Oravanpyörässä: Mikä on informaation ja ihmisen kohtalo?

Posted on July 16, 2014 by Kiti Müller
Kiti ikkunassa pieni

© Michael Müller

Yleisradio esitti 14.7. vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Median hauras maine (A Fragile Trust). Siinä käytiin läpi vuonna 2003 New York Times lehden mainetta laatujournalismin ikonina nakertanutta skandaalia: Lehden toimittaja Jayson Blair jäi kiinni siitä, että oli tehtaillut juttuja leikkaa – liimaa tyyliin. Blair oli napsinut muitten toimittajien teksteistä lauseen sieltä, toisen täältä.

Dokumentissa kuljetaan läpi New York Times – lehden toimituksen käytävän. Sen seinillä on esillä loputtomalta tuntuva kavalkadi lehden saamia journalismin Pulitzer palkintoja. Niitä vuonna 1851 perustettu lehti on saanut yhteensä 112; enemmän kuin mikään muu sanomalehti. Miten ihmeessä lehti, joka on ylpeillyt tutkivalla journalismilla ja huolellisella lähdekritiikillä ja niiden oikeellisuuden tarkastamisella, joutui perinpohjaisesti huijatuksi? Miten Blair onnistui sumuttamaan niin esimiehiään kuin toimituspäälliköitä tekeleillään? Miksi hän sai jatkaa työtään, vaikka juttujen suoranaisia virheitäkin jouduttiin toistuvasti korjailemaan? Eikö kiihtyvä juttutahti herättänyt siinä määrin epäilyjä juttujen laadusta, että niitä olisi kammattu läpi perusteellisemmin ennen niiden julkaisemista? Miksi kukaan ei reagoinut, vaan asia paljastui vasta Blairin romahdettua henkisesti ja tunnustettua itse tekonsa?

Dokumentissa tuli esille seikkoja, joihin olisi mielestäni voinut pureutua tiukemmin. Jupakka tuhosi silloisen päätoimittajan Howell Rainesin uran lehtialalla. Dokumentissa Raines kertoo, että hänet oli palkattu New York Timesiin muutosjohtajana, uudistajana. Digitaalisuuden uhatessa printtilehden asemaa ja menestymistä Raines palkattiin pistämään toimitukseen vauhtia pahenevassa media-kilpailussa. Hän toi mielipiteenään esille sen, että arvostetun lehden toimittajat tekivät omahyväisyydessään toimittajan työtään aivan liian hitaalla otteella. Hänen (Rainesin) tehtävänsä oli muuttaa työkulttuuri suorituskeskeiseksi. Muutama senioritoimittaja toteaa dokumentissa, että Rainesin tarttuminen ruoriin näkyi heti: Työtahti kiristyi huomattavasti. Kilpailu medianäkyvyydestä ajoi toimittajat tekemään aikapaineessa, lyhyellä varoituksella juttuja, joihin piti saada mukaan lisääntyvästi ”inhimillinen näkökulma”. Vaadittiin tarinoita, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin ja kaappaavat heidän huomionsa. Suoritekeskeisessä työkulttuurissa juttujen määrä alkoi viedä työtä. Laatu, johon kuului keskeisesti myös tietolähteiden tarkistaminen, kärsi.

Useampi haastateltu todisti dokumentissa, miten kaikille sattuu silloin tällöin virheitä. Näinhän se on. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Perin inhimillistä; virheitä tapahtuu silloinkin, kun ihminen on huolellinen. Asia, mitä ei mielestäni käsitelty riittävästi on kysymys siitä, milloin virheiden taustalla on vauhtisokeus; yhden ihmisen tai kollektiivinen. Dokumentista voi löytää ainekset siihen, minkälaiseen syöksykierteeseen ja laaduttomiin lopputuloksiin tässä oravanpyörässä voidaan ajautua. Eräs haastateltu toimittaja kuvasi hyvin, miten ensin jätetään yksi pikku yksityiskohta tarkistamatta, koska se ei ole jutun kannalta oleellinen. Seuraavaksi luotetaan toisen käden lähteeseen eikä ehditä tai vaivauduta itse sitä tarkistamaan. Vähitellen jutuissa on lisääntyvästi sisältöä, jota ei olekaan tarkistettu. Ensin kopioidaan toisen toimittajan työtä alkuperäinen lähde mainiten. Seuraavaksi tämä unohdetaan mainita. Alkuperäistä lähdettä lainataan vahingossa tai jopa tarkoituksella asiasisältöä hieman muunnellen. Näin saadaan aikaiseksi mehevämpi juttu, joka julkaistaan. Entiset työtoverit ja esimiehet arvioivat Blairin joutuneen tähän kierteeseen, jota ruokki myös toimittajien välinen kilpailu siitä, kenen juttu pääsee lehteen.

Dokumentissa käytiin läpi varsin perusteellisesti Blairin mielenterveyden horjuminen ja päihdeongelma. Johtivatko ne kenties valheiden kierteeseen? Useampi haastateltava toi esille sen, että Blairin käytös muuttui aina vain omituisemmaksi. Kukaan toimituksessa ei kuitenkaan reagoinut tähän. Yhtenä syynä pidettiin huonontunutta työilmapiiriä. Mietin, johtiko suorituskeskeisyys siihen, että toimittajan onnistumisen keskeisiä mittareita olivat juttujen määrä sekä nopeus, jolla tuotetaan (ainakin näennäisesti) julkaisukelpoista tekstiä. Seurasiko tästä laatulehden maineessa olevien ammattiylpeiden toimittajien kyynistyminen ja toimitusten keskinäistä kilpailua? Tähän ainakin epäsuorasti viitattiin. Merkkinä tästä voi minusta pitää toteamusta, että lehden sisällä tieto ei kulkenut eri toimitusten välillä. Erikoinen ja aika omituinen huijaritoimittaja siirrettiin toisen toimituksen murheeksi, mutta hänen työtavoistaan ei kerrottu mitään uusille lähityötovereille tai esimiehille. Tietokatkon arveltiin omalta osaltaan pitkittäneen Blairin valejutuiksi paisuneen huijauksen paljastumista.

Työtoverit eivät reagoineet. Esimiesten kynnys puuttua alaisensa työtyyliin oli korkea. Silmät suljettiin tosiasioilta, koska niiden kohtaaminen ja käsittely olisi sitonut resursseja pois suorituskeskeisestä ja tehokkaasta toimitusprosessista. Yhtäkkiä olisikin pitänyt kiinnittää huomiota ihmisiin ja työn laatuun; asioihin, jotka tehokkuuden pyörteissä olivat unohtuneet.

Toimittajien lähtökohtaisesti varsin itsenäinen työ mahdollisti myös sen, että ongelmissa oleva henkilö voi varsin pitkään sepitellä tekemisiään. Kaiken inhimillisen toiminnan pitäisi perustua luottamukseen. Tätä valitettavasti huijarikin voi hyödyntää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin luottamuksen arvoisia. Vahtimisen kulttuurin sisäänajo suorituskulttuurin aisapariksi ei ole mielestäni oikea keino kitkeä pois laaduton, valheeseen perustuva toiminta työyhteisöstä. Jälkiviisautta käyttäen olisin kaivannut dokumenttiin seuraavaa kysymystä: Olisiko New York Times voinut välttää skandaalin, jos työkulttuuriin olisi kuulunut se, että asiat otetaan kunnolla puheeksi, kun poikkeamia havaitaan. Dokumentti ei myöskään kertonut sitä, mitä tästä kaikesta opittiin. Mikä muuttui New York Times :ssa sen lisäksi että päätoimittajat saivat potkut ja Blair vietiin hoitoon mielisairaalaan.

Huijaritoimittajan toiminta kuvataan varsin päämäärätietoisena: Kiihkeä menestymisen tarve ajoi eteenpäin, keinoja kaihtamatta. Hänen väitettiin olevan lähtökohtaisesti epärehellinen ihminen, joka onnistui luikertelemaan lehtitalojen mekkaan harjoittelijaksi: Jo opiskeluaikana Blair oli jäänyt kiinni siitä, että tekaisi jutun opiskelijalehteen eikä tätä mitenkään katunut. Minua jäi dokumentissa vaivaamaan se, että Blair ei edelleenkään vuonna 2013 tehdyssä haastattelussa näyttänyt ymmärtävän tekojensa vakavuutta ja vääryyttä. Dokumentin lopussa kerrotaan Blairin toimivan nykyään elämäntapakonsulttina. Löysinkin nettisivun, jossa hän kertoo auttavansa uraongelmissa, mielenterveyden pulmissa, elämänhallinnassa. Hän on sivuston mukaan tähän certified. Tämä sana suomennettuna tarkoittaa muuten sekä tutkinnon suorittanutta, sertifioitua että ymmärrystä vailla olevaa. Huh.

Minulle dokumentti oli kokonaisuutena enemmänkin varoittava esimerkki siitä, mihin suoritekeskeisessä tehokkuuden läpitunkemassa toimintaympäristössä voidaan ajautua. Työn laatu, työn mielekkyys ja sitoutuminen yhteiseen päämäärään kärsivät. Huijarin työlle syntyy otollinen maaperä, kun välinpitämättömyys leviää. Näin voi käydä alalla kuin alalla.

Informaation suurkuluttajana arvostan ammattitoimittajien tutkivaa työotetta. Se tarkoittaa minulle asioitten monipuolista penkomista ja eri näkökulmien esittämistä. Dokumenttia katsoessani mietin, miten henkilöhaastattelut oli leikattu? Mitä jätettiin sanomatta? Minkälaisen tarinan tapahtumien kulusta eri haastattelujen yhteen liimaaminen lopulta kertoo? Tulkinta on viime kädessä katsojan käsissä. Minulle dokumentti oli kuvaus siitä, mitä tapahtuu informaatiolle ja ihmisille oravanpyörässä. Molemmat kärsivät. Jos tieto on valtaa, minkälaisen tiedon varassa sitä lopulta toimitaan? Minkälaisissa informaatiokuplissa me leijumme?

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Informaatio, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Onko arvosanoilla merkitystä?

Posted on June 9, 2014 by Kiti Müller

Nuorten kesäfiiliksiä koetellaan.

© Michael Müller

© Michael Müller

Reippaasti toistatuhatta työhakemusta ja 15 henkilöä töihin palkannut Juhani Mykkänen kehottaa NYT-lehden kolumnissaan 30.5.2014 ”hikipinkoja” iloitsemaan rohkeasti loistavista koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoituksen arvosanoistaan. Ne, kun Mykkäsen kokemuksen mukaan, auttavat työhakemusten sumasta bongaamaan lahjakkuudet niistä hakijoista, joilla työkokemus on vähäinen.

Toimittaja Esa Lilja kantoi kortensa neuvojen kekoon 3.6. Hesarin kolumnissaan ”Laiska abi, lue edes tämä!” Viimeistä lukiovuottaan aloittelevien on skarpattava ja lopetettava veltto oppitunneilla nuokkuminen. On viimeinen hetki ryhdistäytyä! Pitää opiskella tosissaan, ettei tule niitä huonon todistuksen aiheuttamia hidasteita opiskelupaikoista kisattaessa.

Metro-lehden Lukijan kolumnissaan (5.6.) Laura Mursu taas väittää, että työnhaussa maisterinpaperit ovat selviö. Niillä työpaikka ei irtoa, joten, nuori, kokeile erilaisia juttuja, osoita olevasi hyvä tyyppi. Se on Mursun ohje, koska hänen mukaansa dynaaminen tiimipelaaja voittaa eximian gradustaan saaneen kirjaviisaan.

Erilaisia elämänneuvojia riittää. On huippusuorituksiin patistavia, koulun merkityksen lyttääviä julkimoja, pärjäämistään hehkuttavia koulupudokkaita, pitkäjänteisen puurtamisen nimiin vannovia.

Elä ja koe! Älä haihattele, ole realisti! Elä unelmaasi! Toteuta itseäsi! Ole oman elämäsi sankari! Keskity opiskeluihin! Ei noilla arvosanoilla opiskelupaikkaa irtoa. Ei tuolla kokemuksella töitä löydy. Tällaisten ristiriitaisten neuvotulvien keskellä voi tulla hiki ilman kesähellettäkin.

Minun viestini on: sinä, nuori, pidä pää kylmänä. On monia vaihtoehtoisia tapoja hankkia koulutus, tehdä uravalintoja ja löytää töitä. Ole avoimin mielin ja silmin. Ennen kaikkea usko, että asiat yleensä järjestyvät. Tämän uskallan sanoa varsin pitkän elämän ja -työkokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olen 25 vuoden aikana palkannut liki vuosittain ihmisiä erilaisiin hommiin. Kesätöitä on tullut tarjottua niin lukiolaisille, tuoreille ylioppilaille kuin eri ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa opiskeleville tai ns. välivuotta pitäville. Olen rekrytoinut opinnäytetyöntekijöitä, eri opinahjoista vastavalmistuneita, pitkän työkokemuksen omaavia, alan vaihdonkin jo tehneitä, tohtoreiksi ja dosenteiksikin ennättäneitä. Työhakemuksiakin on tullut luettua aikamoinen määrä. Olen vuosien varrella henkilökohtaisesti haastatellut, rohkenen väittää, ehkä parisen sataa ihmistä. Opettajana ja lääkärinä olen kuullut tuhansia elämäntarinoita. Olen toiminut myös mentorina.

Yhteismitallisia kriteerejä arvosanoille ei ole, joten eri koulujen ja opettajien antamia numeroita ei voi suoraan verrata keskenään saman oppiaineenkaan kohdalla. Omat koulu- ja opiskelukokemuksetkin antavat perspektiiviä. Joissakin kuulusteluissa olen jakanut ajan väärin tai vastaamisen aikapaineessa unohtanut joitakin tärkeitä asioita, jotka tulevat mieleen heti, kun tenttisalista on ulos päässyt. Kyllä silloin harmitti. Välillä on käynyt tuuri tenttitärppien kanssa. Joskus on vain ollut juuri oikealla hetkellä se hyvä päivä ja kaikki on mennyt nappiin.

Minäkin tutkailen työnhakijoiden päättö- ja ylioppilastodistuksia ja opintorekisterin suoritteita. Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän aine- ja kurssivalinnat kuin se, onko paperissa tasainen rivi 4 tai 5 arvosanoja Hyviä arvosanoja saaneella ja vauhdikkaasti opiskelleella kurssipaletti voi olla yksipuolinen. Jos taas kurssivalikoima on rönsyilevän runsas ja reilusti yli tutkinnon vaatimusten, mietin onko kyse monipuolisesti tiedonjanoisesta ihmisestä, vai uhkaako kynnys valmistua ja astua opinahjosta työelämään nousta liian korkeaksi. Entä, mitä kertoo ihmisestä suoritepaperi, jossa arvosanat vaihtelevat ykkösen ja viitosen välillä? Täytyypä ottaa selvää.

Kannattaa tehdä asioita valmiiksi. Itselle tulee hyvä mieli. On parempi olla loppututkintopaperi vaihtelevilla oppiaineiden tenttinumeroilla, kuin opintorekisteri täynnä nelosia ja vitosia, mutta esim. lopputyö tai gradu puuttuu. On töitä, joissa pärjää iki-opiskelijana tai hyvillä ohjelmointi- tai sosiaalisilla taidoilla, palvelualttiudella ja reippaudella. Mutta on aika paljon myös töitä, joissa on ns. pätevyysvaatimus “alalle soveltuva tutkinto”. Kieli -“taistoa” ajatellen, on muuten opiskelijoitten huijaamista, jos heille ei kerrota, että monissa töissä pitää osata suomea ja ruotsia; broken english ei riitä.

Arvostan yritteliäisyyttä, epämukavuusalueelle menemistä: pitkän matikan a, b tai c arvosanalla kirjoittanut, jolla ei ole lähtökohtaisesti matikkapäätä, on osoittanut sitkeytensä. Arvostan tätä enemmän kuin sitä, että henkilö olisi jättänyt pitkän matikan kirjoittamatta.

Asemoidaan arvosanat osaksi ihmisen kokonaisuutta: kieli- ja matikkapäälle eximia ja laudatur on hieno juttu. Ihminen ei pidä itsestäänselvyytenä syntymälahjana saamiaan valmiuksia, vaan osaa arvostaa niitä ja opiskelee tosissaan. Heitäkin on, jotka lahjojaan eivät ymmärrä arvostaa ja kehittää. Oppimisen erityisvaikeuksien kanssa painiskeleva on usein tehnyt paljon töitä kouluvuosien varrella saadakseen kurssit kunnialla suoritettua. Tätä sitkeyttä ja uskoa itseen arvostan myös. Jos on ollut vaikea murrosikä, sairautta tai perheessä työttömyyttä ja siitä huolimatta ihminen saa käytyä koulunsa kunnialla, vaikka huonommillakin numeroilla, nostan hattua.

Tutkintopaperit ja niiden numerot ovat keskustelunavaus. Minä haluan kuulla ihmiseltä oman arvion siitä, missä hän on onnistunut ja miksi. Itseään saa kehua. Arvostan myös rohkeutta kertoa siitä, milloin on ollut vaikeata ja miten vaikeuksista selvittiin. Jos elämän on aina hymyillyt, haluan kuulla pohdintaa sitä, miten ihminen arvelee selviävänsä, jos eteen tulee kiperiä tilanteita ja hommat eivät mene ns. putkeen.

Osa ihmisistä löytää lahjakkuutensa ja kykynsä sekä itselle sopivan opiskelualan ja ammatin varsin myöhään. Tätä etsikkoaikaakin ymmärrän. Haluan kuulla, miten se oma juttu vihdoin löytyi. Kun huomaan, että joku haastattelussa jännittää, ajattelen: tuolta ihmiseltä vaati rohkeutta tulla paikalle, upea juttu; minun silmissäni pelkkää plussaa.

Jos työnhakija vastaa johonkin kysymykseen, en tiedä, sekin on usein hyvä vastaus. Minä palkkaan mieluummin henkilön, joka tietää, milloin ei tiedä. Se on mielestäni tärkeä työelämän taito. Pitää osata kysyä neuvoa oikeassa kohdassa ja hoksata, milloin pitää hankkia lisää tietoa.

Sen sijaan kaikkitietäväinen asenne “osaan, tiedän, pystyn, ymmärrän kaiken, no problems”, laukaisee hälytyskelloni soimaan. Yhdistelmästä itsetuntoa, itsetuntemusta, itseluottamusta ja nöyryyttä syntyy hyvä kokonaisuus ja kasvualusta ihmisenä kasvamiselle.

Minua harmittavat haastattelut, joissa julkkikset toteavat, että koulunkäynnistä ei muuten ole ollut mitään hyötyä. Kuinka joku voi näin väittää. Eihän hänellä ole vertailukohteensa siitä, minkälaista elämä olisi ilman koulussa opittuja asioita. On älyllistä laiskuutta ja näkökulman kapeutta, jos ei näe arjen elämässään niitä lukuisia tilanteita, joissa myös koulussa opetettuja taitoja sovelletaan.

Koulu tarjoaa mahdollisuuksia hankkia yleissivistystä. Sen merkitystä ei pidä vähätellä. Itsensä kannattaa laittaa likoon eli opiskella myös sellaista, joka tuntuu vaikealta ja ei ihan heti tule omaksuttua.

Onko arvosanoilla merkitystä? Totta kai niillä on. Arvosanat ja niiden metsästys eivät kuitenkaan saa ole itsetarkoitus ja tärkein opiskelun motiivi. Toivon ihmisiltä tiedonjanoa, rohkeutta ylittää itsensä ja opiskella myös sellaista, josta ei välttämättä tutkintopapereihin tule niitä parhaita arvosanoja. Näin voi yllättää itsensä – löytää uinumassa olleen taidon, jota ei tiennytkään omaavansa. Kyky mennä omalle epävarmuusalueelle on tärkeä taito niin arki- kuin työelämässä. Kiperiä paikkoja tulee eteen – itse kullekin – jossain vaiheessa. ”Tästäkin selvisin” – on kokemus, joka auttaa elämässä.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Päättämätön päättäjä – päättymätön päätöksenteko

Posted on May 25, 2014 by Kiti Müller

Viime viikkoina poliittista keskustelua ovat ryydittäneetcropped-Kiti_Huumori_blogiin1.jpg meppi-ehdokkaitten ”hissi-puheet” ja puolueiden puheenjohtajille tehdyt yhden lauseen kysymys-vastaus salama- ja ryhmähaastattelut. Tässä pikaruokamaisessa vaalipaneloinnissa on hiillytty, riidelty, puhuttu päälle, naureskeltu, väännetty vitsiä, heristelty sormea, viittailtu, sanottu harvakseltaan joku mielipidekin asiasta tai sen vierestä. En kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet tämän kaiken mediatohinan hyvänä viihteenä. En kaipaa tällaista tosi-TV:tä. Olen yhteiskunnallinen tosikko.

EU-vaalipäivän kunniaksi päätin kokata kysymys-vastaus haastattelun politiikan kuumista ikivihreistä ajankohtaisuuksista. Hypätkää lukukyytiin. Nyt seuraa ajatusfiilailua ja fiilistelyä yksinoikeudella.

Kysymys: Monikanavaisesta mediasta saatu tieto päivänpolttavasta asiasta on hyvin ristiriitaista. Miten te, päättäjänä ja ammattihaastateltavana, näette tilanteen? Mistä oikein on kysymys?

Vastaus: Meillä täällä Suomessa on erinomaiset edellytykset päästä asioitten ytimeen. Olemme ratkaisukeskeinen kansa, joka kykenee toimimaan – oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. On kuitenkin tärkeätä edetä asiassa kuin asiassa toimijoiden välillä sovitun työnjaon mukaisesti. Meillä on viranomaiset, joiden tehtävänä on nyt ihan aluksi tutkia tämä asia. Vasta sitten on johtopäätösten aika. Tällä hetkellä on liian aikaista arvioida, kuinka kauan esiselvityksessä menee. Ei ole syytä hutkia vaan ensin tutkia. Vielä ei ole selvää, mikä taho juuri tätä asiaa tutkii. Jokainen tilanne arvioidaan tapauskohtaisesti. Kun tutkiva viranomaistaho on selvinnyt ja tästä vallitsee yksimielisyys, aloitetaan selvitystyö. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tutkivan tahon tunnistaminen voi viedä hieman aikaa. Tiedotamme, kun on tiedotettavaa.

Kysymys: Eikö tässä tuhraannu tarpeettoman paljon aikaa. Huipputärkeä asiahan ehtii tässä monta kertaa happamoitua.

Vastaus: En minä tässä nyt vielä mitään huippu -määreitä ryhdy jakelemaan. Tähän kysymykseen ei liity huippuvirkoja eikä muitakaan huippuja. Pikemminkin on syytä huomata, että tässä, kieltämättä kimurantissa tilanteessa piilee myös mahdollisuus.

Kysymys: Mikä se näkemyksenne mukaan on?

Vastaus: Mahdollisuuksia tunnistellaan, tunnustellaan ja punnitaan. On tehtävä huolellinen tilanneanalyysi ja harkinta. Siitä meidät suomalaiset erityisesti tunnetaan. Kyse on maa-brändimme maineesta. Sitä ei ole syytä ryvettää. Haluan kuitenkin korostaa, että tilanne on haastava

Kysymys: Voisitteko kuitenkin antaa yhden mahdollisen esimerkin mahdottoman muuttumisesta mahdollisuudeksi?

Vastaus: Nyt ei ole vielä aika ryhtyä tällä asialla spekuloimaan. Minulla ei ole kristallipalloa tulevaisuuteen. Me päättäjät olemme toimineet ja koonneet työryhmän aivoriiheen. Työ on kesken ja tuloksia arvioidaan aikanaan.

Kysymys: Viime viikolla toinen työryhmä luovutti mietintönsä toisesta asiasta. Joko sen osalta on tekojen aika?

Vastaus: Työryhmä on tehnyt todella hyvää taustatyötä. Johtopäätösten osalta on todettava, että asia on monimutkainen. Tästä johtuen meillä on nyt edessä useita, jopa vastakkaisia vaihtoehtoja, ratkaisuiksi. Tilanne ei ole ollenkaan yksiselitteinen. Maailma ympärillämme muuttuu vinhaa vauhtia. On mahdollista, että esille tulee vielä uusia seikkoja, jotka on huomioitava päätöksenteossa. Vielä ei ole tekojen aika.

Kysymys: Mitä nämä uudet huomioitavat asiat voisivat olla?

Vastaus: Maailmantilan reaaliaikainen tulevaisuuspainotteinen analyysi kuuluu toiselle instanssille. Siellä ollaan kyllä tietoisia tämän toisen työryhmän mietinnöstä. Täytyy muistaa, että työryhmän aloittaessa työnsä vuosi sitten, elimme aivan erilaisessa todellisuudessa. Itse pyrin tässä uudessa tilanteessa monipuolisesti verkostoituneena toimimaan tiedon siltana eri työryhmien välillä.

Kysymys: Mitä tällä tarkoitatte?

Vastaus: Meille on tullut yllätyksenä se, että asia, jonka päätöksenteon tarpeisiin valmisteluryhmä pari vuotta sitten nimettiin, ei enää ole ajankohtainen. Tämä on konkreettinen ja selvä osoitus siitä, että asioita tulee ja menee. Niinpä seuraava tehtävämme on käynnistää prosessi, joka tarkastelee, oliko asia, joka globaalissa viitekehyksessä ei enää olekaan tärkeä asia, tärkeä Suomelle. Meillä on tätä analyysiä varten hyväksi todettu malli ja kokemusta sen käytöstä. Olemme vuosien saatossa päässeet testaamaan sitä lukuisia kertoja. Teemme myös syväanalyysiä siitä, kuinka hyvin yhteiskunnassamme tämä monille osa-alueille rantautunut toimintamalli, jossa nyt on tullut näkyväksi se, että kyvykkyytemme ytimessä oleva kyvyttömyytemme nopeaan reagointiin, voikin olla itse asiassa maamme menestyksen salaisuus. Toistan: Tässä kiihkeässä elämänrytmissä asioita tulee ja menee, mutta Suomi ei hötkyile. Konsensus Suomessa ja maailman turuilla maltti on valttia.

Kysymys: Miten määrittelette menestyksen?

Vastaus: Teemme parhaillaan eri toimijoiden kanssa yhteistyötä sen selvittämiseksi, miten menestyminen tulisi virallisesti määritellä. Pyrimme myös löytämään laatukriteerit epäkohdille. Kansalaisten esille ottamien yhteiskunnallisten kehittämiskohtien kannalta on tärkeätä kyetä luokittelemaan huonolla tolalla olevia asioita laadullisesti ainakin kahden, kilpailukykymme kannalta keskeisen pääulottuvuuden – menestystekijä, epäkohta – kannalta. Asioita on siis pisteytettävä sekä epäkohdan vakavuuden että sen suhteen, miten tärkeätä on tarttua kehittämiskohtaan ns. menestymisulottuvuuden näkökulmasta.

Kysymys: Suomessa istuu parhaillaan useita laatumittarikomiteoita. Joko tuloksia alkaa näkyä epäonnistumisen ja menestymisen mittarointia ajatellen?

Vastaus: Meillä on ammattimaisten kokoustajien kokenut armeija, mutta työ on edelleen alkusenteillä. Se on rehellisesti todettava, että työhön liittyy hidasteita. Komiteoissa on haamuhenkilöitä, jotka eivät ole niissä koskaan edes viuhahdelleet. Heiltä tulee viime hetken peruutuksia jatkuvasti monibuukkausten takia. Osalla komiteoihin nimetyistä toimeksianto on hiljainen tuolinvaltaus ja he hoitavatkin tämän roolinsa hyvin. Poikkeamia heidän osaltaan ei juuri ole kirjattu pöytäkirjoihin. Konsensus Suomessa kansalaisten kuuleminen on toimintamme ytimessä, joten hiljaiseen tuolinvaltaukseen neuvottelupöydässä on oltava mahdollisuus. Mietimme juuri ratkaisua, jolla komiteoiden haamujäsenet saataisiin näkyviksi ja raportit kirjoitettua ja kierrätettyä lausunnoilla. Tämän prosessin jälkeen tiedämme kriteerit, joilla pisteyttää ja luokitella epäonnistumiset ja menestystekijät. Seuraavaksi määrittelemme kriteereille myös painokertoimet. Tämä voi edellyttää vielä uutta komiteaa, koska asia ei ole kuulunut minkään nykyisen mittarikomitean toimeksiantoon. Kaiken lopputulemana laadimme matemaattisen mallin päätöksenteon tueksi. Kyse on ainutlaatuisesta, suomalaisesta innovaatioprosessista, jolla asioihin pistetään vauhtia.

Kysymys: Onko vielä jotain, mitä haastattelun lopuksi haluatte tuoda esille?

Vastaus: Päättämätön päättäjä ei tee päättömiä ratkaisuja.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Yhteiskunta | Leave a comment

Tieteen Don Quijote ja julkaisukone kilpasilla

Posted on April 27, 2014 by Kiti Müller

Tutkimustyö on parhaimmillaan kiehtovaa löytöretkeilyä. Siinä ollaan vahvasti elämässä kiinni ja elämälle uteliaita. Parhaat hetket olen itse kokenut tilanteissa, joissa spontaanisti ja yllättäen viriää innostunut keskustelu eri alojen tutkijoiden kanssa vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Oikein tunnen, miten aivojeni hermosoluissa käy miellyttävä kutina. Byrokratiafrustraatiotkin ihminen sietää sen jälkeen vähän paremmin.

Tutkijoille sinisten ajatusten miettiminen ja ideoitten pallottelu on välttämätöntä, jotta yhteisessä hoidossa oleva tiedepuutarha kukoistaa elinvoimaisena. Ajatuksilla lannoitetussa muhevassa mullassa tutkimusidean idusta voi kasvaa vähitellen kukoistava tutkimushanke tai ohjelma, joka poikii lopulta sen himoitun, juhlapuheissa niin usein mainitun – innovaation – ehkä peräti kaupallisen menestystuotteen.

Nykypäivän informaatiovirtojen, tehokkuuden vaatimusten ja tulosmittareiden pyörteissä tutkijoiden päämäärätöntä haihattelua ei hyvällä katsota. Tehokkaasti toimiva, itseään uudistumiskykyisenä pitävä organisaatio antaa piirun verran periksi: muutamia tunteja voi silloin tällöin kirjata työajanseurantajärjestelmään projektin suunnittelun, verkostoitumisen ja yhteiskehittelyn momentille. Taloushallinnon mielestä tämä työ on kuitenkin lähtökohtaisesti tuottamatonta, koska siitä ei voi laskuttaa ulkoista rahoittajatahoa. Siksi tätä ajankäyttöä on erityisen tarkasti valvottava ja rajoitettava hallinnollisilla ohjeilla. Lempilapsen asemassa on tutkimus, jolle on voitu etukäteen määritellä tarkat takuutuotokset ja runsaasti laskutettavia työtunteja hyvällä katteella.

Onko vähemmän enemmän, enemmän vähemmän? Tappaako kilpailu luovuuden? Onko tutkijan ura ylipäätään houkutteleva? Pitääkö siihen nuoria edes kannustaa? Näitä kysymyksiä pohdittiin Pörssitalolla 25.4. Professoriliiton (www.professoriliitto.fi) ja Tieteentekijöiden liiton (www.tieteentekijoidenliitto.fi) seminaarissa.

Yliopistojen tulosmittauksessa vuotuinen julkaisujen määrä on edelleen tärkeimpiä tuottavuuden ja ”laadun” -mittareita. Professorikisoissa mittaillaan hakijoiden julkaisuluetteloiden pituuksia. Paras tapa kasvattaa sitä on tehtailla ja raportoida tutkimuksia, jotka eivät kyseenalaista, vaan tukevat valalla olevaa tieteellistä käsitystä tutkituista ilmiöistä. Pieni myötäsukainen lisänyanssi olemassa olevaan tietoon, on hyvä jippo, jolla varmistaa artikkelin sujuva ja nopea läpimeno. Kannattaa myös viitata lehden editorien töihin.

Tutkija, joka saa oivalluksen, jonka seurauksena hän ryhtyy ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja peräti kyseenalaistaa aiemmin saatuja tutkimustuloksia, on yleensä ongelmissa. Siinä vasta tyhmästi tekee, jos loikkii tieteenrajojen yli ja ottaa yhteistyökumppaneiksikin muiden alojen tutkijoita. Uusia menetelmiäkään ei kannata kehittää, jos haluaa nopeuttaa julkaisuluettelon pituuskasvua. Jos tälle riskitutkimuksen tielle hairahtuu, tuloksista tehty tieteellinen artikkeli voi kulkea useita vuosia kiertopalkintona eri lehdissä ennen kuin löytyy arvioitsijakolmikko, joka on riittävän yksimielinen siitä, että uusi tutkimuslöydös, tai menetelmä, voidaan julkaista arvovaltaisessa tiedelehdessä. Jos työstä ei kiertomatkalla löydy muuta vertaisarvosteltavaa, niin vähintään tieteelliset johtopäätökset ovat aivan liian rohkeita.

Juhlapuheissa vaaditaan tutkijoilta riskinottoa, rohkeutta tarttua uusiin tutkimusaiheisiin. Elämän realiteetti on kuitenkin se, että tutkijan uralla menestyvät erityisesti he, jotka eivät usko näihin juhlapuheisiin. Sillä aikaa, kun tieteen propellipää taistelee kuin Don Quijote tieteen traditioitten tuulimyllyjä vastaan, takuutuotoksia tahkova tutkija kasvattaa julkaisuluetteloaan jopa kymmenien julkaisujen vuosivauhtia. Hän istua nököttää tutkimusaineiston päällä vuosikausia kuin tatti. Aina löytyy julkaisufoorumi hieman aiemmasta modifioidulle täsmäjutulle. Arvatkaa, kumman tutkijanura on nousujohteinen?

Tutkijakoulut ovat esimerkki siitä, kuinka vähemmällä saadaan enemmän eli tohtori-inflaatio. Tohtorien valmistusputkesta pullahtaa ulos 3 – 4 vuodessa tutkimusapulaisen taidoilla väitöspönttöön päässeitä, mutta toki myös erinomaisen tieteellisen ajattelun omaavia. Tohtorintutkinto ei kuitenkaan nykyään takaa sitä, että ihmisellä on kyky kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen tutkimustyöhön. Mittarit jyräävät tässäkin: yliopistoissa ja korkeakouluissa lasketaan maisterin ja tohtorintutkintojen lukumääriä ja valmistusaikoja.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimus- ja opetushenkilökunta kärvistelevät talousraporttien, tulosmittareiden, toiminnan väli- ja vuosiraporttien, osaamiskartoitusten, resurssien uudelleen suuntaamisen ja työaikajyvitysten äärellä. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on yhdistelmä maratonjuoksua ja pika-aitoja. Moni tekee tutkimusta iltaisin tai viikonloppuisin, jos jaksaa. Käytävillä kulkee zombien näköisiä ihmisiä lasitunnein katsein, kun jälleen on yötä myöten väännetty apurahahakemuksia, valmisteltu luentoja tai korjattu tenttejä. Ei siinä mielentilassa luovuus kuki! Kovien suorituspaineiden puristuksessa, voimiensa äärirajoilla ihminen tekee myös virheitä. Tutkimustuloksia tulkitaan väärin, kaunistellaan, joskus myös vedetään hatusta. Kopiologia voi myös nostaa ilkeää päätään.

Yhteiskunta tarvitsee korkeatasoista, eettisesti kestävällä pohjalla olevaa tutkimusta. Tärkein rooli on ihmisillä. Heidän henkisestä jaksamisestaan on pidettävä huolta. Uupumus ja innostus tarttuvat yhtälailla tiedeyhteisössä kuin muillakin työpaikoilla. Ajattelevat, toisistaan välittävät ja huolta pitävät ihmiset ovat se inhimillinen pääoma, jolla yhteiskunnan menestyminen varmistetaan.

Tutkimustyön hedelmien jalostuminen kaupallisiksi tuotteiksi on hidasta. Kärsimätön Suomi ei malta odottaa. Vaikeata on myös saada tiedepolitiikan linjauksia tekevät päättäjät ymmärtämään, että tutkimusta, joka tuottaa uusia avauksia, lisää ihmiskunnan ymmärrystä elämän monimuotoisuuteen kätkeytyvistä salaisuuksista tai tuottaa kaupallisen sovelluksen, on vaikeata tunnistaa. Takuutuotokset voidaan määrittää etukäteen. Yllätykset yllättävät, etenkin jos antaa itsensä yllättyä.

Miten kävisi tänä päivänä biokemisti Frederick Sangerille, jonka julkaisuluettelo on lyhyt ja joka on kaiken lisäksi arvioinut, että useat julkaisuistaan hän olisi voinut jättää kirjoittamatta?  Sanger sai kemian Nobelin palkinnon vuonna 1958 insuliinin proteiini-sekvenssin selvittämisestä ja toisen Nobelinsa vuonna 1980 ansioistaan DNA -sekvenssimenetelmän kehittämisessä.

Fyysikot Felix Bloch ja Edward Purcell selvittivät ydinmagneettisen resonanssin periaatteen vuonna 1946. Kumpikaan ei osannut mainita yhtään käytännön sovellusta tieteelliselle tulokselleen. Saisivatko he tänä päivänä tutkimusrahoitusta? Nyt – puoli vuosisataa myöhemmin – tiedämme, että lääketieteen tärkeimpiin kuuluva tutkimusmenetelmä, magneettikuvaus, on yksi useista, tämän perustutkimuksen piiriin kuuluvan havainnon sovelluksia.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Tiede, Tulevaisuus, Yhteiskunta | Leave a comment

Himmeitä mielipiteitä suomalaisista – löysää puhetta suorituksista

Posted on April 8, 2014 by Kiti Müller

Sinä taisit nyt alisuoriutua.

© Michael Müller

© Michael Müller

Ihminen voi kokea toteamuksen kannustukseksi, jos hän itsekin ajattelee, että tällä kertaa homma ei mennyt ihan putkeen. Toisaalta, jos ihminen yritti parhaansa ja saa kuulla alisuoriutuneensa, hän voi kokea kommentin moitteeksi. Parhaani yritin, mutta tämäkään ei riitä.

Alisuoriutuminen – sanaan liittyy ristiriitaisia viestejä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa sanan käyttö eri muodoissaan on mielestäni ryöstäytynyt käsistä. Se on helppo bongata, kun vaikkapa surffailee eri medioitten nettisivuilla. ”Lisää tuottavuutta ja tehoja tekemiseen” – puheisiin on ujutettu käsitys siitä, että ihmiset lähtökohtaisesti alisuoriutuvat. Onko työpaikoilla siis alisuoriutujia ihan riesaksi asti?

Mittatikut ali- ja ylisuorituksille ovat kovin venyviä; kysehän on mielipiteestä ja tulkinnasta. Entä mikä on juuri sopivan tasoinen suoritus?  Onko alisuoriutuja ihminen, joka tietoisesti päättää, että ei halua käyttää henkistä pääomaansa ja kykypalettiaan sellaisen yrityksen hyväksi, jonka työkulttuuria pitää epäoikeudenmukaisena tai arvoja arveluttavina. Ymmärrän ihmistä, joka haluaa maksaa potut pottuina. Jos minut lomautetaan tai pakotetaan palkka-aleen samalla, kun pomot lihottavat bonuksilla muutenkin muhkeata tilipussiaan ja osakkeen omistajien osingonhimoa haluavat tyydyttää, miksi antaisin parastani tällaiselle firmalle?

En ollut mukana 15.1.2014 pidetyssä ”Selkäranka” – talousseminaarissa, joten en omin korvin kuullut Risto Siilasmaan esittävän puheenvuorossaan englannin kielelle virallista asemaa Suomessa. Luettuani asiasta eri uutiskanavilta, mieleeni tuli eräs noin kuusikymppinen kokenut, arvostettu ja ammattitaitoinen työnjohtaja. Hänellä oli takana pitkä ja hienosti sujunut työura suomalaisessa yrityksessä, joka kansainvälistyi. Työkieli vaihtui englantiin. Tämän seurauksena kielitaidoton työnjohtaja muuttui kuin yhdessä yössä alisuoriutujaksi ja menetti puolen vuoden sisällä työpaikansa. Lattiatasolla työskenteleviltä katosi asiansa osaava esimies ja myös heidän työsuorituksensa laski. Miettiköhän kukaan sen johtajan suoritusta, joka tämän tiukan kielipoliittisen ratkaisun teki?

Tokaisu ”Hän on porukan heikoin lenkki” kertoo mekanistisesta ihmiskäsityksestä. Jokaisen ihmisen pitäisi väkisin yltää ennalta määrättyyn, määrämittaiseen suoritukseen, jolle ei kuitenkaan ole mittaa. Mielestäni sanontaan sisältyy myös ajatusharha. ”Heikoin lenkki” voi olla juuri se ihminen, joka keksii uuden, fiksumman tavan tehdä asioita. Hän ei todellakaan ole silloin mikään alisuoriutuja. Käytännön tarpeesta lähtevä kekseliäisyys on kautta ihmishistorian ollut valtava, luovaan ongelmanratkaisuun innostava voima. Kätevä, ajatteleva ihminen on kehittänyt lukuisia, töitään ja arkisia askareita helpottavia työkaluja ja työtapoja.

Olen siinä määrin henkisesti allergisoitunut alisuorittaa -sanalle, että jopa tahtomattani höristelen korviani aina kun se taas ilmoille putkahtaa – nykyään erityisesti Suomen henkistä tilaa ja kansalaisten kuntoisuutta ruotivissa puheissa. 12.3.2014 MTV (www.mtv.fi) uutisoi Pekka Himasen käynnin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa ja lainasi filosofia otsikossa: ”Täytyy avata ajattelua ja päästä onnistumisen moodiin”. Valiokunnan kokouksesta poistui uutisen mukaan innostuneita kansanedustajia ja eräs poliittinen kiteytys (ilmeisesti ylevöittävän) tilaisuuden jälkeen oli: ”Me ollaan vähän tällaisia alisuoriutujia Suomessa”.

Kilvan väitetään, että meissä suomalaisissa on valtava potentiaali. Perään todetaan, että meitä vaivaa edelleen ”Anteeksi, että olen olemassa” – mentaliteetti.  Tästä syystä alisuoriudumme Suomi-brändin maailmanvalloituksen kannalta. Emme ole voittajia keskinäisen kehumisen kerhossa. Suomen globaali loiste on aivan liian himmeä. Tuppisuut suomalaiset eivät vieläkään osaa myydä itseään rinta rottingilla. Meidät on lisäksi saatava We think big in Finland” – Suomessa ajatellaan isosti – moodiin. Ajatuksen voimallako saavutetaan uskomattomia ylisuorituksia? Puhukaa enemmän, tehkää vähemmän. Siihenkö uskottavuus suorituskeskeisessä huomiotaloudessa perustuu? Suomalaiset tunnetaan ihmisinä jotka tekevät, eivät vain puhu. Onko tämä muka huono maabrändi?

Posted in Ihminen, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Tunnepesuun kyynikot!

Posted on March 30, 2014 by Kiti Müller

Ihmisillä on tunteet. Mikä oivallus!

© kuva Michael Müller

© kuva Michael Müller

Yhteiskunnan tunneilmastoa pitää parantaa, päättäjät hokevat. Optimismi rulettaa. Liian monilla ihmisillä on vääränlaisia tunteita. Negatiivisen kyyniset kansalaiset, jotka eivät myöskään osaa iloita epäonnistumisista, on laitettava tunneruotuun. Heidät on tunnepestävä.

Usko positiivisuuden mahtivoimaan jyrää vahvana. Sen avulla ratkaistaan yksittäisen ihmisen ja lama-Suomen ongelmat. Teoista ei edes tarvitse puhua. Ne syntyvät ihan itsestään – pakottamatta ja huomamatta – positiivisuuden reippaassa myötätuulessa. Oikein positiivisena ongelmia ei edes huomaa. Miksi edes tehdä mitään? Sateisen tuulinen päivä onkin seesteisen aurinkoinen. Porskutetaan laulellen eteen päin – horisontissa lymyävistä mustista pilvistäkin huolimatta. Tyhmänrohkeata positiivisuutta ei ole olemassa.

Vuosia sitten kävelin työpaikan käytävällä itkua nieleskellen, naama vakavana. Läheinen ihminen oli yllättäen kuollut. Surun keskellä en edes huomannut vastaan tullutta työtoveria. “Täällä muuten hymyillään ja tervehditään iloisesti. Työ on ilomme, etkös sinä sitä tiedä”, hän kailotti kovaan ääneen. Menin aivan lukkoon. Maailmani oli pari tuntia sitten nyrjähtänyt sijoiltaan. Olin tunteineni vereslihalla. Pitäisikö sitä vielä iloista teeskennellä! Teki mieli polkea jalkaa ja karjaista: “Naama umpeen epäempaattinen idiootti. On elämässä muutakin kuin työ! Nyt ei irtoa hymyä, ei muuten huomennakaan –vielä.”

Edessäni oli ihminen, jonka kanssa en halunnut jakaa todellisia tunteitani. Käännyin ympäri ja ryntäsin ulos kadulle, itkemään, suremaan. Kokosin itseni ja kerroin sitten lähimmille työtovereille, että vakavamielisyyteni ei johdu töistä tai heistä, vaan läheisen kuolemasta. Työyhteisön myötäelämisen huomasi pienistä eleistä, rohkaisevasta katseesta, kädenpuristuksesta. Hiljainen empatia lohduttaa ja tukee. Se ei tarvitse sanoja eikä meteliä. Kyse on siitä paljon puhutusta tunneälystä, jota käytävällä huomenia minulle kailottaneella henkilöllä ei ollut. 

1990-luvun lamavuosina paneelikeskusteluissa mietittiin yt-neuvottelujen vaikutusta työilmapiiriin. Muotia oli puhua “hengen nostatus” –sessioista. Niiden avulla kriisit ylitetään. Ihmiset kertovat  vuorollaan toisilleen, miten hyvin töissä on onnistuttu ja kuinka kivaa onkaan yhdessä. Rohkenin ihmetellä, miten homma mahtaa käytännössä pelittää, jos osa ihmisistä on jo työpaikasta irtisanottu. Eihän ihminen voi itseään noin vain – naps – pakottaa postiiviseksi, kun elämän turvaverkko uhkaa katketa. Minut niputettiin ihmislajiin, jonka vesilasi on lähtökohtaisesti puoliksi tyhjä. En siis mitenkään voi ymmärtää positiivisuuden voimaannuttavaa vaikutusta. Tunsin itseni lähes tunnerikolliseksi. Härkäpäisesti ehdotin vastavoimaksi itkiäisiä. Itku helpottaa, kun siihen oikeasti on aihetta. Joskus on hyvä hetken rypeä. Sitten voi nousta tuhkasta kuin fenix-lintu.

Taannoin olin tilaisuudessa, jossa pirteä ääni salin edessä kehoitti ihmisiä sulkemaan silmänsä ja syvähengittämään. Ja kävi käsky: “nyt naurakaa kaikki niin, että oikein vatsanpohjassa tuntuu.” Salissa alkoi sellainen naurunremakka, että harvoin kuulee. Olin tyrmistynyt. Mietin, miten aikuiset ihmiset tähän suostuvat. Ja onko salissa joku, joka nauraa mukana, vaikka sydän itkee. “Eikös tunnukin ihanan vapauttavalta”, jatkoi pirteä ääni salin edestä. “Nyt sitten pari minuuttia naurua joka työpäivään!” Mieleeni tunki väkisin George Orwellin kirja Vuonna 1984 ja siinä kuvatut Totuuden Ministeriön Kahden Minuutin Viha –hetket. Niiden aikana työntekijät käskystä päästävät valloilleen raivon tunteita.

Jokaisen ihmisen tunne-elämä on ainutkertainen kaleidoskooppi erilaisia tunnetiloja ja niiden yhdistelmiä. Tämä kaleidoskooppi vaihtaa tunneväriään sen mukaan, mitä ihmisen omassa elämässä ja hänen ympärillään tapahtuu. Ihminen ei suorita tunteita, vaan kokee niitä. Positiivisuuden kaikkivoipaisuuden hehkutuksen voi yksittäinen ihminen kokea loukkaavaksi. Ihmisten tunne syyllistäminen yhteiskunnallisessa keskustelussa on osoitus siitä, että tunneäly ei ole kovin korkealla tasolla.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Tunteet, Työ, Yhteiskunta | Leave a comment

Takaraivo edelläkö?

Posted on March 8, 2014 by Kiti Müller

Hei, te robottiautojen fanit, saatan olla vastaanottavaisessa moodissa. Liittyisinkö joukkoihinne? En osaa päättää, soudan ja huopaan. Voiko robottiin luottaa?

Minulla on ajokokemusta lähinnä autoista, joissa ei ole automaattivaihteita, navigaattoria tai “vapauttavan fiksua” systeemiä, jolla kännykkään voisi puhua kädet ratissa kiinni. Kuplafolkkarilla autoilun aloitin – huh – 40 vuotta sitten. Nyt pitäisi aloittaa yhteistyö automaattivaihteisen auton kanssa, jossa on kaikenlaisia integroituja iDrive -ohjelmistoja ja lyhytkasvuisen naisen vihdoin toteutunut haave: kamerallinen tutkajärjestelmä.

Tahmeata on alkutaival ollut: Istuin kymmenen minuuttia autossa ja yritin saada automaattivaihteet “aja” -moodiin. Painelin erilaisia nappuloita ja kiertelin nuppeja. Niitä löytyy, mitä ihmeellisimmistä paikoista. Niissä on kuvakkeita, joita en ymmärrä; kaikkia en edes aikuisnäköisillä silmilläni näe. Lopulta otin ohjekirjan – taas – esille. Kohdasta “käynnistä auto” löytyi ohje: aktivoi automaattivaihteet painamalla jarrua”. Eipä tullut mieleeni. Kun haluat liikkua, jarruta ensin!

Puhelimen aktivointi sinisen hampaan (bluetooth, kukahan tuonkin nimen on keksinyt) avulla sujui paremmin. Sähläsin sen sijaan puhelimen näppäimien ja auton integroituun tietojärjestelmään upotettujen puhelintoimintojen välillä.

Autokauppias sanoi, että naiset inhoavat kamerajärjestelmää. Tyypillistä miesten puhetta, ajattelin. Saattoi puheissa olla totuuden siementäkin. Naisen ja järjestelmän logiikka ovat valovuosien päässä toisistaan. Pelkäänpä, että minun täytyy älyllisesti tässä joustaa.

Olen mielestäni omannut ns. tekniikan tajua. En ole koskaan pelännyt laitteita; kodinkoneita jopa onnistunut aikoinaan korjaamaan. Nyt en hallinnut auton toimintoja! Ehkä on hyvä, että en saa sitä helposti edes liikkeelle!  Usko omiin taitoihin on horjumassa ja inhottava avuttomuuden tunne nostaa ilkeätä päätään. Huomaan toivovani autoon käyttöliittymää, jossa minun ei tarvitse sanoa “sille” muuta kuin: Aja mökille robottiohjattu auto!

Sitten tapahtui seuraavaa: Istuin kotona mukavasti nojatuolissa ja puhuin kännykkään. Yhtäkkiä puhelu katkesi. Jaaha, verkkoyhteys pätkii jälleen, mietin. Kännykkäni käyttäytyi omituisesti. Soittaminen ei onnistunut millään. Ihan kuin linjat olisivat edelleen auki? Jonkin ajan kuluttua kännykkä rauhoittui. (Tähän on tultu; puhun laitteesta kuin sillä olisi oma tahto!) Mies tuli ulkoa sisälle ja ihmetteli, mitä oikein on tapahtunut. Hän kun oli juuri lähdössä autolla pihasta ja olikin yhtäkkiä mukana jossain mystisessä puhelinkeskustelussa. Minä kuulemma en ollut. Auton kaiuttimista ääni kyllä kysyi, missä Kiti on, mihin Kiti katos? Katkesiko puhelu?

Sininen hammas iski – auto kaappasi puhelimeni. Robottihaaveitani koetellaan. Tekeekö robottiauto sen, mitä pyydän? Entä jos sekin sekoaa näppärien järjestelmiensä keskellä? Entä jos se kokee melt downin – järjestelmät rojahtavat – juuri, kun moottoritiellä, pimeässä ja lumipyryssä ohitetaan robottiohjattua kuorma-autoa? Selviämmekö? Mielikuvitukseni sepittelee uutisotsikoita. Ripeä robottikuski vältti onnettomuuden. Robottikuski paloi loppuun – seuraukset dramaattiset…

Geneven autonäyttelyssä juuri esitelty XchangE älyauto kurkkii tulevaisuuteen: Itsekseen ajelevan auton kyydissä kiidän takaraivo edellä matkalla jonnekin. Propellipäiden mielestä XchangE on ihmiselle enemmänkin liikkuva ajanviettokeskus. Onko sillä sitten väliä, mihin ihminen sen kyydissä lopulta päätyy?

Kuka, mikä hommat hallitsee ja ketä lopulta hallitaan? Haluan nenäni osoittavan menosuuntaan. Ja käyttiksen, jolla etusormen liikkeellä kaappaan auton kontrollin itselleni, kun se itsepäisesti kaahaa 180 km tuntinopeudella itään kun haluan länteen 100 km:n vauhtia. Näytän sille, kuka on pomo. ”Robottikuski vaaransi liikenteen – ihminen hyppäsi puikkoihin ja pelasti”.

© Michael Müller

© Michael Müller

Posted in Ihminen, Teknologia, Tulevaisuus | Leave a comment

Kuumottavaa puhetta työstä

Posted on March 2, 2014 by Kiti Müller

Unelmatyö ja paskaduuni.

© Michael Müller

© Michael Müller

Nämä kaksi sanaa ovat nyt hip työelämäkeskustelussa. Inhoan molempia sanoja. Ne antavat yksioikoisen kuvan töistä ja ihmisistä. En tiedä yhtään työtä, jossa ei olisi jotain ikäviä piireitä tai sellaista, joka olisi pelkkä “paskaa” aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hän, joka väittää toisin, ei tunne työelämän todellisuutta ja ruokkii puheillaan harhaista mielikuvaa siitä, että työelämässä on voittajat ja häviäjät. Ja kuka määrittelee paska- tai unelmaduunin ominaisuudet? Se, mikä on yhdelle myrkkyä, on toiselle toiveiden täyttymys. Joku käy töissä ansaitakseen rahaa, jolla toteuttaa unelma. On ihmisiä, jotka elävät unelmaansa työssään. On myös heitä, joille mahdollisuus ylipäätään tehdä työtä on unelma.

Työhön suhtautuminen on latautunutta. Jokin asia on työläs. Yrittäjä yrittää. Ain laulain työtäs tee. Tyhmä töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Rehellisellä työllä pärjää. Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman. Kuumankylmä tosiasia on, että työ itsessään on tärkeätä niin ihmiselle kuin yhteiskunnalle. Pitää puhua asiallisen intohimottomasti siitä, mistä on puute – ihan tavallisesta palkkatyöstä.

Hip inhokki -sanoja viljellään erityisen ahkerasti, kun kiritetään nuoria kiireesti aloittamaan yli 40 vuoden työuraa. Aluksi ihmetellään, miksi nuorelle oman tulevaisuuden suunta ei ole aikuisuuden alussa vielä valjennut. Seuraavaksi nuoria syytetään unelmien puutteesta ja kaiken huipuksi syyllistetään siitä, että heille kelpaavat vain unelmatyöt!  Ei ihme, jos nuorten mielestä kaikkien asioiden aikuiset “asiantuntijat” ovat työttömyyden riivaamassa lama-Suomessa epäjohdonmukaisia viisastelijoita. Puhuvat pelkkää P:tä.

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Muut, Työ, Yhteiskunta | 2 Comments

Asiakaslähtöistä tilaustutkimusta – mielikuvituksellisia takuutuloksia

Posted on February 25, 2014 by Kiti Müller
© Michael Müller

© Michael Müller

Tarjoamme organisaatiollenne ainutlaatuista osaamistamme. Asiakaslähtöisen tilaustutkimuksemme ytimessä on kehittämämme robottitutkija, joka kykenee optimaalisesti räätälöimään tutkimuksen vastaamaan kulloinkin vallalla olevaa poliittista tahtotilaa. Tutkimustulosten analyysimenetelmäämme on sisäänrakennettu suodatinjärjestelmä, jonka avulla varmistetaan se, että internetin massiivisesta ja ristiriitaisesta informaatioavaruudesta ei vahingossakaan lipsahda käsiteltäväksi tutkimustuloksia, jotka ovat ristiriidassa haluamanne lopputuloksen kanssa. Täten tutkimustulosten analyysiosan kirjallisuuskatsaus on selkeän systemaattinen, yksipuolinen, haluttua lopputulosta kaikin puolin tukeva.

Asiakastyytyväisyys on meille tärkein arvo. Meidän tutkimuksemme palvelee yhteiskuntaa. Riippumatonta tutkimusta tekevät hitaat ihmistutkijat, joilla on painolastinaan liian usein myös tutkimusetiikka. Ihmisten varaan rakennetussa hankkeessa on riskinä se, että tutkimustulokset voivat olla päättäjien kannalta jopa epätoivottavia – vähintään ristiriitaisia. Monet ihmistutkijat ovat luonteeltaan lisäksi varsin omapäisiä ja arvaamattomia. He asettavat tutkimuksen korkean laadun asiakaslähtöisyyden edelle.  Nämä tilaustutkimuksenne riippuvuutta vaarantavat ihmistutkijoiden ominaisuudet eivät vaivaa robottitutkijaamme.

Edelleen RipRap (Ripeästi raporttia) -yrityksemme on hyvin tietoinen siitä, että yhteiskunnallinen mielipideilmasto voi muuttua nopeastikin. Takuutuotokseemme onkin sisällytetty seuraava bonus: Me joustamme ja muutamme sujuvasti tutkimuksen toivottua tavoitetta. Asiakkaalla on tarjouskilpailun jälkeen mahdollisuus määritellä uudestaan tutkimuksen haluttu tulos. Automatisoitu tutkimusten generaattoriohjelmamme on nopeasti hienosäädettävissä. Eli, jos kantanne tilaustutkimuksen tuloksesta muuttuu prosessin aikana, robottitutkijamme tekee yhtä ripeästi tutkimuksen, jonka lopputulos voi olla aivan päinvastainen, kuin se, mitä alunperin tavoittelitte.

Kertokaa toiveenne, me toteutamme ne pilkulleen!

Politiikka palaa tieteeseen:   http://www.hs.fi/kotimaa/a1393133362348?jako=29037c64f2b2f585bd44e51e01c07f6e&ref=email-share

Posted in Tarina, Tiede, Yhteiskunta | 2 Comments

Organisaatiouudistusten hyökyaalto tappaa luovuuden

Posted on February 23, 2014 by Kiti Müller

Emme kai vain ole tapojemme orjia? Kiti kirjastossa © kuva Michael MüllerNyt pitäisi – kansalaiset – joustaa, ketterästi uudistua. Vähemmän on katsokaas enemmän. Tehdään asioita fiksusti. Tehokkuus kasvaa. Samalla syntyy oivalluksia, ideoita, menestystuotteita. Tällä reseptillä Suomi pärjää globaalissa kilpajuoksussa.

Olen kertakaikkisen kyllästynyt tähän liturgiaan,  jota kriisi-, ryhti-, tulevaisuus-, ”pelastetaan lama-Suomi” –seminaareissa lauletaan.  Samaan aikaan Suomessa vannotaan jatkuvien organisaatiouudistusten nimiin. Niitä tarjotaan ratkaisuksi kaikkeen mahdolliseen. Pistetään yritysten komentoketjut uusiksi, fuusioidaan ja pilkotaan, järjestellään toiminnot uudelleen. Ylistetään suuruuden ekonomiaa. Paketoidaanpa saman tien yhteen yliopistoja, sektoritutkimuslaitoksia, sairaanhoitopiirejä, kuntia, kouluja, päiväkoteja. Piirretään laatikoita, nimetään niitä uudestaan, istutetaan niihin ihmisiä. Vedetään nuolia sinne, tänne, yksi- ja kaksisuuntaisia. Neuvotellaan, kinastellaan, uhitellaan, uskotellaan homman pelittävän. Eikö mitään muuta lääkettä todellakaan keksitä hyvinvointivaltion avuksi? Organisaatiouudistus, vallanpitäjien lempikukka, on henkinen rikkaruoho, joka tappaa yhteiskunnasta luovuuden ja työn ilon sekä rapauttaa yhteisöllisyyttä.

”Ihmiset sitoutetaan osallistavalla työotteella organisaatiouudistukseen ja strategiatyöhön” on eräs tämän ajan kirottu mantra. Todellisuudessa se tarkoittaa tiukasti kellotettuja, konsulttivetoisia työpajoja, joissa pidetään lappusulkeisia. Keikkailevat konsultit fasilitoivat, komentavat ja sekuntikellon kanssa kirittävät ihmisiä kirjoittamaan lappusille mahdollisimman monta ydintehtävää, arvolausetta, kiteytettyä visiota, mahdollisuutta, uhkaa. Lappuja lajitellaan, ryhmiksi ja riveiksi, epämääräisiksi pilviksi järjestellään. Stressihiki virtaa sähläyksen keskellä, kun ihmisten mieliä kaikertavat lukemattomat, tekemättömät työt, jotka  – jälleen – jäävät lappusulkeisten jalkoihin.  Onko nyt vuorossa matriisi- vai linjaorganisaatio, kenties hybridi? Matala vaiko hierarkkinen hallintomalli? Mitä toimintoja ulkoistetaan, yhdistetään, sopeutetaan, supistetaan, unohdetaan? Sitten piiri pieni pyörii salissa. Ihmiset antavat ääniä seinille läiskityille erivärisille lappusille, arvailevat sanojen merkityksiä, mahdollisia ajatuksia niiden takana. Ideointi-seminaarin välipalana konsultti kaataa pöydälle kuvakasan tunteita ja luovuutta rikastamaan. Kasasta valitaan kuva, sille keksitään herkistävä tarina muiden kanssa jaettavaksi. Puuduttavien työpajojen lopussa ryhmätöiden purkuun ei usein olekaan aikaa. Konsultti yrittää pelastaa tilanteen väittämällä, että laatii niistä jälkikäteen yhteenvedon johdon kanssa. Päivän upea työ luo pohjan yhteisille uudistuksille. Kaikki paikalla olijat tietävät kokemuksesta, että ei näistä mitään yhteenvetoa koskaan tuoteta. Kärvistellään, kun kukaan ei rohkene tai viitsi sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita. Ja onneksi näihin ryhmätöihin ei palata. Kelvotonta höttöä kun taas on tuotettu.

Olen pitänyt kymmenittäin luentoja niin yritysten kuin julkisen sektorin tilaisuuksissa. Jokseenkin kaikki työntekijäryhmät – etenkin keskijohdossa esimiestyötä tekevät – ovat sitä mieltä, että överiksi touhu on mennyt. Miten tämän järjettömyyden pysäyttäisi, kuulijat kysyvät avuttomina luentojen jälkipuinneissa. Missä on sylttytehdas, joka näitä organisaatio ja muita rakenneuudistuksia koko ajan moottoroi? Suomea vaivaa levottomuus, mielentila, jossa nopea reaktiivisuus on hyve. Maltti, pitkäjänteinen työote, jolla toiminnan kautta mietitään, miten työtä kehittää ja järkevöittää, ei ole korkeassa kurssissa.

Ihmiset tekevät tuottamatonta työtä miettiessään organisaatiokaavioita, projektiprosesseja, työn tehokkuuden tulosmittareita. Jatkuva hallintoleikki tuottaa näennäistehokkuutta.  Tätä menoa meillä ei kohta ole mitä mitata. Liian monien ihmisten aika menee muuhun kuin konkreettiseen, lisäarvoa tuottavaan työhön. Tutkijat eivät ehdi tutkia ja jalkauttaa tietoa käytäntöön. Lääkärit eivät ehdi hoitaa potilaita, kun istuvat erilaisissa hallinnon uudistamisen työryhmissä. Lastensuojelutyössä toimivat eivät ehdi auttaa ahdingossa olevia perheitä, kun miettivät kelle kuuluu mikäkin tehtävä. Kouluissa ei ehditä opettaa, kun koko ajan laaditaan ja uudistetaan strategioita.

Eräs lintukoto meillä taitaa olla. Onko eduskunnassa viety läpi yhtään organisaatiouudistusta tehostamisen ja tuottavuuden kasvun nimissä? Avustajat ja erilaiset apujoukot siellä sen kuin lisääntyvät. Tehdään eduskunnasta organisaatiomallien kokeilulaboratorio. Pistetään kansanedustajat työryhmiin miettimään ja uudistamaan työtään; selvittelemään, kuka omistaa minkäkin prosessin. Ja tämä työ pitää tehdä normaalin eduskuntatyön ohessa yön pikkutunneilla ja viikonloppuihin venyen. Otetaan lisää aikaa tälle toiminnalle lyhentämällä kansanedustajien lomat 4 viikkoon. Lisätään eduskunnassa työskentelevien todellisuudentajua.

Suomi on EU:n innokkain organisaatiomuutoksia tehtaileva maa. Nyt saa riittää. Me ihmiset emme enää suostu istumaan erilaisissa kokouksissa muka kehittymässä ja kehittämässä. Emme tarvitse paperinmakuisia kaavioita, joilla hommat laitetaan kertarysäyksellä uusiksi, menetetään samalla työrauha pitkäksi aikaa ja lopuksi vielä todetaan, että malli ei toimikaan käytännössä. Mikään organisaatiorakenne ei ratkaise ongelmia. Ratkaisujen avaimet ovat ihmisten päissä ja käsissä, siis meillä. Ihminen voi kapinoida fiksusti: tekemällä varsinaista työtään. Samalla voidaan työtä ja toimintatapoja  jatkuvasti kehittää. Toivon tällaisen kapinahengen leviävän työpaikoilla ja tukahduttavan organisaatiouudistus -henkiset rikkaruohot.

 

Posted in blogit suomeksi, Ihminen, Yhteiskunta | 4 Comments