, jos pitkäaikaistyötön on saanut töitä viikoksi.  Inhimillinen tuottavuusloikka julkisissa palveluissa syntyi kuin itsestään, kun suuri joukko etuisuuskäsittelijöitä pääsi pois tietojärjestelmien ääreltä tekemään työtä oikeitten ihmisten parissa. Enää ei ollut tarvetta puhua siitä, riittääkö aikaa jutella yksinäisen vanhuksen kanssa hoivatyön ohessa, onko päiväkodeissa riittävästi aikuista syliä, riittääkö kouluihin kuuntelevia korvia nuorten huolille, saako perhe kotiapua, kun siihen tarvetta on. Ihmisiä vapautui joukolla töihin, jotka auttavat ihmisiä arjessa.

Kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista. Ruusunpiikit pistelivät jalkapohjiin, kun luottamusta koeteltiin. Katajainen digikansa nimittäin päätti, että rahaa ei enää upoteta erilaisiin sähköisiin raportointijärjestelmiin. Tämä hikoilutti yhteisen verokirstun tulovirran ja menojen valvojia. Pilvitilille kilahtaa kaikille joka kuukausi 500 €:n kansalaispalkka, joten ei enää lapsilisiä, asumistukia, opinto- tai muita tukia. Mutta mitä, jos ihminen käyttääkin rahan muuhun kuin arkielämän perustarpeisiin, vaikka rällästelyyn tai velttoiluun?

Myös asiantuntijat riemuitsivat raportointihurmoksen kaatumisesta omaan mahdottomuuteensa: Tiede alkoi jälleen kukoistaa. Opetus sai uutta puhtia. Ihmiset pääsivät ajoissa hoitoon. Riita-asioiden ratkaisuja ei tarvinnut odottaa vuosikausia. Innovaatiot eivät jääneet pelkiksi ajatuksiksi. Julkinen ja yksityinen sektori voivat keskittyä seuraamaan aikaansa ja olemaan edellä aikaansa ­– synnyttämään ja turvaamaan työpaikkoja, edistämään työntekijöiden osaamista ja työelämän laatua.

Ammattipoliitikkojen vaihtaminen robotteihin, virtuaalinen eduskunta sekä tukiaisten viidakon purku kansalaispalkan avulla, jonka maksaminen alkaa ihmisen syntymähetkestä, johtivat sen mittaluokan säästöihin valtion menoissa, että puheet liki konkurssin partaalla olevasta maasta voitiin lopettaa. Samalla päästiin eroon aikasyöpöstä, jonka tehottomuutta on vaikea ylittää: poliittisesta koodikielestä, joka tuotti päättömiä neuvotteluratkaisuja ja taas uutta puhetta.

Digitaalisen vallankumouksen uudisraivaajat pelastivat maansa hyvinvoinnin ja onnen. Rahaa löytyi myös Arkadianmäen ikipoliitikkojen ammatilliseen uudelleenkoulutukseen 500 €:n kansalaispalkan tuella.

 

Posted in Ihminen, Informaatio, Suomeksi, Tarina, Teknologia, Terveys, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Käsistä ja käsityksistä

© Kiti Müller

© Kiti Müller

Huomenna alkaa kansainvälinen Aivoviikko. Sen aattona nostan esille yhden aivoihinkin liittyvän käsittämättömän mielenkiintoisen aiheen – kätevän käden. Isoaivojen päälakialueen liike- ja tuntoaivokuorille voidaan piirtää kartta, joka kertoo siitä, miten laajat alueet osallistuvat ihmisen eri osien liikutteluun. Käden – etenkin peukalon – sekä ihmisen kasvojen–  erityisesti suun –edustusalueet aivoissa ovat niitten todelliseen kokoon nähden paljon suuremmat. Aivojen anatomia kertoo paitsi käden myös kasvojen ja suun erityisestä merkityksestä ihmisen toiminnalle.

Käytämme kättä moneen tarkoitukseen. Me myös viestimme käsillä. Mitä kertovatkaan kädet, kasvojen ilmeet ja suusta tuleva puhe. Entä miten toiset ihmiset tulkitsevat teot ja puheet? Ministereitten Sipilä, Stubb ja Lindström maaliskuun alun yhteiskuntasopimuksen tiedotustilaisuudessa nähdyt keskinäiset nyrkkitervehdykset kirvoittivat tulkintojen kirjon ja mediamyrskyn vesilasissa.

Jo pieni vauva katselee ja tutkii käsiään sekä tutkii käsillään. Kädet taputtavat ja taputtelevat, silittelevät, rapsuttavat. Ne tarttuvat toimeen ja kantavat, veistävät, rakentavat, kaivavat, raivaavat ja vaivaavat. Kädet uppoavat multaan, koittavat veden lämpöä ja kämmen kauhoo vettä janoisen juoda. Kädet tunnustelevat kankaan ja puun ja muiden pintojen luonnetta; niiden karheutta, sileyttä ja muotoja. Kädet letittävät hiuksia ja pullataikinaa. Leikkisät ja luovat kädet maalailevat sormiväreillä, rakentavat hiekkalinnoja, muovaavat savea, pyörittävät lumipalloja, keräävät risuja. Ne nyppivät kukkapenkin ja puutarhan rikkaruohoja, poimivat marjoja ja sieniä. Kädet käyttelevät neulepuikkoja ja virkkuukoukkua, saksia, ruuvimeisseliä, aterimia.

Monet taiteilijat kuten Leonardo da Vinci, Escher, Rodin ovat tutkineet teoksissaan käsiä. Tämän blogin kuvassa olen Stanford Yliopiston kampuksella Cantor Art Centerissä ranskalaisen kuvanveistäjän, François-Auguste-René Rodinin, käsi veistoksen äärellä. Helsingin Ateneumissa on juuri avautunut Rodinin veistosten näyttely.

Toisen ihmisen sormien naputtelusta voi usein päätellä, onko naputtelija hermostunut, innostunut, tylsistynyt. Tai ehkäpä ihmisen mielessä soi sävel, joka pistää sormet naputtamaan rytmiä. Kädet ristissä peukaloitaan pyörittelevän, mitään tekemättömän näköisenä istuvan ihmisen mielessä voi pyöriä suuria ajatuksia. Tai hän lepuuttaa mieltään, muistelee menneitä, suunnittelee tulevaisuutta. Ajatuksissaan olevan näköinen, kynällä paperille raapusteleva ihminen voikin kuunnella keskittyneesti toisten puhetta. Hän on vahvasti läsnä, vaikka saattaa muista näyttää olevan ihan muualla kuin tässä hetkessä.

Kättelevät kädet tervehtivät. Käden kosketuksella voi rohkaista ja lohduttaa. Kämmen voi myös läimäyttää ja rangaista. Kohotetut nyrkit osoittavat mieltä. Peukalo peukuttaa hyväksyen tai paheksuen. Käsien etusormet ja peukalot muodostavat sydämen. Sormilla voi viestiä onnistumista, rauhan tahtoa. Keskisormen näyttäminen on viesti, jonka lähes jokainen ymmärtää. Samoin on laita viestin, jonka käsi sydämellä välittää. Kädet kertovat laajan kirjon inhimillisiä tunteita.

Monet kielelliset ilmaisut kertovat siitä, kuinka kädet liittävät toisiinsa ajattelun, tunteet, laatumääreet ja teot. Tavara, asia, ruoka, idea, ehdotus, ratkaisu, ihminen voi olla käsittämättömän hyvä tai hölmö. Asia hoituu sormia napsauttamalla tai voi olla yhtä näpertelyä. Tuolla ihmisellä on homma hanskassa. Pidä näpit irti asioistani. Siellä päättäjät vain levittelevät käsiään. Nyt ei auta kuin edetä näppituntumalla. Ilmapiiri oli kouriintuntuvan jännittynyt. Ihan vastanpohjasta kouraisee. Olimme siinä tilanteessa täysin kädettömiä. Hän pesi kätensä koko hommasta. Ei auttanut kuin ottaa asia omiin hyppysiin.

Kätevällä ihmisellä ei sanonnan mukaan ole peukalo keskellä kämmentä. Myös etusormella voi tehdä monia asioita. Ihminen näyttää etusormella asioita, joihin haluaa muitten ihmisten suuntaavaan huomiotaan. Etusormella pyydetään puheenvuoroa ja rytmitetään puhetta. Etusormella ihmiset myös naputtelevat erilaisten teknisten vempaimien näyttöjä.

Viime aikoina monen ihmisen käsityskyky on ollut koetuksella. Myös minun. ”Käsittääksemme kaikki avoinna olevat kysymykset on viimein ratkaistu”, hymyilivät yhteiskuntasopimuksen pääneuvottelijat leveästi minulle ruudussa. Maraton neuvottelujen maaliin pääsyn kunniaksi vielä se nyrkkitervehdys. Seuraavina päivänä eri osapuolilla olikin sitten eri käsitykset siitä, mitä asioita on ylipäätään käsitelty, ja mistä on kättä päälle lyöty. Neuvottelujen käsikirjoitus meni uusiksi. Käden vääntö jatkuu. Nyt olisi kyllä käden ojennuksen paikka sen sijaan, että kädet puuskassa väärinkäsityksiä oikoillaan. Kuka ottaisi kopin ja lopettaisi tämän näpertelyn? Muuten on hätä kädessä.

Entä miksi vasuri ei kirjoita tässä kätisyydestä? Se on niin käsittämättömän pitkä tarina, että vaatii ihan oman juttunsa.

Posted in Aivot, Ajattelu, Ajatus, Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tunteet, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Digitaalista potilasturvallisuutta

Kiti_MVSaako potilaaseen panna paikannuslaitteen? Älysairaala herättää eettisiä kysymyksiä uutisoi YLE 3.2.2016. Esineiden internetissä on kyse esimerkiksi siitä, että sängyt, pyörätuolit ja erilaiset laitteet voidaan nopeasti paikantaa tietokoneohjelmalla, joka tunnistaa laitteisiin asennetut pienet paikantimet. Uutisessa korostetaan esineiden internetin tehostavan sairaanhoitoa. Tehostaminen on latautunut sana ja niinpä uutisen viestion monille negatiivinen. Ajatusta siitä, että paikantimia eli tägejä voitaisiin kiinnittää myös potilaisiin ja henkilökuntaan ja näin saada tietoa siitä, missä ihmiset kulloinkin ovat, lähinnä kauhisteltiin. Tietosuojavaltuutettu toteaa uutisen mukaan, että potilaiden seuranta voi olla jopa loukkaavaa ja potilaan oikeuksien vastaista. Järjestelmän katsottiin esineellistävän potilaita. Heitä pitää kohdella inhimillisesti ja ihmisoikeuksien mukaisesti, ripitti tietosuojavaltuutettu. Hoitoalan järjestö Tehy taas perää yt-neuvotteluja ennen kuin tällaista paikannusta voi edes ajatella harkittavan. Järjestön mielestä henkilöseurannassa on kyse hoitajien kyttäyksestä.

Lääkärinä olin peräti tyrmistynyt tavasta, jolla tämä asia uutisoitiin ja miten siihen reagoivat viranomainen ja terveydenhuollon ammattilaisten edustaja. Kommenttien antajilla ei ole uutisen perusteella mitään käsitystä potilastyön arjesta. Kaikista tärkein asia eli potilasturvallisuus oli älysairaala-uutisessa täysin unohdettu. Uutinen toi nimittäin välittömästi mieleeni useita eri tilanteita, joissa paikantamisesta on varmasti potilastyössä todellista hyötyä.

Kerronpa teille joitakin tosielämän tilanteita, joissa ihmisen (ja miksei hänen käyttössään olevan laitteenkin) paikantaminen olisi ollut avuksi: 1980-luvulla työntelin vauvaa vaunuissa ja kohtasin Helsingin Töölössä miehen pyörätuolissa. Hänellä oli päällään vain vaaleansininen pyjama, jollaisia tiesin sairaaloissa käytettävän. Jaloissa oli töppöset. Pyörätuoliin kiinnitetyssä telineessä roikkui tippapullo. Mies yritti sinnikkäästi saada pyörätuolia jalkakäytävältä suojatielle. ”Mihis olet menossa?”, kysyin. ”Kotio”, vastasi mies. ”Mites sitä nyt pyörätuolilla kuljet?” jatkoin. ”Ei ollut muuta keinoa. Tällä tuon mäen alas huristelin”, hän jatkoi ja katsoi taakseen Topeliuksenkadun mäkeä, joka vie Meilahteen. Miehellä oli ranteessa ranneke, josta selvisi sairaala ja vuodeosasto. Soitin osastolle. Miehen katoamista ei oltu vielä huomattu. ”Hyvänen aika, hänenhän pitäisi olla tutkimuksissa muistiongelmien takia!”. Selvisi, että mies asui Kampissa ja oli ilmeisesti matkalla sinne. Kärräsin miehen kotitaloni sisäpihalle. Ambulanssin tuloa odotellessa jouduin sulkemaan portin, koska mies yritti koko ajan karata omille teilleen. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, että pelkässä pyjamassa kylmettyy nopeasti marraskuun viimassa.

Myöhemminkin sairaalavaatteissa olevia potilaita, joilla on voinut olla tippapullokin matkassa, on silloin tällöin näkynyt, milloin raitiovaunussa, milloin kävelemässä Meilahdessa. Olen parikin tällaista potilasta vuosien varrella saattanut takaisin sairaalaan. Viime syksynä eräs tuttava kysyi, miten pitää toimia, kun hän on parikin kertaa nähnyt potilaan kadulla sairaalavaatteissa Meilahden sairaalan liepeillä. Mihin numeroon soittaa? Kuka osaa sairaalassa neuvoa? Kehotin soittamaan vaikka ensiapuun.

Ollessani töissä Meilahden Tornisairaalassa omille teille lähteneitä potilaita etsittiin usein. Yleensä sairaalan sisältä; ei onneksi ulkoa. Muistan monta kertaa seisseeni potilaan vuoteen äärellä toteamassa hänelle ja omaisilleen: ”Vuodeosastolta ei saa lähteä pois ilmoittamatta asiasta hoitajille”. Silti kahvilasta heitä kävin usein itsekin hakemassa tutkimuksiin. Joittenkin muistisairaitten ja harhailevien potilaiden selässä oli lappu, jossa luki: ”Tuokaa potilas osastolle X, kiitos!”. Potilaita löytyi vääriltä osastoilta ja vääristä sängyistä. Niin hoitajilta kuin välillä lääkäreiltä meni aikaa potilaita etsiessä. Päivystyspoliklinikalla sekavat, mutta kävelykykyiset ja omille teilleen karkailevat potilaat, olivat välillä vaaraksi sekä itselleen että muille. Yksi heistä löytyi tien risteyksestä ohjaamasta liikennettä. Eräs autoilija toi hänet päivystyspoliklinikalle ja kysyi, kuuluuko mies ehkä teidän hoteisiin? Potilaiden köyttäminen kiinni sänkyyn tai tuoliin ei ole inhimillistä hoitoa. Hintana sille, että tähän turvauduttiin vain harvoin, olivat mm. karkailut ja harhailut. Miten paljon helpompaa olisi, jos näissä potilaissa olisi kiinni jonkinlainen hälytin, joka reaaliajassa kertoo, että potilas on lähtenyt omille teilleen.

Potilaan saadessa yllättävän sairaskohtauksen ei aina suinkaan ollut tietoa siitä, missä on lähin hoitaja tai lääkäri. Päivystäjän hakua kantava lääkäri saattoi olla kaukana toisella osastolla. Asiantuntevaa apua saattoi olla paljon lähempänä, mutta tästä ei tiedetty. Itse makasin kymmenen vuotta sitten vastakalvon tulehduksen kourissa henkihieverissä sairaalan vuodeosastolla. Meno ei ollut tasaista toipumista. Kerrankin tiukassa tilanteessa hoitovastuussa oleva lääkäri oli tekemässä toimenpidettä ja haun päästä tavoitettu päivystäjä toisessa talossa kiireellisissä hommissa. Tunnustan pelänneeni, että kalliita minuutteja tuhrautuu sellaisen lääkärin etsimiseen, joka voi jättää sen hetkiset tehtävänsä – vaikka sairaskertomuksen sanelun – ja tulla katsomaan, mikä kehossani mättää, kun vointi yhtäkkiä huononi. Mitä jos apua olisi viereisellä osastolla, mutta kukaan ei tätä tiedä?

Nämä erilaiset tositilanteet putkahtivat muistoista mieleeni, kun kuulin, että entisessä työpaikassani, Meilahden sairaalassa, on otettu käyttöön esineiden ja laitteiden paikannusjärjestelmä, jonka avulla voitaisiin saada myös tieto siitä, missä potilas tai hoitaja kulloinkin on. Ilahduin. Paikannus parantaisi merkittävästi potilasturvallisuutta. Omille teilleen lähteneet potilaat, havaitaan paremmin. Lähin vapaa sairaanhoidon ammattilainen, joka voi yllättävissä tilanteissa auttaa, löytyy nopeasti. Tämä voi pelastaa henkiä. Myös sairauksien tutkimus- ja hoitovälineiden nopea paikannus on todella tervetullut parannus. Aikaa ei tuhraannu välineiden etsimiseen. Ei jokaisen potilaan lähellä voi olla esimerkiksi akuutin sydänkohtauksen varalta ensiapuvälineitä.

Niinpä olin todella hämmästynyt, kun samassa uutisessa tietosuojavaltuutettu, piti paikannusta lähinnä ongelmallisena. Potilaiden yksityisyyden suojahan tässä vaarantuu! Ja eihän ihmisiä saa tällä tavalla vahtia ja seurata. Jutussa TEHY:n edustajan mielestä hoitohenkilökunnan vahtiminen ei ole asiallista. Paikannusjärjestelmä voi johtaa työntekijöiden hiostamiseen. Jokaista kahvihetkeä ja hengähdystaukoa kytätään.

Hyvät hyssykät sanon minä. Menkää kauhistelijat katsomaan sairaalan arkea. Kyllä potilasturvallisuus on sairaalassa ykkösasia. Jokainen tietosuojaongelmia murehtiva ja paikannusjärjestelmää kyttäyksenä pitävä, miettiköön, haluaako itsensä tai omaisensa harhailevan vakavasti sairaana ja avuttomana pitkin sairaalan käytäviä tai katuja. Entä, jos sairaskohtaus iskee yllättäen? Haluaako ihminen saada asiantuntevan avun heti vai käytetäänkö kalliita minuutteja mieluummin siihen, että joku säntää etsimään jostain lääkäriä, hoitajaa ja välineitä? Ei väliä vaikka ehtii kuolla – yksityisyyden suojaan ei kosketa. Ja onko peräti niin, että hoitajien hengähdystaukoihin ei nykyisin ole aikaa, kun pitää kulkea ympäriinsä etsimässä kadoksissa olevia potilaita tai tavaroita tai apuvoimia. Väitän, että toimivan paikannusjärjestelemän ansiosta, aikaa voi jäädä enemmän sekä lepotaukoon että varsinaiseen potilaiden hoitotyöhön.

Pahimmillaan yletön yksityisyyteen ja tietosuojaan tuijottaminen estää potilasturvallisuuden parantamisen. Omien kokemusteni pohjalta minä ainakin annan ilomielin kiinnittää itseeni sekä lääkärinä että potilaana paikantimen. En usko, että olen ainoa näin ajatteleva. Lääkärinä pidän epäeettisenä ja epäinhimillisenä sitä, jos tällaisia digitaalisuuden mukanaan tuomia mahdollisuuksia parantaa potilasturvallisuutta ja hoitoa ei oteta käyttöön.

 

 

Posted in Ihminen, Sairaanhoito, Suomeksi, Teknologia, Terveys, Työ | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Future work: Even the greatest minds get tangled when over-stressed

Are you a highly creative, cognitively flexible, emotionally intelligent critical thinker; a person who excels in managing people and negotiating. Do you have a service orientated mind set and just love to coordinate with others?

© photo Michael Müller

© photo Michael Müller

If this is you, then you are a desired worker for the near-future. A future already knocking on our doors (just five years away). So click on the World Economic Forum site. They might just be looking for you to hire to further vision the Fourth Industrial Revolution where, they claim, robotics, artificial intelligence, learning machines, independently thinking vehicles, super cool materials and biotechnology, not forgetting genomics, rule the world economy.

The recent The Future Jobs report of the World Economic Forum includes a top ten list, of the most wanted skills HR people and business strategists have identified workers must have for a company to be a winner in the 2020 global economic race. Would you, dear reader, put your money on a company, that desires and hires mainly people that meet the above characteristics? Yes, I do not define them as skills. Most of the hype words in the list are a mixture of qualities and abilities. Their foundation is in a set of and combination of actual skills and knowhow and something that is called experience. I would not put my money on a company that doesn’t understand the importance of competencies that actually ensure that things happen. The ability to get something done should be at the near top of the list.

A “creative” person, who has no idea how to make an idea of imagination come true is a daydreamer. A “critical thinker” who has no actual knowledge about the things that are being discussed is just a person with strong opinions. Complex problem solving doesn’t happen if you do not have an understanding of content. The same holds true for judgement and decision making if you want it to be based on more than just throwing a coin or picking the opinion that appeals the most. In order to be able to work with other people, be it in management, negotiating or coordinating doings, you have to understand humans. It is so easy to talk about emotional intelligence, but what does it mean? I have encountered, throughout the years, quite a lot of people who consider themselves to be good people people but are totally blind to the effects that their actions and sayings actually have on others. And what does service orientation mean? Services for whom? And by the way “cognitive flexibility” can at its worst characterize a person that is like a weather vane or chameleon who is constantly changing viewpoints or goals and actually doesn’t get anything started or more importantly done. This type of a person isn’t able to lead or do.

In order to give meaning to the meaningless words in the ten desired worker characteristics list in The Future Jobs report you have to look deeper. Creativity, critical thinking, problem solving and tackling complexity are linked together. In order to really master the challenges of creating something new – being it a product, service, new way of working, you have to have skills, competencies and both theoretical and practical knowledge. In order to thrive in the future one of the most important competencies one needs is the ability to learn and apply learnings in different settings. As a start education should provide a foundation of a rather wide general knowledge of humanities, natural, life and technical sciences and the arts on which to build further learning. Language and communication skills, understanding words, numbers, forms, formulas and design are needed in different combinations. In spite of advances in technologies craftsmanship skills, using the right tool for a specific task are in demand. The need to use a pencil and draw does not disappear. We need handy people and different types of motor skills. We need people with common sense and a practical mind.

Everything will not be run by robots and smart machines or done in the Internet of things space and networks. It is misty in the data clouds and hard to navigate in the whirlwinds of information currents if you don’t have any knowledge-based navigation tools. I am talking about education.

The Future Jobs report claims it “taps into the knowledge of those who are best placed to observe the dynamics of work forces — Chief Human Resources and Strategy Officers”. Are these people really the best informed? I am not convinced based on the out come. The top ten “skill list” cannot differentiate people with only a shallow and superficial understanding of different topics from those who really know what they are doing and what should be done and how to meet the goals. A person who doesn’t know what it takes to make things happen cannot lead people, coordinate work, negotiate good deals.

There are large white areas in the report’s map concerning countries that where included in the survey. For instance, Northern Europe (Scandinavia) is totally missing. However, if the top ten list to some extent really reflects how employers see future working life, active listening not making the top ten list is worrying. The ability to actively listen is one of the key characteristics humans need in a complex global and social networking world. To omit this capability from the list sends the message that our future working life is all about talk talk. Don’t bother with listening to what others have to say. Active listening means that you have to have time to slow down every now and then to actually hear and more importantly try to understand what somebody else is saying.

Is the message of the report that we are more and more living and working in a world, where speed is fueling actions? Listening would just bring with it unwanted hiccups. In this scenario the risk of a work place and company ending up in a mentally short-sighted speeding mode is high. This can result in ad hoc reactivity and loosing judgement. Time is then spent in tackling “small fires” with the first solution that springs into mind or is put forward by those with the loudest voice. This does not cultivate exploration and the discovery of something new. Also bigger, underlying smoldering fires can be missed.

Active listening is important also for getting people on board and committing to common goals. It is in the core of being interested in other people and taking into account their aspirations. Can a company that ignores listening really be successful in the long run?

The most important skill on which all human performance relies has to do with health and well being. People should have basic knowledge on how the body and mind function and how one’s differing functional states (being sleepy, fatigued, energized, alert, hungry) affect behavior, performance, thinking and learning. Even the greatest minds get tangled when over-stressed. Several recent surveys from different countries have reported that burnout and being over-stressed is seen as one of the greatest risks at work and cause of failing in economic competition. The European Agency for Safety and Health at Work reports that nearly half of European workers consider stress to be common in their workplace, and it contributes to around half of all lost working days. An overburdened worker is not curious, creative, positive or optimistic in troubled times. So the most important skill to have is both knowing one’s own physiologic, mental, emotional and cognitive limits and understanding that everyone else also has a limit to which one can stretch. Again, active listening to oneself and others is in the center.

Burnout causes negative emotions. Toxic emotions at workplaces spread faster than the flue. Luckily also positive emotions cultivated by good working conditions and a culture of trust are contagious. So some serious thinking and visioning should also be invested into designing ways of working and working environments in the “Fourth Industrial Revolution”. What does it take to build working cultures and spaces in which people thrive and the risk of burnout is low? A company that invests in humane working conditions is one in which I am willing to invest. I am certain I am not the only one.

Posted in Communication, Creativity, English, Future, Health, Human, Learning, Society, Work, Working culture | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment

Sharing lessons learned – diversity rocks

I was starting work and looking at my computer screen calender reminder. It said: email cleaning. And there’s a lot of that to do! So I dutifully clicked open my email. My eye soon caught a yammer update and recent post by a work buddy. He wrote about learning at work. It hit a cord and triggered in me a thinking process that I just had to follow. Email cleaning for me is deleting unimportant stuff that still is hanging around creating clutter and unwanted distraction. I now wanted to grasp the moment and be positively distracted by a yammer feed. My fingers started to itch. So here goes!:

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

My work buddy wrote about bringing learning into the core of working culture – sharing lessons learned both in success and failure. So important. So needed. So often talked about when claiming that our working environment is always a learning environment. True: one learns everyday. But do we really have time to share and learn together? Is there timewise space for having a sit down to just talk and reflect out loud?

Sharing thoughts without all the time being so aware of the clock ticking away minutes is at its best a time when also unexpected solutions rise. You suddenly realize how the learnings from another matter can be further used to fix a problem at hand. Or when you really get into a thinking togther flow mode, completely new ideas can emerge. At best your learning session evolves into an exploration together into uncharted waters. That is the fantastic feature of our mind. It starts to wander. This is what is often needed, I claim, to find the unexpected. For capturing it, you need time to notice what all of a sudden is in front of you.

Divergent thinking is the road to something new. I will not get myself tangled by using the word innovation. It is a hot potato, overused and overvalued, as well as often a meaningless word. For me an innovation is something unexpected – something you didn’t see coming. But when it stares you in the face: Why didn’t I see this before? The idea can start to evolve into new forms, if you let it. You enter, together with others, a thought road that has several inspiring twists and turns. You harvest a wonderful bunch of solutions, as well as new problems to solve.

As part of my own PhD studies, long long time ago, I worked with nerve cell cultures. I spent countless hours developing a method to detect antibodies against neural structures in human blood. As a young researcher I had to learn to live with methodological failings and find optimism to start again. In order to eventually succeed, learning sessions with other researchers working at the lab and the many, often ad hoc, discussions with my supervisor, professor Leif Andersson, were a key factor in my learning process. I remember returning from these talks to my two-meter-long working desk spot in a daze. I had gotten so many different suggestions and opinions on how to solve the problem at hand that I was overwhelmed. I eventually got it: The fact that I might have so many ways out of the problem was fantastic news. It was my job to pick a few to try. I just had to stop banging my head on that same wall that would not budge. Whether the next solution to a problem works or not, I have again learned something.

If you don’t have the courage to try something new, you don’t know if it works. This has been one of the key learnings I have found to really pass the test of time. The armful of different solutions I got as a PhD student were the products of divergent thinking. One can also call it ”thinking outside the box”. My research buddies and supervisors had ”been there”. They had found themselves suddenly lost in a maze of problems. So they could relate with my frustration. Through the lessons learned from and with different people came the understanding that if one road meets a dead end, another way out can always be found. One just might have been looking in the wrong direction.

So both success and failure need to be shared with others as my Nokia Tech work buddy wrote on our yammer forum. This mindset should be tightly embedded into the working culture. However, something that works in a certain project or context doesn’t necessarily work in a new situation. It may need fine tuning or combining different solutions in a new way. Here group thinking with people who have experience from very different types of work tasks really gives added value. In learning sessions like minds think alike is, in my mind, not the best approach for figuring out what works when and where and what doesn’t. Diversity rocks.

Failure leading to discovery is also interesting. Is there space for this type of thinking in today’s often hectic working environments? Would the accidental discovery of penicillin the way Alexander Fleming did it in 1928 be possible today? It all started with Fleming noting that one of his staphylococcus bacterial cultures had been contaminated with fungi. Instead of immediately tossing the culture away as a drawback and putting his effort into making sure that this contamination doesn’t occur again, he took time to look and think. He noticed that the mould had destroyed some of the bacteria in the culture. He talked about the incident with his former assistant Merlin Price, who is reported to have said ”that’s how you discovered lysozyme”. The rest is medical history. By making a pure culture of the ”mould juice” Fleming identified the bacteria-killing mould as Penicillium genus. This is a fantastic true story on learning and finding the unexpected.

A working culture that cultivates, inspires and nurtures divergent thinking is one where there is not only trust to talk about both success and failure but also time to think – together, as well as on one’s own. Both are needed. In the current economic climate reinvention is in demand, both in business as well as research. So a working culture has to find a balance with – often contradictory approaches to leadership.

What is the recipe of the leadership cocktail to success? How many pinches should it include of the following, so often out loud said words of wisdom (?): Well planned is half done – meaning keep to your preplanned goals and milestones, don’t go wandering. Don’t be afraid to fail – meaning take risks and learn from them. Be inventive – meaning don’t invest to much time in writing detailed plans and drawing project plan boxes. Just start doing. Learn along the way. Keep your eyes open for the unexpected.

Wrapping up my thoughts I take a short stroll on memory lane from my working years as a medical doctor in a hospital to my current work at Nokia Tech: Being inventive in a hospital, at the bedside of a critically ill patient, is different from being inventive as a doctor in a R&D unit of a company like Nokia without having the primary responsibility of patient care and safety. When a patient’s life is at stake, one is in the middle of a care challenge where the possibility to immediately share learnings with other doctors and nurses is in acute demand. Here the statemet: ”if you have never failed, you haven’t explored and taken risks” has a totally different meaning. You take the risk of trying something totally new when you are covinced that this is needed because everything else you have tried so far to help the patient has failed. Sharing with colleagues the mental burden that comes with this is of utmost importance.

Posted in Communication, Creativity, English, Human, Learning, Working culture | Tagged , , , , | Leave a comment

Tohtorinhattu – valttikortti monenlaisiin töihin

Tiedepolitiikka kuohuttaa. On hallinnon uudistusta, määrärahojen leikkauksia, yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten toimintaa ravistelevia yt –uutisia. Polemiikkia tieteen tasosta riittää. On liikaa perustutkimusta tai ainakin väärää sellaista. Tutkimustieto ei tuota innovaatioita, eikä käytännön sovelluksia, huokaillaan ja hoetaan. Voivottelijat eivät näe malkaa omassa silmässään? Missä on heidän kykynsä hyödyntää tutkimustietoa? Jos sitä ei ole, kannattaisiko palkata apuun vaikka – tohtoreita?

© Michael Müller

© Michael Müller

Akateeminen työttömyys lisääntyy. Tohtoreita koulutetaan työttömiksi. Näin käy, kun tohtorintutkinto ei anna valmiuksia selvitä yliopiston ulkopuolella, viisastelevat liian monet. Apurahojen varassa pätkätöitä yliopistoissa tekeviä tutkijoita syytetään laiskoiksi. Menisivät oikeisiin töihin! Karuja otsikoita, tylyä puhetta. Oppineisuus ei todellakaan ole tällä hetkellä kovassa kurssissa, jos yhteiskunnallista keskustelua on uskominen.

Jo 1980-luvulla kuulin ns. valistuneita väitteitä siitä, että tohtoriksi kouluttautuminen ei kannata kuin ehkä lääkäreillä, jos he mielivät urallaan ylilääkäreiksi. Toinen väite, jota on koko, liki 40-vuoden mittaisen työurani aikana ihan väsymiseen asti toitotettu, on että tohtorin tutkinto työhakemuksen cv:ssä on haitta, ei ansio. Jos sellaisen olet typerys hankkinut, älä ihmeessä ainakaan kerro siitä! Et pääse edes haastatteluun. Yritykset eivät palkkaa tohtoreita, joilla ei ole mitään muuta taitoa hallussaan kuin jokin teoria. Näitä mielipiteitä esittivät yleensä henkilöt, jotka eivät itse ole juurikaan palkanneet työntekijöitä. Ja he eivät tietenkään itse ole yleensä olleet maistereita, saati tohtoreita.

Vuosikaudet on toisaalla hehkutettu Suomen olevan korkean osaamisen yhteiskunta, jonka menestyksen tae on väestön hyvä koulutustaso. Nyt puhaltavat uudet, laman kylmät tuulet. Kyllä siinä elämänikäisen oppimisen mantra alkaa puistattaa.

Professori Göte Nyman peräänkuulutti Helsingin Sanomissa 2.1. 2016 toimenpiteitä tohtorityöttömyyden hoitoon. Ei ole yhdentekevää, miten maa kohtelee henkistä pääomaansa, kirjoitti Nyman ”Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä” otsikoidussa mielipidekirjoituksessaan. Miia Kosonen jatkaa 3.1. 2016 aiheesta toteamalla, että tutkimustiedon ja yleissivistyksen arvostaminen on yhteiskunnan kivijalka. Hän tuo esille verkostoitumisen tärkeyden ja onkin perustanut Tohtoriverkoston sosiaaliseen mediaan. Liitynpä siihen saman tien.

Haluan tässä blogissani omalta osaltani oikaista virheellistä käsitystä siitä, että tohtori valmistuu vääjäämättä työttömyyskortistoon, jos ura yliopiston professoriksi ei ankarassa kilpailussa urkene. Jatkuvat kiistelyt siitä, mille alalle milloinkin koulutetaan liikaa, voisi lopettaa. Mitä on nykypäivänä oman alan työ? Jos se tutkijalle on vain tutkimus- ja opetustyötä yliopistossa, kyllä sillä ajatusmallilla elämä on helposti pätkätöitä ja kortistoa. Tahot, jotka väittävät, että kulttuuriantropologiasta väitellyt yrityksen henkilöstöhallinnossa tapaamani, työhyvinvointiasioita edistävä työntekijä, ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, eivät elä nykypäivässä. Tässä vain yksi esimerkki elävästä elämästä. Tohtorinhattu antaa monenlaisia valmiuksia, joita voi soveltaa työelämän eri aloilla. Jos tätä ei ymmärretä, kyse on mielikuvituksen puutteesta ja käsitykset työelämästä melkein kivikautiset.

Työskentelin liki 25 vuotta Työterveyslaitoksella. Tämä tarjosi näköalapaikan niin yksityisen kuin julkisen sektorin työelämään. Eräs työni parhaita puolia oli säännölliset käynnit eri työpaikoilla ja siellä käydyt keskustelut eri alojen ja eri asemassa olevien työntekijöiden kanssa. Monien uralta löytyi – yllätys yllätys – väitöskirja. Väitelleitä työskentelee hyvin monenlaisissa työtehtävissä. He ovat usein siirtyneet työtehtävästä toiseen, koska taidoille on kysyntää monissa eri tehtävissä. Osa oli välillä työskennellyt yliopistotutkijana tai -opettajana ja siirtynyt sen jälkeen taas muihin töihin yliopiston ulkopuolelle. Monilla yhteydet yliopistomaailmaan säilyvät mm. yliopiston dosenttina toimimisen muodossa. Itse siirryin reilu vuosi sitten yritykseen töihin – kuusikymppisenä. Olen edelleen Helsingin ja Aalto yliopistojen dosentti. En ole mikään kummajainen. Meitä pitkän uran tutkimuksessa tai ns. julkishallinnon puolella tehneitä, joka tällaisen uratempun ovat tehneet, löytyy muitakin.

Tohtorintutkinto on valttikortti monille työelämän aloille, ei hidaste. Väitöskirjan teosta voi toki tulla hidaste ns. tohtoriputki-koulutuksessa, jossa eräs tärkeimpiä tulosmittareita edelleen on mahdollisimman lyhyt tutkintoaika: tutkijan on väiteltävä viimeistään 3 ­– 4 vuodessa sietäen samalla epävarmuutta siitä, onko rahoitusta koko ajalle. Eipä siinä puristuksessa välttämättä ehdi kunnolla hankkia niitä työelämän valttikortti –taitoja, joista kirjoitan alla. Jos tutkimusryhmän johtajan tärkein motiivi työssään on kasvattaa omaa julkaisuluetteloa ja edistää omaa uraa, tohtorikoulutettavan ns. oma tutkimus voi pahimmillaan olla niin valmiiksi suunniteltu ja ohjelmoitu, että putkesta putkahtaa ulos ylikoulutettu tutkimusapulainen, joka on vain tehnyt, mitä käskettiin. Eräs parhaita keinoja ehkäistä tohtorien ja dosenttien työttömyyttä on mielestäni luoda sellainen tutkimusympäristö, jossa tutkimustyötä tekevä ihminen saa monipuolisen koulutuksen ja työkokemuksen, jolla on työmarkkina-arvoa myös yliopiston ulkopuolella. Tästä pitää palkita, ei siitä kuinka nopeasti nuori tutkija saadaan väitöspönttöön.

Monipuolisen tohtorikoulutuksen saanut henkilö on oppinut myymään tutkimusideansa rahoittajalle. Hän on oppinut tekemään realistisen ja toteuttamisenkelpoisen tutkimussuunnitelman. Hän on myös oppinut arvioimaan tutkimustyön laatua, tunnistamaan virhelähteitä ja löytänyt tapoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Koska tutkimusta on nykypäivänä vaikeata tehdä yksin, tohtori on oppinut team-työtä tutkijakoulutuksensa aikana. Omassa väitösprojektissa pitää myös saada muita tutkijoita mukaan ja innostumaan aiheesta. Tutkimuksessa jylläävät erilaiset paradigmat ja ajatussuunnat. Erimielisyyksiäkin toimintatavoista on väitöstyön aikana täytynyt ratkaista. Tieteelliset julkaisut ja niissä esitettyjen tulosten puolustaminen kirjallisesti ja suullisesti on tärkeä osa tutkimusta. Tässä argumentointien liemessä tutkija karaistuu jo paljon ennen julkista tutkimustyönsä käsittelyä väitöstilaisuudessa. Kyky kriittiseen ajatteluun on taito, jota ei pidä väheksyä. Vallanpitäjät voivat siitä kyllä saada näppyjä, mutta saakoot.

Tieto on valtaa, data pelkkiä bittejä. Tohtorit osaavat tuottaa datasta tietoa. Luulisi tämän taidon kiinnostavan kaikkia työnantajia. Tutkimustulosten raportointiin liittyy kiinteästi tutkimustiedon yleistajuistaminen eri medioitten tarpeisiin. Nykyään pitää jo tutkimusrahoitusta anottaessa esittää ideoita ja ajatuksia siitä, mihin tutkimuksen tuottamaa tietoa ja hankkeessa hankittua osaamista voi jatkossa soveltaa. Tutkijoitten pitää siis esittää niitä yhteiskunnallisten päätöksentekijöitten kiihkeästi kaipaamia tulevaisuuden visioita – jopa scifimäisen lennokkaita. Mielestäni kaikki edellä mainitut taidot, joita tutkija voi tutkimustyönsä aikana kehittää, ovat niitä, joita suomalainen työelämä ja yhteiskunta tarvitsevat – alaan katsomatta.

Tiede on kansainvälistä ja verkottunutta. Niinpä tohtoreilla on usein käytännön kokemusta siitä, minkälaista on toimia kuvioissa, joissa pitää huomioida vaikkapa eri maiden työkulttuurien eroja. Vieraita kieliäkin on tullut treenattua eri foorumeilla. Ja koska, toisin kuin mitä julkisen keskustelun luoma mielikuva väittää, eri alojen tohtoreita työskentelee paljon myös akateemisen maailman ulkopuolella, uusilla tohtoreilla tai dosenttivaiheessa olevilla tutkijoilla on usein jo valmiina myös yrityskontakteja. Monet yritykset panostavat nimittäin myös tutkimukseen. Tästäkään asiasta ei julkisuudessa tänä voivottelun aikana juurikaan puhuta positiivisena asiana.

Tutkijat eivät pölyty kammioissaan vaan tekevät työtään mobiilissa moodissa. Tässäkin ominaisuudessa he ovat esimerkkejä modernin työelämän työntekijöistä. Tutkijoita voi bongailla kahviloissa, lentokoneissa, junissa, erilaisista odotustiloista. Kunpa joskus olisikin kunnolla aikaa istua kammiossa ajattelemassa! Ajatteluaikaa syövä ainainen kiire jonnekin on myös tohtoreiden arkea.

Tutkimustyössä on paljon (startup) -yrittäjyyden piirteitä. Tutkijan pitää osata myydä ideansa ja saada rahoittajat innostumaan. Epäonnistumisista ei saa lannistua, vaan parannetaan esitystä ja yritetään uudestaan. Hyvin monissa yrityksissä työtä tehdään erilaisina projekteina. Tästähän on kyse myös tutkimustyössä: Tutkija miettii hankkeen tavoitteita ja keinoja, joilla ne saavutetaan. Hänen pitää suunnitella realistisesti projektin vaatimat resurssit, aikataulut, väli- ja lopputuotokset. Hän on välillä tiimin jäsen, välillä sen johtaja. Hänen pitää neuvotella yhteistyöstä ja ratkoa siinä ilmeneviä ongelmia. Tohtori osaa hankkia tietoa muullakin tavalla kuin googlaamalla. Ja mikä tärkeintä, hän pystyy arvioimaan myös sitä, mikä tieto on uutisankka ja missä on tiedon aukkoja.  Projektityö on tohtorilla monin tavoin hanskassa ja tietotaitoa voi hyvin soveltaa yrityksissä.

Monella tutkijalla pysyy myös pipetti ja kolvi kädessä ja erilaisia mittalaitteita sekä tutkimusasetelmia on matkan varrella tullut testattua ja käytettyä. Ilman vuorovaikutustaitoja ei voi tehdä tutkimusta, jossa mukana on vapaaehtoisia tutkimushenkilöitä. Tutkijat joutuvat myös miettimään työnsä eettisyyttä. Moni yritys väittää panostavansa toimintansa eettisyyteen. Luulisi näitä asioita pohtinut työnhakija kiinnostavan. Sormi ei myöskään mene tohtorilta suuhun erilaisten tietojärjestelmien ja –välineiden keskellä. Kaikenlaisia käyttöliittymiä on tullut eteen mm. rahoitushakemuksia tehdessä ja rahoituksen käytöstä raportoidessa. Tieteellisten lehtien julkaisufoorumeiden käyttöliittymät ne vasta oikeita pulmapähkinöitä ovat!

Toivon tämän blogikirjoitukseni omalta osaltaan innostavan tutkijoita miettimään, mitä kaikkia erilaisia taitoja sitä onkaan tullut opittua tutkimustyön yhteydessä. Nämä taidot ja esimerkit niistä tulee kirjoittaa työhakemukseen. Toivon kirjoitukseni myös kannustavan ihmisiä rohkeasti käyttämään mielikuvitustaan ja löytöretkeilevän: Mitä kaikkea kiinnostavaa tekemistä löytyy työelämästä myös yliopistojen ja oman väitösaiheen ulkopuolelta?

Päättäjiltä odotan rohkeutta poistaa tutkimuksen tulosten mittaroinnista nahistuneen porkkanan – kilpailun siitä, kuka saa nopeimmin ja eniten tohtoreita ulos tutkimusryhmästään. Monet ajan hermolla olevat työnantajat tietävät tohtoreiden kyvyistä ja etsivät heitä töihin. Toivon, että kirjoitukseni innoittaa myös uusia työnantajia metsästämään tohtoreita, joista monilla on juurisitä kokemusta, jota modernissa työelämässä tarvitaan. Työelämässä on kyse taidoista ja niiden soveltamisesta eri tarpeisiin; ei siitä, onko hakijalla ”oman alan koulutus”.

Posted in Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Leijuuko terveydenhoidon tulevaisuus pilvissä?

Kuukausi sitten päivälämpötila ulkona kipusi aurinkoisessa Kaliforniassa + 25 – 27 asteeseen.

© Kiti Müller

© Kiti Müller

Suomalainen hikoili. Santa Claran Kongressikeskuksen isossa, pimeässä ja ikkunattomassa kokoussalissa taas hieroin kananlihalla olevia käsivärsiani, pyörittelin nilkkojani ja kipristelin varpaitani. Olin jälleen unohtanut, että sisätiloissa ilmastointi takaa kirpeän pohjoismaisen alkusyksyn tai –kevään sään. Hytisin viluani ja yritin pysyä kärryillä esiintymislavan tapahtumista. Valokeilaan ponnahti hetkeksi yhä uusia start up –yrittäjiä pitämään nopetempoisia palopuheita. Juuri heidän yritysideansa tulee

mullistamaan terveydenhuollon.

Health 2.0  Summit oli täydessä vauhdissa. Sponsoroidut puheenvuorot maalailivat bittien aikakauden digitaalisen terveydenhuollon upeaa tulevaisuutta. Silmieni verkkokalvoilta siirtyi mielen sulateltavaksi niin monta erilaista ja osittain samanlaista ihmisen terveyteen, hyvinvointiin ja terveyspalveluihin eri tavoin liittyvää teknologiaa ja kännykkään ladattavaa sovellusta, että ne ovat nyt iloisesti sekoittuneet keskenään. En aio ottaa tästä paineita. Hyvinvointiteknologioita ja erilaisia appsejä nimittäin tulee ja menee jatkuvana virtana, ruuhkaksi asti. Monet eivät selviä protovaihetta pitemmälle.

Pikkuruisille –pian paperiarkin litteille ja taipuisille – näyttölaitteille ladattavien sovellusten ansiosta ihmisillä on käsissään terveytensä avaimet, lavalla julitettiin. Ihmiset itse kun ovat terveytensä ja sairauksiensa parhaita asiantuntijoita. Kevyt kämmenellä lepäävän tai ranteessa keikkuvan älylaitteen hipaisu tai napautus vain ja henkilökohtaiset tiedot terveydestä ja elämäntavoista lennähtävät pilveen. Yhtä helpolla ihminen imaisee datat takaisin laitteensa uumeniin: Trendikäyrä terveyden suunnasta on valmis.

Mittaa, jaa, vertaa. Kuulijoita heräteltiin: Eri puolilla maailmaa terveystietoisten edelläkävijoiden joukko murtaa digitaalisen ajan hoitokulttuuria tavalla, jota voimme vain aavistella. Nämä ihmiset haluavat jakaa muiden kanssa ravintotottumuksensa, energiankulutuksensa, liikuntasaavutuksensa, mielialapäiväkirjansa, unensa, arkiset puuhansa, kehonsa toimintojen mittaustulokset, stressin lähteensä, voimaannuttavat kokemuksensa ja jopa sairaskertomuksensa.

Tuotteitten erinomaisuuteen vannovia hissipuheita ryyditettiin pysähdyttävillä tarinoilla ihmisistä, jotka olivat joutuneet terveytensä kanssa tavalla tai toisella pulaan. Lääkärinä pystyin hyvin myötäelämään potilaitten ja heidän läheistensä hätää hädän hetkellä. Mistään ei näyttänyt löytyvän apua. Juuri nämä elämän kipeät vaiheet olivat usein kimmokkeena yritysten markkinoimille ratkaisuille. Lääkärinä olisin kuitenkin kaivannut tarinoiden oheen tutkittua tietoa siitä, parantavatko mukana kannettavat terveysmittarit ja niiden oheen kehitetyt elämäntaparemonttiin houkuttelevat valmennusohjelmat ihmisten terveyttä.

Entä riittääkö vertaistuki kroonisen sairauden käytännön hoitopulmien äärellä? Jo opiskeluaikana, monta vuosikymmentä sitten, opin, että ei ole olemassa ns. keskiverto-potilasta. Sairaudet ja niiden hoidot vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Nykyään, kiitos pitkäjänteisen lääketieteellisen tutkimuksen, tiedämme, että useimpien tavallistenkin sairauksien (kuten vaikkapa sokeri- tai verenpainetaudin) taustalla on hyvin erilaisia ihmisen aineenvaihduntaan ja fysiologiaan liittyviä tekijöitä. Sairaudet aiheuttavat eri potilailla erilaisia oireita. Yksilöllinen ja räätälöity hoito, jota aiheellisesti nykyään peräänkuulutetaan, edellyttää paitsi ihmisen elämäntilanteen ja arjen tuntemista, myös monipuolista tietoa itse sairaudesta ja sen taustalla olevista syistä sekä hoitovaihtoehdoista. Kuinka moni ihminen haluaa loppujen lopuksi ottaa omille harteilleen kaiken vastuun omasta tai läheisten hoidosta? Lääkäreitten ja muun hoitohenkilökunnan on syytä olla aktiivisesti mukana muokkaamassa ja muuttamassa digiajan terveydenhoitoa.

Summitissa esitetyt kännykkäsovellukset, jotka etsivät ihmiselle lähimmän hoitopaikan, tarjoavat samalla autoilijalle nopeimman reittivaihtoehdon kohteeseen ja samalla reaaliaikaiset ruuhkatiedot, huomioivat myös amerikkalaisen terveydenhoidon maksupolitiikan. Sovellukset kertovat, mikä sairausvakuutus potilaalla tulee olla, jotta hoitopaikassa pääsee ulko-ovesta kynnystä pitemmälle. Hoitoalan ammattilaisille tähtiä jakavat sovellukset ovat myös yleistyneet. Annetaanko tähdet ystävällisestä palvelusta vai oikeasta diagnoosista ja hoidosta vai molemmista, ei esityksistä selvinnyt. Miten maalikko ylipäätään pystyy arvioimaan sitä, oliko sairauden hoito oikea? Ystävällisyys yhdistettynä väärään diagnoosiin ei ainakaan minua pitemmän päälle lämmitä.

Digiterveyden hypen äärellä ei voinut välttyä ajatukselta, että aikamoisessa kuplassa aurinkoisessa Kaliforniassa eletään. Esitettyjen ratkaisujen käyttö edellyttää jo itsessään aikamoista elämänhallintaa ja teknologista kyvykkyttä. Harva pitchatuista tuotteista oli “plug and play”. Kaikenlaisia virittelyjä ja personointeja tarvitaan mittalaitteiden ja palvelujen käyttöönotossa.

Health 2.0 Summitissa olikin kaiken hypetyksen lomaan onnistuneesti ripoteltu vähän toisenlaisia luentoja. Yhdysvaltojen ylin terveysviranomainen, pääjohtaja Vivek H. Murthy pitää yksinäisyyttä ja sosiaalista huono-osaisuutta keskeisinä kansalaisten terveysriskeinä. Asuinpaikan postinumero voi olla tärkein terveysongelma: Ihminen ei voi liikkua ulkona, koska riski joutua pahoinpidellyksi tai ryöstön uhriksi on iso. Raha riittää vain halpaan pikaruoakaan. Paitsi rahan, myös taitojen puute on esteenä tuoreitten vihannesten ostoon ja terveellisen ruoan valmistamiselle. Murthy toivoi terveystalkoisiin tiimihenkeä ja ihmisille yhteisiä kokoontumispaikkoja.

The Unmentionables – seminaari käsitteli kipeitä ihmisen hyvinvointiin liittyviä aiheita, joille ihmiset usein hanakasti ummistavat silmänsä. Tilaisuuden puheenjohtaja Alexandra Drane (www.EngageWithGrace.org) puhui Ostrich indexistä. Strutsi pistää päänsä hiekkaan ja luule näin hoitaneensa ongelman. Me Suomessa pistämme pään pensaaseen, kun emme halua käsitellä vaikeata asiaa.

Työstressi on liki epidemia USA:ssa, Drane kertoi huolestuneena. Yli puolet lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta potee stressiä ja työmotivaatio on hiipunut peräti 90%:lla lääkärikunnasta. Jatkuva kiire kelvottoman tietotekniikan ikeessä haittaa potilastyötä. Työkuormitusta lisäävät sairaaloissa ja lääkärikeskuksissa päivystävät juristit, joiden leipä tulee hoitovirhe-epäilyjen oikeudenkäynneistä. Lääkärit ja hoitajat äksyilevät toisilleen ja potilailleen. Dranen huoli on aiheellinen: hoitohenkilökunnan hyvinvointi ja jaksaminen on hyvin tärkeätä potilastyön laadulle.

Mark Ganz Cambia Health Solutions –yrityksen johtaja halusi tietää, miksi yritykset eivät kehitä terveysratkaisuja, joita potilaat itse haluavat ja pystyvät ostamaan. Miksi asiakas on aina vakuutusyhtiö? Yhtiöissäkö asuu paras terveydenhoidon viisaus? Karin Van Zant (CareSource) muistutti, että säännöllinen palkkakuitti on köyhälle tärkein terveyttä edistävä asia. “Älä saarnaa minulle terveellisistä elämäntavoista. Anna minulle sen sijaan töitä”.

Tohtori BJ Miller (Zen Hospice), jonka YouTube Ted talk What really matters at the end of life on jo kerännyt yli 2 miljoonaa katsojaa, muistutti, että elämä on arvokasta silloinkin, kun ihminen on parantumattomasti sairas. Inhimillisyys mitataan elämän lopun hoidon laadulla. Hän puhui myötäelämisestä ja läsnäolosta, ihmisten välisestä kasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Puheenvuoro oli vahva muistutus hoitotyön inhimillisestä ytimestä kaiken teknologisen hypetyksen keskellä mieheltä, joka itse on elävä esimerkki modernin lääketieteen teknologian mahdollisuuksista liikkuessaan lavalla luontevasti alaraajaproteesiensa kanssa.

Health Summit 2.0 onnistui samanaikaisesti olemaan sekä ylisanoin kuorrutettu digitaalisen terveydenhuollon mahdollisuuksien herätyskokous että kuulijat pilvistä maanpinnalle pudottava realiteetti-pläjäys nostaessaan valokeilaan myös ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä kipeitä aiheita.

 

 

 

 

Posted in Ihminen, Suomeksi, Teknologia, Terveys, Tulevaisuus, Tunteet, Työ, Yhteiskunta, Yksinäisyys | Tagged , , , , , , | Leave a comment