Give Science Breathing Space – Protection from Suffocation

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Last week I finished a tough but rewarding job: From the many great research proposals submitted to the Skolar Award science contest, I finally picked my ten semi-finalist candidates. The decision wasn’t easy. All proposals that had made it through the first evaluation stage address challenging and important research questions. They cover, among others, a wide range of societal, environmental, cultural, medical and technological topics. The proposals are combinations of innovative ideas, novel methods and new approaches for seeking answers to demanding research questions. Many also make suggestions on how to apply the science based knowledge into practise. Between the written lines I sensed a passion for science, enthusiasm, inspiration, joy of exploring the unknown and hope to get funding to dive into uncharted science waters.

The pep talks and pitching

While I was reading through the proposals I took mental time leaps back to the 1980’s when I was a bright-eyed PhD student and taking my first steps in the world of science. Now, some 35 years later, I know the journey has its ups and downs. After some smooth sailing one encounters rougher waters. With persistence and also some luck, one survived the bumpier times, took a deep breath or a few and pushed on, full of hope. I especially remember the evening pep talks with my PhD student buddies in the lab’s coffee room. Each of us in turn heard the important words: Don’t give up. Now you know what not to do and can figure out what to do next. I also remember the popping sound of a champagne bottle being opened when finally, after several referee rounds, a research paper was accepted for publication. I also remember the hunting of impact factors and quotation rates.

In my mind a researcher believing in her/his research topic and pitching it to those deciding if one’s idea is worth funding, is not all that different from a start-up starter pitching to business angels. Thus it is highly appropriate that the Skolar Award science finalists will be pitching at the Helsinki Slush Event on December 1st. I am proud to be one of the judges also at the finals. I hope some business angles will be inspired to act as research angles and open their purse strings to support science which, when successful, can make a huge difference. Just think about nuclear magnetic resonance and all its applications from medical imaging to quantum computing.

A science journey surprises

Just like business start-ups starters believe in their product concepts, researchers tackling wicked questions have to have faith in their work while sailing on uncharted science waters and without a clear road map. This is called scientific exploration which needs protection in our impatient world. Research without risks is playing it safe. True, the original idea or plan might fail. One should, however, understand that during a science journey something unexpected and extraordinary may see light. Something that was not anticipated at the beginning of the research. This ability to seize the moment, change the course and goals of one’s research when this unique opportunity arises, is the ingredient that bakes great, often ground–breaking science. More often than not this baking powder remains a secret to too many, especially funding deciders, hungry for fast wins and predictable results. One would think that those funding research would be overjoyed by courageous scientists that seize the unexpected opportunities. Nowadays, unfortunately, this is not the case. Stick to your plan, don’ t wander.

Science is losing its appeal

I was fascinated by many of the Skolar Award proposals and feeling, for a change, hopeful of the future of science: There are brilliant courageous younger generation scientists who still want to work in research. At the same time alarming research news also caught my eye: Nature science journal just published an article “Hard work, little reward”. It reports the results of an online poll with disturbing results. Of the thousands of scientists participating in the survey nearly 65 % answered that they had thought of quitting and 15 % actually had. Why? If getting a PhD can be hard work, wait until you are a postdoc and start to build your own research group. At that point of your career when you start to know what science is about and have obtained the skills to start your own research group you fast notice that your time to actually do research shrinks to near nothingness. One’s time is spent in seeking funding, tackling growing bureaucracy, endless writing of research plans and reporting.

I speak from personal experience. It is a never ending circle one rides and never seems to reach a place where one gets the opportunity to concentrate on the important – science. No wonder researchers jump off this carousel after obtaining their PhD. They have seen, first-hand, how their seniors and group leaders are in the clutches of the ever growing research bureaucracy. And let’s not forget worrying about money. Even the most passionate researcher needs bread and butter.

Publish or perish – Dancing around what is already known

Publish or perish. This merciless truth was one of the first facts of a researcher’s reality senior researchers told me when I started my thesis work in the 1980’s. In the official funding criteria emphasis in the evaluation of grant proposals is claimed to be on novelty, risk taking and multidisciplinary research that addresses “wicked questions”. At the end of the day, it’s the length of the publication list that counts, stated researchers that answered Nature’s recent poll. So why enter uncharted waters? Everyone knows that it’s much easier to get a research paper through the reviewing system when you are not trying to pitch a ground breaking new finding. The best way to lengthen your publication list is to confirm what others have already published and use your creativity to find a somewhat different angle in your paper: To re-report something already published. Dance around what is already known. In Nature’s poll many researches felt that they have published papers just for the sake of “publish or perish”.

If you really want to get into trouble, start developing a new research technology. This is an effective way to say good bye to a steady growth of your publication list. If you want to get stuck in the reviewer process, do a research project that crosses the boundaries of traditional science fields. You will bump into referees that claim you cannot know anything about the field as you have “only two papers published so far in a particular field”. This response to a grant proposal and fait awaited a colleague of mine a couple of years ago: “The researcher is clearly competent with also an impressive publication record in certain fields of natural sciences. However, the researcher has not yet shown adequate enough competence in this new field. So even though the research proposal is of high quality, the risk of granting funding is too high based on the applicant’s current track record!”. My mental flashback to this response still manages to irritate me. And at the same time researchers are encouraged to widen the scope of their research!

Senseless documents – time and energy gobblers

Discussions on the everyday reality of scientists triggers memories of my earlier life events. A certain time period pops up, nearly daily, into my mind’s eye. It covers about two months of my life in 2014. I had decided to move to a shared working space and paperless office. It was time to give up my own office. Time to sort through my stuff.

Thinking back, this time period of office cleaning was an eye opener in many ways. I have strong emotional memory imprints stored in my brain of the ambivalent feelings I experienced while going through a huge amount of different types of documents. They covered over twenty years of my job as the head of various research units, centres and the leader of several large scale research programmes.

I don’t have to struggle to remember details or what I was thinking during that time. Memories that mark a tipping point in one’s life have this kind of power.

What did I find digging through the rows of thick binders of documents? A mind-blowing testimonial of countless documentation deeds. Their amount had through the years constantly increased. There were one-year, three- and five-year research strategy papers, over and over updated. Main work activities and goals had been squeezed into numerous, form-changing tables. Through the years, different project process models had been filled and refilled with doings.

For faceless decision makers I had written numerous vision papers on this and that, risk analysis reports on this and that, resourcing and re-resourcing plans. There were papers on constantly changing key targets, focus areas, short and long term goals. I found rewritings of yearly plans as document formats had of course changed. I had written numerous plans on competencies. I had tried to explain that there is a limit to a person’s ability to be a chameleon. Even if life-long learning and learning through work is in the core of all work, a research engineer cannot turn into a psychologist or a psychologist into a research engineer just like that, with the snap of fingers.

My time and energy had increasingly been gobbled up with stuff that had, if anything, been a hindrance to research. I also found writings in which I had tried to put a stop to this constant reporting and documentation. In vain. In one case (I remember very well) I had refused to split people into percentages and link one half or one third of a person into different labs and working spaces. I replied to this re-request that I had already performed this operation less than one year ago without getting any feedback on said report. The faceless answer from somewhere from someone was: just do it. It’s all about justifying resourcing, explaining needs. To survive document, report. Well in that particular case I had taken the earlier report and just changed the date. Nobody got back to me on this resourcing paper.

I claim that, also in science, the exponentially growing, never-ending reporting is one of the biggest causes of frustration; a sure killer of mental productivity effectively sucking out motivation. And the bitter lemons that add the final souring touch to all doings are the faceless time management tools. Everyone knows that clocking and dividing time into different slots doesn’t give any valuable information on what is actually going on in work, in this case research.

Writing and re-writing plans and spending countless hours in research strategy planning has become more important than science itself. When the research plans have finally gained funding and to top it all have then been approved by some chief in the organization where the work is supposed to take place, the research can be “old news”.

What brings the spark to go on?

So what keeps the more senior researchers in science in these troubled times? Energy to go on comes from the following moments: One has managed to engage in an actual scientific discussion with one’s team members or peers. One has found time to actually supervise PhD students or participate in content planning of research. One is getting food for thought through discussing and networking at conferences with other researchers. One is rejoicing together with co-authors when finally, the words “accepted for publication” appear on the computer screen. One has managed to read through with thought a great scientific paper. Often the time to be inspired is “out of office time” away from personal life time. This time tackling dilemma was a concern of many researchers answering the Nature poll. Believe it or not, also scientists want and have a private life.

For years my emotions have ranged from despair to WAU, what a fantastic job I have. The reporting tsunami grew year by year. In step with this overwhelming tide I often had a nagging guilty feeling. Its cause was often that I didn’t have enough time to educate younger scientists. Too often I had to make the tough choice between whether to use my (limited) time and creative energy for preparing (again) a research funding application or for in depth discussions on science around a research manuscript. If the next pay check of one’s PhD student hangs in the air, which way to spend your time would you choose? But trying to give some financial stability to your researchers is not enough.

Hope for hope in science

If we truly believe that 1) new ideas, innovative solutions, outside the box thinking, courage to try out “crazy stuff” pave the way to something new, perhaps even the currently un-imaginable and that 2) persistence and commitment to make an idea work are important ingredients of success in all areas of work, also science, we have to believe in people. We mustn’t overburden them with senseless reporting. Management, please, don’t micromanage. Leave people in piece. Let them do their job. You’ll be surprised at what brilliant stuff starts to see light. I hope the Skolar Awards event also paves the way to a new wave of science supporting and brings into the spot light the importance of independent science.

The outcome of my office cleaning was 2400 litres of paper shoved into the shredder. What was my learning? Never again will I waste my time on senseless re-reporting. I am older and tougher now. To younger scientists I give also a different hope: If the tide in science doesn’t change. If NO to senseless reporting just isn’t an option. If the working conditions of scientist are not taken seriously and improved remembers: The education and skills you have obtained as a PhD student and researcher are valuable also outside academia, in other fields of working life. Also here I speak from personal experience.

Posted in Creativity, English, Future, Human, Society, Work, Working culture | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Sukelsin raporttivirtaan etsimään tietohelmiä

© Michael Müller

© Michael Müller

Digitaalisessa uutisvirrassa silmiini osui jälleen useampi peukutettu viesti positiivisuuden puolesta. Viesteissä valitettiin – aivan oikein valitettiin – sitä, että niin kovin negatiivista on maan tapa käsitellä erilaisia asioita. Jäin tätä miettimään ja ryhdyin lukemaan infovirtaa ”sillä silmällä”. Onko kaikki todellakin yhtä valitusvirttä? Minun mentaalisten silmälasien läpi katsottuna ei. Pikemminkin väitän, että ihmisten syyttämistä valittajiksi, kun aiheesta tuovat esille epäkohtia, joita pitäisi ryhtyä korjaamaan, on usein käytetty keino hiljentää heidät, jotka rohkenevat epäillä jonkin asian järkevyyttä.

Kun elää ”kaikkihan on ihan hyvin” pumpulissa, voi tyytyväisenä köllötellä ja olla tekemättä mitään. En myöskään ymmärrä vastausta: ”Verrattuna maahan se ja se, meillä on asiat hyvin”. Kyllä minäkin iloitsen Suomen menestyksestä erilaisissa maailman maiden vertailusta. Olemme top viidessä monissa asioissa. Olen ylpeä tästä ja monin tavoin samaa mieltä. Itsetyytyväisyydessä paistatellessa unohdetaan kuitenkin helposti se, että on olemassa vastavoimia, jotka voivat nakertaa hyvää sijoitustamme. Ihan kuin yksittäinen ihminen voi menettää maineensa yhdessä yössä, niin voi yksittäinen maakin. Ei tarvita kuin pari maailman ympäri leviävää Youtube videota.

Päätin kuitenkin tehdä kokeen. Kirjoitan viimeisimmän blogini uudestaan, kaikin tavoin positiivisesti. Lukijani, voitte sitten lukea tämän version ja aiemman version samasta aiheesta ja makustella. Kumpi tyylilaji teitä miellyttää? Meneekö viestini kummallakin tavalla perille?

Aloitetaan otsikosta

Raporttien virrasta löytyy tekstillisiä helmiä (vai pitäisikö sanoa timantteja).  Olin nimittäin eilen miettinyt, että vaihdan edellisen blogini otsikoksi: Raportti tsunami huuhtoi alleen työnilon. Kirjoitin ensin tiedollisia, mutta en vain pysty sellaista otsikkoa laittamaan.

Ensimmäinen uuden blogin kappale on minulle helppo ”kerro positiivisia asioita” –haaste: Minulle erityinen ilo todellakin on käydä puhumassa eri työpaikoilla Aivojen ja mielen hyvinvoinnista. Kuulijoina on ihmisiä, jotka arvostavat ihmistä – itseään ja toisiaan. Luentojeni jälkeiset yhteiset keskustelut ovat myös työni suolaa vai pitäisikö sanoa sokeria, kun olen positiivisuus-moodissa. Keskusteluista saa elämänmakuista näkymää ihmisten arkeen. Niiden aikana esitetyt kysymykset ovat myös ajatusruokaa seuraaville esityksilleni.

Sitten tullaankin vähän kimurantimpaan vaiheeseen blogia. Yritän parastani. (Sulut) tekstissä kertovat sanoista, jotka minun oli läpiluvun yhteydessä pakko poistaa. En vain pystynyt psyykkaamaan itseäni vielä positiivisempaan kirjoitusmoodiin. Rajansa kaikella.

Jatkan tarinaani:

Luentojeni jälkeisissä keskusteluissa ihmiset puhuvat usein raporteista. Niitä tulee tehtyä jatkuvasti. (On se aika mahtavaa), että raportointirutiinia saa jatkuvasti kehittää. Ja kyllä ihmiselle tulee hyvä olo, kun voi työpäivän jälkeen iloita siitä, että päivässä oli peräti kaksi kertaa viisitoista minuuttia aikaa tehdä sitä varsinaista työtä, josta jatkuvasti raportoi. Ja ei hätää, kun visiot, strategiat ja tavoitteet onneksi jatkuvasti muuttuvat, ei tarvitse kantaa huolta siitä, että aloitettu työ jää kesken. On upeata aloittaa jatkuvasti uutta ilman huolta siitä, että jotain pitäisi saada valmiiksikin.

Nämä ihmisten elämänmakuiset, arjen kertomukset raporttien (hurmaavasta) työnilon voimasta sykähdyttävät ja inspiroivat minua (mahtavalla tavalla). Mieleni muistisopukoista ponnahtaa pintaan kokemus, jonka aikana sain kahden kuukauden ajan kokea uudestaan raportoinnin iloja. Tein aikahypyn kevääseen 2014, jolloin intoa puhkuen siivosin työhuonettani. Oli aika siirtyä oman työhuoneen yksinäisyydestä jakamaan työtila työkavereiden kanssa. Ajatus paperittomasta toimistosta antoi innostavan sysäyksen käydä läpi yli kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneitä paperimappeja. Iloitsin jo etukäteen mahdollisuudesta lehteillä ja lueskella vielä kaikkea sitä kirjallista materiaalia, jota yli kahdenkymmenen esimiesvuoden aikana olin (etuoikeutettuna) tuottanut.

Mitä löysinkään: aina vain uusiin tarpeisiin laadittuja raportteja, visiopapereita ja strategiasuunnitelmia. Minulla oli ollut onni laatia vuosittain henkilöresurssisuunnitelmia ja piirrellä aina uusia laatikkoja ja yhdistellä niitä ristiin rastiin kulkevilla nuolilla. Pääsin vielä kerran haukkomaan henkeä (ihastuksesta) lukiessani fokusalueiden, asiakasratkaisujen, palvelujen, teemojen ja toimintasalkkujen nimiä. Ja miten nerokasta olikaan tuo hallinnon tuottama tiimien ja teemojen sekä kustannuspaikkojen monimuotoinen kirjain ja numeroyhdistelmä. Siinähän oli valmis työmuistitesti päivittäiseen käyttöön! (Kertakaikkista mahtavuutta).

Tutkimus ja tiedesanojen kaikenlainen häivyttäminen pois teksteistäni oli erityisen taitavasti tehty, (ihastelin mielessäni). Siivouksen lomassa huomasin (ilokseni), että tultaessa lähemmäksi 2010 –lukua tutkimusrahoitusta myöntävät tahot olivat tehneet (erinomaisen ansiokasta) hakemusprosessin kehitystyötä. Rahoitushakemukseen tarvittavien papereiden määrä oli moninkertaistunut. (Tässäpä vasta luovuus kukki. Ah ihanuutta): oli ideapaperia, projektialoitetta, hanke- ja resurssisuunnitelmaa, riskien ja mahdollisuuksien analyysejä, selvityksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta ja liiketaloudellisesta merkityksestä, tasa-arvosuunnitelmaa, viestintä- ja tulosten raportointisuunnitelmia. (Ilahduin, kun huomasin, että) papereitten keskeltä bongasin varsinaisen tutkimussuunnitelmankin. Ajatella, se oli vielä mukana porukoissa. (Olin tästä ihan liekeissä ja intoa piukassa).

(Posket innostuksen punasta hehkuen sukelsin tekstien maailmaan. Ja lumouduin). Kylläpä olin vuosien varrella kehittynyt erilaisten raporttien kirjoittajana, totesin (onnellisena). Teksteistäni löytyivät kunkin aikakauden yhteiskunnallisen keskustelun muotisanat. Olin sujuvasti sujauttanut mukaan elämänikäistä oppimista, ongelmanratkaisua, tuottavuusloikkaa, kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, uudistamista, edistämistä, mahdollistamista, ratkaisukeskeistä toimintaotetta, kyvykkyyksiä, monitieteisyyttä, moniammatillisuutta, ekosysteemiä, verkostoitumista, innovaatioita, digitaalisuutta, tiedolla vaikuttamista, kasvustrategiaa, visioita, osaamispotentiaalia, arvoketjuja, asiakaslähtöisyyttä, yhteiskunnallista murrosta, uudistuksille optimaalista aikaikkunaa.

(Iloitsin, kun) tekstien äärellä muistin, miten olin saanut toistuvia mahdollisuuksia perustella monin eri tavoin ja oivaltavasti, miksi hyvinvoiva ihminen on suomalaisen työelämän tärkein lenkki. Olin onnistunut ujuttamaan sanan ihminen teksteihin silloinkin, kun erilaisista työelämän tulevaisuuden visioista ihminen oli siirtynyt taka-alalle teknologia- ja automaatioloikkien tieltä. (Hyvä minä.)

Huomasin, että kirjoittamani erilaiset tekstit sopisivat edelleen uusiokäyttöön, vai pitäisikö sanoa kierrätykseen. Samoista asioista oli nimittäin (onneksi) toistuvasti pyydetty uusia raportteja. Ei haitannut, vaikka aikaisemmistakaan kirjoituksistani ei ollut tullut palautetta. Saatoinhan iloita siitä, että minulta edelleen pyydettiin raportteja samoista asioista. Jotain jatkuvuutta ja pysyvyyttä oli muuttuvassa maailmassa. Mikä voisi olla turvallisempaa? (Mikä voisi tuottaa enemmän tyydytystä kuin mahdollisuus saada aina uudestaan näyttää raportointiosaamistaan?)

Kahden kuukauden siivous tuotti mahtavat 2400 litraa paperia. Hienoa, että näin konkreettisesti pääsin asian toteamaan. Paperittomassa työelämässäni tätä tilaisuutta ei enää tule. Keksin tähän asiaan nyt ratkaisun. Voin jatkossa katsella raporttien kymmeniä kuvakkeita näyttöruudullani.

Säästin mapit vuosien varrella tehtyjen tutkimusten tuloksiin liittyvistä artikkeleista ja tulosdokumenteista. Niitä jäi jäljelle pari hyllymetriä. Mutta mitäpä minä, tutkija, haikailemaan lisää noita hyllymetrejä. Olinhan monta kertaa päässyt valaistumaan tapaamisissa poliittisten päättäjien kanssa. Esittelin heille mm. työelämän tarpeisiin tehtyä aivotutkimusta. Tiedon avulla voidaan, jos tahtoa riittää, mm. edistää työikäisten aivo- ja mielenterveyttä ja luoda Suomeen vähintään Euroopan paras ja kansainvälisesti kilpailukykyinen työelämä. Poliitikkojen palaute: ”Miksi te vieläkin tutkitte, kaikkihan on jo tutkittu? Tietoa on jo ihan liikaa”. Onpa ollut onni matkassa, kun on tullut tuotettua 2400 litraa sitä oheispaperia, ajattelin työhuoneeni siivouksen päätteeksi. Olisikin pitänyt viedä kaikki nämä raportit, vaikka eduskuntaan poliitikoille jaettavaksi. No silppuri nielaisi ne aikoinaan kitaansa.

Posted in Ajattelu, Ajatus, Ihminen, raportti, Suomeksi, Tarina, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Työhuoneeni raivausprojekti – 2400 litraa turhia raportteja silppuriin

Kiti_MVPari vuotta on mielessäni pyörinyt kokemus, josta syntynyt muistijälki ei haalistu. Nykymenon keskellä muisto ponnahtaa pintaan usein. Silloin näen mieleni silmillä itseni vuonna 2014 paperivuorien keskellä. Olen tyhjentämässä työhuonettani. Samalla käyn paperimappien äärellä läpi 25 vuoden työuraani, josta noin 20 vuotta toimin eri johtotehtävissä.

Työhuoneeni siivous kattaa noin kaksi kuukautta elämästäni. Se, että ajanjakso on mielessäni edelleen kirkkaana, kuin eilinen, kertoo siitä, että raivauskokemus oli veret seisauttava. Silmieni edessä olevien totuuksien äärellä tuntui hetkittäin siltä, että happi loppuu. Tällä kertaa nämä muistot aktivoituivat pitämäni luennon jälkeen. Päätin, että on aika laittaa sormet näppäimille ja jakaa tämä monin tavoin mieltä kaikertava kokemus blogini lukijoiden kanssa. Päästää höyryt ulos.

Kimmoke tähän blogiin tuli henkilöltä, joka luentoni jälkeen lausui sanat: ”Eikö olisi aika nousta barrikadeille ja yrittää tehdä loppu tästä mielettömyydestä?” Esitykseni otsikko oli Aivot mielessä mielekkäässä työssä (informaatiovirtojen pyörteissä). Sen jälkeen kuulijat ja minä keskustelimme hyvän työn unelmista. Moni unelmoi samasta asiasta: mahdollisuudesta keskittyä, pohtia asioita kunnolla sekä itsekseen että yhdessä toisten kanssa ajatellen. Miten raivata tilaa spontaanille ideoinnille ja sille, että hyvää ideaa voi saman tien ryhtyä todeksi synnyttämään? Ilman, että ensin pitää laatia ehdotus ja raportti mahdollisuuksista ja riskeistä. Liian usein idea jää ideaksi kiireen jalkoihin. Kaksituntinen ”Osallistavaa innovointia yhdessä” -kokous on valmiiksi kellotettu kahden viikon päähän ja huutomerkein merkitty: ”osallistuminen pakollinen”. Kokouksen jälkeen fläppitaululle läiskityt itsestäänselvyyksien -liimalaput nuolineen kirjoittaa joku ”uhri” raportiksi. Muut sitten raportoivat raporttiin, menikö ideointi kuten raportissa raportoidaan.

Mikä työssä, jossa ajattelukin on kellotettu, erityisesti rassaa ja sammuttaa työn ilon? Esitykseni jälkilöylyissä jatkuva raporttien vääntäminen ja jyvitetty tilinteko tekemisistä piti kirkkaasti kärkisijaa. Kuunnellessani, jälleen kerran, ihmisten kertomuksia työhön liittyvästä loputtomasta suunnittelusta ja erilaisten tulevaisuuksien visioinneista, hyppäsin ajatuksissani vuoteen 2014, sinne työmappieni pinojen keskelle.

Työhuoneeni raivausprojekti veti hiljaiseksi. Minulla oli mappitolkulla raporttia, strategiapaperia, resurssisuunnitelmia, eurolaskelmia vaihtuvine sivukuluineen, tehtävänkuvia ja niiden vaativuuspisteytyksiä, vuosisuunnitelmia, viisivuotissuunnitelmia, päivitettyjä viisivuotissuunnitelmia, toiminnan uudelleen suuntaamisen tarvekartoituksia, vaikuttavuustavoitteiden määrittelyjä.

Silmieni ohi ja sormieni läpi vilisti raportti raportin perään. Löysin monen monituisia, mm. poliittisen päätöksenteon tarpeisiin, täytettyjä taulukoita. Niissä raportoitiin työn tulosten fokusalueita, yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja jyvitettiin tutkimusta tiettyjen avainsanojen mukaan tiedolla vaikuttamisen koreihin. Montako prosenttia tutkimuksesta sijoittuu millekin, kulloinkin (minulle sumealla logiikalla) valitulle fokusalueelle? Perustelin eri dokumenteissa tutkimusta, joka juuri vuonna X ei ollut täsmällisesti strategisella ydinalueella. Pari vuotta myöhemmin löytyi mapeista uudenlainen jyvitys: Aiemmin ydinalueella ollut tutkimus olikin OUT ja X tutkimus vaihteeksi myötätuulessa. Usein selitys tälle poukkoilulle löytyi siitä, että maan hallitus oli vaihtunut. Ja taas alkoi strategiatyö, ydintoimintojen kartoitus, resurssien päivitys ja muu rumba.

Kaikenlaisia organisatorisia laatikkoleikkejä ja projektiprosessimalleja löytyi mappieni uumenista kymmenittäin. Löysin selvityksiä ihmisten työajan käytöstä ja perustelujani sille, miksi panos-tuotos laskentamallit eivät kerro oikeita asioita siitä, mihin työaikaa on käytetty ja mitä on oikeasti saavutettu.

Löysin myös dokumentteja kapinayrityksistäni. Olin antanut palautetta toimimattomista tietojärjestelmistä. Olin ihmetellyt, miksi jälleen tehdään osaamiskartoitusta ja kuvitteleeko joku jossain oikeasti, että insinööri muuttuu psykologiksi ja psykologi insinööriksi. Ei se niin mene, vaikka elämänikäinen ja työssä oppiminen sekä älyllinen joustavuus ovatkin tärkeitä työtaitoja.

Mapeista löytyivät myös dokumentit tapahtumasta, jossa jälleen sain tehtäväksi jyvittää ihmiset prosentteina tiettyihin toimintoihin ja huoneneliöihin. Kapinayrityksenä vastasin kyselyyn, että olen pyydetyt prosenttijyvityksen tehnyt viimeksi edellisenä vuonna. Siitäkään raportista en ole saanut mitään palautetta, kirjoitin ja jatkoin: ”Käyttäkää kyseistä selvitystä. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää.” Pieni kapinani ei auttanut. Teet selvityksen, vaikka hammasta purren, oli tyly kasvoton palaute sieltä jostain. Niinpä kaivoin vanhan prosenttipaperin esille ja vaihdoin päivämäärän ja vuosiluvun toiseksi. Eipä tullut palautetta. Aina en jaksanut kapinoida. Siitä olivat todisteena edessäni olevat turhien papereiden vuoret.

Mappien äärellä tuli näkyväksi myös se, että mitä pitemmälle 2000 -luvulle tultiin, sitä kielteisemmäksi muuttui yhteiskunnallinen ilmapiiri tieteellistä tutkimusta kohtaan. Tutkimus sana katosi visioista, strategioista ja raporteista. Tilalle tulivat tiedolla vaikuttaminen, yhteiskunnallinen tarvekartoitus, kärkihankkeet, teemaohjelmat. Tutkimuksen rahoitushakemuksiin ei enää riittänyt hyvä tutkimussuunnitelma ja tieteellisen ongelman määrittely ja sen merkittävyyden perustelu. Oli laadittava viestintästrategia, arvioitava tuotekehityksen näkymiä, aiheen merkittävyyttä elinkeinoelämälle sekä sen yhteiskunnallista relevanssia. Riskianalyysiin panostaminen oli erityisen tärkeätä. Samalla juhlapuheissa peräänkuulutettiin riskinottoa, jonka puutteesta tutkijoita erityisesti soimattiin.

Aina vain harvalukuisemmiksi käyneistä tutkimusmapeistani löysin erilaisia ideapapereita, projektialoitteita, aiehakemuksia, verkostoitumisen hankesuunnitelmia, tutkijatyökuukausien resurssipalapelejä. Löysin ulkopuolisia arvioita rahoitushakemuksista. Yhdessä kannettiin huolta siitä, että tutkimus pitää sisällään liian paljon riskejä, sillä kukaan ei ole vastaavanlaista aiemmin yrittänyt! Lukemattomia kertoja olin eri sanakäänteinen perustellut, miksi suurinta tuhlausta oli lopettaa jokin tutkimusprojekti siinä vaiheessa, kun tuloksia saatiin. Tärkein työn tulos eli kerätyn tutkimusaineiston analysointi loppuisi alkutekijöihinsä. Vastaukseksi tähän oli silloisen poliittisen päättäjän toteamus: ”Kaikkihan on jo tutkittu. Meillä on jo ihan liikaa tietoa. ” Mapit kertoivat samaa kuin aina vain hitaammin kasvava julkaisuluetteloni. Tutkimusprofessorin aika kului pääosin ihan muuhun kuin itse tutkimuksen johtamiseen, saati että olisi sitä ehtinyt tehdä.

Käydessäni läpi mappejani sain täytettyä liki kymmenen 240 litran astiaa silputtavaksi menevällä paperilla. Minulla oli jäljellä noin kahden metrin verran mappeja, joitten sisältö oli mielestäni säilyttämisen arvoista. Olin tyrmistynyt. Mappeja läpikäydessäni huomasin kehittyneeni oikeaksi raportointijargonin mestariksi. Olin suoltanut lukemattomille dokumenteille sujuvasti sanallisia piruetteja. Hallitsin askelkuvioiden vaihdot, joita tarvittiin, kun päättäjät siellä jossakin pyörsivät päätöksiään ja vaihtoivat mielipiteitään. Eipä tästä huomiosta oikein muuta kuin mustaa huumoria voi vääntää. Mapeistani kävi myös ilmi, että raportointi oli pääosin yksisuuntaista. Minulta jonnekin ja jollekin. Ja tämä jokin siellä jossain ulkomaailmassa jossain välissä vaihtui. Ja taas oli aloitettava homma alusta.

Työhuoneeni tyhjennys on syöpynyt mieleeni tapahtumana, joka havahdutti. Kuinka paljon työtunteja vuosien varrella minulta olikaan kulunut raportointien pyörteissä? Raportoinnin, jolla jatkuvasti piti perustella toiminnan merkitystä ja olemassa oloa. Katsellessani jäljellä olevia mappejani, lohdutin itseäni. Jotain säilyttämisen arvoista ja mielestäni merkityksellistä, on sentään tullut tehtyä. Kahden metrin mappirivistö isojen silppuriin menevien paperikasojen vieressä puhui kuitenkin karua kieltään. Ei enää koskaan tätä, päätin.

Tänä päivänä turhan työn näkyväksi tekeminen alkaa olla vaikeampaa. ”Säästä ympäristöä. Älä tulosta dokumenttia paperille”. Tuottaako digitaalisuus (johon paperiton toimistokin liittyy) oikeasti mitään tuottavuusloikkia? Jatkuuko tekemisten suunnittelun ja turhan raportoinnin villitys? Raportit vain lentävät nyt sitten bittiavaruuteen. Sen ”mustaan aukkoon” turha työ on helppoa upottaa – ja unohtaa. Ihmisen on vaikeampaa havahtua, tunnistaa tehtyä turhaa työtä. Valpastukaamme. Turhanaikaiset raportit ovat työnilolle ja teholle pahinta myrkkyä. 24 minuutin työajan lisäys on tehoton lääke kansantalouden yskään, jos myrkynkeitto jatkuu.

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tunteet, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Bling bling puheita laman hoidosta

Kiti_MVSitä voi puhua paljon sanomatta mitään. Tulkinta jää kuulijalle. Näin käy suurimmassa osassa päivänpolttavia, monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ruotivissa keskusteluissa. Puhuja ei joudu vastuuseen puheistaan, koska itse asiaan ei keskusteluissa yleensä päästä. Aika kun on niin kovasti kortilla. Ja demokratian nimissä pitää kaikkien saada äänensä kuuluville, olipa sanottavaa tai ei.

Tyhjänpäiväistä puhetta höystetään sanoilla, joiden kuvitellaan lisäävän sanomisen painavuutta. Kuten: Ratkaisukeskeinen kärkihanke mahdollistaa innovaatioloikan. Enää en saa henkisiä näppylöitä tällaisista sanomisista. Välillä kyllä pitää ihmetelellä ja välillä hihitellä. Eipä aikaakaan, kun nämä medianäkyvyydestä nauttivat lauseet on ammattipuhujien suussa korvattu uusilla mitättömyyksillä. Täytyyhän sitä uudistua. EVVK ­–  ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen jo saanut sellaisen yliannoksen hype -sanoja, että minut on siedätyshoidettu.

Olen vuosien varrella istunut lukuisissa Suomen tilaa ja tulevaisuutta ruotivissa tilaisuuksissa. Siedätyshoidon seurauksena tapani reagoida puheisiin, joihin en saa mitään otetta, on muuttunut. Paneelikeskusteluja seuratessa ovat silmäni pari kertaa kostuneet, kun olen naurunpyrskähdystäni katsomossa estellyt. Ehkä en lopulta ole tiennyt, nauraako vaiko itkeä. Useampi puhuja ehdottaa, naama vakavana ja syvällä rinta äänellä, lama-Suomen yskivän talouden ja puuttuvien työpaikkojen lääkkeeksi tuottavuus-, digi- tai innovaatioloikkaa – mieluiten kolmiloikkaa. Loikilla kurotaan umpeen, milloin kestävyys-, milloin osaamisvaje. Loikka on ihmelääke lamaan. Kukaan ei vielä ole kuitenkaan osoittanut loikka-lääkkeen parantavaa voimaa.

Sanojen virran keskellä minulta menee kieltämättä paljon ohi silmien ja korvien. Virrassa on kuitenkin myös sanallisia huomiokaappareita. Kun niitä bongaan, mielikuvitukseni alkaa laukata. Ajatukseni rientävät omille teilleen. Huomaan yhtäkkiä olevani myös yhtä kysymysmerkkiä. Näin se ihmisen päänuppi toimii.

Kun kuulen sanan loikka, näen sieluni silmillä loikkivan, pitkäkoipisen sammakon, joka ilmalennon aikana iskee kielensä salaman nopeasti ja tarkasti ötökkään. Loikka-sanan kaverina on usein innovaatio. Loikkimallako Suomi napsii innovaatioita? Viekö loikkiminen Suomea harppauksin eteenpäin? Onko mahdollista, että loikkien lomassa jää huomaamatta monia tarttumisen arvoisia asioita? Loikka-sana on tämänhetkinen mieleni ”korvamato”.

Loikkimisen pauloissa ei juurikaan mietitä, viekö loikka ylös ja eteenpäin, vaiko kenties alas ja taaksepäin? Ehkäpä loikka kuljettaa sinne ja tänne, milloin minnekin päin. Ehkä se pitää loikkijan loppujen lopuksi tiukasti paikoillaan. Onko kyse mahtiloikasta vai pikkuruisesta sellaisesta? Hartaasti ja pitkään neuvoteltu työajan pidennys vaikuttaa varsinaiselta mikroloikalta. Kilpailukykysopimukseen liittyvä hehkutus on superjargonia. Muutamilla ilmaisilla lisäminuuteilla luodaan työtä ja synnytetään hyvinvointia.

Loikka -sana ja sen kanssa paritetut etuliitteet innovaatio, tuottavuus ja kilpailukyky, vievät ajatukseni lapsuuteni leluun, vieteriukkoon. Muistan, kuinka pyöritin ukon selässä olevaa avainta. Kun vieteri ei enää kiristynyt, päästin avaimesta irti ja ukko alkoi pomppia sinne tänne. Kun vieterin veto loppui, ukko otti viimeisen loikkansa ja kaatui rähmälleen. Kerran sitten kiristin liikaa ja vieteri napsahti poikki. Enää ei ukko hyppinyt. Äärimmilleen viritetty ja kiritetty ihminenkin voi napsahtaa. Silloin ollaan kaukana innostuksen spiraalista.

Loikkien aikakaudella kiiruhda hitaasti on OUT. Loikka puheiden lomassa mietin Aisopoksen satua jäniksestä ja kilpikonnasta. Tarina sisältää opetuksen, joka sopii tähänkin päivään. Sadussa loikkija-jänis häviää kilpajuoksussa itseään paljon hitaammalle, mutta sitkeälle kilpikonnalle.

Jokin aika sitten Suomessa oltiin ihan liekeissä. Vähäisempi hehkuminen ei riittänyt kuvaamaan innostuksen tunneastetta. Joka puolella oli säkenöivää tekemisen meininkiä ja mahdollisuuksien mahtavuutta. Puhujat, itsekin täpinöissään kaikesta pöhinästä, vannoivat tunteen palon nimiin. Nyt jo hiipuneet kielikuvat toivat mieleeni erilaiset tuliroihut, joissa voi polttaa näppinsä, jos ei hehkun ja hekuman keskellä ole kanttia muistaa maltti. Hiljaisella lämmöllä voi muhia ideaherkkuja, jotka liian kuumassa palavat karrelle, ennen kuin ovat kunnolla kypsyneet. Joskus taas taito piilee kyvyssä liekittää idea juuri sopivasti puolikypsäksi. Tulisilla hiilillä pomppiminen tuskin on kestävä ratkaisu menestykseen.

On vaikeata ottaa innovaatioloikka, jos ponnistuksen H-hetkeen on ajoitettu ”rakentava palaute”, joka vie loikkavoimasta tehot. Keksintöjä ja ideoita osataan Suomessa tehokkaasti rusikoida monipuolisella arsenaalilla: Onko tuossa ideassa mitään omaperäistä? Miten se erottuu massasta? Eikö kukaan ole aiemmin tullut ajatelleeksi noin simppeliä juttua? Löytyyköhän näin omintakeiselle ja ihmeelliselle idealle markkinoita? Missä on liiketoimintasuunnitelma? Onko tehty markkina- ja kuluttajatutkimusta? Onko tuotteella riittävää kaupallista, globaalia ja ylöspäin skaalautuvaa potentiaalia? Onko aika oikea näin disruptiiviselle ratkaisulle? Näissä tilanteissa mieleeni pyrkii väkisin eräs kesämuisto. Nöpö-kissamme halusi mukaan souturetkelle. Se seisoi laiturin reunalla ja keräsi rohkeutta hypätä veneeseen. Pienet tassut hypähtelivät laiturin reunalla. Loikata vaiko ei? Välimatka soutuveneen ja laiturin välillä kasvoi. Viimein empivä kissa päätti loikata ja molskahti veteen. Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Hilkulla se kyllä oli. Uitettu kissa kiskottiin veneeseen. Vene ei ollut vielä ennättänyt liian kauas.

Höttöpuhe on kuin liukasta saippua. Sanojen seasta ei löydy mitään, mihin voisi tarttua. Ote lipsuu, askel hapuilee. Ehdotan sanahelinän siivoustalkoita. Odotan innolla, mitä bling bling –puheen alta paljastuu. Ja ennustan: näkyviin tulevat ne ihmiset, jotka tälläkin hetkellä tekevät mieluummin kuin puhuvat.

Posted in Ajattelu, Ihminen, Suomeksi, Tulevaisuus, Työ, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Unen digidraamaa

Kiti_nukkuuHeräsin viime yönä ”kylmän hiki otsalla” –tunteeseen. Ja kyse ei ollut keskikypsän naisen lämmönsäätelyn oikuista. Uneni draaman kaari oli saavuttanut eräänlaisen kulminaatiopisteen. Ja kuten usein on kohdallani tyypillistä, herään näkemättä tarinan loppua.

Muistan unen kohdasta, jossa kuljeskelen jonkin lentokentän käytäviä pitkin. Kädessäni on äly-kännykkäni, johon olen ladannut lentokentän kartta-äpsin. Sen luvattiin vievän minut vaivatta niin ostosparatiisiin, herkulliselle aterialle osteribaariin, sushille, pulled pork hampurilaiselle, olutkapakkaan, viini- ja samppanja baareihin kuin lentoni lähtöportille. Erilaiset terminaalin huvitukset rullasivat vinhaa vauhtia näytöllä. Pian tuijotin lentokenttäkartalla pientä liikkuvaa pistettä. Se oli omansa värinen piste muitten kuin muurahaisina liikkuvien harmaitten pisteitten joukossa. Väripiste olin kaiketi minä, päättelin unessa. Älykäs ja avulias systeemi ilmoitti lähtöportin, ja kuinka kauan sinne kestää kävellä. Aikaa olisi ruhtinaallisesti! Siispä siemailin nesteitä ja haukkasin huikopalaa. Paikan osalta unessa on aukko. Muistan heilutelleeni unessa jalkojani ja ajatelleeni, että kohta lennetään.

Yhtäkkiä kaikki alkoi mennä pieleen. Olin jossain jonossa ja jonon viertä kulki pelottavan näköisiä kyttiä, jotka liikkuivat kuin robotit, vaikka olivat ihmisen näköisiä. Niillä oli koppalakit, virkamerkkejä, nahkahanskat sekä tuikea, mutta samalla tyhjä katse. En päässyt perille siitä, olivatko miehiä vai naisia vai jotain kyborgeja. Aina välillä nämä olennot pysähtyivät jonkun ihmisen kohdalle, ja niitten suu sanoi jotain. En kuullut mitä. Tässä vaiheessa unessani on jonkinlainen hyppäys. Seuraava juonenpätkä, jonka muistan, liittyy käytäviin, jotka olivat ikkunattomia, mutta valoisia – eivät mitenkään pelottavia. Ainakin seinät niissä olivat unessani pehmeän ruskean väristä puupaneelia. Kuljin loputtomalta tuntuvassa käytävässä ilmeisesti etsien lentoni lähtöporttia. Välillä kapusin rappusia ylös ja alas ja sitten taas talsin käytävässä.

Jossain vaiheessa unta, minulle käsittämättömällä tavalla, silmieni eteen ilmaantui eräänlainen näyttökangas, jossa näkyi ihminen. Kuva oli sen verran sumuisa, että en erottanut ihmisen kasvoja. Henkilö X soitteli jonnekin ja kysyi, mihin se Kiti on jäänyt. Kuulin, kuinka henkilö sadatteli kännykkäänsä: ”enää ei Kitiä odoteta. Lento lähtee 15 minuutin kuluttua. Jos ei ehdi paikalle, niin ei ehdi.”  Hätäännyin. Miten niin 15 minuutissa? Aikaahan on vielä runsaasti. Samalla tajuntaani iski unessa paniikin aiheuttava kysymys. Mitä aikaa elän? Ja jostain ilmestyi uneen järisyttävä oivallus: Talviaika! Onko nyt talviaika? Minulla ei olekaan yksi tunti ja 15 minuuttia aikaa löytää lähtöportti.

Nyt tarvitaan lentokentän karttanavigaattoria ja äkkiä, mietin unessa. Paniikin vallassa hamuilin taskusta kännykkääni. Ei löytynyt. Olinko ajatuksissani sujauttanut kännykkäni reppuuni? Mustan, nahkaisen selkäreppuni olkain ei osunut sormiini. Reppu oli poissa! Repussa olivat tabletti, luottokortit, passi, meikit, silmälaput, migreenipillerit.

Mihin reppu ja kaikki välttämättömät tavarat olivat joutuneet? Paniikissa ajatus löi tyhjää. En pystynyt unessa palauttamaan mieleeni kulkureittiäni ja kaikkia tekemisiäni. Lähdin juoksemaan eteenpäin pitkin sitä loputonta käytävää: kulmasta kaarsin vasemmalle, sitten yhdet puurappuset jälleen ylös ja saavuin aulaan. Sen toisessa päässä oli tiski ja lähtöportti. Minuutit kuluivat. Jalkapohjat tarttuivat tahmeaan lattiaan. En enää muista, oliko minulla kengät. Vihdoin olin virkailijan luona. ”Vieläkö pääsen koneeseen? ”huohotin.  ”Joo, näytä vaan äkkiä digilippusi tuolle laitteelle.” ”Digilippu! Se on mun kännykässä ja tabletissakin, mutta ne eivät ole mulla mukana”. ”No voi voi, sitten ei voi mitään”, pahoitteli virkailija, joka oli pukeutunut Pan Amin vanhaan lentoemäntien asuun. Viime hetkellä sain unessa älynväläyksen: ”Mullahan on taskussa paperinen printtilippu! Käykö se?” ”Kyllä, jos siinä on viivakoodi.” Kaivoin pieneksi taitetun lipun esille. Taitosten sisältä paljastui koodiviivasto, jonka skanneri hyväksyi. Juoksin rappuset ylös ja ehdin viime hetkellä sisälle lentokoneeseen sen perässä olevan oven kautta.

Lentokoneen takaosassa oli valkoiset nahkatuolit ja upottava ruskea matto. Mutta ei ihmisiä. Olenko sittenkään oikeassa paikassa? Mihin tämä lento vie? Mitä teen, kun ei ole kännykkää, ei luottokortteja, ei passia? Miten todistan, kuka olen? Jospa minut sekoitetaan johonkin toiseen ihmiseen? Heräsin.

Usein uneni naurattavat. Ne ovat mukavalla tavalla jännittäviä. Aina välillä jopa ajattelen unessani, että en halua vielä herätä. Meneillään on niin hauska tarina. Tällä kertaa siltä ei jostain syystä tuntunut. Unisen mieleni sopukoissa oli punoutunut aikamoinen digiajan tarina – joka voisi jopa olla totta. Tämä ajatus pysäyttää.

Posted in Aivot, Suomeksi, Tarina, Teknologia, uni | Tagged , , , , , | Leave a comment

Uranainen purkautuu

Uranainen. Ladattu sana. Miksei kukaan puhu uramiehestä?

© Michael Müller

© Michael Müller

Paavo Teittinen kirjoittaa 13.6. 2016 Helsingin Sanomissa ajatuksia herättävän tekstin naispoliitikkojen kohtelusta. Sen kimmokkeena lienee ollut tapa, millä mm. Elina Lepomäkeä on piikitelty ja samalla vähätelty mm. medioissa ja poliittisissa piireissä. Jutussa käydään läpi naispoliitikkojen kohtelua parin vuosikymmenen ajalta. Poliittiseen johtajuuteen liittyvissä keskusteluissa politiikan kokenut ja pätevä Hilary Clintonkin on edelleen, 68 vuotiaana, samanlaisen riepottelun kohteena kuin häntä yli puolet nuoremmat Elina Lepomäki ja Li Andersson täällä koto-Suomessa. Nämä uutiset aktivoivat omia muistikuviani työuraltani. On aika antaa sormien tanssia näppäimillä ja kertoa valittuja paloja tositarinoita muualta kuin poliittisista kiemuroista yli neljänkymmenen vuoden ajalta.

Lukiossa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa halusin osallistua konekirjoituskerhoon oppiakseni kymmensormijärjestelmän. Edesmennyt fyysikkoisäni (Teknillisen korkeakoulun Kylmälaboratorion perustaja ja johtaja Olli Lounasmaa) vastusti ajatusta ja neuvoi: Älä opettele konekirjoitusta – äläkä keittämään kahvia. Olen monesti nähnyt, kuinka miehet yrittävät töissä valjastaa naisen sihteerikseen ja kahvinkeittäjäksi. Kun näin kohdallasi aikanaan käy, voit tyynesti todeta, että et osaa kirjoittaa koneella tai keittää kahvia. Sinisilmäisenä teininä en ollut uskoa korviani. Voiko Suomi, naisten äänioikeuden pioneerimaa, todella olla tällainen takapajula?

Meni muutamia vuosia ja suomut putosivat kertaheitolla silmistäni. Minä ja kaksi lääketieteen miesopiskelijaa aloittelimme kesäamanuenssin hommia sairaalassa. Esittäydyimme ylilääkärille, joka sanoi: ”Ennen kuin jatketaan, keitäpäs Kiti meille kahvit”. ”En osaa keittää kahvia”, vastasin. Ylilääkärin kulmakarvat nousivat. En keittänyt. Muutama vuosikymmen myöhemmin kysyin niitä näitä juttelevilta miehiltä ”koska tämä kokous oikein alkaa?” ”Sitten kun ylilääkärisi suvaitsee saapua”. ”Minä olen ylilääkäri”, vastasin. ”Luulimme, että olet hänen sihteerinsä. Sulla on muuten hienot korvakorut”.

Jotkin muistot lääkärinuralta liittyen siihen, että olen nainen naurattavat, toiset eivät. Päivystyspoliklinikalla tunnustelin kuumeisen ja sekavan potilaan selän ihoa lannenikamien korkeudella löytääkseni oikean kohdan, josta lannepistoneulan avulla saisin otettua steriilisti näytteen selkäydinnesteestä. Lääkintävahtimestari piti potilaasta kiinni, jotta oikea asento säilyy ja potilas ei pääse pistoshetkellä riuhtomaan niin, että syntyy vahinkoa. Omaiset ihmettelivät ääneen. Onpas erikoista touhua. Lääkäri pitää potilaasta kiinni ja hoitaja ottaa näytettä.

Apulaislääkärinä ollessani klinikkajohtaja ilmoitti, että olen hänen urallaan ensimmäinen naisalainen, joka on yhtäkkiä raskaana ja työjärjestelyjä pitäisi miettiä. Kysyin nimittäin, onko mahdollista raskausajan jatkaa senhetkistä sijaisuuttani erikoislääkärin tehtävässä, jossa ei ole elimistön fysiologiaa rasittavia ilta- ja yöpäivystyksiä. Edellisen raskauden aikana olin kesken potilastyön joutunut itse päivystyksenä useaksi viikoksi hoitoon vuodeosastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin takia ja klinikka oli yhtäkkiä vajaamiehitetty. Kuvittelin olevan kaikkien etu ottaa päivystysasia puheeksi hyvissä ajoin ja ennakoivasti. Totesin samalla, että jos nykyinen järjestely ei onnistu, jään suosiolla (voitteko kuvitella tämän päivän perspektiivistä!) lähiaikoina pois sairaalatyöstä tutkimusvapaalle. ”Mitä oikein ajattelit tulemalla tuolla raskaushistorialla uudestaan raskaaksi sairaalapalvelusi aikana?” Muistan vieläkin, miten järkyttynyt olin pomon vastauksesta. Nielin kyyneleitä. Tapaamisen jälkeen purin pahaa mieltäni sairaalan ruokalassa. En saanut ymmärrystä ainakaan vastapäätäni istuneelta vanhemmalta naislääkäriltä: ”Minulla on neljä lasta. Kävin synnyttämässä töiden lomassa ja jo kolme päivää myöhemmin olin taas töissä. Kuulepas Kiti, eivät naiset ennenkään lomailleet. Kesken maatilan töiden käytiin puskassa synnyttämässä ja sitten jatkettiin hommia. Nainen, joka ei samaan täällä pysty, ei sovi ainakaan sairaalalääkäriksi. Puuhastelkoon yksityisvastaanotolla”.

1980-luvulla lääkäreillä oli vielä ylipitkiä työvuoroja: Ensin tehtiin päivätyö ja sitten jatkettiin ilta- ja yöpäivystyksellä ja vielä seuraavakin päivä tehtiin töitä. 32 tunnin työputken lopussa, väitän, ei kukaan ole terävimmillään. Samalla vuosikymmenellä ryhdyttiinkin keskustelemaan muutoksista tähän systeemiin. Eräässä lääkärien kokouksessa totesin ääneen, että yövuoron jälkeen pitää päästä lepäämään. ”Minä ainakin olen yön valvottuani kuin zombie seuraavana päivänä”. Takanani pomppasi mieslääkäri välittömästi ylös: ”Tämän siitä saa, kun lääkärikunta naisistuu. Heti valitetaan, että ei jakseta.”

Äitiyslomillani aviomies ehdotti, että tekisin väitöskirjani tutkimushommia parina iltana viikossa laboratoriossa tai kirjastossa. Eräänä iltana osuin hissiin tuntemani keski-ikäisen mieslääkärin kanssa. ”Kukas vauvaa hoitelee, kun sinä täällä hiippailet?” ”Vauvan isä tietysti ja hyvin hoitaakin”, vastasin närkästyenkin moisesta typerästä kysymyksestä. ”Kyllä vauva tarvitsee äitiä. Mitähän tästäkin lapsellesi seuraa.” Lasten ollessa pieniä sain kuulla voivottelua lasteni kohtalosta. Äidille näyttää väitöskirja olevan lapsia tärkeämpi. Ihan kuin nämä kaksi asiaa olisivat toisiaan poissulkevia. Väitöskirjaohjaajani professori Leif Andersson oli aviomiehen ja oman isäni lisäksi onneksi tärkeä vastavoima. Leifin mukaan pienten lasten äidit vasta hyviä väitöstutkijoita ovatkin. He tekevät päivät hommansa keskittyneesti turhia jaarittelematta, koska tietävät, että kotona odottaa ruokittavia suita.

Ennen väitöstilaisuuteni alkua, kustos katsoi minua ja tokaisi: ”Sinulla on punaiseksi lakatut kynnet. Yritätkö niillä hämätä (mies) vastaväittäjääsi. Ja vielä mustat sukat ja polvipituinen pikkumusta, hän jatkoi hissikatseensa päätteeksi. Karonkassa kustos kysyi jo aiemmin väitelleeltä aviomieheltäni, kumpi on perheen mies, Kiti vai sinä. Siinä sai aviomieskin julkisesti juhlan keskellä osansa ennakkoluuloista.

Työurani edetessä ja iän karttuessa muistojen laariin kertyi toisenlaisia kokemuksia. Eräässä tiukassa neuvottelussa en ollut valmis antamaan periksi johtamani yksikön resursseista, vaan vaadin parempia perusteita punakynän käytölle. ”Kuule, Kiti, sinun pitää kyllä vähän varoa. Tapasi väittää vastaan, on kovin miehinen piirre. Se ei oikein sovi naiselle. Tämä on minun isällinen neuvoni sinulle”. Erään kokouksen jälkeen sain positiivista palautetta mieskolleegalta: ”kymmenen pistettä”. ”Kiitos, minustakin kokous meni hyvin ja lopputulos oli erinomainen”, vastasin. ”Tarkoitin kyllä sukkahousujasi. Niitten kuvio on nappikymppi!”.

Työmaakokouksessa, joka koski lääketieteellisen yksikön tilojen remonttia, urakoitsija yritti sivuuttaa ja hiljentää minut, jo keski-ikäisen naisen, katselmuskokouksessa sanoen: ”Älä sinä tyttönen siinä puhu asioista, joista et mitään kuitenkaan ymmärrä.” ”Oli miten oli, minä istun rahakasan päällä ja jos en ole tyytyväinen työn tuloksiin rahaa ei tipu”, vastasin. ”Ollaanpas sitä nyt herkkiä”, murahti mies. Ikäni puolesta minua olisi voinut kutsua ärhäkkääksi akaksi. Eräs uusi kollegani taas totesi aikoinaan: ”Keskustelummehan sujui oikein hyvin, vaikka minua varoitettiinkin etukäteen siitä, että olet pelottavassa maineessa”. ”Siis mitä?” kysyin. ”Et kuulemma anna periksi ja ylitsesi ei noin vain kävellä”. Enpä usko, että miestä, joka pitää omiensa puolta olisi näin luonnehdittu.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorina olin panelistina monissa eri tilaisuuksissa etenkin 2000-luvulla. Usein ainoana naisena. ”Heh heh, oletkos sinä nyt se kiintiönainen”, veistelivät vitsiniekat. Aloin oikein odotella, kuka tällä kertaa asiasta kuittailee.

Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt monia keskusteluja minua huomattavasti nuorempien, fiksujen, osaavien ja esiintymiskykyisten naisten kanssa. Heillä on ajatuksia ja hyvä kyky perustella esimerkiksi kehittämisehdotuksiaan. He tunnistavat erilaisia työntekoon liittyviä älyttömyyksiä ja ovat valmiita nostamaan kissan pöydälle. Naisista useampi on kertonut minulle tilanteista, joissa he käyttävät puheenvuoron kokouksessa ilman vastakaikua. Jos seuraavaksi puhuu mies jokseenkin saman asian kuin, minkä nainen edellä jo sanoi, sitten nyökytellään ”noin se on”. Nämä naiset kokevat, että miehen piti varmistaa naisen mielipide ennen kuin se otetaan vakavasti ja siihen reagoidaan. Naisten kokemusten havahduttamana ryhdyin tarkkailemaan omaa tilannettani. Ja todellakin, törmäsin itsekin tähän tapaan silloin tällöin. Kerran sitten avasin sanaisen arkkuni ja kysyin mieheltä: ”Miksi toistat, mitä minä juuri sanoin?”  Vastaus oli, että puhuja tiivisti ja kiteytti sanomani ymmärrettävään muotoon. ”Jos kerta sinä ymmärsit, mitä minä sanoin, millä perusteella väität, että nämä muut paikalla olevat miehet eivät ymmärtäneet?” Jonkunhan on vedettävä yhteen, kiteytettävä asiat”. Kokemukseni mukaan naiset useimmiten avaavat puheella kuulijoille ajatteluprosessiaan. He kertovat taustatekijöitä ja syitä sekä perusteluja sille, miksi ovat tiettyä mieltä tai ovat tunnistaneet ongelman, joka vaatii ratkaisun. Se on toisten arvostamista. Ei pelkkiä heittoja ilman perusteluja. Klisee, jonka mukaan naiset aina vaan urputtavat, mutta eivät ole rakentavia, ei pidä paikkansa. ”Jälkikiteytyksiä” viljelevät miehet nappaavat mielestäni itselleen heille kuulumattoman kunnian. Onko tässä jäännettä työkulttuurista, jossa naiset valmistelevat taustalla asioita valmiiksi ja miehet sitten esittävät naisten tekemän työn julkisesti? Tämä on todella ikävä ilmiö, jota edelleen esiintyy.

Kun nainen esittää tomerasti asiansa ja tuo perustellusti esille ongelman, joka vaatii ratkaisua, hän on usein hankala, jääräpää, yhteistyökyvytön, ymmärtämätön, tiukkapipo tai naivin sinisilmäinen. Suorapuheinen mies taas on pikemminkin rohkea, sitoutunut ja idearikas kehittäjä. Kun naisella silmät kostuvat, hän ei kestä stressiä ja kerää sympatiapisteitä, kun ei muutakaan keksi. Hän ei sovi johtajaksi. Alatyylistä ”on se aika kuukaudesta” tai kuumat aallot vaivaavat kuittailu on edelleen joissain piireissä voimissaan. Kosteasilmäinen mies taas uskaltaa näyttää tunteensa. Perheellinen nainen, joka luo uraa on varmaan pirttihirmu. Miesparan täytyy olla tossun alla ja lasten hunningolla. Kun aikoinaan, 1990-luvulla toin työpaikalle leipomani kakun, sitä tultiin oikein miesporukalla ihmettelemään. ”Leivotko sinä, ei olisi uskonut, et ole ollenkaan sitä tyyppiä”.

On hienoa huomata, että tänä päivänä perheen, yksityiselämän ja työelämän yhteensovittaminen keskusteluttaa. Asiaa tarkastellaan niin miesten kuin naistenkin kannalta. Silti löytyy heitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että kun ammatit naisistuvat, niitten arvostus laskee. Miehet hakeutuvat kiireen vilkkaa muihin töihin. On pysähdyttävää huomata, että edelleen esiintyy kuittailua ja ”hyväntahtoista vitsailua” naisten kyvykkyyksistä. Moni nainen kertoo saavansa enemmän palautetta työtavastaan kuin työnsä tuloksesta.

Juhlapuheissa julistetaan, kuinka naisten älypotentiaalia, tunnekyvykkyyttä ja johtajuutta tarvitaan kaikilla elämän osa-alueilla. Perään kerrotaan tutkimuksista, joissa todetaan, että yritykset, joissa johtoasemissa on myös naisia menestyvät muita paremmin. Silti naiset yltävät yleensä lähinnä keskijohtoon. Ylin johto niin politiikassa, akateemisissa piireissä kuin myös yrityksissä on kovin keski-ikäisen harmaata pukumiestä. Tiedän työpaikkoja, joissa keskijohdon tehtävissä on joukko väitelleitä naisia ja heidän pomonaan ei-väitellyt mies.

Erityisesti työelämässä menestyneet naiset toteavat haastatteluissa usein, että sukupuoli ei ole ollut heidän kohdallaan mikään ongelma tai asia, johon erityisesti olisi tartuttu. En usko, että omat kokemukseni yli 40 vuoden uran varrelta, ovat poikkeus säännöstä. Ymmärrän hyvin, jos kykenevä nainen ei halua tienraivaajaksi ”miesten alueelle” (13.6. 2016 HS:n alaotsikkoa lainatakseni), jos kokee naisena joutuvansa toistuvasti silmätikuksi, koska jo naisena erottuu joukosta. Minulta on kysytty, miksi haluan puhua näistä asioista. ”Sinähän olet edennyt urallasi hyvin. Mikä siis mättää?” Minusta on tärkeätä, että näistä työelämän käytännön arjen tositilanteista, joita ns. uranaiset kohtaavat, puhutaan. Niissä pulpahtelevat pintaan piintyneet ennakkoasenteet. Ei pidä antaa nuoremmalle naissukupolvelle liian ruusuista kuvaa. Tarvitaan oikeasti kylmäpäisyyttä, paksua nahkaa ja huumorintajua ettei ota kuittailua itseensä. Kyllä tässä on pitänyt kovettaa itseään matkan varrella.

Nämä tositarinat omalta uraltani auttavat toivottavasti osaltaan naisia henkisesti etukäteen varautumaan esimerkiksi vitsin muotoon puettuun vähättelyyn ja pitämään puoliaan. Blogini toivottavasti havahduttaa miehet, jotka eivät itse naisia työelämässä vähättele, havainnoimaan ympäristöä uusin silmin ja korvin. Minut on uusin tehtäviin muuten palkannut aina mies. Miksi ei koskaan nainen? Eivät naisjohtajat sentään niin harvinaisia ole. Tämäkin pistää ajattelemaan.

Minulta kysytään, mikä sai minut ottamaan vastaan uusia urahaasteita. Vastaan, että sain jo kotona isältäni monia vinkkejä siitä, miten pärjätä ”miesten maailmassa”. Isäni oli jo 1960-70 luvulla todellinen ”feministi”. Vastaus on poikinut kommentin: ”Isälläsihän on vain tyttäriä. Ehkä hän piti sinua vähän niin kuin poikana! Kun ei ollut sitä omaa poikaa.” Mitä tuohon vastaisi?!

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori -urani ajalta on ensitapaaminen erään yritysjohtajan kanssa jäänyt erityisesti mieleen. Hän tervehti hissikatseella ja totesi: ”Olettepas te värikäs!”. Vähän harmittaa, että kohteliaisuuteni esti minua vastaamasta: Ja olettepas te, herra, kovin harmaa.

 

 

Posted in Ihminen, Nainen, Suomeksi, Terveys, Tulevaisuus, Työ, urapolku, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Virtuaalinen Eduskunta, Kansanedustajarobotit ja Kansalaispalkka – Kolmen kohdan pelastussuunnitelma Suomelle

Tämä on tarina kaamoksen ja yöttömien öiden maasta. Sinä lukijani päätät, onko tämä tarua vai totta. Voisiko tarinan loppu olla totta?

© Michael Müller

© Michael Müller

Tarinani kertoo maasta, jonka suo ja kuokka – uudisraivaajat olivat sitkeitä kuin katajat – viimaisten säiden ja talven pimeyden karaisemia. Tässä maassa on osattu rakentaa säiden kestäviä asumuksia, keksitty ratkaisuja lyhyen kasvukauden ruoan tuotannolle. Säiden armoilla on tarvittu hoksottimia ja propellipäisyyttä. Kun on osannut katsoa ja verkkaisesti kiiruhtaa, on maassa voinut nauttia revontulien taiteesta taivaalla, kesän valoisista öistä, vuodenkierron suomista luonnon antimista; vapaan ihmisen luontoa kunnioittavasta vaelteluoikeudesta. Tässä maassa ihmiset olivat tottuneet sinnikkäästi ja sisukkaasti sekä kohtuullisen sopuisasti elelemään ja toisilleen hyvää elämää rakentamaan.

Pohjoisen maan kansalaiset menestyivät toisiaan seuraavien teollisten vallankumousten aiheuttamien yhteiskunnallisten ja taloudellisten sekä teknologisten muutosten keskellä. Kansan hyvinvointi lisääntyi, terveys parani. Toimeliaisuus kukoisti. Tehtiin enemmän kuin höpöteltiin niitä näitä. Suo ja kuokka -kansa opiskeli, teki lapsia ja töitä, huolehti jälkikasvusta ja vanhuksista, jota maan hyvinvointia aiemmin olivat olleet mukana rakentamassa. Välillä huviteltiin kukin omalla tyylillään.

Aluksi, pikkuhiljaa, ja sitten kiihtyvään tahtiin maapalloa alkoi kiertää ja pyörittää aina vain tiheäsilmäisempi, sinne tänne risteilevä näkymätön verkko – internet. Mystiset bittijonot, joita myös datavirroiksi kutsuttiin, alkoivat kulkea aina vain nopeammalla vauhdilla. Kohta kaikki pääsivät käsiksi erikokoisiin älylaitteiksi mainittuihin vempaimiin. Maan asukkaiden ihmetys ja innostus oli aluksi suurta, kun ihan bussissa ja kadulla kävellessä voi näytöiltä katsella ja kuulokkeiden kautta omin korvin kuulla, mitä juuri nyt maailmassa tapahtuu. Digitaalinen vallankumous oli alkanut ja tuppisuiksi väitetty kansa innostui sormenpäitten välityksellä somettamaan, tekstailemaan, visertelemään ja kommentoimaan.

Sitten tapahtui kummia. Erilaiset sähköiset tieto- ja viestintäjärjestelmät vyöryivät hyökyaallon lailla ihmisten arkea ”helpottamaan”. Töissä ihmiset naputtelivat puolen tunnin tarkkuudella tekemisiään ajanseurantajärjestelmään. Toiseen järjestelmään suunniteltiin tekemiset ja raportoitiin, tuliko niitä tehtyä vai mitä lopulta tehtiin. Sähköiset kokouskalenterit täyttivät asiantuntijoiden päivät tupla- ja tripla varauksilla. Sähköposti sotki lopullisesti monen elämän. Tärkeitä viestejä jäi huomaamatta. Napin painalluksella viestejä lähti vahingossa heille, joille ei pitänyt. Samalla joku, jolle se piti lähettää, jäi vastaanottajien joukosta pois. Toisaalla erilaisia toimeentulotukia tarvitsevat raportoivat mihin rahat riittivät ja mihin eivät. Vanhusten ja sairaiden hoitokin kellotettiin sähköisillä ajanvarausjärjestelmillä.

Eripura alkoi levittää ilkeitä, empatiaa ja luovuttaa tuhoavia lonkeroitaan aina vain laajemmin maan asukkaisen keskuuteen. Tietojärjestelmät nimittäin väittivät, että ihmisten työn tuntihinta on liian suuri ja tuottavuus liian alhainen globaalitaloudessa, jossa muut maat ihmistensä työtä halvemmalla myyvät. Toimeentulotuetkin ovat liian suuria ja työ ei näytä työttömille maittavan.

Alkoi riitely, selittely ja syiden selvittely. Syyttävät sormet heiluivat kaikkiin ilmansuuntiin, kun hyvinvointivaltion turvaverkon rapauttajia etsittiin. Syyllisiä löytyi joka puolelta, korjaamaan kykeneviä ei mistään. Päivittäisten verbaalikamppailujen ja erilaisten numeroiden pöytään lyöntien tuoksinassa kukaan hoksannut, että ehkä tietojärjestelmien suoltama tieto ei olekaan ihan käypää kamaa. Kukaan ei ollut laskenut, kuinka paljon tehottomia tunteja syntyy siitä, kun ihan muihin töihin palkatut ihmiset askartelevat päivittäin kaatuvien ja ihmisjärjen vastaisesti käyttäytyvien tietojärjestelmien kanssa ja aika on pois varsinaisesta työstä. Vallanpitäjien syyttävät sormet eivät koskaan löytäneet omaa napaa, vaikka juuri ”yhteiskuntapoliittisen ja talouden päätöksenteon tueksi” oli kehitetty täysin solmuun mennyt digitaalinen tietojärjestelmien verkkospagetti. Niiden uumeniin syötetty tieto oli parhaimmillaankin jotain ”sinne päin” ja katosikin usein bittiavaruuteen.

Voiko katajainen, sisulla maatansa rakentanut kansa ja kansalainen mitenkään olla ketterä uudisraivaaja tässä maailman muutosvauhdissa, kyseltiin paneeleissa päivästä toiseen otsa kurtussa? Robotit ja automaatio kun ovat neljännen teollisen vallankumouksen ytimessä. Siinä loputkin tunnetut ammatit ja työtehtävät katoavat. Nyt tarvitaan uutta ajattelua, uudet pelurit ja tropit, julistivat pukumiehet ja pari mukaan kelpuutettua naista. Troppien ainekset jäivät hämäriksi.

Kansa kuunteli aikansa poliitikkojen ja työmarkkinajärjestöjen puheita palkkamaltista, säästötalkoista, innovaatioiden tehotuotannon tarpeista ja kvanttiluokan tuottavuusloikista, joilla laman suohon vajonnut maa nousee jälleen kansainvälisen kilpailukyvyn kärkikaartiin. Puhetta tuli joka tuutista. Tekojen edessä leviteltiin käsiä, kun se fiksummin tekemisen keksiminen kuuluu ihan muille tahoille.

Pitkämielisten kansalaisten mitta alkoi täyttyä. Digiajan onnekas ominaisuus koitui lopulta pelastukseksi. Kansalaiset pääsivät erilaisten näyttölaitteittensa kautta seuraamaan eduskunnan täysistuntoja ja paneelikeskustelujen puhevirtaa, josta ei tolkkua saanut. Kansalaisdemokratian nimissä kansalaiset kutsuivat joukon kielitieteilijöitä, tulkkeja ja viestinnän tutkijoita avuksi. Asiantuntijajoukkokaan ei saanut avattua täysistuntojen koodikieltä. Se vaikuttaisi olevan kuin toiselta planeetalta, oli loppupäätelmä. Kiistelevien kehonkieli sen sijaan viittasi vahvasti siihen, että täysistuntosalissa oli hapokasta ja kitkerää myrkkyä tihkuva ilmasto-ongelma. Ilmastoasiantuntijoiden mukaan tällaista tunnepitoisista elementeistä koostuvaa sisäilmaongelmaa ei voida parhaillaan paketissa olevan Eduskuntatalon peruskorjauksessa millään ilmastointiratkaisuilla korjata.

Uudisraivaajakansa päätti panna töpinäksi ja tehdä todellisen digitaalisen vallankumouksen. Sen avulla hoidetaan kuntoon kestävyysvaje ja kilpailukyky ja vielä niin, että kansa on tyytyväinen. Tehdään se, mihin konsensuksen ja kansanvallan nimiin vannovat, mutta kansansa unohtaneet, keskinäiseen kinasteluun juuttuneet vallanpitäjät eivät pysty.

Kansalaiset järjestivät digiajan vaalit: Eduskunta, ministerit ja kaiken maailman edunvalvojien toisiaan nokittelevat nokkamiehet ja -naiset erotettiin. Tilalle tuli virtuaalinen eduskunta. Politiikkapeli, johon kuului 200 virtuaalista kansanedustajahahmoa – robottia, koodattiin ripeästi. Juuri sopivasti paketoituna oleva Eduskuntatalo muutettiin nopeasti superhyperälytietokoneiden datakeskukseksi. Kaikki kansalaiset saivat pelikonsolit ja pantiin tuulemaan.

Kansalaisten parviäly pullautti viikossa ulos politiikkaratkaisut:

Kestävyysvajetta kurottiin välittömästi umpeen, kun kansanedustajarobottien –ministerien sekä tekoälyn avulla valtion menoista katosi iso kuluerä – kansanedustajien ja ministerien palkat ja kaikki kulukorvaukset. Päätöksen teon tehokkuus parani, kun virtuaalinen eduskunta teki töitä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Valtiopäivien avajaisten ja lopettajaisten tarjoilutkin voitiin lopettaa. Jälleen säästyi euroja.

Jokaiselle kansalaiselle (vauvasta vaariin, muksusta mummoon) avattiin pilvitili, jonne kuukausittain napsahtaa 500 €:n kansalaispalkka. Kansalaisen pilvitilille maksetaan suoraan muukin palkka päivän työstä. Ostovoimakin sai piristettä, kun pankeille ei tarvitse enää maksaa palvelumaksuja rahan tilillä pitämisestä ja ottamisesta. Rahat käytännön menoihin otetaan suoraan pilvitililtä ilman välistävetoja ja laskutuslisiä

Supertietokone rouskutti kansalaisten päätökset palkkatulojensa verojen käytön kohteista: 20 – 25 % napsittu veroa palkkatuloista käytetään hyvinvointiyhteiskunnan hyväksi. Hyvän elämän rakennuspalikat pitivät tässä kärkisijoja: Katto pään päällä, ruokaa pöydässä, hoivaa, terveyttä, oppia, turvaa, puhdasta elinympäristöä, sujuvaa liikkumista. Elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja uudenlaisen työn luomiseksi tutkimusta. Luotettavaa tiedon välitystä villinä verkossa rehottavan huuhaan vastavoimaksi.

Supertietokoneen uumenista rouskutettiin ilmoille myös kansalaisten tahtotila valinnanvapaudesta: Kun sovittu prosentti palkkatuloista on siirretty veroina yhteisen hyvän rakentamiseen, tehköön ihminen lopuilla pilvitilinsä euroilla, mitä haluaa. Käyköön teatterissa, oopperassa, konsertissa, jalkahoidossa, urheilukilpailuissa. Istukoon kahvilassa, kylpylän porealtaassa, saunan lauteilla, lekotelkoon hiekkarannalla, sohvan nurkassa, riippumatossa, kesäheinikossa, halailkoon puita, katselkoon kumpupilviä. Opiskelkoon mitä huvittaa, kiertäköön maailmaa. Ostakoon kenkiä, vaatteita, koriste-esineitä, erilaisia härpäkkeitä ja menopelejä. Syököön etanoita, vegaaniruokaa, maistelkoon viinejä tai Himalajan terveysvettä. Tai tehköön töitä, minkä ehtii ja kasvattakoon digi-rahakassinsa kokoa. Saa olla pihi, saa tuhlata, kunhan omasta rahasäkistä on kyse.

Toimeentulotukiaisten viidakossa rämpiminen loppui. Kansalaispalkka lopetti tukiaisten paperinpyörityksen ja näiden töiden palkkamenot kutistuivat liki olemattomiin. Ei tarvinnut asiakkaan enää selitellä ja asiakaspalvelijan kuunnella, miksi rahat loppuivat kesken. Ei tarvinnut enää laskea, pitääkö opintotukia maksaa takaisin, jos on erehtynyt opiskelujen ohessa tekemään vähän töitä tai leikataanko tukia, jos pitkäaikaistyötön on saanut töitä viikoksi.  Inhimillinen tuottavuusloikka julkisissa palveluissa syntyi kuin itsestään, kun suuri joukko etuisuuskäsittelijöitä pääsi pois tietojärjestelmien ääreltä tekemään työtä oikeitten ihmisten parissa. Enää ei ollut tarvetta puhua siitä, riittääkö aikaa jutella yksinäisen vanhuksen kanssa hoivatyön ohessa, onko päiväkodeissa riittävästi aikuista syliä, riittääkö kouluihin kuuntelevia korvia nuorten huolille, saako perhe kotiapua, kun siihen tarvetta on. Ihmisiä vapautui joukolla töihin, jotka auttavat ihmisiä arjessa.

Kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista. Ruusunpiikit pistelivät jalkapohjiin, kun luottamusta koeteltiin. Katajainen digikansa nimittäin päätti, että rahaa ei enää upoteta erilaisiin sähköisiin raportointijärjestelmiin. Tämä hikoilutti yhteisen verokirstun tulovirran ja menojen valvojia. Pilvitilille kilahtaa kaikille joka kuukausi 500 €:n kansalaispalkka, joten ei enää lapsilisiä, asumistukia, opinto- tai muita tukia. Mutta mitä, jos ihminen käyttääkin rahan muuhun kuin arkielämän perustarpeisiin, vaikka rällästelyyn tai velttoiluun?

Myös asiantuntijat riemuitsivat raportointihurmoksen kaatumisesta omaan mahdottomuuteensa: Tiede alkoi jälleen kukoistaa. Opetus sai uutta puhtia. Ihmiset pääsivät ajoissa hoitoon. Riita-asioiden ratkaisuja ei tarvinnut odottaa vuosikausia. Innovaatiot eivät jääneet pelkiksi ajatuksiksi. Julkinen ja yksityinen sektori voivat keskittyä seuraamaan aikaansa ja olemaan edellä aikaansa ­– synnyttämään ja turvaamaan työpaikkoja, edistämään työntekijöiden osaamista ja työelämän laatua.

Ammattipoliitikkojen vaihtaminen robotteihin, virtuaalinen eduskunta sekä tukiaisten viidakon purku kansalaispalkan avulla, jonka maksaminen alkaa ihmisen syntymähetkestä, johtivat sen mittaluokan säästöihin valtion menoissa, että puheet liki konkurssin partaalla olevasta maasta voitiin lopettaa. Samalla päästiin eroon aikasyöpöstä, jonka tehottomuutta on vaikea ylittää: poliittisesta koodikielestä, joka tuotti päättömiä neuvotteluratkaisuja ja taas uutta puhetta.

Digitaalisen vallankumouksen uudisraivaajat pelastivat maansa hyvinvoinnin ja onnen. Rahaa löytyi myös Arkadianmäen ikipoliitikkojen ammatilliseen uudelleenkoulutukseen 500 €:n kansalaispalkan tuella.

 

Posted in Ihminen, Informaatio, Suomeksi, Tarina, Teknologia, Terveys, Tiede, Tulevaisuus, Työ, Uncategorized, Yhteiskunta | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Käsistä ja käsityksistä

© Kiti Müller

© Kiti Müller

Huomenna alkaa kansainvälinen Aivoviikko. Sen aattona nostan esille yhden aivoihinkin liittyvän käsittämättömän mielenkiintoisen aiheen – kätevän käden. Isoaivojen päälakialueen liike- ja tuntoaivokuorille voidaan piirtää kartta, joka kertoo siitä, miten laajat alueet osallistuvat ihmisen eri osien liikutteluun. Käden – etenkin peukalon – sekä ihmisen kasvojen–  erityisesti suun –edustusalueet aivoissa ovat niitten todelliseen kokoon nähden paljon suuremmat. Aivojen anatomia kertoo paitsi käden myös kasvojen ja suun erityisestä merkityksestä ihmisen toiminnalle.

Käytämme kättä moneen tarkoitukseen. Me myös viestimme käsillä. Mitä kertovatkaan kädet, kasvojen ilmeet ja suusta tuleva puhe. Entä miten toiset ihmiset tulkitsevat teot ja puheet? Ministereitten Sipilä, Stubb ja Lindström maaliskuun alun yhteiskuntasopimuksen tiedotustilaisuudessa nähdyt keskinäiset nyrkkitervehdykset kirvoittivat tulkintojen kirjon ja mediamyrskyn vesilasissa.

Jo pieni vauva katselee ja tutkii käsiään sekä tutkii käsillään. Kädet taputtavat ja taputtelevat, silittelevät, rapsuttavat. Ne tarttuvat toimeen ja kantavat, veistävät, rakentavat, kaivavat, raivaavat ja vaivaavat. Kädet uppoavat multaan, koittavat veden lämpöä ja kämmen kauhoo vettä janoisen juoda. Kädet tunnustelevat kankaan ja puun ja muiden pintojen luonnetta; niiden karheutta, sileyttä ja muotoja. Kädet letittävät hiuksia ja pullataikinaa. Leikkisät ja luovat kädet maalailevat sormiväreillä, rakentavat hiekkalinnoja, muovaavat savea, pyörittävät lumipalloja, keräävät risuja. Ne nyppivät kukkapenkin ja puutarhan rikkaruohoja, poimivat marjoja ja sieniä. Kädet käyttelevät neulepuikkoja ja virkkuukoukkua, saksia, ruuvimeisseliä, aterimia.

Monet taiteilijat kuten Leonardo da Vinci, Escher, Rodin ovat tutkineet teoksissaan käsiä. Tämän blogin kuvassa olen Stanford Yliopiston kampuksella Cantor Art Centerissä ranskalaisen kuvanveistäjän, François-Auguste-René Rodinin, käsi veistoksen äärellä. Helsingin Ateneumissa on juuri avautunut Rodinin veistosten näyttely.

Toisen ihmisen sormien naputtelusta voi usein päätellä, onko naputtelija hermostunut, innostunut, tylsistynyt. Tai ehkäpä ihmisen mielessä soi sävel, joka pistää sormet naputtamaan rytmiä. Kädet ristissä peukaloitaan pyörittelevän, mitään tekemättömän näköisenä istuvan ihmisen mielessä voi pyöriä suuria ajatuksia. Tai hän lepuuttaa mieltään, muistelee menneitä, suunnittelee tulevaisuutta. Ajatuksissaan olevan näköinen, kynällä paperille raapusteleva ihminen voikin kuunnella keskittyneesti toisten puhetta. Hän on vahvasti läsnä, vaikka saattaa muista näyttää olevan ihan muualla kuin tässä hetkessä.

Kättelevät kädet tervehtivät. Käden kosketuksella voi rohkaista ja lohduttaa. Kämmen voi myös läimäyttää ja rangaista. Kohotetut nyrkit osoittavat mieltä. Peukalo peukuttaa hyväksyen tai paheksuen. Käsien etusormet ja peukalot muodostavat sydämen. Sormilla voi viestiä onnistumista, rauhan tahtoa. Keskisormen näyttäminen on viesti, jonka lähes jokainen ymmärtää. Samoin on laita viestin, jonka käsi sydämellä välittää. Kädet kertovat laajan kirjon inhimillisiä tunteita.

Monet kielelliset ilmaisut kertovat siitä, kuinka kädet liittävät toisiinsa ajattelun, tunteet, laatumääreet ja teot. Tavara, asia, ruoka, idea, ehdotus, ratkaisu, ihminen voi olla käsittämättömän hyvä tai hölmö. Asia hoituu sormia napsauttamalla tai voi olla yhtä näpertelyä. Tuolla ihmisellä on homma hanskassa. Pidä näpit irti asioistani. Siellä päättäjät vain levittelevät käsiään. Nyt ei auta kuin edetä näppituntumalla. Ilmapiiri oli kouriintuntuvan jännittynyt. Ihan vastanpohjasta kouraisee. Olimme siinä tilanteessa täysin kädettömiä. Hän pesi kätensä koko hommasta. Ei auttanut kuin ottaa asia omiin hyppysiin.

Kätevällä ihmisellä ei sanonnan mukaan ole peukalo keskellä kämmentä. Myös etusormella voi tehdä monia asioita. Ihminen näyttää etusormella asioita, joihin haluaa muitten ihmisten suuntaavaan huomiotaan. Etusormella pyydetään puheenvuoroa ja rytmitetään puhetta. Etusormella ihmiset myös naputtelevat erilaisten teknisten vempaimien näyttöjä.

Viime aikoina monen ihmisen käsityskyky on ollut koetuksella. Myös minun. ”Käsittääksemme kaikki avoinna olevat kysymykset on viimein ratkaistu”, hymyilivät yhteiskuntasopimuksen pääneuvottelijat leveästi minulle ruudussa. Maraton neuvottelujen maaliin pääsyn kunniaksi vielä se nyrkkitervehdys. Seuraavina päivänä eri osapuolilla olikin sitten eri käsitykset siitä, mitä asioita on ylipäätään käsitelty, ja mistä on kättä päälle lyöty. Neuvottelujen käsikirjoitus meni uusiksi. Käden vääntö jatkuu. Nyt olisi kyllä käden ojennuksen paikka sen sijaan, että kädet puuskassa väärinkäsityksiä oikoillaan. Kuka ottaisi kopin ja lopettaisi tämän näpertelyn? Muuten on hätä kädessä.

Entä miksi vasuri ei kirjoita tässä kätisyydestä? Se on niin käsittämättömän pitkä tarina, että vaatii ihan oman juttunsa.

Posted in Aivot, Ajattelu, Ajatus, Ihminen, Suomeksi, Tiede, Tunteet, Yhteiskunta | Tagged , , , , , | Leave a comment

Digitaalista potilasturvallisuutta

Kiti_MVSaako potilaaseen panna paikannuslaitteen? Älysairaala herättää eettisiä kysymyksiä uutisoi YLE 3.2.2016. Esineiden internetissä on kyse esimerkiksi siitä, että sängyt, pyörätuolit ja erilaiset laitteet voidaan nopeasti paikantaa tietokoneohjelmalla, joka tunnistaa laitteisiin asennetut pienet paikantimet. Uutisessa korostetaan esineiden internetin tehostavan sairaanhoitoa. Tehostaminen on latautunut sana ja niinpä uutisen viestion monille negatiivinen. Ajatusta siitä, että paikantimia eli tägejä voitaisiin kiinnittää myös potilaisiin ja henkilökuntaan ja näin saada tietoa siitä, missä ihmiset kulloinkin ovat, lähinnä kauhisteltiin. Tietosuojavaltuutettu toteaa uutisen mukaan, että potilaiden seuranta voi olla jopa loukkaavaa ja potilaan oikeuksien vastaista. Järjestelmän katsottiin esineellistävän potilaita. Heitä pitää kohdella inhimillisesti ja ihmisoikeuksien mukaisesti, ripitti tietosuojavaltuutettu. Hoitoalan järjestö Tehy taas perää yt-neuvotteluja ennen kuin tällaista paikannusta voi edes ajatella harkittavan. Järjestön mielestä henkilöseurannassa on kyse hoitajien kyttäyksestä.

Lääkärinä olin peräti tyrmistynyt tavasta, jolla tämä asia uutisoitiin ja miten siihen reagoivat viranomainen ja terveydenhuollon ammattilaisten edustaja. Kommenttien antajilla ei ole uutisen perusteella mitään käsitystä potilastyön arjesta. Kaikista tärkein asia eli potilasturvallisuus oli älysairaala-uutisessa täysin unohdettu. Uutinen toi nimittäin välittömästi mieleeni useita eri tilanteita, joissa paikantamisesta on varmasti potilastyössä todellista hyötyä.

Kerronpa teille joitakin tosielämän tilanteita, joissa ihmisen (ja miksei hänen käyttössään olevan laitteenkin) paikantaminen olisi ollut avuksi: 1980-luvulla työntelin vauvaa vaunuissa ja kohtasin Helsingin Töölössä miehen pyörätuolissa. Hänellä oli päällään vain vaaleansininen pyjama, jollaisia tiesin sairaaloissa käytettävän. Jaloissa oli töppöset. Pyörätuoliin kiinnitetyssä telineessä roikkui tippapullo. Mies yritti sinnikkäästi saada pyörätuolia jalkakäytävältä suojatielle. ”Mihis olet menossa?”, kysyin. ”Kotio”, vastasi mies. ”Mites sitä nyt pyörätuolilla kuljet?” jatkoin. ”Ei ollut muuta keinoa. Tällä tuon mäen alas huristelin”, hän jatkoi ja katsoi taakseen Topeliuksenkadun mäkeä, joka vie Meilahteen. Miehellä oli ranteessa ranneke, josta selvisi sairaala ja vuodeosasto. Soitin osastolle. Miehen katoamista ei oltu vielä huomattu. ”Hyvänen aika, hänenhän pitäisi olla tutkimuksissa muistiongelmien takia!”. Selvisi, että mies asui Kampissa ja oli ilmeisesti matkalla sinne. Kärräsin miehen kotitaloni sisäpihalle. Ambulanssin tuloa odotellessa jouduin sulkemaan portin, koska mies yritti koko ajan karata omille teilleen. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, että pelkässä pyjamassa kylmettyy nopeasti marraskuun viimassa.

Myöhemminkin sairaalavaatteissa olevia potilaita, joilla on voinut olla tippapullokin matkassa, on silloin tällöin näkynyt, milloin raitiovaunussa, milloin kävelemässä Meilahdessa. Olen parikin tällaista potilasta vuosien varrella saattanut takaisin sairaalaan. Viime syksynä eräs tuttava kysyi, miten pitää toimia, kun hän on parikin kertaa nähnyt potilaan kadulla sairaalavaatteissa Meilahden sairaalan liepeillä. Mihin numeroon soittaa? Kuka osaa sairaalassa neuvoa? Kehotin soittamaan vaikka ensiapuun.

Ollessani töissä Meilahden Tornisairaalassa omille teille lähteneitä potilaita etsittiin usein. Yleensä sairaalan sisältä; ei onneksi ulkoa. Muistan monta kertaa seisseeni potilaan vuoteen äärellä toteamassa hänelle ja omaisilleen: ”Vuodeosastolta ei saa lähteä pois ilmoittamatta asiasta hoitajille”. Silti kahvilasta heitä kävin usein itsekin hakemassa tutkimuksiin. Joittenkin muistisairaitten ja harhailevien potilaiden selässä oli lappu, jossa luki: ”Tuokaa potilas osastolle X, kiitos!”. Potilaita löytyi vääriltä osastoilta ja vääristä sängyistä. Niin hoitajilta kuin välillä lääkäreiltä meni aikaa potilaita etsiessä. Päivystyspoliklinikalla sekavat, mutta kävelykykyiset ja omille teilleen karkailevat potilaat, olivat välillä vaaraksi sekä itselleen että muille. Yksi heistä löytyi tien risteyksestä ohjaamasta liikennettä. Eräs autoilija toi hänet päivystyspoliklinikalle ja kysyi, kuuluuko mies ehkä teidän hoteisiin? Potilaiden köyttäminen kiinni sänkyyn tai tuoliin ei ole inhimillistä hoitoa. Hintana sille, että tähän turvauduttiin vain harvoin, olivat mm. karkailut ja harhailut. Miten paljon helpompaa olisi, jos näissä potilaissa olisi kiinni jonkinlainen hälytin, joka reaaliajassa kertoo, että potilas on lähtenyt omille teilleen.

Potilaan saadessa yllättävän sairaskohtauksen ei aina suinkaan ollut tietoa siitä, missä on lähin hoitaja tai lääkäri. Päivystäjän hakua kantava lääkäri saattoi olla kaukana toisella osastolla. Asiantuntevaa apua saattoi olla paljon lähempänä, mutta tästä ei tiedetty. Itse makasin kymmenen vuotta sitten vastakalvon tulehduksen kourissa henkihieverissä sairaalan vuodeosastolla. Meno ei ollut tasaista toipumista. Kerrankin tiukassa tilanteessa hoitovastuussa oleva lääkäri oli tekemässä toimenpidettä ja haun päästä tavoitettu päivystäjä toisessa talossa kiireellisissä hommissa. Tunnustan pelänneeni, että kalliita minuutteja tuhrautuu sellaisen lääkärin etsimiseen, joka voi jättää sen hetkiset tehtävänsä – vaikka sairaskertomuksen sanelun – ja tulla katsomaan, mikä kehossani mättää, kun vointi yhtäkkiä huononi. Mitä jos apua olisi viereisellä osastolla, mutta kukaan ei tätä tiedä?

Nämä erilaiset tositilanteet putkahtivat muistoista mieleeni, kun kuulin, että entisessä työpaikassani, Meilahden sairaalassa, on otettu käyttöön esineiden ja laitteiden paikannusjärjestelmä, jonka avulla voitaisiin saada myös tieto siitä, missä potilas tai hoitaja kulloinkin on. Ilahduin. Paikannus parantaisi merkittävästi potilasturvallisuutta. Omille teilleen lähteneet potilaat, havaitaan paremmin. Lähin vapaa sairaanhoidon ammattilainen, joka voi yllättävissä tilanteissa auttaa, löytyy nopeasti. Tämä voi pelastaa henkiä. Myös sairauksien tutkimus- ja hoitovälineiden nopea paikannus on todella tervetullut parannus. Aikaa ei tuhraannu välineiden etsimiseen. Ei jokaisen potilaan lähellä voi olla esimerkiksi akuutin sydänkohtauksen varalta ensiapuvälineitä.

Niinpä olin todella hämmästynyt, kun samassa uutisessa tietosuojavaltuutettu, piti paikannusta lähinnä ongelmallisena. Potilaiden yksityisyyden suojahan tässä vaarantuu! Ja eihän ihmisiä saa tällä tavalla vahtia ja seurata. Jutussa TEHY:n edustajan mielestä hoitohenkilökunnan vahtiminen ei ole asiallista. Paikannusjärjestelmä voi johtaa työntekijöiden hiostamiseen. Jokaista kahvihetkeä ja hengähdystaukoa kytätään.

Hyvät hyssykät sanon minä. Menkää kauhistelijat katsomaan sairaalan arkea. Kyllä potilasturvallisuus on sairaalassa ykkösasia. Jokainen tietosuojaongelmia murehtiva ja paikannusjärjestelmää kyttäyksenä pitävä, miettiköön, haluaako itsensä tai omaisensa harhailevan vakavasti sairaana ja avuttomana pitkin sairaalan käytäviä tai katuja. Entä, jos sairaskohtaus iskee yllättäen? Haluaako ihminen saada asiantuntevan avun heti vai käytetäänkö kalliita minuutteja mieluummin siihen, että joku säntää etsimään jostain lääkäriä, hoitajaa ja välineitä? Ei väliä vaikka ehtii kuolla – yksityisyyden suojaan ei kosketa. Ja onko peräti niin, että hoitajien hengähdystaukoihin ei nykyisin ole aikaa, kun pitää kulkea ympäriinsä etsimässä kadoksissa olevia potilaita tai tavaroita tai apuvoimia. Väitän, että toimivan paikannusjärjestelemän ansiosta, aikaa voi jäädä enemmän sekä lepotaukoon että varsinaiseen potilaiden hoitotyöhön.

Pahimmillaan yletön yksityisyyteen ja tietosuojaan tuijottaminen estää potilasturvallisuuden parantamisen. Omien kokemusteni pohjalta minä ainakin annan ilomielin kiinnittää itseeni sekä lääkärinä että potilaana paikantimen. En usko, että olen ainoa näin ajatteleva. Lääkärinä pidän epäeettisenä ja epäinhimillisenä sitä, jos tällaisia digitaalisuuden mukanaan tuomia mahdollisuuksia parantaa potilasturvallisuutta ja hoitoa ei oteta käyttöön.

 

 

Posted in Ihminen, Sairaanhoito, Suomeksi, Teknologia, Terveys, Työ | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Future work: Even the greatest minds get tangled when over-stressed

Are you a highly creative, cognitively flexible, emotionally intelligent critical thinker; a person who excels in managing people and negotiating. Do you have a service orientated mind set and just love to coordinate with others?

© photo Michael Müller

© photo Michael Müller

If this is you, then you are a desired worker for the near-future. A future already knocking on our doors (just five years away). So click on the World Economic Forum site. They might just be looking for you to hire to further vision the Fourth Industrial Revolution where, they claim, robotics, artificial intelligence, learning machines, independently thinking vehicles, super cool materials and biotechnology, not forgetting genomics, rule the world economy.

The recent The Future Jobs report of the World Economic Forum includes a top ten list, of the most wanted skills HR people and business strategists have identified workers must have for a company to be a winner in the 2020 global economic race. Would you, dear reader, put your money on a company, that desires and hires mainly people that meet the above characteristics? Yes, I do not define them as skills. Most of the hype words in the list are a mixture of qualities and abilities. Their foundation is in a set of and combination of actual skills and knowhow and something that is called experience. I would not put my money on a company that doesn’t understand the importance of competencies that actually ensure that things happen. The ability to get something done should be at the near top of the list.

A “creative” person, who has no idea how to make an idea of imagination come true is a daydreamer. A “critical thinker” who has no actual knowledge about the things that are being discussed is just a person with strong opinions. Complex problem solving doesn’t happen if you do not have an understanding of content. The same holds true for judgement and decision making if you want it to be based on more than just throwing a coin or picking the opinion that appeals the most. In order to be able to work with other people, be it in management, negotiating or coordinating doings, you have to understand humans. It is so easy to talk about emotional intelligence, but what does it mean? I have encountered, throughout the years, quite a lot of people who consider themselves to be good people people but are totally blind to the effects that their actions and sayings actually have on others. And what does service orientation mean? Services for whom? And by the way “cognitive flexibility” can at its worst characterize a person that is like a weather vane or chameleon who is constantly changing viewpoints or goals and actually doesn’t get anything started or more importantly done. This type of a person isn’t able to lead or do.

In order to give meaning to the meaningless words in the ten desired worker characteristics list in The Future Jobs report you have to look deeper. Creativity, critical thinking, problem solving and tackling complexity are linked together. In order to really master the challenges of creating something new – being it a product, service, new way of working, you have to have skills, competencies and both theoretical and practical knowledge. In order to thrive in the future one of the most important competencies one needs is the ability to learn and apply learnings in different settings. As a start education should provide a foundation of a rather wide general knowledge of humanities, natural, life and technical sciences and the arts on which to build further learning. Language and communication skills, understanding words, numbers, forms, formulas and design are needed in different combinations. In spite of advances in technologies craftsmanship skills, using the right tool for a specific task are in demand. The need to use a pencil and draw does not disappear. We need handy people and different types of motor skills. We need people with common sense and a practical mind.

Everything will not be run by robots and smart machines or done in the Internet of things space and networks. It is misty in the data clouds and hard to navigate in the whirlwinds of information currents if you don’t have any knowledge-based navigation tools. I am talking about education.

The Future Jobs report claims it “taps into the knowledge of those who are best placed to observe the dynamics of work forces — Chief Human Resources and Strategy Officers”. Are these people really the best informed? I am not convinced based on the out come. The top ten “skill list” cannot differentiate people with only a shallow and superficial understanding of different topics from those who really know what they are doing and what should be done and how to meet the goals. A person who doesn’t know what it takes to make things happen cannot lead people, coordinate work, negotiate good deals.

There are large white areas in the report’s map concerning countries that where included in the survey. For instance, Northern Europe (Scandinavia) is totally missing. However, if the top ten list to some extent really reflects how employers see future working life, active listening not making the top ten list is worrying. The ability to actively listen is one of the key characteristics humans need in a complex global and social networking world. To omit this capability from the list sends the message that our future working life is all about talk talk. Don’t bother with listening to what others have to say. Active listening means that you have to have time to slow down every now and then to actually hear and more importantly try to understand what somebody else is saying.

Is the message of the report that we are more and more living and working in a world, where speed is fueling actions? Listening would just bring with it unwanted hiccups. In this scenario the risk of a work place and company ending up in a mentally short-sighted speeding mode is high. This can result in ad hoc reactivity and loosing judgement. Time is then spent in tackling “small fires” with the first solution that springs into mind or is put forward by those with the loudest voice. This does not cultivate exploration and the discovery of something new. Also bigger, underlying smoldering fires can be missed.

Active listening is important also for getting people on board and committing to common goals. It is in the core of being interested in other people and taking into account their aspirations. Can a company that ignores listening really be successful in the long run?

The most important skill on which all human performance relies has to do with health and well being. People should have basic knowledge on how the body and mind function and how one’s differing functional states (being sleepy, fatigued, energized, alert, hungry) affect behavior, performance, thinking and learning. Even the greatest minds get tangled when over-stressed. Several recent surveys from different countries have reported that burnout and being over-stressed is seen as one of the greatest risks at work and cause of failing in economic competition. The European Agency for Safety and Health at Work reports that nearly half of European workers consider stress to be common in their workplace, and it contributes to around half of all lost working days. An overburdened worker is not curious, creative, positive or optimistic in troubled times. So the most important skill to have is both knowing one’s own physiologic, mental, emotional and cognitive limits and understanding that everyone else also has a limit to which one can stretch. Again, active listening to oneself and others is in the center.

Burnout causes negative emotions. Toxic emotions at workplaces spread faster than the flue. Luckily also positive emotions cultivated by good working conditions and a culture of trust are contagious. So some serious thinking and visioning should also be invested into designing ways of working and working environments in the “Fourth Industrial Revolution”. What does it take to build working cultures and spaces in which people thrive and the risk of burnout is low? A company that invests in humane working conditions is one in which I am willing to invest. I am certain I am not the only one.

Posted in Communication, Creativity, English, Future, Health, Human, Learning, Society, Work, Working culture | Tagged , , , , , , , , , , | Leave a comment